Vuoden 2017 laatupelien tulvaan verrattuna viime vuoden tarjonta tuntui suoraan sanottuna melko aneemiselta. Indie-puolella toki tipahteli mielenkiintoisia pelejä pitkin vuotta, mutta ei mitään mikä olisi yltänyt vuoden 2017 kovimpien, eli Cupheadin tai Hollow Knightin rinnalle. AAA-rintamalla sen sijaan yksikään julkaisu ei saanut ostohousuja jalkaan (ei, ei edes Red Dead Redemption 2), joka on melko harvinaista omalla kohdalla. Noin, nyt kun kyynisyyskiintiö™ on täytetty, voidaankin siirtyä niihin peleihin! Vaikkei ihan Nioh-Zelda-Persona-tyylisiä sarjatulituksia nähtykään ilmestyi viime vuonna sentään joitain siistejä pelejä ja olen jopa pelannut osaa niistä. Aloitetaan kunniamaininnoista ilman kummempia perusteluja: Tetris Effect, Subnautica ja State of Decay 2. Vasemmalta oikealle: Tetristä hienoilla visuaaleilla, vedenalaista avoimen maailman (avomeren?) seikkailua, ja hiomaton, mutta koukuttava zombie-rellestely. Seuraavaksi sen oikean kärkikolmikon pariin.
3. Shadow of the Colossus
Tämän PS2-klassikon uusioversioinnin voisi melkeinpä luokitella ihan remakeksi kiitos Bluepoint Gamesin erinomaisen kädenjäljen. Peli pyörii (etenkin PS4 Prolla) paremmin kuin koskaan ennen ja kontrolleja on nyt mahdollista viilata hieman käyttäjäystävällisempään muottiin. Kolosseja vastaan kamppaileminen ja niiden selässä roikkuminen tuntuu entistä eeppisemmältä. Päivitetty ulkoasu nostaa pelimaailman yksityiskohdat upeasti esiin ja lukuisat grafiikkafiltterit saavat vannoutuneimmatkin PS4:n photo moden vihaajat hieman innostumaan.
Olen pelannut Colossuksen jokaista versiota, mutta vasta tämän PS4-remasterin myötä opin arvostamaan peliä samalla tavalla kuin muita Team ICOn tuotoksia. Shadow of the Colossus PS4:lle ei kuitenkaan varsinaisesti ole uusi peli, joten en sitä kehtaa ihan vuoden pelikseni nimittää, vaikka kriteerit totta kai muuten täyttyisivätkin. Siitä huolimatta kyseessä on silti definitiivinen versio tästä PS2-aikakauden merkkiteoksesta ja ehdottomasti yksi pelivuoden 2018 kirkkaimpia helmiä.
2. Lethal League Blaze
Lethal League Blaze tuli itselleni valehtelematta aivan puun takaa. Tiesin ensimmäisestä pelistä sen verran, että kyseessä oli eräänlainen tappelu-/party-peli, mutta se jäi itseltäni aikoinaan kokeilematta. Tämän jatko-osan kohdalla sen sijaan olin jo heti trailerin katsottuani myyty; kaikki näytti ja kuulosti uskomattoman hyvältä ja mikä parasta, pelistä huokui Jet Set Radio -fiilis (eli siis se tärkein fiilis) kaikin puolin. Loistavat musiikit, freesin värikäs ja tyylikkäästi animoitu ulkoasu, siistit hahmo-designit; kaikki tässä pelissä vaan osui omaan makuhermoon.
Pelattavuus itsessään on hyvin pitkälti samaa kuin ensimmäisessä osassakin, mutta sisältöä löytyy enemmän uusien hahmojen, kenttien ja lyhkäisen yksinpelikampanjan muodossa. Pelituntuma on erittäin hyvällä mallilla ja pallon lyöminen/torjuminen sekä erikoisiskujen ajoittaminen tuntuu juuri siltä miltä pitääkin. Peruspelattavuus on hektistä ja hauskaa eikä nettipelistäkään löydy juuri mitään moitittavaa. Peliä kehitetään aktiivisesti ja online-puolella löytyy pelaajia, joten ei muuta kuin vuoden 2018 toiseksi kovin peli – indie tai ei – ostoon ja palloja mätkimään!
GOTY: Into The Breach
FTL: Faster Than Light oli erinomainen rogue-like, johon en itse ikinä päässyt kunnolla sisään lukuisista yrityksistä huolimatta, mutta Into the Breach sen sijaan onnistui vetämään mukaansa jo alkumetreillä. Into the Breach on Pacific Rim -tyylisellä asetelmalla varustettu vuoropohjainen strategiapeli, joka minimalistisesta presentaatiostaan huolimatta onnistuu koukuttamaan kymmeniksi tunneiksi. Toisin kuin FTL, Into the Breach ei langeta pelaajaa RNG-kuoppiin, vaan antaa joka kentässä tietyn määrän siirtoja joiden aikana pelaajan tulee suorittaa annetut objektiivit. Kuulostaa aluksi melko suoraviivaiselta ja helpolta pelin pienikokoisia (8×8) karttoja silmäillessä, mutta yksikin pieni erhe voi kostautua brutaalisti seuraavien vuorojen aikana.
Vaikka Into the Breach onkin genreltään puhdasta strategiaa en katsoisi pahalla, jos joku käyttäisi puzzle-peli-termiä kuvaillessaan peliä. Pelaajan täytyy jo ensimmäistä siirtoa suunnitellessaan ottaa huomioon vihollisten hyökkäysjärjestys, mechien iskujen ulottuvuus, ympäristön passiiviset efektit ja moni muu seikka. Pelaan itse melko harvoin Into the Breachin kaltaisia naksutteluja, mutta jokin tässä selvästikin kolahti ja kovaa. Vielä kuudenkymmenen pelitunninkin jälkeen voin huoletta aloittaa uuden läpipeluun kustomoiduilla mech-joukoillani ja viihtyä pelin parissa muutaman tunnin lisää. Into the Breach ei välttämättä tarjoa yhtä paljoa uudelleenpeluuarvoa kuin FTL sen tiiviimmän rakenteen (neljä saarta + lopputehtävä) vuoksi, mutta se on silti loistavasti suunniteltu videopeli niin pelimekaniikoiden kuin grafiikan ja musiikkienkin osalta. Into the Breach nousee kirjoissani vuoden 2018 parhaan pelin jalustalle ylitse muiden ja jään innolla odottamaan Subset Gamesilta lisää.
Ei ollut pelivuodesta 2018 päihittämään kamalan tykityksen omannutta vuotta 2017. Huonolle ei siis tosiaan 2018 hävinnyt ja ennakko-odotuksiin nähden, jäi pelivuosi 2018 reilusti plussalle omissa kirjoissani, josta iso kiitos Sonyn eksklupommitukselle. Vaikkakaan eivät nelospleikan isot nimet kaikki ihan omaan muistolaatikkooni mahtuneet, ei käy kiistäminen etteivätkö nämä kaikki olisi laatutuotoksia… kaikki paitsi Detroit: Become Human siis. Tässä kuitenkin kolme itseäni eniten vuonna 2018 ilahduttanutta tuotosta.
3. Valkyria Chronicles 4
Suurena (kirjaimellisesti näin jouluruokailujen jäljiltä) TRPG-genren ystävänä, on itselleni aina iso asia, kun tähän hienoon lajikkeeseen ilmestyy uusia pelejä. Viime vuonna Mario ja Ubisoftin rasitteet ottivat ensiaskeleensa genreen, ja tänä vuonna saatiin äärimmäisen kova paluumuuttaja Valkyria Chronicles 4:n muodossa. Hieman sivuraiteille kolmannen osansa myötä ajautunut Segan sotaepookki, teki näyttävän (joskin erittäin riskittömän) paluun parrasvaloihin ja meikämandoliini tykkäsi kuin hullu puurosta. Luvassa oli jälleen animekuorrutteella karamellisoitua toisen maailmansodan kuvitteellista draamaa komeilla audiovisuaaleilla ja totta kai laadukkaan TRPG:n perusominaisuudella, tappiinsa vedetyllä haasteella. Uudistuksia oli mukana ”vain” kourallinen, mutta juuri ja juuri tarpeeksi jotta pesäeroa muihin sarjan peleihin tuli saavutettua.
VC4 on oikeastaan yllättävänkin lähellä sitä ensimmäistä sarjan peliä, joka pääsi viime vuonna jo kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään. Moni voisi repiä pelihousunsa siitä että kymmenessä vuodessa ja sarjan neljännessä pelissä, ollaan otettu näinkin vähän kehitysaskeleita, mutta kun otetaan huomioon se suunta mihin sarja oli kolmannen osan myötä menossa, ei neljänteen Valkyria Chronicles-sarjan peliin voi muuta kuin olla tyytyväinen. Ykkösosa oli aikoinaan itselleni yksi ilmestymisvuotensa parhaita pelejä, ja sitä on myös sarjan neljäskin osa.
2. Super Smash Bros Ultimate
Viimeisimpiä Smash Bros-sarjan pelejä ollaan julkistamisesta asti saatu odottaa kuin sitä kuuluisaa iisakin kirkkoa. Ensimmäisen julkistuksen ja varsinaisen julkaisun välillä ollaan saatettu hypejunassa odotella jopa vuosia. Tällä kertaa kuitenkin Nintendo teki ns. ”odysseyt” (tai vaihtoehtoisesti ”xenobladekakkoset”) ja sai kuin saikin mahdottomalta näyttäneet projektin maaliinsa ilman myöhästymisiä, ja voi pyhä persaus millainen paketti se onkaan!!
SSBU on aika lailla sisällöltään ehkä täyteläisin yksittäinen videopelipaketti mitä on tullut vastaan tässä neljän eri vuosikymmenen poikki menevän videopelaamisen ajan. Aina kun yksi tekeminen alkaa hieman kyllästyttämään (erittäin vaikeaa tämän pelin tapauksessa), löytyy heti seuraavan valikon takaa jo jotain uutta tekemistä ja pelattavaa. Pelattava ei myöskään tule ihan heti loppumaan kesken, ovathan Smash Bros-pelit poikkeuksetta usean vuoden käyttöikään helposti yltäviä tekeleitä. Super Smash Bros Ultimate on uskomaton taidonnäyte ja samalla jälleen mainio osoitus siitä miten videopelejä voi julkaista ns. täydellisinä paketteina ilman muutaman kuukauden paniikinomaista DLC- ja patchitykitystäkin. Ultimate ei ole täydellinen, kuten sarjan ominaiseen tyyliin takkuava verkkopeli osoittaa, mutta tämä vika peittyy noin sadan hyvän asian alle. Pohjimmiltaan Smash Bros Ultimate on erinomainen jatko-osa tähän hienoon sarjaan, mutta se ei kuitenkaan tuo sarjaan niin paljon uusia hienouksia kuin vuoden ihkulistan ykköseksi yltävä peli.
GOTY: Monster Hunter World
Lupaan ja vannon käsi sydämellä, että Capcom-fanitukseni ei todellakaan ollut se merkittävin tekijä tässä valinnassa. Monster Hunter World nyt vaan sattuu olemaan niin perkeleen hieno peli, että se olisi ykkösenä, vaikka en olisi ikinä sarjasta tai Capcomista kuullutkaan. Oikeasti kuitenkin se isoin syy GOTY-valintaani, ovat ne uudistukset mitä tämä osa tuo sarjaan, yhdistettynä siihen mahtavaan MonHu-rakenteeseen.
Aikoinaan kun Monster Hunter World julkistettiin, olin hieman skeptinen melkein kaikesta peliin liittyvästä. Käsikonsoliformaattiin täydellisesti sopiva gameplay tuotaisiin tehokotikonsoleille ensimmäistä kertaa aikoihin, ja muutkin uudistukset näyttivät enemmänkin massojen houkutteluilta ja helpotuksilta. Olen pyytänyt julkisesti anteeksi epäilyjäni, sillä jokainen pelin päivityksistä, aina audiovisuaaleja myöten, olivat QoL-päivityksiä sieltä parhaasta mahdollisesta päästä. Kokeilin huvikseni Switchille loppukesästä ilmestynyttä MonHu Generationsin XX-versiota ja aika hankala oli enää palata ”vanhanaikaiseen” muottiin, joten jatkossa sitten vaan sarjan pelit mahdollisimman tehokkaille myllyille ja Worldin pelimekaanisilla pikkuparannuksilla. Monster Hunter Worldissa kaikki vaan toimii. Se on omiaan houkuttelemaan uusia pelaajia tämän erittäin vaikeasti lähestyttävän sarjan pariin, samalla kun se onnistuu pitämään myös sarjan HC-fanit tyytyväisinä. Parasta on myös se että jatkoa on tulossa ensi syksyn massiivisen lisärin muodossa joten eiköhän se ensi vuoden GOTY ole myös jo aika selviö?
Viime vuoden pelitarjonta oli täyttä rautaa, joten vuodella 2018 oli suuret saappaat täytettävänään, mikäli se aikoi edes lähestyä edeltäjänsä tasoa. Kauaksi kuitenkin jäätiin ja 2018 poistuu muistoistani yhtenä unohdettavimmista pelivuosista. Tästä ankeuden suosta nousee esiin kuitenkin muutama helmi.
3. Vampyr
Moni ei varmastikaan odottanut Dontnodilta vuoden kovinta Souls-kloonia, mutta jotenkin tämä Life is Strange -peleistä tunnettu paskastudio siinä onnistui. Toiminta on äärimmäisen sulavaa Bloodborne-tasoisen ketteryyden ansiosta ja se on myös astetta esikuviaan monipuolisempaa erilaisten kykyjen ansiosta. Isotkaan vihollisjoukot eivät tunnu ylitsepääsemättömältä esteeltä, kun osaa hieman soveltaa sinulle annettuja resursseja.
Pohjimmiltaan Vampyr pyörii samalla ”väistä ja lyö”-kaavalla kuin Soulsit, mutta mitäs siitä valittamaan, kun se on jo useasti hyväksi koettua kamaa. Tarinapuolella valitettavasti mennäänkin Dontnodille tyypilliseen tapaan suoraan kaatopaikalle, mutta eipä se paljoa häiritse, kun itse mättö on niin toimivaa.
2. Moonlighter
Moonlighter oli pitkään vuoden pelini, eikä suotta. Luolastoseikkailun sekä kapitalismisimulaation yhdistelmä luo peliin mukavan tahdituksen ja rutiinin tunteen. Öisin pelaaja lähtee koluamaan kerros kerrokselta hankalammaksi muuttuvia satunnaisesti kehitettyjä luolastoja, kun taas päivällä seikkailun tulos muutetaan kylmäksi valuutaksi omassa kaupassasi. Omasta kaupasta vastaaminen tarkoittaa myös omien hintojen päättämistä, joten voittojen maksimoinnista tulee oma pieni minipelinsä pelin sisälle.
Yksinkertainen, mutta toimiva pelimekaniikka yhdistettynä loistavaan graafiseen ilmeeseen tekee Moonlighterista vuoden parhaan indie-pelin ja lähes parhaan pelinkin.
GOTY: Monster Hunter World
Tuntuu hieman väärältä nostaa listan kärkeen peli, jota on pelannut alle viikon ajan, mutta Monster Hunter World tekee niin paljon asioita oikein, että mitään vähempää se ei ansaitse. Pelin uudistukset eivät pilanneet pinnan alla piilevää Monster Hunter -kaavaa, vaikkakin virtaviivaistivat kokemusta rankasti. World tarjoaa yhä samaa haastavaa hirviönmetsästystä kuin aiemmatkin osat, mutta sen lisäksi myös paljon muuta.
Itselleni Monster Hunter Worldin parhaita puolia on ollut metsästäjien tukikohtana toimiva Astera ja sen kehittyminen pelin edetessä. On ilo palata tehtävien jälkeen takaisin kotiin ja nähdä, että mitä uutta nyt on tarjolla. Tällä hetkellä on vaikea sanoa mitään pelin kestävyydestä ja sen lopullisesta sisällön määrästä, mutta se on kuitenkin tarjonnut jo useita kymmeniä pelitunteja ja ansaitsee vuoden parhaan pelin pystin.
3. State Of Decay 2
Vaikka Xbox Onen kovat yksinoikeudet jaksavat odotuttaa, on kyseinen peli vuoden ehdottomasti suurimpia valonpilkahduksia muuten niin harmaassa tarjonnassa. Monet jaksavat vieläkin itkeä erilaisten zombiepelien ähkystä, mutta oli jokaisen oma valinta ylikuormittaa kyseinen genre pelaamalla paskaa (Dead Rising, L4D jne.). Toinen State Of Decay toi mukavasti uudistuksia ykkösosan runkoon, unohtamatta kuitenkaan edeltäjänsä hyviä mekaniikkoja. Myöskään tarinaan ei tarvitse kiinnittää enää kummemmin huomiota ja moninpeli kirsikkana kakun päälle tekee kyseisestä tuotteesta ehdottomasti vuoden 2018 yhtä hauskimmista ajanvietteistä.
2. Fallout 76
Mitähän tästä voisi sanoa mitä (peli)media ei olisi klikkiotsikoinnista saatujen dollarien kuvat silmissään jo sanonut? Totta helvetissä lampaat lukee ja nyökyttää vieressä kun kohua kaivetaan pienimmistäkin vioista. Totuus on kuitenkin se että hyvää Fallout-peliä ei kuitenkaan ole ollut sitten legendaarisen kakkososan, vaikkakin sarjan neljäs osa meni jo parempaan suuntaan kiitos rakentamisen ja tarinapuolen keventämisen, jotka ovat Fallout 76:n elinvoimaisimmat ominaisuudet.
Pelimoottori yskii ja röhisee mutta ei se miten vaan mitä se piirtää. Yksinkertaisesti pelimaailma on vaan kaunis ja tutkittavaa sekä kerättävää riittää. Edes turhanpäiväistä NPC-tauhkaa ei ole ikävä. Ihan sama mistä sen jargonin lukee, oli se sitten paperi tai se bugaava ukko puoliksi kallioon jumahtaneena. Moninpeliaspekti tuo mukaan sitä mitä olen kaivannut Fallout-peleihin, vaikkakin muiden kanssa sotiminen on ryssitty liiallisella paapomisella ettei lumihiutaleille vaan tulisi paha mieli.
GOTY: Farming Simulator 19
Nykyisin parin vuoden välein ilmestyvä pelisarja on viettänyt melkoista luksuselämää kun kilpailua genressään ei juurikaan ole ollut. Silti tämän uusimman osan uudistuksia/parannuksia on lukuisia, vaikka kehittäjätiimi voisi vaan lepäillä laakereillaan kilpailun puutteesta johtuen. Korjattavaakin toki on, mutta se ei tee kyseisestä pelistä yhtään sen vähemmän nautittavaa.
Oman farmin rakentaminen on hyvin tehty, eikä virtuaalilantavarpaiden tarvitse enää tyytyä valmiiseen sapluunaan. Uusia viljelykasveja, eläimiä, niihin liittyviä koneita, saatikka ”mettähommia” unohtamatta. Farming Simulator 19 on malliesimerkki siitä kun keskitytään itse tuotteeseen eikä mihinkään turhaan, joten eihän siitä voi kuin tykätä. Samaan aikaan kun isot julkaisijat kompuroivat omiin sarjoihinsa jatkaa FS-sarja tasaista voittokulkuaan kohti kiistatta kovimman pelisarjan titteliä.
3. God Of War
Ensivaikutelma God of Warin uudesta tulemisesta vaikutti alkuun The Last of Us -faneja kosiskelevalta tuotteelta, mutta pelin aikana sain ilokseni huomata, että tämä ei pidä täysin paikkaansa. Kratoksen ja Atreuksen välistä isä ja poika -suhdetta oli mukava seurata pelin aikana ja myös seikkailun aikana kohdatut sivuhahmot viihdyttivät värikkäillä persoonallisuuksillaan. Selän taakse vaihtunut kuvakulma ja uusittu taistelusysteemi aiheutti itsessäni paljon skeptisyyttä ennen pelin julkaisua, mutta tämäkin osa-alue toimii ilman suurempia ongelmia.
Uusien varusteiden kerääminen, aseiden päivittäminen ja hahmon kykypuu pitivät taistelun mielenkiintoisena ja progressiivisesti kehittyvältä. God of War uudisti rohkealla kädellä jo vanhaksi käynyttä pelisarjaa ja lopputulos näyttää olleen riskin arvoinen.
2. Super Smash Bros Ultimate
Pidän itseäni hieman kasuaalimpana Smash Bros -fanina, mutta ikonisten videopelihahmojen uusin turpasauna tarjoaa onneksi kaikenlaisille pelaajille täsmälleen halutunlaisen pelikokemuksen. Yksinpelaaja pääsee seikkailemaan yli 20 tunnin tarinatilassa ja mätkimään perinteistä classic modea, illanistujaisia viettäville tarjotaan lukuisia säädettäviä pelimuotoja ja eri pelaamisvaihtoehtoja, sekä kilpailulliset pelaajat pääsevät näyttämään taitojansa verkon välityksellä. Vanhoilla konkarihahmoilla pelaaminen tuntuu yhtä hyvältä kuin edellisissä osassa ja uudet tuttavuudet ovat myös tervetulleita lisäyksiä valtavaan hahmokaartiin. Pelin laaja kenttä- ja musiikkivalikoima tukevat nekin erinomaisesti laajaa kokonaisuutta.
Super Smash Bros. Ultimate tarjoaa nimensä mukaisesti ultimaattisen Smash Bros kokemuksen niin pelisarjan uusille ja kuin pitkäaikaisille faneille.
GOTY: Marvel’s Spider-Man
Kuten kolmantena listoillani olleen sodanjumalan tapauksessa, Hämähäkkimiehen paluu pelirintamalle ei myöskään alkuun herättänyt yhtään kiinnostusta, mutta yllättäen tämä seittisinkoilu osoittautui varsin hauskaksi tapaukseksi. Lähes realistisesti rakennetun New Yorkin kaupungissa liikkuminen hämiksen ohjaksissa tuntui hyvin tyydyttävältä ja kaupungin upeita maisemia oli hauska ikuistaa pelin erinomaisella photo modella.
Pelin tarina oli perinteisen supersankarimainen ja piti mielenkiintoa yllä loppuun asti, joskin sivuhahmojen pelattavat osuudet olivat hidasta ja tylsää pakkopullaa. Taistelujen osalta Insomniacin Spider-Man ei juuri uudistanut jo Batman Arkham -trilogiasta tuttua kaavaa, mutta hämiksen vauhdikkuus toi silti pientä vaihtelua pöytään. Pienistä heikkouksista huolimatta pleikkarin Spider-Man tarjosi itselleni vuoden hauskimman pelikokemuksen, sillä innostuin suorittamaan kaikki pelin sivutehtävät ja keräämään hämikselle jokaisen puvun.
3. God Of War
Mainio pelimekaaninen rebootti pitkäikäiselle pelisarjalle. Uudistettu kuvakulma, Leviathan-kirves, Skandi mytologia ja tapa miten peli liukuu pelikuvasta välivideoihin ilman leikkauksia, ovat raikkaita uudistuksia jo hieman ehkä kaavoihinsa kangistuneelle pelisarjalle. Miinuksena taas bossitappelut jotka olivat aiemmissa osissa paljon isompia ja eeppisimpiä.
2. Beat Saber
Sairaan kova VR-exlu. Palikoiden silpominen valomiekoilla musiikin tahtiin on todella tyydyttävää ja hauskaa. Pelin biisilista oli alkuun vähän turhankin suppea, mutta päivitysten myötä uusien biisien lisääminen peliin on tätä nykyään todella helppoa. Hiki lentää ja banjot soi.
GOTY: Super Smash Bros Ultimate
Niin paljon hahmoja, kenttiä ja paljon pelattavaa myös yksinpelaajalle. Ainoa asia mikä uudessa Smashissa aiheutti pienen pettymyksen, oli nettipeli, varsinkin kun siitä pitää nykyään maksaa. Ensimmäisen päivityksen myötä nettipuoli on kyllä parantunut, mutta ollaan silti kaukana hyvin toimivasta tuotteesta. Aiemmasta osasta tuttu ”For Glory” takaisin ja kavereiden kanssa netissä pelaamisesta helpompaa, niin itse olisin tyytyväinen. Tiedän Smash Bros Ultimaten olevan peli, jota tulen pelaamaan vielä vuosienkin päästä.
Tämän vuoden GOTY-listaus oli hyvin helppo ensimmäisen ja toisen sijan kantilta, mutta kolmas sija oli pitkän mietinnän tulos. Mietin pitkään nykyisen kolmannen sijan, God of Warin, Super Smash Brothersin sekä Deltarunen välillä. Näistä Smash tulee ajan myötä varmasti ohittamaan nykyisen kolmannen sijan pitäjän, ja Deltarune olisi sen ohittanut jollei olisi vain glorifioitu demo. Vaikka mietin kuinka innoissani olin viime vuonna tämän vuoden anneista, en olisi ikinä uskonut että GOTY-listaukseni tulisi näyttämään tältä.
3. Detroit: Become Human
En ollut ennen Become Humanin pelaamista pelannut yhtäkään David Cagen elokuvapeliä, korkeintaan katsonut muutamasta niistä läpipeluun, mikä kylläkin on melkein sama asia kuin pelaaminen, mutta Detroit: Become Human sai minut kiinnostumaan sen erikoisen asetelman vuoksi. Kolmen erilaisista oloista tulevan androidin ohjastaminen ihmisten täyttämässä maailmassa kuulosti hyvin mielenkiintoiselta.
Pelin parasta antia on kyttä-androidi Connorilla pelaaminen. Mies, tai siis androidi, joka yrittää löytää itseään samalla kun etsii androideista koostuvaa terroristijärjestöä. Riippuen valinnoistaan Connor voi olla kylmänviileä terminaattori tai henkiä pelastava sankari, samalla kun androidi heittää keskinkertaista läppää vahingossa ja välillä tarkoituksella hellyttävän alkoholistin Hankin kanssa. Mikäli jos peli olisi keskittynyt vain Connorin ja Hankin seikkailuihin, olisi peli paljon parempi kuin mitä se on nyt. Mutta koska kyseessä on kuitenkin ”social commentary” ja Cagen piti saada näyttää ettei hän todellakaan rasisti ole kuten firman sisältä on työntekijöiden puolelta kuulunut, niin pitää mukaan saada hahmoja jotka näyttävät kuinka ilkeitä ihmiset ovat poloisia androideja kohtaan. Sen takia pelin kaksi muuta hahmoa jäävät hyvin yksiulotteisiksi ja tylsiksi sillä molempien tarinat pyörivät vain yhden motivaation ympärillä, eikä Connorin ja Hankin tasoista kemiikkaa oikein kummaltakaan löydy.
Cagen bravuurilla, eli valinnoilla on jopa merkitystä Detroitissa, tai ainakin siltä tuntui kun yksi sivuhahmoista kuoli erään pienen valinnan takia loppupuolella peliä. Tällainen pientenkin valintojen huomioon ottaminen on minusta suuri plussa ja monet muut samanlaisia pelejä rustaavat eivät ikinä tätä tajunneet, *köh* Telltale *köh*. Detroit Become Human on vain elokuvapeli, mutta minusta se oli niin nautittava elokuvapeli, että se on kolmannen sijansa ansainnut.
2. Return of the Obra Dinn
En olisi vielä vuoden alussa uskonut, että yksi kovimpia julkaistuja pelejä olisi vakuutusetsivän päähahmona sisältävä murhamysteeri, joka ei periaatteessa sisällä mitään muuta kuin kävelyä ja pohdiskelua. Mutta niinhän siinä vain kävi, että Lucas Popen taidonnäyte, Return of the Obra Dinn, on helposti vuoden 2018 toiseksi paras peli.
Kun pelaaja astuu ensimmäistä kertaa Obra Dinn -laivalle hivelevät hänen silmiään ihanat seepiansävyiset grafiikat jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan väreistä, sekä kärpäsiä ympärillä pörräävä raato, josta Obra Dinnin tapahtumien vyyhti lähtee purkautumaan. Return of the Obra Dinn on puzzlepeli ilman suoranaisia puzzleja. Pelissä ei mitään muuta tarvitse tehdä kuin ymmärtää kuka kukin on sekä miten he kuolivat? Kuulostaa hyvin tylsältä, mutta Obra Dinniä pelatessa ei ikinä kykene arvaamaan mitä seuraavaksi on tulossa, ja sieltä kyllä tulee vaikka ja mitä. Vaikka tapahtumista ei pelaaja näe kuin pelkkiä pysädyskuvia hyvin pienen ääninäytteen säestämänä ennen jokaista kohtausta, on immersion tuntu huipussaan. Eri kohtauksien kierteleminen ja pienten yksityiskohtien yhdisteleminen nimien ja kuolintapojen selvittelyyn on todella loistavasti tehty. Return of the Obra Dinn on yksi vuoden peleistä, joita jokaisen tulisi ehdottomasti kokeilla.
GOTY: Marvel’s Spider-Man
Lisenssipeli vuoden pelinä vuotena jolloin ilmestyi mm. Super Smash Bros Ultimate, Red Dead Redemption 2 sekä God of War!? Kun Insomniacin Spider-Man esiteltiin ensimmäistä kertaa, olivat fiilikseni hyvin vaisut. Quick Time Eventien täytteistä elokuvamaista peliä kuten kaikki muutkin Sonyn eksklut, joten ei todellakaan jatkoon (Detroit sentään kertaa suoraan olevansa elokuvapeli eikä esitä itseään minään muuna). Mutta julkaisupäivän lähestyessä sisäinen fanipoikani ei vaan voinut jättää peliä hyllyyn.
Insomniacin Spider-Man ei ole mikään legendaarinen Spider-Man 2, jota itse pidän edelleen lisenssipelien ehdottomana kuninkaana. Nelospleikkarin Spider-Man käy kuitenkin hyvin lähellä tuota huippua, ja ilman muutamia pieniä mokia olisi se voinut helposti ”kakkoshämiksen” ohittaakin. Insomniac on hyvin ymmärtänyt miltä hahmon kuuluukin tuntua. Aluksi tappelut tuntuvat hyvinkin kankeilta, kiitos tärkeiden kykyjen avautumisen vasta pitkän ajan jälkeen. Kun kykyjä alkaa viimeinkin avautumaan, samalla kun pelaaja alkaa ymmärtämään miten peliä pelataan, on seittisankarin ohjaaminen yhtä juhlaa. Seitit, pahikset ja vitsit lentävät ympäri paikkoja yhtenä hallittuna kaaoksena, jonka keskipisteenä toimii Peter Parkerin alter ego itse. Insomniac onnistui myös siinä mitä niin monet muut ovat yrittäneet tehdä, mutta vain harvat ovat onnistuneet, eli kaupungissa liikkumisessa, joka itsessään on jo huippuhauskaa. Kaupungin katoilla juoksenteleminen ja hyppeleminen on niin nautittavaa ettei alkupuolen kartan avaaminen Far Cry/Assasins Creed/jne. tyyliin taikka erilaisten kerättävien jahtaaminen ympäri karttaa haittaa ollenkaan. Ainoa asia joka jää harmittamaan on että pelin nimikkosankarin vauhti on lukittu, eli ihan Spider-Man 2:n tasolle ei kuitenkaan päästä. Myös pakotetut Miles- ja MJ-kohtaukset tuovat vain hallaa muuten loistavalle toimintapläjäykselle. Mainituista pikkuvioista huolimatta, on Spider-Man tämän vuoden nautittavin peli kaikilta osapuoliltaan.
Siinä missä itsessäänkin vuosi 2018 oli itselleni pettymys, oli myös pelivuosi 2018 aikamoinen pettymys. Aiemmin pohtimaani/toivomaani vuosien 1997-1998 kaltaista wombocombo double impact -tason vuosiparia ei sitten tullutkaan ja saatiin lähinnä tällainen ”ihan kiva” pelivuosi. Nintendo veti menestysvuoden jälkeen jalat pöydälle ja antoi muiden hoitaa hommat samalla kun he itse jättivät kaiken toivon Smash Brosin varaan. Sony julkaisi pari isoa mutta varsin perinteisestä eksluteosta ja Microsoft taas… no joo. Jopa Rockstarin uusin tekele oli kaikessa kauniissa mahtavuudessaan pelillisesti sellaista jo niin useasti pureskeltua kauraa. Indieskene tuntui olevan ainoa oikeasti aktiivinen taho tänä vuonna, ja se jos jokin on oikeasti surullista. Mutta onneksi oli niiden perinteistenkin pelien joukossa sentään hyviä pelejä, ainakin kolme kappaletta.
3. Super Smash Bros Ultimate
Vaikka tuossa ylempänä pääsinkin mollaamaan Nintendoa siitä että he ottivat koko vuoden höllää ja panostivat vain tämän pelin kehitykseen, niin ei sitä tosiseikkaa voi ohittaa että Nintendo todellakin ihan tosissaan panosti tähän peliin.
Vaikka alkuasetelma vaikuttikin siltä, että tästä tulisi vaan aiemman Smash Bros -pelin oma DX-versio, onnistui Ultimate kuitenkin kaikella ultimaattisella (pun intended) sisällöllään vakuuttamaan kaikki epäilijät siitä, että nyt on kuitenkin ihan oikeasti uusi Smash-peli kyseessä. Hahmoja löytyy pelistä enemmän kuin tarpeeksi, samoin kenttiä, kuin myös musiikkia, kuin myös yksinpelattavaa jne. yms. Tarkalleen ottaen pelistä löytyy kaikkea vähän enemmän kuin tarpeeksi. Onhan Ultimatea ihan kiva pelatakin joten eiköhän se ole paikkansa ansainnut pelivuoden 2018 kolmen parhaan joukossa.
2. SoulCalibur VI
Kukapa olisi uskonut että herran vuonna 2018 ilmestyisi uusi SoulCalibur -tappelupelisarjan peli, joka onnistuisi vieläpä kaiken kukkuraksi olemaan hyvä videopeli? No siis ainakin minä, koska löytyihän peli myös viime vuoden alussa julkaistusta hypelistastani. Pelinä SoulCalibur VI on juurikin sitä mitä hain; Paljon vanhojen tappelumaakareiden paluuta vanhoille taistelukentille paljon koreammalla ulkokuorella varustettuna. Mutta tämän oletusarvon lisäksi sain paljon muutakin; Kaksi tolkuttoman pitkää tarinakampanjaa, hahmonluontityökalut (jotka olisi toki voineet hieman kehittyä vuoden 2008 SoulCalibur IV:stä) joilla netti on täytetty kaikilla hauskoilla luomuksilla, lukuisat uudet mekaniikat jotka tekivät tappeluista entistäkin hauskempia sekä jopa melkein toimivan nettipelin. Viimeiseksi mainittu voisi toimia paremminkin mutta eihän sitä liikaa voi toivoa.
Kuudes SC-pääsarjan tuotos on kuitenkin peli, jota jokaisen sielukkaiden aseiden kalistelua lämmöllä muistelevan ja kaipaavan pitäisi pelata.
GOTY: Marvel’s Spider-Man
Haluaisin päästä sanomaan että ”minähän sanoin että se tulee olemaan hyvä peli” mutta valitettavasti edes minä en siihen kyennyt. Olin todella hilkuilla toki laittamassa sitä jo aiemmin mainitsemalleni hypelistalle, mutta edes meikäläinen ei uskonut että siitä tulisi oikeasti näin merkittävä teos. Itselleni olisi riittänyt ihan perushyvä Spider-Man -lisenssiin pohjaava videopelikin, mutta Insomniacille se ei selvästikään riittänyt. Tiimi otti hahmon IP:n sen ansaitsemalla arvokkuudella kontolleen ja pyrkivät siihen että heidän luomuksensa tulisi olemaan paras mitä ollaan kuunaan nähty. Ja he toden totta onnistuivat siinä.
Tiedostan että tämä on äärimmäisen väsynyt lause mutta ” Spider-Man -pelissä pelaaja todellakin tuntee olevansa Spider-Man”. New York ei ole koskaan näyttänyt missään muussa videopelissä näin kauniin rosoisen elävältä. Sen korkeiden rakennusten välissä verkoilla singahtelu ei ole koskaan ollut näin siistiä. Sen maailman ylläpitämä kahtiajako siitä onko Spider-Man oikeasti sankari vaiko uhka yhteiskunnalle ei ole koskaan tuntunut näin oikealta. Se miten päähahmon inhimillisyys välittyy pelaajalle, on myös jotain sellaista mitä aiemmissa hahmon ympärille askarrelluissa peleissä ei ole nähty. Tämä kaikki ylistys ei suinkaan tarkoita sitä etteikö pelissä olisi myös ollut omia ongelmiaan. Kaikesta hehkutuksestani huolimatta, Spider-Man myöskin on varsin tuttu, turvallinen ja tyypillinen videopeli, joka ei sitten kuitenkaan pyri tuomaan videopelaamiseen mitään juurikaan uutta ja ihmeellistä. Tappelu on peruskauraa, tehtävät ovat ihan kivoja siihen asti kunnes toiston toisto alkaa nostamaan päätään esiin ja kaikki avoimesta maailmasta kerättävä oheishärpäke on olemassa vain koska ”onhan sitä oltava”. Mutta näistä vanhahtavista designratkaisuistaan huolimatta on, kuitenkin Insomniacin supersankarieepos itselleni se vuoden peli. Se oli itselleni tänä vuonna ainoa peli, joka onnistui imaisemaan itseni sen maailmaan täysin, ja jonka parissa nautin jokaisesta hetkestä.
3. Vampyr
Vampyr oli vuoden alussa listallani yhtenä odotetuimmista peleistä, ja silti peli tuli ja kolahti kuin puskista. Tietenkin yksi syy tälle oli pelin sangen minimaalinen markkinointi, jonka vuoksi varmaan monillakin tämä herkku on jäänyt välistä. Minä toivoin peliltä enemmän vanhaa kunnon Vampire: The Masqueradea mutta peli kallistuu enemmänkin Bloodbornen suuntaan toiminnan määrällään. Tämä ei kuitenkaan ole miinus koska pelin toiminta on tiukkaa ja vaikeusastekin on täysin pelaajan valintoihin perustuva.
Vampyrin parasta antia itselleni ovat silti keskustelut ja tarina kokonaisuudessaan. Kostea ja pimeä Lontoo ruttoineen on mitä herkullisin asetelma larppailla Draculaa.
2. Super Smash Bros Ultimate
Tämä peli ansaitsisi paikan tällä listalla jo yksinään kaiken sen nostalgian ja pelihistorian määrän takia mitä se pitää sisällään, mutta onneksi se itse pelattavuus ja itse pelikin on täyttä timanttia. Smash Bros on itselleni yksi tärkeimmistä Nintendon sarjoista, ja se teki toden totta paluunsa erittäin näyttävästi.
Pelattavan määrä Ultimaten pienessä pelikasetissa on järisyttävä, ja edeltäjiensä lailla tätäkin osaa tullaan hakkaamaan vielä vuosienkin päästä. Samalta sohvalta tämä kaaos on parasta hupia aikoihin. Ja onhan se kymmenen vuotta peliin toivottu Belmont viimein myös mukana. Jee!
GOTY: Hitman 2
Hitman ei ikinä ole ollut pelisarjana minulle kovin tärkeä. Monta sarjan peliä olen testaillut vuosien aikana, mutta mikään ei ole iskenyt mitenkään lujasti. Reilu vuosi sitten annoin kuitenkin mahdollisuuden vuonna 2016 ilmestyneelle ”Season 1”-nimellä tunnetulle uuden sukupolven Hitmanille ja voi veljet sehän iski kovaa! Tämän vuoksi Hitman 2 meni heti vuoden yhdeksi odotetuimmista nimikkeistä, eikä hype pettänyt. Hitman 2 jatkaa siitä mihin aiempi osa jäi mutta viilaa peliä vielä uusine parannuksineen. Pelin antama vapaus pelaajalle on järisyttävä, kohteet voi murhata mitä kekseliäillä keinoilla tai ihan klassisesti vain rautalangalla. Sinä päätät.