PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2020

Vanha kunnon 2020. Australia paloi melkein poroksi, jenkeissä myllytettiin siihen malliin että piti tarkistaa mitä Rodney King nykyään touhuaa, kotimaassa pääministerit vaihtuivat yllättävänkin väkivallattomasti, vanha velmu D.Trump otti vaalitappionsa juurikin niin suotuisasti kuin oletettiin, ja olihan siellä tietty se koronapandemiakin. Luojan kiitos se on nyt ohi, mutta onneksi laadukkaat videopelit eivät tästä kauhujen vuodesta pahemmin kärsineet.

Jos siis olet juuri ottamassa puheeksi uusimman Paper Marion, Sackboyn viimeisimmän tasoloikkailun, ensimmäisen ihkaoikean Half-Lifen sitten miesmuistiin, tai vaikka PS4:n pelityökalu Dreamsin… heitä ne roskiin kaikki sillä tässä ovat ne pelit jotka ovat oikeasti niitä vuoden parhaita.

Tootsin valinnat

3. DOOM Eternal

Uusin DOOM ylittää edeltäjänsä melkein joka osa-alueella. Mahtavan musan tahdittama tappamisrumba laittaa pelaajan keskittymään tavalla mihin moni räiskintäpeli ei kykene edes moninpelissä. Aseissa on sopivasti paukkua ja eri viholliset vaativat erilaista lähestymistä, ettei pelaaja juutu liikaa samoihin taktiikoihin.

Hieman miinusta tulee liikaakin vaihtelevasta vaikeustasosta ja edeltäjäänsä heikommista pomotaisteluista, mutta se ei estä allekirjoittanutta suosittelemasta peliä kaikille räiskintöjen ystäville.

2. Cyberpunk 2077

Odotin CD Projekt REDin uutta avoimen maailman roolipeliä jo alkuvuodesta. Useamman myöhästymisen jälkeen minua odotti kaunis tekele täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja alan parasta kirjoitusta. Pelin räiskintä ei kenenkään aivoja räjäytä, mutta genressä, jossa taistelumekaniikoiden voidaan olettaa olevan perseestä, se erottuu edukseen.

PSA: Pelissä saattaa valitettavasti kirjoitushetkellä olla vielä ”hieman” bugeja alustasta riippuen.

1. Final Fantasy VII Remake

Harvemmin peli innoittaa minut pelaamaan toisen pelin heti perään läpi. Vielä harvemmin peli saa minut pelaamaan yli 20 vuotta vanhan 30 tunnin roolipelin, joka on oikeastaan sama peli mitä aiemmin mainittu, läpi. Avalanchen matka Midgarissa on laajennettu kokonaiseksi peliksi, jonka väitän nyt myöhemmin orkkiksen läpi pelanneena täydentävän alkuperäistä. Peli myös osoittaa, että moderniin roolipeliin voi sulavasti sisällyttää useamman tärkeän pelattavan hahmon, jotka eroavat myös taisteluissa. Kaiken kruunaa erinomainen soundtrack, joka pyörii vieläkin kuuntelussa. Final Fantasy VII Remake on täydellinen peli PS4:n viimeiselle vuodelle.

Andzerxin valinnat

3. Marvel’s Spider-Man: Miles Morales

Nuoremman Hämähäkkimiehen tähdittämä sivuseikkailu tarjoaa vauhdikasta ja monipuolista toimintaa mukavan tiiviissä paketissa. Pelkkä seittien varassa svengailu on edelleen yhtä hauskaa toimintaa, ja perinteiset hiippailu- sekä taistelukohtaukset viihdyttivät nekin alusta loppuun. Lumen peittämä ja komeasti valotettu New York tarjosi PS5:llä näyttävää visuaalista antia, sekä nopeat latausajat antoivat hyvää esimakua uuden konsolisukupolven mahdollisuuksista.

2. Final Fantasy VII Remake

Rakastettu japanilainen roolipeli tuotiin onnistuneesti nykypäivään henkeäsalpaavalla visuaalisella toteutuksella, mukaansatempaavalla toiminnalla, ja mahtipontisella musiikkivalikoimalla. Nautin suuresti Cloudin ja kumppaneiden uusiovanhoista seikkailuista, vaikka ylivenytetyt luolastot ja hitaat kävelyosuudet jarruttivat välillä menoa. Uudet juonielementit eivät myöskään aiheuttaneet suuria vihanpurkauksia, vaan ne pohjustivat mielenkiintoisia ideoita pelisarjan tulevaisuudelle.

1. Animal Crossing: New Horizons

Animal Crossing: New Horizons saapui juuri silloin kun tarvitsin (ja koko maailma tarvitsi) sitä eniten. Paratiisisaaren ystävälliset eläinnaapurit ja sattumanvaraiset tilanteet saivat edes hetkeksi unohtamaan yksityiselämän vastoinkäymiset ja koko maailman murheet. Arkiaskareet, päivittäiset tapahtumat ja oman asukasyhteisön kehityksen seuraaminen antoivat hyvää mielenrauhaa, ja saivat minut innolla odottamaan huomista pelisessiota. Tähän vielä päälle uusia pelimekaniikkoja, palkitsevaa saavutusluetteloa ja verkkomoninpelin yhteisöllisyyttä.

Hazuki_exen valinnat

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, mutta vuosi 2020 oli varsin erikoinen eikä vaan pelkästään uusien tulevien pelikonsolien saatikka näytönohjainten vuoksi. Pelien kehitystyö sakkasi vähän kaikkialla, livepresentaatiot peruuntuivat yksi toisensa perään ja videopelit itsessäänkin tuntuivat aika pieneltä jutulta planeetan muiden tapahtumien rinnalla. Muutenkin olisi tohtinut kuvitella, että uusien laitteiden odottamisen vuoksi pelitarjonta olisi ollut jotenkin köyhempää ja niitä kuuluisia “paukkuja” olisi säästelty jo seuraavan konsolisukupolven alkuun, mutta mitä vielä. Laadukkaita pelejä tuntui lähes pursuavan ovista sekä ikkunoista ja niiden valtava monipuolisuus toisiinsa nähden oli suorastaan jotain ennennäkemätöntä. Toki likimainkaan kaikkea mitä olisin halunnut pelata vuodelta 2020 en todellakaan ole ehtinyt pelaamaan, mutta tohdin silti uskoa, että alla olevat valintani eivät olisi siltikään muuttuneet.

3. Final Fantasy VII Remake

Kaikki jotka ovat joskus PBC:tä ja meikän määkimistä kuunnelleet, ovat saattaneet huomata että pidän varsin kovin Final Fantasy-saagan pääsarjan seitsemännestä osasta. Se oli itselleni se ensimmäinen iso JRPG-kokemus ja se teki allekirjoittaneeseen niin suuren vaikutuksen ettei mikään muu JRPG ole vielä kyennyt sen paikkaa sydämessäni horjuttamaan. Kuten joku saattaa muistaa, niin vuonna 2015 Sonyn E3-pressissä sattui ja tapahtui paljon. Vaikka Shenmue 3 olikin yllätyksistä yksi niitä kovimpia (toki julkistuksen Kickstarter-aspekti vesitti hieman hypeä), jouduin FFVII Remaken trailerin kohdalla yhden jos toisenkin roskan poistamaan silmästä.

Julkistuksen jälkeen saatiinkin odottaa vielä pitkät viisi vuotta että peliä pääsi oikeasti pelaamaan ja siinäkin oli se yksi iso mutta; pelissä olisi käytännössä vain alkuperäisen pelin alkuasetelma tarjottavaan. Näistä lähtökohdista voisi luulla, että pelinkehityksessä olisi menty metsään ja huolella, mutta ihme kyllä näin ei ollut päässyt käymään. FFVII Remake on vaan tolkuttoman hiottu tapaus. Se on äärimmäisen nätti, sen musiikkipuolta on onnistuttu päivittämään nykyaikaan hyvin, sen ääninäyttely ja huulisynkkaus on jumalaista, sen pelattavuus on täysin erilaista kuin alkuperäisessä pelissä, mutta silti hyvin tuttua ja sen tarinaa on onnistuttu täyttämään varsin onnistuneesti ja varsin nerokkaalla tavalla. Eikä sovi myöskään unohtaa, että kyseinen peli oli jo julkaisussaan teknisesti lähes virheetön (hitaat tekstuurilataukset toki poikkeuksena). Pelissä on myös huonojakin juttuja kuten sen tehtäväsuunnittelu, joka tuntui ajoittain varsin vanhanaikaiselta ja sen tietyt tarinalisäykset, jotka vain tuntuivat täysin turhalta filleriltä. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli kuitenkin enemmän kuin hyvin tehtävässään onnistunut videopeli joka jätti ison janon jatko-osalle.

2. Animal Crossing: New Horizons

AC on peli jossa isot mechat… eipäs kun se olikin Armored Core. AC on peli jossa hävittäjälentäjät… eipäs kun se olikin Ace Combat. AC on peli jossa historialliset salamurhaajat… eipäs kun se olikin Assassin’s Creed. Kokeillaan jos vaikka seuraava osuisi.

AC on peli jossa hassunhauskat eläinhahmot elävät yhdessä pelaajan kanssa ja nauttivat elämän pikkujutuista. Varmaan kaikki peleistä ja pelimaailman kiemuroista jotain tietävät osasivat odottaa, että Animal Crossing -saagan uusin teos olisi jättimäinen menestys joka möisi enemmän kuin hyvin ja jättäisi hyvän maun kaikille, mutta kukaan tuskin osasi kuvitella että se tulisi valloittamaan koko maailman sillä tavalla mitä se on tähän mennessä tullut tehneeksi. New Horizons tuli juuri niin oikeaan aikaan ulos ettei mikään muu videopeli tämän maailman historiassa ei ole milloinkaan osunut yhtä isoon kultasuoneen. Mutta mikä sitten tekee tästä pelistä niin erityisen ja erilaisen kokemuksen aiempiin Animal Crossing -sarjan peleihin verrattuna?
Se on erittäin hyvä kysymys.

Pelistä puuttuu kuitenkin vielä vaikka ja mitä kaikkea mitä aiemmista peleistä löytyi ja muutamat peliteknilliset asiatkin tuntuvat olevan hakoteillä, mutta silti jotenkin vaan tämä osa on tuntunut vetoavan kansaan ja itseeni paljon kovemmin kuin sarjan aiemmat pelit. Yksi osasyy on melko varmasti peliin tuotu craftaus joka pitää huolen siitä että pelaajalla on aina jotain pientä puuhasteltavaa. Samaan hengenvetoon voisi varmaankin heittää saaren lähes täydellisen kustomoinnin mahdollisuuden, jonka ansiosta ainakin itse koin aiempaa enemmän kiintymistä pelissä luotuun kylään. Kolmas ja ehkäpä se tärkein syy itselleni toki on se, että nyt kun peli on saapunut vihdoin ja viimein kunnolla internet-aikaan, niin sitä oikeasti päivitellään pikkuhiljaa koko ajan laajemmaksi ja laajemmaksi. Tämän seurauksena “aikamatkustajat” eivät myöskään pääse nauttimaan kaikesta sisällöstä ennen muita vaan nyt peli ihan oikeasti elää oikean ajan mukaan. Onhan se tavallaan outoa sanoa että peli on hyvä sen vuoksi kun se on vajaa, mutta jostain syystä Animal Crossingin -kaltaisen pelin kohdalla näin nämä asiat vaan tulee koettua. Kaiken kaikkiaan New Horizons on vaan uskomattoman kivaa ajanvietettä ja en vaihtaisi yhtään niistä tähän mennessä pelaamista 380 tunnistani pois.

1. The Last of Us Part 2

“Huono peli koska huono käsikirjoitus”

“Paska peli koska LGBT-propagandaa”

“Wää wää wää kun maailmanlopun ryöpyttämässä pelimaailmassa tapahtuu kauheita asioita joita minun paperinohut egoni ei kestä”

The Last of Us Part 2 on kyllä jännän kohtalon kokenut videopeli. Se on tekninen mestariteos jossa tarina on suuressa roolissa, dramaturgian ollessa erittäin onnistunutta ja joka pyrkii käsittelemään asioita joita videopeleissä ei ole saman tason mittaluokassa ennemmin käsitelty. Siltikin sen ristiriitainen vastaanotto oli juuri sellainen kuin mitä se lopulta oli. Jännää on myös se, että aikoinaan itse en juurikaan tykännyt paljon ylistystä osakseen saaneesta ensimmäisestä The Last of Us -pelistä ja nyt sitten olen antamassa sen “tosihooceepelitistipelaajien” toimesta vihatulle jatko-osalle vuoden parhaan pelin pystiä. Jännää tästä tekee myös se tosiseikka, että tavallaan tämä jatko-osa on hyvin pitkälti samoja teemoja käsittelevä tapaus kuin ensimmäinenkin. Se alkaa ajasta jossa asiat ovat suhteellisen hyvin kunnes tapahtuu kauheita, jonka jälkeen pelihahmo päätyy samoilemaan kaupunkien raunioissa samalla hävittäen minuutensa vihan, raivon ja itseinhon alle ja lopussa päätyy löytämään itsensä niin hyvässä kuin pahassa. Tässä jatko-osassa vaan tästä kauheuksien takia tapahtuvasta luopumisesta on tehty erittäin todentuntuista ja oikeasti sellaista, joka pääsee pelaajan ihon alle. Kaikkihan me tiedämme että jos pelin tarina oikeasti pääsee pelaajan ihon alle, ei se todellakaan ole mitään huonoa käsikirjoittamista.

Tähän keitokseen kun vielä heitetään syvässä hiljaisuudessa läpikäydyt ihmissuhdedraamat, oletusarvoisen hyvien ja pahojen vastakkainasettelustereotypian murtaminen, yksinjäämisen pelko ja minuuden ihmettelyt niin kasassa on aikamoinen tapaus. On tässä vielä kaiken kukkuraksi se maailmanloppukin käynnissä kaikkine hirmuisine pseudozombeineen ja ihmisklaanien valtataisteluineen.

The Last of Us Part 2 on pitkästä aikaa peli joka oikeasti on tuntunut isolta hypyltä videopeleissä ja videopelaamisessa. Sen tarina on oikeasti pistänyt pohdiskelemaan elämän raadollisuutta, ihmisyyttä sekä niiden erinäisiä kommervenkkejä, ja tähän on omalla kohdallani vain kourallinen pelejä pystynyt. Toki peli pitää sisällään paljon perinteistä “action, tarina, action” -rytmittelyä ja rytmitys ei pelin kanssa muutenkaan ole se mikään pelaajaystävällisin, mutta ne ovat mielestäni pikkuvikoja sen kaiken muun rinnalla jota TLOU2 edustaa. Se on vaan peli joka kannattaa pelata ja jota tullaan muistelemaan vielä pitkään.

Drifun valinnat

3. Animal Crossing: New Horizons

Animal Crossingista ei varmasti tarvitse enempää sanoa. Saarielämä ja sen addiktiivisuus on itse koettava, jotta ymmärtää mistä pelikokemuksessa on todella kyse. Itselleni tärkein osa Animal Crossingia on sen jakaminen muiden kanssa ja se oli New Horizonsin kanssa helpompaa kuin koskaan aiemmin. Peli itsessään oli pitkälti aiemmista osista tuttua päivittäistä puuhastelua, mutta ne pari ensimmäistä viikkoa julkaisun jälkeen nostavat New Horizonsin itselleni parhaaksi Animal Crossingiksi.

2. Mortal Shell

Souls-kloonit ovat siinä mielessä harmillisessa tilanteessa, että niitä tullaan vertaamaan parhaisiin toimintapeleihin ikinä. Yksikään länsimainen Souls-klooni aiemmin ei ole vertailua kestänyt, mutta Mortal Shell seisoo omillaan ja on mielestäni Niohin kanssa parhaita Fromin ulkopuolisia toimintapelejä. Mikä nostaa Mortal Shellin vähemmän onnistuneiden teosten yläpuolelle on sen harden-mekaniikka, mikä mahdollistaa vihollisten hyökkäysten mitätöinnin milloin tahansa. Yksinkertainen mekaniikka lisää monipuolisuutta tappeluun paljon enemmän kuin miltä aluksi vaikuttaa. Hyvään systeemiin kun lisätään vielä sulava liikkuminen, niin enempää en toimintapeliltä vaadi.

1. Genshin Impact

Ei tähän muutakaan voi valita. Genshin on tarjonnut viihdettä päivittäin syyskuun lopusta asti, eikä hidastumisen merkkejä ole näkyvissä jatkuvien päivitysten, uusien alueiden ja hahmojen vuoksi. Avointen maailmojen mestariteoksena Genshin erottuu edukseen muiden gacha- ja mobiilipelien joukosta. Joka suunnassa on löydettävää ja pelaaja osataan ohjata aarteiden luo esimerkillisesti. Toki moni muukin avoimen maailman peli on näennäisesti täynnä tekemistä ja löydettävää, mutta Genshinissä tärkein lisä tähän kaavaan on, että kaikki mitä löydät, on jollain tavalla käytettävissä hahmojen tai aseiden kehittämiseen. Maailman tutkiminen ei tarjoa tietenkään loputtomasti sisältöä, koska jossain vaiheessa kaikki on lopulta löydetty. Hahmojen kehitys sen sijaan tuntuu ainakin tällä hetkellä loputtomalta aikasyöpöltä. Usean sadan pelitunnin jälkeen yksikään hahmoistani ei ole vielä lähelläkään optimoitua, joten tekemistä Genshin tarjoaa varmasti vielä pitkäksi aikaa.

Lionheadin valinnat

3. VOID TRRLM(); //VOID TERRARIUM

Tästä ihmistamagotcheilusta on muodostunut melkoinen ongelmatapaus. Ei riitä kerta eikä kaksi kun meinaa konsoli, ohjain ja telkkarikin lentää pihalle napalmin seuratessa perässä, kun pelin luolastot antavat arvalla kaiken mahdollisen pelaajan niskaan. Kolikon kääntöpuolella taas peli sujuu sulavasti tunteja ilman että huomaakaan. Se että perseen pyyhkimisestäkin on tehty pelissä taktinen elementti, on jo itsessään saavutus. Peliaika menee käytännössä siihen että lasket tarkoin onko virtaa mennä luolastossa tarpeeksi pitkälle vai teetkö ihmistamagotchisi elämästä jollain tavoin helpompaa? Kaiken tämän lisäksi ”ihmisakvaarion” sisustamiseen on kulunut hävyttömän paljon aikaa eikä siitäkään ole palkintona kuin kosmeettista kivaa.

2. Atomicrops

Atomicrops on roguelite jossa pääsee siinä sivussa suorittamaan farmailua. Peli on aluksi tajuttoman sekava eikä siitä meinannut saada ollenkaan otetta. Homman iskostuessa selkärankaan, on ohjaimesta kuitenkin vaikea päästää irti. Jatkuva härdelli ja sen sivussa tapahtuva suunnittelu mitä teet minäkin päivänä, pitävät mielen virkeänä. Kuoleman korjatessa ei muutakuin uutta yritystä ja paremmalla onnella, parhaalla mahdollisella koukulla.

1. Sakuna: Of Rice And Ruin

Riisiä, luolastoja ja vielä lisää vähän riisiä. Se että riisin viljelemisestä saadaan näinkin koukuttavaa, on melkoinen saavutus. Vaikka pidänkin farmailupeleistä, vedetään niissäkin yleensä mutkia pelaajalle aika lailla suoriksi. Sakunassa ei todellakaan näin tehdä.

On kuitenkin äärimmäisen koukuttavaa yrittää maksimoida sekä riisisato, että saada hahmostaan paremman siinä sivussa. Luolastot ja taistelut rytmittävät peliä kivasti. Ainoa valituksen aihe on pelin lyhyys sillä kyllä nyt helvetissä perustason farmailupeliin pitäisi saada se yli sata pelituntia upotettua.

NK:n valinnat

Yritin keksiä tähän jonkun hulvattoman hauskan korona-aiheisen vitsin, mutta ei tullut mitään mieleen.

3. Ori and the Will of the Wisps

Ensimmäinen valkoisen Ori-hahmon seikkailuista, oli jo sen tason metroidvania-herkkua, että suupielet kääntyy hymyyn vielä vuosienkin jälkeen kun peliä muistelee. Jatko-osaa saatiin odottaa pitkään, mutta odotus oli todellakin sen arvoista sillä kielen päällä sulavasti liukuva Ori and the Will of the Wisps, on metroidvania parhaasta päästä.

Trine-pelien fantasiamaailma yhdistyy Hollow Knightin mystiseen melankoliaan, kun sympaattinen Ori tottelee pelaajan komentoja melkein videopeliputkimiehen tasoisella tarkkuudella. Uusia jippojakin on tuotu pelimekaniikkoihin mukaan (onhan kyseessä kuitenkin jatko-osa) ja tällä kertaa etenkin pelin taistelupuoli on kokenut tuntuvan parannuksen aiempaan osaan verrattuna. Grafiikka on uskomattoman hienoa (kaikissa pelin versioissa) ja audiopuoli luo pelin maailmaan sen kauneutta ja kiehtovuutta täydentävän elementin. Tarina on vähäeleisen kaunista, ja jos olet molemmat pelit läpi asti pelannut, voit varmaan yhtyä siihen mielipiteeseen että kakkosen lopussa tuntui kurkussa hassulta ihan ilman koronaoireitakin.

Hauskana pikkunippelinä sanottakoon myös että kyseinen peli oli kaikkien aikojen viimeinen Xbox Onella pelaamani peli, joten tietty historiallinen arvo sille jää mieleeni muutenkin kuin sen loistavuuden vuoksi.

2. Streets of Rage 4

Koska ikää on itselleni kertynyt jo melkein yhtä paljon kuin juhlavuottaan viettävällä Super Mariolla, on sanomattakin selvää että olen elänyt läpi sen ajanjakson, jolloin side scrolling beat’em up oli genrenä videopelimaailmassa yhtä kuumaa hottia, kuin ruskeanharmaat FPS-ammuskelut vuosina 2006-2012. Erilaisia genren pelejä ilmestyi kuin sieniä sateella, laatuhaitarin heitellessä legendaarisen hyvästä aivan helvetin kamalaan kuonaan asti. Mega Drivella ihastuttanut Streets of Rage -trilogia oli nimenomaan sitä legendaarisen hyvää, ja heti vuonna 1994 ilmestyneen kolmososan perään julkaistu Streets of Rage 4 vaan parantaa sarjan kokonaislaatua. Toisin sanoen se on paras Streets of Rage -sarjan peli, ja näin ollen kaikkien aikojen paras lajityyppinsä edustaja.

Nokkelimmat pokkelimmat siellä ruudun toisella puolella voivat jo valmiiksi naureskella, että taas se NK siellä vollottaa nostalgiahuuruissaan, mutta tällä kertaa ainoa nostalgiaa hyödyntävä asia on pelin genre. Kaikilta muilta osa-alueilta Streets of Rage 4 on aivan erinomaisen loistava vuonna 2020 ilmestynyt videopeli. Presentaatio ei nojaa sinne pelisarjan kultaisiin 16-bittisiin vuosiin, vaan visuaalit ovat kauniisti animoitu ja mallinnettu vastaamaan ihan nykypäivän indietuotoksien parhaimmistoa. Pelin ihanan kutkuttava vaikeustaso on omiaan pitämään pelaajan varpaillaan koko pelin keston ajan, ja mikä hämmästyttävintä, peli onnistuu jopa hieman päivittämään genren core-gameplayta, eikä pelaaminen näin ollen käy tylsäksi parin ekan kentän jälkeen. Uudelleenpeluuarvoakin löytyy usean eri pelattavan hahmon myötä, ja kaiken tämän kruunaa se vanhojen hyvien aikojen offline co-op, joka toden totta sai niitä nostalgiasäväreitä aikaan enemmän kuin mikään muu peli tänä vuonna.

Kadut kaupungin eivät ole vain pitkiä ja suoria. Ne ovat myös täynnä raivoa ja voi veljet kuinka ihanaa se onkaan. Streets of Rage 4 on sanalla sanoen loistava videopeli.

1. Animal Crossing: New Horizons

Keväällä monen meidän maailma synkkeni, kun kohtasimme koko yhteiskunnan lamauttavan pandemian. Luojalle kiitos uudesta Animal Crossingista, sillä ilman sitä olisi voinut yhdelle jos toisellekin alakulo iskeä puseroon synkän ja tylsyyttävän kevään aikana. Onhan peli muutenkin aivan helvetin hyvä ja se olisi voinut ilmestyä vaikka silloinkin kun korona ei vielä jyllännyt maailmalla, ja olisi silti ollut korkealla GOTY-listallani.

Uudet horisontit tarjosivat isoimpina uudistuksina tavaroiden craftailua, sekä oman kotikylän totaalista pintaremontointia, ja kaiken tämän se tarjosi juuri siinä oikeassa mittasuhteessa, että peli ei sotkeutunut omaan näppäryyteensä, tuntumatta kuitenkaan ihan täysin vaippaikäisten Simsiltä.

Nämä mainitut elementit ovat kuitenkin vain sitä kirsikkaa kakun päällä, sillä koko pelin suurin kauneus on edelleen se Animal Crossing -magia, joka siellä koneistossa pöhisee. Jokaisen pelaajan kertomukset pelistä ovat omanlaisiaan, ja näiden tarinoiden jakaminen on yli puoli ruokaa tässä asiayhteydessä. Jokaisen pelaajan kylä on erilainen, jolloin niissä vieraillessasi saatat saada inspiksen tehdä jotain samanlaista omalle saarellesi. Joku pelaaja on askarrellut erittäin hienon asusteen, jonka haluat omiin kokoelmiisi. Kaikki tällainen pieni koukutus on New Horizonsin isointa viehätystä, ja sen parissa onkin tullut vietettyä tänä vuonna eniten pelitunteja pelaamistani peleistä. Jokainen tunti on aina vienyt sellaiseen rauhalliseen ja stressittömään ympäristöön, jollaista ei mikään muu videopeli tai edes videopelisarja onnistu tarjoamaan. Etenkin tällaisena hirveänä vuotena tällainen paikka tuli tarpeeseen.

Hakalan valinnat

3. The Last of Us part 2

Ensimmäisen Last of Usin läpäisystä on vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Olen jättänyt pelin tarkoituksella muistojen syövereihin tuohon yhteen ainokaiseen läpäisykertaan ja viitannut kintaalla myöhemmin PS4:lle ilmestyneelle – kaikin tavoin paremmalle – Remastered-versiolle. Alkuperäistä peliä tulee muisteltua lämmöllä pelin tarinan ja muutaman välinäytöksen vuoksi, ei niinkään pelattavuuden tai muiden meriittien. Jatko-osaa en kummoisesti odottanut, mielenkiinnolla toki tulisin seuraamaan tuttujen hahmojen seuraavia edesottamuksia. Ja eteenhän heillä otti.

Säästyin internetissä ennen jatko-osan julkaisua pyörineiltä spoilereilta täysin mutta jälkikäteen näihin tutustuttuani pohdin vain että eikö ihmisillä ole lainkaan tarinankerrontakykyä, spoilerit kun tuntuivat liittyvän oppikirjoista tuttuihin ”tarinan toisen osan kohoavat mittasuhteet”-seikkoihin. Sain tämän kakkososan myötä toivomaani jatkoa hahmojen tarinoille ja tutustuin samalla myös uusiin vaikkakin vain pari heistä mieleeni lopulta jäikin. TLOU2 on niitä pelejä jotka jatkavat antamistaan vielä pelin kymmeniä tunteja kestävän läpäisynkin jälkeen pelistä tehtyjen spekulaatio- ja esseevideoiden parissa. Itselleni tämä on vuoden kolmanneksi paras peli juurikin siitä syystä, että hahmojen kohtalot mietityttivät vielä viikkoja pelin läpäisyn jälkeen ja odotan yhtä neutraalisti seuraavaa osaa kuin alunperin tätäkin odotin. Tarkempaa analyysiä löytyy PBC:n erikoisjaksosta peliin liittyen.

2. Xenoblade Chronicles: Definitive Edition

Switch on Xenoblade-fanin unelmalaite. Uskomaton Xenoblade Chronicles 2 on ollut laitteella saatavilla lähes julkaisustaan lähtien ja viimein samalla koneella pääsee kokemaan tuon pelin kanssa rinnakkain tapahtuvan ensimmäisen osan. Olen itse vuosien myötä kasvattanut ensimmäiseen peliin liittyviä odotuksia taivaisiin kaikkien kuulemieni kehujen myötä mutta vaikka näistä johtuen pääni ei ihan räjähtänytkään pelin ansioiden vuoksi, olin silti iloinen kun pääsin viimein nauttimaan tästä seikkailusta kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Switch-version myötä pelin grafiikan lisäksi parannuksia on tehty myös tehtävien seurannan suhteen joka sujuvoittaa välillä varsin mittavissa maisemissa liikkumista. Itselleni tämä toimi oikein hyvin sillä halusin jatkuvasti edetä tarinan seuraavaan välietappiin niin pian kuin mahdollista nähdäkseni millaisia käänteitä seuraavaksi on tiedossa. Ja vaikka osa pelin loppupuolen mekaanisista maisemista kävivätkin lopulta hieman yksitoikkoisiksi, oli pääsääntöisesti koko peli ja sen maailma lähes yhtä upean näköinen kuin alkuperäisestä vasta vuosia myöhemmin julkaistussa toisessa osassa eikä Wautsiwau!-hetkiltä tämänkään pelin parissa säästytty. Definitive Editionin mukana tulee myös Future Connected-lisäosa johon en kuitenkaan itse vielä ole tutustunut mutta kuulemani mukaan tästäkin pitäisi sisältöä löytyä useamman kymmenen tunnin ajaksi joten jos omistat Switchin, on Xenoblade Chronicles mielestäni sille pakkohankinta. Ja sen myötä myös Xenoblade Chronicles 2, varsinkin jos pitää waifuista. Ja kukapa ei pitäisi? Myös Xenoblade Chroniclesista on muuten olemassa PBC erikoisjakso.

1. 13 Sentinels: Aegis Rim

Olen ollut visual novel-fani sitten 2000-luvun alussa pelaamani True Love-peliin tutustuttuani. Tämä toki saattoi hieman vääristää odotuksiani maailman jokaiseen VN-peliin liittyen mutta silloin tällöin sitä toki yllättyy positiivisesti. 13 Sentinels ei kuitenkaan ollut tuohon tapaan yllättävä, vaan yllätyksenä tuli pelin upeasti loihdittu tarina sekä visuaalinen ilme. Visuaalisuus toki olikin odotettavissa, Vanillaware kun on aiemmin luonut sellaisia pelejä kuin Odin Sphere, Muramasa ja Dragon’s Crown ja 13 Sentinels jatkaa heidän upeaa, maalauksen näköistä grafiikkatyyliään. Vaikka tämä tyyli myös osaltaan on varmasti vaikuttanut pelin 5-6 vuotta kestäneeseen kehitysaikaan, niin peliä pelattuani uskon tarinan hienosäätämisen vaatineen myös valtavan määrän tunteja.

13 Sentinelsissä pelataan yksitellen avautuvilla 13 päähahmolla joista pelaaja pystyy pelin edetessä valitsemaan päävalikosta kenen tarinaa kulloinkin seurataan. Aiemmin viittaamani tarinan hienosäätäminen käy ilmi siitä, että jokaisella hahmolla on oma vuokaavionsa tyyliin Radiant Historia tai Detroit: Become Human, jota pelaaja avaa jatkuvasti omilla tekemisillään ja valinnoillaan. Tarina tuntuu aluksi tarkoituksella varsin sekavalta koska aloitat tilanteesta jossa taustalla on tapahtunut jo valtava määrä asioita ja tapahtumia joista pelaaja päästetään tietoiseksi kunkin hahmon oman tarinan kautta. Sen kummemmin tarinaa liikoja spoilaamatta, pelin jättimäiset, teini-ikäisiin sidotut Sentinelit (verrokkina Jaeger Pacific Rimistä) taistelevat maailmaa tuhoavia Deimos-hirviöitä vastaan 40 vuoden aikajaksojen välein. Itselläni pelin parissa on niin usein silmät repeytyneet auki tarinan yllättävien juonenkäänteiden myötä, että tätä tulee muisteltua lämmöllä pitkän aikaa.

Cerkerin valinnat

3. Ghost of Tsushima

Sucker Punchin samuraitoimintapeli tullaan varmasti muistamaan PS4:sen viimeisenä oikeana isona pelinä, mikäli jos Miles Moralesin kaltaisia abortteja ei lasketa. Ghost of Tsushima on loistava joutsenlaulu, joka olisi muussa tapauksessa jäänyt uuden konsolin julkaisun jalkoihin, mutta jää se nyt varmasti pelaajien mieleen. Tsushima on pelin päähahmon Jin Sakain kasvutarina. Nuori samurainalku joutuu taistelemaan vanhojen perinteiden ja uusien vihollisten kanssa, joiden päihittämiseen vaaditaan muutakin kuin vanhanaikaista jääräpäisyyttä. Ei siis mitään uutta mutta kaikki on kuitenkin sen verran hyvin tehty, että kliseinen tarina ei jää vaivaamaan. Tapahtumia ei kaunistella, mutta peli ei myöskään paasaa hyvän ja pahan välisestä kamppailusta vaan kaikki on sopivan harmaata mikä erottaa sen selvästi itäisistä vastineistaan. Pelin hahmot ja heidän tarinansa olisivat kuin kotonaan Oscar-ehdokkuuden saavassa elokuvassa, joten siitä pisteitä kirjoittajille.

Pelillisesti Tsushima on kuin Ubisoftin avoimen maailman peli niin hyvässä kuin pahassa. Tehtävää riittää melkein liiaksikin asti. Tehtäviä pitää suorittaa, paikkoja pelastaa mongoleilta ja resursseja pitää kerätä, jotta parempaa kamaa saadaan auki. Tämä muuten kävisi äkkiä vanhaksi mutta Tsushiman etu on oikeasti toimivat tappelut. Siinä missä Ubin peleissä hakataan nappia aivokuolleena, Tsushimassa viholliset tappavat sinut hetkessä jos alat epäröimään. Taistelusysteemi on lainattu miltei suoraan Sekirosta missä oikeaoppinen torjuminen ja väistäminen on avain niiden voittamiseen. Ja jos vihollinen käy liian ylivoimaiseksi voi samurai kunnian heittää menemään ja murhata kaikki ninjan lailla joko puukottamalla selkään taikka käyttämällä erilaisia työkaluja, joihin kuuluu mm. jousipyssy, pommit sekä myrkkypiikit. Jossakin kohtaa tämäkin alkaa käymään tylsäksi toistaa viidettä sadatta kertaa, mutta se on huomattavasti myöhemmin kuin Ubin vastaavissa.

Tsushiman ehdottomasti loistavin puoli on sen ulkoasu. Sucker Punch ei ole säästellyt PS4:n tehoja, vaan konsoli huutaa kuin pistetty sika sen luodessa näkyviin Tsushiman loistavat maisemat. 4K HDR -televisiolla Tsushiman saaret oikein heräävät eloon väreillään että kauneudellaan. Puut ja ruoho havisevat tuulessa, värikkäät kukkakedot pomppaavat esiin ja kaikki näyttää next-geniltä. En tiedä mitä mustaa magiaa Sucker Punch on käyttänyt saadakseen Tsushiman näyttämään näin hyvältä mutta tiedän että he ovat onnistuneet tavoitteessaan. Tsushima on sitä mitä Ubisoftin Assassin’s Creedit haluaisivat olla. Loistava sekoitus tarinaa, avointa maailmaa ja jatkuvaa tekemistä. Näin tällaiset pelit pitää tehdä. Tai ainakin siihen asti että BOTW2 tulee ulos.

P.S. Pelatkaa lethal-vaikeustasolla, mutta tiputtakaa se hardille duelien ajaksi. Näin peli on parhaimmillaan.

2. Hades

Supergiant ei ole vielä tehnyt yhtään huonoa peliä, joten Hades oli ollut hankintalistallani siitä hetkestä lähtien kun se tuli ulos vuonna 2018. Tässä kohtaa tietämätön kysyy miten peli vuodelta 2018 voi olla vuoden 2020 GOTY-listalla. Vastauksena, koska Among Us voitti Game Awardseissa palkinnon. Oikeana vastauksena, peli tuli ulos Early Accessistä tänä vuonna, jotenka se lasketaan ”valmiiksi peliksi” vasta nyt, ja nyt vasta minäkin sen ostin. Ja jo totuttuun tyyliin Supergiant jatkoi loistavien pelien putkeaan.

Hadeksen idea on simppeli. Olet helvetin alimmassa kerroksessa. Haluat päästä huipulla odottavaan vapauteen. Ikävä kyllä tuon simppelin idean välissä on monta kerrosta toinen toistaan vahvempia vihollisia jotka haluavat päähahmon hengiltä, joten turpaan pitää antaa kaikelle tiellä seisovalle. Roguelike-meiningin mukaisesti eteenpäin painetaan niin pitkälle kuin mahdollista ennen välttämätöntä kuolemaa ja homman uudelleen aloittamista. Ennen sitä kuitenkin päivitetään hahmoa ja jutellaan helvetin erilaisille asukeille, jotka on lainattu kreikan mytologiasta sekä tarinoista. Loistava ääninäyttely ja hahmodesign tekee jokaisesta hahmosta erilaisen ja yksi pelin suurimmista iloista onkin päästä juttelemaan uusista asioista jokaisen kapuamisyrityksen välissä.

Useasti Supergiantin pelit ovat kuitenkin suhteellisen tylsiä pelata vaikka kaikki muut osa-alueet olisivatkin loistolaatua. Voin kuitenkin hyvillä mielin sanoa että Hades on pelilliseltä puoleltansa myös loistotuotos. Jokainen ase tuntuu hyvältä käyttää ja jumalien suomat voimat antavat välillä todella hauskoja comboja joilla vihollisten pieksentä onnistuu taas paremmin. Pomotaisteluissa taas henki on höllässä, joten liian helpoksikaan ei homma ikinä mene. Ikävä kyllä lasku Early Accessista ei ollut mikään kevein. Jotta tarina pysyy hyvin kasassa peli melkein vaatii sinun pelanneen Early Accessistä lähtien tai kuolevan monta monituista kertaa ennen kun ”läpäiset” pelin, tai hahmot saattavat alkaa vaikuttaa hulluilta. Enempää ei asiasta kannata sanoa ilman spoilaamista. Hades sisältää ihan oikean lopunkin vaikka peli onkin roguelite. Siitä myös piste Supergiantille. Hades ei pääse ihan vuoden parhaaksi, mutta hyvä kakkonen se on.

1. 13 Sentinels: Aegis Rim

Kun Vanillaware julkisti tekevänsä mecha-peliä à la Bokurano, olin hyvin innoissani, genressä kun ei ole mitenkään kovaa ruuhkaa nykyään. Jatkuva radiohiljaisuus pelin tuomisesta länsimaihin sekä tuotanto-ongelmat *köh vita-versio köh* saivat minut kuitenkin ajattelemaan että ei tästä mitään tule. Kun vielä gameplay paljastui tower defenseksi, olin jo melkein valmis heittämään hanskat tiskiin. Mutta mechamies on mechamies ja senpä takia 13 Sentinels tuli korkattua jo pelin julkkarina. En osannut yhtään odottaa että käsissäni oli vuoden 2020 kovin peli.

Itse peli koostuu kahdesta osasta, tarinavetoisista kävelykohtauksista joissa tutustutaan päähahmojen jokapäiväiseen elämään sekä pikkuhiljaa avautuvaan mysteeriin siitä miksi nämä nuoret kykenevät matkustamaan ajassa, ohjaamaan robotteja ja miksi he ovat jättiläishirviöiden hyökkäyksen kohteena. Aina kun ratkaiset yhden mysteerin, saat pian kaksi lisää, kunnes kaikki viimein selviää lopussa. Kirjoittajat ovat onnistuneet pitämään langat todella hyvin käsissään ja pelin loppu oli uskomattoman loistava. Graafisesti kaikki pelaajalle näkyvä on Vanillawaren tunnettua laatua ja soundtrack ansaitsee vähintään ehdokkuuden vuoden parhaasta, ellei jopa itse palkintoa vuoden parhaasta ääniraidasta.

Toinen osa pelistä taas on tuo aiemmin mainitut tower defense -taistelut. Tämä osa ei ole lähelläkään sitä laatua mitä tuo aikaisempi osuus on. Taistelut ovat suhteellisen yksitoikkoisia ”tapa kaikki tai selviä tarpeeksi pitkään” -tason tehtäviä, jotka eivät käyneet liian haastaviksi missään vaiheessa. Grafiikka taas on vektorimössöä staattisen taustan päällä, joten pisteitä ei siitäkään heru. Alkupuolella että puolessa välissä peliä ei allekirjoittaneella tehnyt edes mieli koskea tähän osaan ennen kuin oli pakko, mutta vähitellen aloin nauttia näistäkin. Taistelut eivät ikinä olleet niin pitkiä että niihin tylsistyi ja hahmojen keskustelut taisteluiden välillä saivat jaksamaan aina seuraavaan asti. Viimeiset kaksi taistelua olivat taas loistavia, tai niin loistavia kuin vektoreilla toisten vektoreiden tappamisesta saa. Äänidesign ja musiikki ovat ehdottomasti taisteluiden parhaat puolet.

En voi valehdella. 13 Sentinels on enemmän visual novel kuin peli. Mutta se on niin loistava siinä mitä se tekee että se ehdottomasti päihittää kaiken muun mitä tänä kirottuna vuonna on tullut. Vuoden parhaan pelin tunnistaa siitä että jopa kuukausi sen läpäisyn jälkeen peli ja sen tarina tulee vielä mieleen. Ehdoton GOTY.

Osen valinnat

Kunniamaininnat ennen pyhää listaustani: Cyberpunk 2077, olit kiva toimintapeli jonka pelaan uudelleen next-gen versiona. Ori and the Will of the Wisps, olit nätti ja jopa edeltäjäänsä parempi pöllöily. Hades, sinua en uskalla nakata oikealle listalle vielä liian vähäisen pelailun takia mutta olet silti törkeän kova mäiskintä.

3. Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise

Usean vuoden odottelu palkittiin viimeinkin tänä vuosista parhaimpana. Francis York Morgan upposi minuun lähtemättömän syvälle ensimmäisessä osassa ja mies jatkaa kairaamista tässä loist… hyväs… kelvollisessa jatko-osassa, jota en todellakaan pelannut vain ja ainoastaan juonen takia samalla kärsien teknisesti äärimmäisen kömpelöstä toteutuksesta. Jos en välittäisi pelin hahmoista niin tämä peli saattaisi löytyä “vuoden paskimmat pelit” -listaltani. Suositus vain ja ainoastaan minunlaisille DP-fanaatikoille.

2. Yakuza: Like A Dragon

Vasta tänä vuonna kunnolla hyppäsin Yakuza-sarjan ihmeelliseen maailmaan ja heti rakastuin siihen kuin piispa kuoropoikaan konsanaan. Vaikka olenkin “newcummer”, oli hienoa huomata kuinka sulavasti pelisarja vaihtoi genreä menettämättä sarjan tuttua häröä tunnelmaa ja tarinointia.

Kuka voisi olla rakastamatta peliä, jossa pitää mm. hakata kodittomia spurguja käyttäen pahanhajuista hengitystään tai kutsumalla puluja puolestasi tappelemaan?? Valitettavasti läpäisy on vielä pahasti kesken (koska törkeän pitkä JRPG) joten vielä voi olla mahdollista, että peli pääsisi vielä korkeammalle sijalle listauksessani.

1. Animal Crossing: New Horizons

Tsekkaan postin. Käyn tietokoneella. Etsin päivän erityisen saarivieraan. Käyn kaupoissa. Etsin pullopostin. Puhun asukkaille. Hakkaan asukkaita haavilla ja lapiolla. Kalastelen tai vaikka siivoilen saarta. Repeat kertaa ääretön. Vuoden peli.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.