Jokainen vähänkään videopelien historiaan perehtynyt tietää että perinteinen 2D-tasoloikka on vahvasti rinnastettavissa videopelaamiseen ihan terminologisesti. Moni myös varmasti tietää että 2D-tasoloikka kehittyi ysärin puolivälissä 3D-tasoloikiksi joiden kotialustana voidaan pitää N64:ää ja genren taitajana voidaan pitää Nintendon hittitehtaana noina aikoina toiminutta Rare-pelitaloa. Vaikka ”kuusnepan” julkaisupelinä pelaamisen aihiot uusiksi luonut Super Mario 64 onkin yksi videopelihistorian tärkeimpiä merkkipaaluja, voidaan Raren tekemiä 3D-tasoloikkia (Banjo-Kazooie jatko-osineen sekä Donkey Kong 64) pitää objektiivisesti ehkä Marion klassikkoseikkailua hiotumpina ja terävämpinä tekeleinä.
Vuodet ovat vierineet noista päivistä ja pelaavan maailman preferenssit ehtineet muuttumaan aikojen saatossa useampaan otteeseen. 3D-tasoloikat ovat viime vuosina jääneet hieman paitsioon laadukkaista julkaisuistaan huolimatta ja ehkä tästä syystä entisten Raren tasoloikkamaakarien perustaman Playtonic-pelitalon käynnistämä joukkorahoitusprojekti upouuden 3D-tasoloikan tiimoilta olikin niin menestyksekäs. Playtonic lupasi tuoda takaisin N64-aikaisen maskottitasoloikan fiiliksen nykypäivän tekniikalla ja yhtäkkiä koko maailma kuhisi Yooka-kameleontista ja tämän nenäkkäästä lepakkokaverista (SJW-toopeille tiedoksi, lepakko-termi tarkoitti tosiaan hahmon lajia eikä seksuaalista suuntautumista) Layleesta. Kickstarter-proggis rikkoi ennätyksiä mielin määrin ja kun koko tuotos oli vielä osaavissa ja genren salat taitavissa käsissä niin eihän mikään voisi mennä pieleen… eihän?!?
Yooka-Laylee koki kehitysmatkansa varrella pari töyssyä jotka viivästyttivät sen suunniteltua julkaisua eteenpäin lähes vuodella mutta huhtikuu 2017 olisi vihdoin ja viimein se ajankohta jolloin pelaajat ympäri planeettaa saisivat virittää itsensä googly eyes-designilla höystettyjen veikeiden hahmojen maailmaan loistavan tasoloikinnan toimiessa kupletin pääjuonena.
Homma ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Playtonicilla oltiin suunniteltu ja pelin arvosteluembargon haihtuessa ilmaan, alkoivat yllättävänkin kehnot ja keskinkertaiset arvostelupisteet luomaan tummempia pilviä värikkäiden tasoloikkien ystävien päiden ylle. Kickstarter-projekteille nyt alhaiset arvosanat eivät ole koskaan mikään kovin uusi asia olleet mutta itsekin myönnän hypepäissäni yllättyneen. Totuus on kuitenkin tarua ihmeellisempää ja yleensä kun se isoin varoituksen sana on se että pelkkää arvostelunumeroa ei saisi katsoa ja totella kauhean sokeasti, on Yooka-Layleen tapauksessa takerruttava nimenomaan niihin arvosteluteksteihin jotka olivat jopa isoilla ja tunnetuilla tahoilla aika hakoteillä.
”Flat dialogue, almost devoid of personality, is the default in Yooka-Laylee, a game seemingly desperate to prove how funny it is, but without any discernable personalities or jokes. Yooka himself is maddeningly bland, while Laylee’s endless quest for a sassy edge simply results in her being one of the most witlessly unpleasant game heroes in a long time, seemingly unable to finish a conversation without dropping an unnecessary (and deeply unfunny) insult.”
(- GamesRadarin arvostelusta. Arvosana pelille oli saitin omalla asteikolla 3/5)
Alkuperäinen Banjo-Kazooie, peli joka toimi ykkösinspiraationa Yooka-Layleelle, synnytti käytännössä maskottitasoloikkien alagenren jossa pelaaja yhden hahmon sijasta ohjaakin hahmoa jolla on yleensä ohjattavan hahmon persoonaa täydentävä hahmo mukanaan täydellisessä buddy cop-leffojen hengessä. Hiljaisen (sittemmin angstisen kiukkuisen) Jakin mukana heiluu suupaltti moottoriturpa Daxter. Höhlän ja lempeän Banjon reppuselässä roikkuu sarkastinen ja paikoin jopa ilkeästi kaikkia kohtaan käyttäytyvä Kazooie. Reteän ja coolin Ratchetin apurina puolestaan toimii sivistynyt ja analyyttinen Clank.
Samaa kaavaa toistetaan myös Yooka-Layleessa. Yooka on se tyhjähkö taulu joka kuitenkin värittyy jos tarvis (uskomaton kameleontti-referenssi vaikka itse sanonkin) ja Laylee tarjoaa sitten sitä kaivattua läpänheittoa ja triggeröivämpää dialogia. Homma ei siis ole mikään uusi keksintö mutta silti esim. GamesRadar otti sen jotenkin hirveän negatiivisena asiana. Touhu menisi kieltämättä aivan räävittömäksi jos pelissä olisi kaksi Daxteria pelaajan kontrollissa tai kolikon kääntöpuolena voidaan sanoa että jos Banjon aisaparina olisi ollut samanlaisen persoonan omaava symppis, olisi pelin viehätys kärsinyt aika lailla. Vitsien tasosta voidaan olla jokainen omaa mieltämme mutta kun Yooka-Layleen lailla se huumori tehdään joko oikeasti osuvaksi tai peribrittiläiseen tyyliin hauskalla tavalla paskaksi, osuu se aika hyvin maaliinsa.
”Much of the game’s content is similarly shallow. You’ll encounter an array of characters that reappear in each of the game’s worlds, with their own challenges for you to undertake for page rewards. You’ll take part in some slightly exciting races or infrequently engaging puzzles, but for the most part these activities simply implore you to re-tread the same gameplay in a more controlled fashion. Some characters simply want you to find a number of collectibles in an area, or defeat a few enemies before a timer runs out. They are mundane and repetitive most of the time, with only a few glimmers here and there to try and convince you to keep pressing on.”
(- Critical Hitin arvostelusta. Arvosana pelille oli saitin omalla asteikolla 6/10)
Super Mario 64:ssä (alkuperäisversio) oli aikoinaan kerättävissä 120 pelin omaa ”collectiblea” kolmessatoista ns. päälevelissä kuin myös hieman pienemmissä leveleissä. Pelin tehtävät tarjosivat päällisin puolin ajateltuna laajan skaalan erilaisia tapoja joihin pelaaja työnnettiin tähteä hakemaan mutta loppupeleissä kunnollinen variaatio tähtijahdissa oli aika vähäistä. Sama homma pätee myös moneen muuhun collect-a-thonin nimikkeellä kulkevaan peliin. Jos sinulla on sata asiaa tai enemmän mitä sinun pitää keräillä pelissä tehtäväpohjaisesti, saa olla aika velho jos sinne joukkoon ei olisi laittamassa samankaltaisia tehtäviä jotka vaan toteutetaan eri ympäristöissä jolloin nimenomaan tapahtumamiljöön eroavaisuudet tarjoavat sen eron. Monikaan ei varmaan sakottanut Arkham-sarjan myöhempiä nimikkeitä (etenkin City ja Knight) jossa Riddler Trophyt olivat 75% sitä samaa batarangin viskelyä?
”Rather than honour their past, they’ve replicated it, while the world has moved on.”
(- Videogamer.comin arvostelusta. Arvosana pelille oli saitin omalla asteikolla 4/10)
Eli hetkinen!?!? Peli jonka luvattiin jo joukkorahoitusvaiheessa olevan enemmänkin tribuutti 90-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneille Raren 3D-tasoloikkapeleille kuin varsinainen jatko/jatkaja/evoluutio? Missasinko jotain jos en ole kovin vihainen että pelistä ei löydy verkkomoninpeliä deathmatcheineen, loottijärjestelmää, synkän realistista tieteisjuonta ja dystopiaa, miestä ja asetta pelin kannesta tai monia muita nykypäivän pelaamisen ”tärkeimpiä” ominaisuuksia?
Tähän viimeksi mainittuun voidaankin kaikessa karkeudessaan tiivistää usea Yooka-Layleen ”vikoja” listannut arvostelu. Erinäisistä lähteistä on saanut lukea valitusta mm. pelin haastetta tarjoamattomista vihollistyypeistä, pelin Metroidvania-tyylisistä ratkaisuista joissa pelaajan pitää backtrackata aiempiin tapahtumapaikkoihin uusia kykyjä saatuaan, helpoista pomotaisteluista ja monesta muusta asiasta jotka ovat mainstay-kamaa 3D-tasoloikissa, joka on siis asia jota Yooka-Laylee haluaa olemassaolollaan kunnioittaa. Pelin ei luvattu missään vaiheessa edes tekijöidensä toimesta olevan minkäänlainen vakavasti otettava kilpailija ja mittatikku nykypäivän 3D-tasoloikinnoille joita eräs putkipena valitettavan yksin pitää hallussaan nykypäivänä. Sen oli tarkoituskin olla tribuutti ja kunnianosoitus aikalaisilleen ja tarjota pelaajille laadukasta nostalgiaa ja näyttää nuoremmalle sukupolvelle genreä joka aikoinaan oli suositumpaa kuin Haloo Helsinki ja Fast & The Furious-leffat yhteensä.
Virheetön ei toki Yooka-Laylee ole. Sen kamera on kuin suoraan helvetin tulisimmista syövereistä maan päälle langetettu vitsaus ja siinä aika ajoin tuntuu pienet tekniset lapsukset esim. ympäristön ja pelihahmon hit collisionin kömpelyyksien myötä. Sen tarjoamalla sisällöllä ei myöskään ole paljoa jakoja genren megaluokan edustajistoa vastaan. Molemmat Mario Galaxyt ja saman herrasmiehen myöhemmät tasoloikat (3D Land ja 3D World) sekä vaikka viime vuonna ilahduttanut Ratchet&Clank-uusioversiointi hoitavat homman Playtonicin joukkorahoitustuotetta paremmin mitä tulee objektiiviseen videopeliviihteeseen mutta Yooka-Layleella ei ole mitään hävettävää siinä että se edes mainitaan samassa virkkeessä näiden meganimikkeiden kanssa. Se on yksi lisäys harvahkoon onnistuneiden joukkorahoituspelien joukkoon ja toivottavasti se antaa hieman eloa tähän hienoon mutta valitettavan harvoin pinnalle pompsahtavaan peligenreen.
Tämän blogitekstin tarkoitus ei kuitenkaan ollut kehoittaa ostaa Yooka-Laylee arvosteluista ja JonTron-kohuista huolimatta. Sen oli tarkoitus osoittaa että aivan aina eivät osaavatkaan peliarvostelijat oikein tiedä mistä kirjoittavat. Eivät myöskään peliaiheisia viikkoblogeja vapaa-ajallaan kirjoittavat tahot joten…