Peliala päätti seurata yhtä kovimmista pelivuosista koskaan (2023), vetämällä paljon asioita likimain yhtä paljon perseelleen kuin nykyinen Suomen hallitus helvetin erinomaisine hallitusohjelmineen. Isot pomot saivat taas vuosibonarinsa samaan aikaan kun väkeä potkittiin kortistoon vasemmalta ja oikealta, Gamergate alkoi erinäisin tempauksin nostaa vuosien pienen breikin jälkeen taas rumaa päätään eikä sellaisia oikein megaluokan pelitapauksiakaan näkynyt kalenterivuoden aikana ilmestyvän kun Nintendo panttasi vielä yhden vuoden Switchin jatkajaa, Sonyn omat isot IP:t loistivat poissaolollaan ja Microsoft oli aivan totaalisen sekaisin.
Meidän pelaajien onneksi, löytyi julkaisukalenterista myös todellisia helmiä, ja tässä ovat ne vuoden 2024 ihan aikuisten oikeasti parhaat pelit, jotka ovat testanneet toimiviksi joukko maailman säkenöivimpiä pelaamisen asiantuntijoita… miksiköhän tässä noin lukee?
Teman valinnat
Vuosi 2024 uhkasi pahasti jäädä kohdallani uusien pelien suhteen välivuosimaiseksi. Viime vuoden tykittelystä ei ollut tietoakaan ja muutama todennäköinen huippupeli, kuten Luigi’s Mansion 2 HD, odottelee vielä peluuta. Loppuvuosi toi kuitenkin mukanaan muutaman herkkupalan listalleni.
3. Indiana Jones and the Great Circle
Jos totta puhutaan, ei Indy välttämättä pelinä ole se kaikkein omaperäisin tai hiotuin, mutta joskus sekin voi riittää. Se tärkein toimii: peli on erinomainen Indiana Jones -kokemus ja onnistuu tavoittamaan oikean hengen paremmin, kuin pari viimeistä tuotenimikkeen tiimoilta tehtyä elokuvaa. Sitä pelaa puutteistaankin huolimatta oikein mielellään ja kokonaisuus nousee lähes erinomaiselle tasolle.
2. Helldivers 2
Jos vuoden parhaan pelin valinta menisi jakoon pelkkien pelituntien perusteella, Helldivers 2 olisi helppo ykkönen.
Peli tuli elämääni täysin yllättäen ja vei mukanaan täysin muutamaksi kuukaudeksi.
Konsepti itsessään on tietysti vanha ja hyväksi todettu, mutta toteutus on mitä täydellisin ja runsaan, toimivan satiirin kuorruttama.
Niitä vihuja on vaan niin kiva kurmottaa ja tapoja siihen on annettu mukavan monipuolisesti.
Yksinkertaisesta kaavastaan huolimatta peli ei oikeastaan koskaan ala toistaa itseään liikaa, sillä aina voi kokeilla hieman erilaisia varusteita ja vaihtaa tarvittaessa täysin toisistaan poikkeavien vihollisfaktioiden välillä aina kun ötökät tai robotit rupeavat kyllästyttämään. Kehittäjä jaksaa myös päivittää ja uudistaa peliä säännöllisen epäsäännöllisesti, kannustaen takaisin sotimaan aina kun pelin on jo lähes kerennyt jättää taakseen.
1. Nine Sols
Se pakollinen metroidvania-valintani tälle vuodelle.
Niin vai että mikä Prince of Persia?
En ole koskaan kuullutkaan.
Sen sijaan listalleni nousee kirjaimellinen Made In Taiwan -statuksen yllättäjä Nine Sols, jonka ohitin olankohautuksella alkukesäisen PC-julkaisun aikaan.
Onneksi olin paremmin hereillä loppuvuodesta ja nappasin pelin pelattavaksi konsolijulkaisun aikoihin.
Peli alkoi ehkä hieman ristiriitaisilla mietteillä ja kaikessa näkyi aluksi pieni indie-peleille tyypillinen laadun heittelehtiminen.
Vaikka peli oli heti aluksi päällisin puolin äärettömän komea, en juurikaan pidä esimerkiksi perusvihollisten ulkonäöstä ja animointityylistä.
Osa ympäristöistä oli myös aluksi melko tylsiä, epätasaisia.
Peli kuitenkin kasvoi nopeasti aivan timanttiseksi, ei vähiten sen erinomaisen, Sekiro-vaikutteisen taistelusysteemin ansiosta.
Myös viholliset ja ympäristöt muuttuivat pian mielenkiintoisemmiksi. Parin tunnin alkukankeuden jälkeen huomasin nauttivani pelistä kuin muuan Hollow Knightista aikoinaan…
Nine Sols on ehdottomasti vuoden suosikkipelini, paras pelaamani Metroidvania aikoihin ja paras Sekiro sitten Sekiron.

Hazukin valinnat
Vuosi 2024 on ollut kyllä taas varsinainen pelivuosi. Siinä missä pelejä on tullut kuin sieniä sateella, ja laatua on puskenut esiin niin isojen kuin pienempienkin toimijoiden toimesta, on vastaavasti peliala kurittanut tekijöitään useamman eri tahon toimesta ja lukujen valossa voisikin helposti luulla, että vähintäänkin jokainen kehittämisestä vastaava henkilö olisi kerran saanut vuoden aikana kenkää. Ajat ovat toki kovat kaikilla muillakin, mutta on silti huolestuttavaa, kuinka vieläkään ei johtoportaissa oikein tunnuta ymmärtävän, että pelien kehitystyö on laajemmilta osin tiimityötä ja vaatii siis perinteisen rahankaatamisen sijaan myös aikaa siihen, että tiimistä oikeasti muodostuu tiimi ja että hommat lähtevät rullaamaan halutulla tavalla. Mutta eiköhän tämäkin jossain kohtaa korjaannu tavalla taikka toisella; Viimeistään sitten maailmanloppuun, jos ei muuten.
Mutta niin videopelit… ne on olleet hyviä ja niiden monipuolisuudesta ja laadusta varmasti kertoo myös meidän jokaisen erittelemät listaukset.
Siinä missä on huono aika olla kehittäjä, niin on vastavuoroisesti erittäin hyvä aika olla pelaaja.
3. Tekken 8
Uusi Tekken on aina odotetuimpien pelieni kärjessä ja niin oli tänäkin vuonna.
Voisi myös sanoa, että odotus todellakin palkittiin, kun Tekken 8 paukahti markkinoille ja tällä kertaa jopa ihan täytenä pakettina heti julkaisussa.
Pelattavaa piisasi yllin kyllin niin yksinpelaajalle kuin myös tottakai netissä sekä kotikulmilla kavereita mättävälle pelaajalle ja mikä tärkeintä, niin se itse core-gameplay on vain jatkanut paranemistaan.
Bamcolla on selvästikin napattu rusinat pois pullasta ja tilalle tuotu suklaahippuja, kun perustappelu on pysynyt aikalailla samana, mutta painopiste on muuttunut aggressiivisempaa pelitapaa suosivammaksi joka tietenkin lämmittää itseäni pelaajana sekä katselijana.
Pelin ainoa heikohko piirre on sen soundtrack joka painottaa hieman liiankin kanssa vanhojen biisien suosimiseen, eikä näin ollen omaa oikein omaa identiteettiään, mutta muutoin Tekken 8 on vaan Tekken isompana, ärhäkkäämpänä ja parempana kuin koskaan.
2. Black Myth: Wukong
On sitten mitä mieltä tahansa pelin taustoista vaikuttavista tekijöistä saatikka säälittävästä anti-woke -väestä, niin fakta on että Black Myth: Wukong (kaverien kesken ”Apinapeli”) on aivan tautisen kova videopeli. Vaikka se onkin tavallaan vain perinteinen souls -pelejä ”apinoiva” tapaus, niin on siinä myös paljon omaansa.
Se on nimittäin enemmänkin jopa Souls-lite kuin varsinainen Souls -peli, koska pelin taistelut eivät ole läheskään yhtä staattisia ja jykeviä vaan meno muistuttaa enemmänkin perinteisiä toimintapelejä. Kuolemista ei myöskään enää erikseen pyritä rankaisemaan kerätyn lootin menettämisellä vaan peli antaa pelaajan jatkaa pelaamista täysin ilman tällaista ylimääräistä mielipahan luomista. Action-pohjaista taistelua avittavat myös peliin tuotu skilltree, jonka jokaisella osasella voi oikeasti vaikuttaa omaan pelityyliinsä vaikka pelaajalla onkin vaan käytettävissä yksi ja ainoa ase. Monipuoliset ja vaihdettavat kyvyt eivät toki tavallaan juurikaan juhli omaperäisyydellään, mutta itse pelissä ne toimivat enemmän kuin hyvin ja luovat juurikin sitä haluttua monipuolisuutta ja syvyyttä itse pelattavuuteen. Pelin kenttärakenne on myös varsin perinteinen ytimeltään, mutta se niiden laajuus onkin sitten aivan toiselta planeetalta. Kentissä on niin paljon tutkittavaa ja nähtävää, että välillä niiden koko saa jopa ihan kauhistumaan.
Tämän voisi myös kuvitella haittaavan itse peliä, mutta nämä alueet eivät kuitenkaan ole vain tyhjiä aromaita, niin siitä ei pääse erityisemmin syntymään ongelmaa.
Pelin heikkoudet ovatkin sitten valitettavasti itse tarinan kerronnassa. Wukong kuitenkin pohjautuu Kiinan Journey to the West kansanperinneteokseen, josta on moni muukin media ammentanut paloja vuosien saatossa, mutta Wukong tekee sen vielä syväluotaavammin ja se osittain onkin myös sen isoin ongelma.
Tarinan eri vaiheita ei-tietävänä voikin löytää itsensä usein erittäin hukasta, kun peli vähän kuin olettaa että kaikkihan tämän tarinan pääpiirteet jo tietävät.
Asiaa ei myöskään auta pelin hyvin autenttinen käännöstyö, joka saa välillä lauserakenteillaan pelaajan pään niin pyörälle ettei siitä tahdo oikein jäädä mitään mieleen.
Teknisesti peli on toki osittainen mestariteos ja todellinen taidonnäyte, mutta samalla hieman liiankin vaativa tapaus koska vaikka peli onkin nätti kuin sika pienenä, niin ei se silmä karkki silti ihan oikeuta sitä, miten peli pyörii kaikilla alle 3000€ laitekokonaisuuksilla.
Kaiken kaikkiaan Musta Myytti on kuitenkin erittäin hyvä sekä viihdyttävä videopeli, vaikka ei välttämättä mikään innovaatioiden suurin tähdenlento.
1. Balatro
Videopeleissä on parasta niiden monipuolisuus.
Ne voivat kertoa tarinoita arkisista kuin myös täysin utopistisista asioista.
Niiden avulla voidaan käsitellä menetystä ja kuolemaa kuin myös elämän pieniä iloja, tavoitteiden saavutusta ja ystävyyttä.
Niissä voi pelaaja olla kuka tahansa ja tehdä mitä tahansa.
Tai sitten peli voi olla puhdas korttipeli perinteiselle korttipakalla lisätwistein varustettuna.
Balatro on äärimmäisen kova esimerkki siitä, että laadukas videopeli ei tarvitse taakseen lukuisia kehittäjiä, pohjatonta rahasäiliötä, vuosien markkinointia, ei huipputeknologiaa eikä edes superinnovaatiota. Joskus vaan riittää yksinkertaisesti se, että pelin ydinidea on äärimmäisen nerokas ja koukuttava ja että sen ympärille on osattu kasata juuri sopivista palikoista juuri oikeankokoinen videopeli.
Balatrossa parasta on ehdottomasti juuri se, että sitä voi pelata kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa ja kuinka siihen on helppo päästä sisään ja vaikea päästää irti.
Peli osaa olla myös ääreensä haastava ja välillä jopa RNG-jumalten takia aivan mahdoton, mutta ei siltikään niin ärsyttävä, että se söisi peli-iloa.
Balatro on yksinkertaisesti vaan huikea videopeli.

Drifun valinnat
3. S.T.A.L.K.E.R. 2: Heart of Chernobyl
Vuoden kolmanneksi paras peli on ongelmistaan huolimatta Stalkerin vuosikausia odotettu jatko-osa, joka tuo klassikkopelisarjan onnistuneesti nykypäivään.
Kunhan vaikeustason lyö tappiin niin tarjolla on sitä vanhaa kunnon Stalker-menoa, jossa hengestään pääsee ennen kuin ehtii kissaa sanoa, mutta sama tietenkin pätee myös vihollisiin.
Tämä tekee viholliskohtaamisista mukavan jännittäviä, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömiä.
Kun ottaa huomioon pelin kehitysongelmien syyn, on Stalker 2:n pienet kauneusvirheet helppo antaa anteeksi.
Zonessa seikkailu on kokemus jo nyt.
2. Metaphor: ReFantazio
Atlus ei poikkea paljoa tutulta Persona-reitiltään Metaphorissa, mutta uutta ja vanhaa yhdistetään kuitenkin erittäin pätevästi.
Personasta hahmonkehitystä on muutettu paljon vapaammaksi, mikä tekee hankalampien bossien haastamisesta astetta mielenkiintoisempaa.
Kun vaihdettavana ei olekaan enää vain päähahmon Persona, vaan koko hahmokaartia pääsee muokkaamaan mielensä mukaan, voi tiimin hioa täydellisen sopivaksi juuri jokaista tappelua varten. Tarvetta tälle ei toki lähes koskaan ole, mutta sen mahdollisuus on kuitenkin arvostettavaa.
Pelin visuaalinen ilme on myös mitä parhainta ja iso plussa tässä minimalistisen UI-designin maailmassa.
1. Balatro
Pelivuoden 2024 freesein tapaus saapui ketään yllättämättä isojen studioiden sijaan yksittäiseltä indie-kehittäjältä.
LocalThunkin Balatro addiktoi heti ensimmäisestä pelikerrasta alkaen ja juuri sopivaan tahtiin koveneva vaikeustaso pitää koukussa pitkään.
Korttien ja jokerien kombottamisen oppii nopeasti, mutta parhaiden yhdistelmien löytäminen ja saavuttaminen vie aikansa.
Samankaltaista helmeä saattaa olla turha odottaa ihan pian, mutta Balatro on kuitenkin selvä merkki siitä, että elämme indie-pelien kulta-aikaa.

Tootsin valinnat
2024 ei ehkä löydy parhaiden pelivuosien listalta, mutta kyllä sitä tällaisen pikkulistan täyttää.
Lisärit ja remaket menettävät pisteitä täysin uusiin peleihin verrattuna, joten sori Persona 3 Reload ja Elden Ring Shadow of the Erdtree, koska ihan vaan laatua tuijottamalla ne saattaisi seuraavalta listalta löytyä.
3. Indiana Jones and the Great Circle
”Intiaani Joonaksen” uusi seikkailu puhdistaa paskan viidennen elokuvan maun suusta erittäin tehokkaasti.
Machine Games ei ole viisaasti lähtenyt jäljittelemään pelimaailman aikaisempia Indiana Jones -pelejä, vaan ottanut enemmän mallia Eidos Montréalin Deus Ex -peleistä sekä Arkanen hienoista Dishonoredeista. Indy seikkailee pienissä hubimaailmoissa, joissa kaikkialle pääsee usealla eri tavalla ja jossa jokainen tila tuntuu uudelta pieneltä mysteeriltä.
Räiskintäpelinä peli on kuitenkin kohtuu keskinkertainen, joka on varmasti tarkoituksellinen keino ohjata pelaajaa hiippailemaan ja mäiskimään Suomenkin politiikassa kovassa huudossa olevia nasuja nyrkeillä. Peli menettää viehätystään toisella puoliskolla ja on muutenkin ylipitkä, mutta Vatikaanissa seikkailua voi suositella varauksetta kaikille hyvien pelien ystäville.
2. Metaphor: ReFantazio
Metaphor on jatkoa Persona 5:lle, mutta tällä kertaa lukio on vaihtunut perinteisempään JRPG-elementeillä kuorrutettuun keskiaikafantasiamaailmaan.
Vuoropohjainen taistelu on myös hieman erilaista, koska tällä kertaa pelaaja voi valita jokaiselle hahmolle mieleisensä jobin.
Mitään älyttömän syvällistä ei systeemiltä kannata odottaa, mutta se pysyy mielenkiintoisena pelin vajaan 70 tunnin pituuden ajan.
Persona-sarjan tyyliin pääpaino on kuitenkin toverien kanssa hengaamisessa, olkoonkin että tällä kertaa teinityttöjen kanssa treffailu on jätetty pois.
Tarina on (yllätys yllätys) selkeä metafora poliittisten ääriliikkeiden nousulle, eikä peli yritä Ubisoftille tutussa united smile -hengessä olla kaikille kiltti.
Suosittelen kaikille, joille Persona 5 maistui ja jotka haluavat jotain oikeasti uutta.
1. Final Fantasy VII Rebirth
“Mutta Tootsi! Eikö remake-pelien pitäny saaha miinuspisteitä?!?”
No joo, mutta FFVII Rebirth on silti vuoden paras peli ja sillä piste.
Final Fantasy VII:n maailma on käännetty moderniksi avoimeksi maailmaksi erittäin onnistuneesti ja kun tämä yhdistetään Remakessa esiteltyihin parhaisiin moderneihin JRPG-mekaniikkoihin niin lopputulos on ikimuistoinen.
Rebirth on ennen kaikkea tunnelmallaan erottuva teos.
Peli näyttää ja kuulostaa mahtavalta, hahmot ovat kaikessa animemaisuudessaan viihdyttäviä, eikä huonot vitsit vie painoa tarinan vakavammilta hetkiltä.
Kritiikkinä voi sanoa, että päätarinan osalta alkuperäisen FFVII:n juonesta eroavat hetket olisi voinut jättää väliin, ellei niille tule jotakin mahtavaa tarkoitusta sarjan kolmannessa osassa.
Joka tapauksessa kyseessä on ns. must-play kaikille alkuperäisen ystäville.

NK:n valinnat
Pelivuosi 2024 oli jotenkin kummallinen. Monta vuotta on nyt menty perätysten siten, että vuodessa ilmestyy ainakin yksi tai kaksi omissa mieltymyksissäni S-tierin peliä, jotka tietää jo ennen niiden ilmestymistä päätyvän GOTY-listalleni. Ja sinne ne ovatkin päätyneet. Tänä vuonna ei kuitenkaan ole ennakkohypeissä ollut mitään sellaisia messiaspelejä joita on odottanut vuosia kuin kuuta nousevaa, joten voitaneen sanoa reiluuden nimissä että kaikki pelit lähtivät samalta viivalta kilpailemaan allekirjoittaneen suosiosta.
Luigi’s Mansion 2 HD ei valitettavasti päässyt kärkikolmikkoon mutta onko siihen syynä oma ”ei uusioversioita GOTY-listoille” -sääntöni vai tämän todella tarpeellisen uusiojulkaisun lopullinen laatu?
Mene ja tiedä kuten edesmennyt selostajalegenda aina samettisella äänellään sanoi mutta se Tapsasta, tässä tulee tämän vuoden parhaat kolme peliä.
3. Pokémon Trading Card Game Pocket
Joku voisi luulla että pelivuosi oli jotenkin huono kun enimmäkseen rahastamisella elävä mobiilipeli pääsee mainituksi tällaisessa listauksessa, mutta niin se vain oli itselleen myönnettävä että virtuaalikorttipeli osoittautui yhdeksi tänä vuonna eniten omaan makuhermoon osuneista pelitapauksista.
Homma alkoi leikkimielisellä latauksella, jossa tarkoitus oli vain testailla pelin pakkarepäisymekaniikkaa, eli siis asiaa joka oli pelin ennakkomatskuissa hassulla tavalla kiinnittänyt suurimman huomioni. Tästä sitten muutamia pakkoja avattuani (mekaniikka on juuri niin tyydyttävän tuntuinen ja kuuloinen kuin ounastelinkin by the way), huomasinkin että taskuhirviöitä on kertynyt sen verran kiva määrä, että jatketaanpa availua niin kauan kun ilmaiseksi hupia vielä riittää.
Mukana oli lapsuudesta tuttuja kortteja, kuin myös aivan uusia lappuja, joiden visuaalinen anti miellytti harjaantunutta Pokémon-silmääni.
Pelissä aukesi koko ajan siellä ja täällä jotain pientä bonaria jolla sai taas avattua lisää pakkoja, ja kohta sitä huomasikin jo olevansa ihan koukussa peliin.
Tästä oli vielä matkaa online-taistoihin, jotka noudattavat oikean elämän TCG-sääntöjä, joskin erittäin paljon kasualisoituna.
On viikottaisia ja kuukausittaisia eventtejä, lisää kortteja on luvassa tasaisin sisältöpäivityksin, on korttien vaihtelua kaverilistalaisten kanssa, ja parasta on se että pelistä voi nauttia laittamatta siihen penniäkään kiinni.
Pokémonin mobiilikorttipeli on itselleni vuoden ylivoimaisesti kovin yllättäjä, ja se näyttää uhkaavasti olevan myös kohtapuoliin eniten koskaan pelaamani mobiilipeli.
Toimivaa ja koukuttavaa matalan kynnyksen hupia. Juuri sellaista mitä mobiilipelin pitääkin olla.
Eikä ole muuten edes sovelluksensisäisiä mainoksia joten suuret lisäpisteet tekijätiimille tästä.
2. Prince of Persia – The Lost Crown
Keski-ikäinen Prince of Persia -videopelinimike oli monen monta vuotta limbossa.
IP:n omistava Ubisoft tehtailee nykyään pahempaa vuosipäivityspaskaa mitä EA on ikinä tehnyt, ja ainoa vähänkään Persian kruununperijästä muistuttava asia oli monen vuoden ajan Sands of Timen uusioversio, joka on kaikessa kehityshelvetissään muuttunut enemmänkin epähauskan meemin asemaan.
Viime vuoden kesällä saatiin kuitenkin kokea pienimuotoinen ylläri, kun Ubisoft julkisti upouuden Prince of Persia -pelin olevan jo pitkällä kehityksessä, ja mikä herkullisinta, olisi peli 2D-metroidvania. Pieniä epäilyksiä oli kuitenkin koko ajan peliä kohtaan sillä Ubisoft jos kuka onnistuisi kyllä täysin pissimään herkullisimmatkin premissit, mutta hieman ennen pelin julkaisua kun pääsi kokeilemaan pelin demoa, se oli menoa sen jälkeen.
Uusin Prince of Persia laittaa täpän kaikkiin laadukkaan metroidvanian bokseihin, ja samalla se tuo myös paljon omia mausteitaan genreen.
Pelin taistelumekaniikat ovat kuin laadukkaissa tappelupeleissä konsanaan, ja loppupuolen tasoloikkapuzzleiluhaasteet saavat solmuun niin sormet kuin aivonystyrätkin.
Pomotaistelut ovat kahdesta käytössä olevasta ulottuvuudestaan huolimatta kekseliäitä ja visuaalisesti hienoja, ja pelin juonikin osaa tarjota pari hienoa kierrepalloa joita ei oikein odottaisi tämän genren edustajalta.
1. Unicorn Overlord
Ei ole mikään salaisuus että nautin suuresti TRPG-peleistä.
Vanhana Ogre Battle -veteraanina voin sanoa myös nauttivani erittäin paljon TRPG:n sisargenrestä SRPG:stä (Strategy Role-Playing Game), jonka edustajat on kuitenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta laskettavissa parin käden sormilla, ja nekin kädet kuuluvat T-Rexille.
Visuaalisen näyttävyyden mestaripelitalona tunnettu VanillaWare, päätti kuitenkin kaikessa hienoudessaan palkita meidät genren fanit tällä hienolla nimikkeellä, joka lyö sen tason kunnarin että se jättää sysää Ogre Battlet tyylillä pois genren ylivaltiaan paikalta.
Unicorn Overlord ei ole missään nimessä peli kaikille.
Se on täynnä numero- ja stattimanagerointia, piinkovaa haastetta ja lukuisten hahmojensa vuoksi pelin tarina voi tuntua hieman vaikeasti seurattavalta.
Jos pelille kuitenkin antaa mahdollisuuden, se vie takuuvarmasti sydämen.
Pelin perusmekaniikat ovat jo yksinään sellaisia, että niiden pariin saa upotettua pelin lähemmäs sataa menevästä pelikellosta useita kymmeniä tunteja, ja jos ei pääjuoni jostain syystä nappaa, on pelimaailma ahdettu täyteen kaikenlaista lisätekemistä, joka pitää pelaajan kuin pelaajan viihtyneenä tuntikaupalla.
Unicorn Overlord on Atlus-pelitalon käsittämättömän kovan pelivuoden ehkä se vähiten parrasvaloissa viihtyvä tapaus, mutta minun silmissäni se on vuoden 2025 paras videopeli.

Osen valinnat
3. Clickolding
Klikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklik.
Muuta ei tästä hienosta tapauksesta tarvitse sanoa.
2. Stellar Blade
Ai tykkäät NieR-sarjasta ja olet myös perverssi? Tässä olisi siis peli sinulle!
Korealaiset sekoittivat onnistuneesti DmC:n nopeaa toimintaa ja Souls-pelien mekanismeja.
NieR: Automatasta on sitten varastettu juoni ja ulkoasu.
Hirveästi en jaksanut peliä hypetellä joten pelin kova laatu tuli itselle vastaan vuoden parhaana yllätyksenä kuin hyvä hanuri vasten verkkokalvoja konsanaan.
1. Like A Dragon: Infinite Wealth
Vaikka Yakuza-sarja on spin-offien takia kehittynyt melko lailla vuosittaiseksi sarjaksi, oli tässä ehditty jo neljä vuotta odotella Ichibanin paluuta.
Meno on edelleen taattua häröilyä ja kivenkovaa vuoropohjaista ropetusta.
Heikot valittaa ähkystä, voittajat nauttivat jokaisesta sekunnista.

Andzerxin valinnat
Jopas oli kummallinen pelivuosi. Pelialan puolelta kuului vain synkkiä uutisia ja päällä on vain odottava tunne.
Mikkis ja Sony toki ilahduttivat Indiana Jonesin ja Astro Botin kaltaisilla yllätyshiteillään, mutta muuten heidän tallissaan tuntui olevan hiljaista.
Nintendolle tämä oli melkoinen täytevuosi ennen tulevaa Switch 2:sta lukuisine uudelleenjulkaisuineen ja kokeellisilla prinsessa peleillään.
Uusia pelejä tuli kuitenkin jonkin verran pelattua tämän vuoden puolella, josta haluan nostaa ne itselleni hauskimmat tapaukset.
3. Tekken 8
Rautanyrkin kahdeksas tuleminen paikkasi seitsemännen osan epäkohtia tarjoamalla monipuolisempaa sisältöä yksinpelaajille viihdyttävän tarinatilan ja opettavaisen Arcade Questin muodossa, sekä verkkopelaajia muistettiin kattavilla moninpelitiloilla joissa vastustajia riittää tämän konsolisukupolven loppuun asti.
Sulavasti rullaavat taistelut hienoine animaatioineen, Heat-systeemin kaltaiset uudistukset ja värikäs hahmokaarti saivat meikäläisen pysymään visusti sohvan äärellä ja hyppäämään matsista seuraavaan.
2. Prince of Persia: The Lost Crown
Prince of Persia soveltuu täydellisesti Metroidvania-muottiin kinkkisellä tasoloikinnallaan ja tyydyttävällä combatillaan.
Ajan rikkoman vuoriston tutkiminen oli mukavaa puuhaa ja haastavat pomotaistelut pakottivat keskittymään pelaamiseen.
On sääli ettei peli onnistunut löytämään isoa yleisöä ja täyttämään Ubisoftin odotuksia.
1. Astro Bot
Hetkeen en ole kokenut näin puhdasta pelaamisen iloa kun aiemmin lähinnä teknologiademoista tutun Astro Botin täyspitkä seikkailu, sai leveän hymyn naamalle miltei joka kentän kohdalla. Poissa ovat ylipitkät välivideot, pakolliset kävelyosuudet, aseiden ja varusteiden pistekertoimet ja muu Sonyn yksinoikeuksista viime vuosina tuttu hevonpaska.
Ei, tässä on vain löyhä tarina + yksinkertainen päähahmo, ja pelaajan annetaan itse vapaasti tutkia pelin hienoja kenttiä ja niihin ympättyjä gimmickejä.
Tasoloikkien suurystävänä nautin pelin tarjoamasta keräilyfestistä, jota on väritetty vanhoilla tutuilla PlayStation-hahmoilla jotka kieltämättä saivat kaipaamaan niitä vanhoja hyviä aikoja. Kenties Sony voisi oppia jotain Concordin epäonnistumisesta ja Astro Botin hyvästä vastaanotosta tuomalla rakastettuja pelisarjoja takaisin.
Joka tapauksessa Astro Botin tähtihetki oli iso voitto tasoloikkafaneille.

Lionheadin valinnat
Sikälimikäli olisin perinteisesti kirjoittanut listaa samalla kun muu väki ruoskii vauhtia deadlinen häämöttäessä, lista voisi olla vähän erilaisempi.
Perustasoa parempi pelivuosi oli 2024 kun ”isot” nimikkeet ei ole viemässä kaikkea palstatilaa.
3. Palworld
Peppukipeiden Nintendo-fanipoikien lempilapsi, ja nämä tahot tuskin ovat edes peliä pelanneet.
Eihän se Switchillä edes pyörisi, joten ymmärrettäväähän tuo.
Harvoin sitä tulee enää pelejä ostettua kahteen kertaan mutta tästä tuli poikkeus.
PC-versiota tuli hakattua julkaisuikkunassa ja pleikkariversiota sitten loppuvuodesta.
Idyllistä mökkiä (lue: orjatehdasta) rakentaessa aika kuluu kuin siivillä.
Orjat jauhaa kamaa liukuhihnalta vain jotta pelaaja voi käydä kuolemassa aina uudestaan ja uudestaan.
Kerrassaan mukavaa grindiä jota voi harrastaa tunnin pari illassa, ainakin siihen saakka kunnes ragequit iskee kun otat vääränlaisen kopin jostain random tulipallosta.
2. Steamworld Heist 2
Vuoden yllättäjä.
Ensimmäisen osan jättämä kädenlämpöinen paskanmaku, oli edelleen suussa kun hyökkäsin toisen osan kimppuun.
Haastetta on edelleen joko sopivasti, tai perse edellä puuhun -tasoisesti joka on usein käytännössä se ainoa vaihtoehto, mutta kun hahmoluokkia ei enää sidota hahmoon vaan aseluokkaan, tekee tämä pieni viilaus pelikokemuksesta huomattavasti enemmän vaihtoehtoja antavan.
Jopa karttanäkymässäkin pääsee räiskimään ja etsimään aarteita.
Ei voi muuta kuin hattua nostaa ja ihmetellä miten tämä peli meni niin monen ”tosimieshooceepelaajan” tutkan alta.
Kai ihmiset vaan tykkää paskasta joka ei yllätä.
1. Warhammer 40 000: Space Marine 2
Vuoden kovin moninpeli pelissä jota kukaan ei odottanut?
Vaikka kampanja taputteli edellisen osan juonen siihen malliin että pelaajat voivat nukkua yönsä rauhassa, ja olihan se stoori näin emmentaalista nauttivana melkoinen matka, ei toki tarinan puolesta vaan ihan pelillisesti.
Tuntuma ja Warhammer 40k- maailma vaan vetää puoleensa.
Mutta se pelin isoin suola, moninpelipuoli, vaan edelleen kiskoo puoleensa vetämään ne kuuluisat ”vielä pari kierrosta”, ja vaikka omistuksesta löytyy myös vuoden isoin moninpelitapaus, Helldivers 2, palaan paljon mieluummin sotavasaroinnin maailmaan.

Cerkerin valinnat
Vaikka tästä vuodesta olisi odottanut hiljaisempaa välivuotta, ei vuodesta jäänyt puuttumaan hyviä pelejä, joista mainittakoon muutama.
Prince of Persia: Lost Crown, Astro Bot, Legend of Zelda: Echoes of the Past, Mullet Madjack sekä Unicorn Overlord, joka oli todella lähellä päästä listalle, sekä Shin Megami Tensei VV, jolle annan kunnianimen Vuoden Kovimpana Remasterina (ohitse jopa Luigi’s Mansion 2:n!!).
Mutta kuten aina, vain kolme voi olla vuoden kovinta peliä.
3. Nine Sols
Mitä tapahtuu kun Hollow Knight ja Sekiro tekevät lapsia? Syntyy Nine Sols.
Nine Solsissa pelaajat ohjaavat mystistä Yi nimistä kissahahmoa läpi monimutkaisen kompleksin, samalla piesten atomeiksi kaikki, jotka vaan sattuvat kävelemään vastaan.
Taistelut pelissä ovat miltei yhtä simppeleitä kuin Hollow Knightin, yhdestä näppäimestä lyö, toisesta voi ampua jousipyssyllä.
Oman lisämausteensa tuo parry-mekaniikka, sekä Sekiron stagger-mekaniikkaa mukaileva internal damage, mitä kertyy pikkuhiljaa vihollisille.
Ikävä kyllä metroidvaniana Nine Sols on eri ole genren parhaimpia.
Peli on hyvin lineaarinen eikä mikään avattavista kyvyistä yllätä vanhoja konkareita.
Mutta kun taistelumekaniikka, pomotappelut, musiikki sekä Taoistinen esitys on vertaansa vailla, niin peli ampaisee helposti vuoden kovimpien joukkoon.
On suorastaan rikollista ettei Nine Solsia ole huomioitu missään sen suuremmin, mutta oletettava syy löytyy tekijätiimin saaren vierestä.
Peli löytyy vielä tällä kirjoitus ajankohtana Game Passistä, joten kellään teillä ei ole mitään syytä olla kokeilematta sitä.
2. Metaphor: ReFantazio
Metaphor on Atluksen kolmas JRPG tälle vuodelle, sekä ainoa “uusi” peli.
Käytän sanaa ”uusi” lainausmerkeissä koska loppujen lopuksi Metaphor on jonkin asteen juhlapeli joka juhlistaa Atluksen pitkää taivalta japsiroolipelien parissa, ja sen takia se onkin täynnä viittauksia heidän muihin JRPG sarjoihinsa.
Yritäpä kerätä ne kaikki!
Pelinä Metaphor käyttää tuttua ja turvallista Personan muotoista muottia.
Peli on jaettu päiviin, joina voi kasvattaa statsejaan, jutella tiimikavereille tai muille tuttaville, tai grindata itseään kylläiseksi luolastoissa, joita pelissä kyllä riittää.
En ole vieläkään aivan varma tekikö päivä-mekaniikka enemmän hallaa pelille kuin hyvää, varsinkin kun lopussa minulle jäi kokonaiset 20 päivää ylimääräistä aikaa, kun olin jo kaiken tehnyt. Omasta mielestäni tekemisen vähyys ei ole huono asia, sillä jotenkin on aina ärsyttänyt Persona-peleissä kuinka kaikkea ei ole mahdollista nähdä NG:n aikana.
Pelimekaniikoiltaan Metaphor on omalaatuinen sekoitus Personaa ja Shin Megami Tenseitä, mikä ei missään vaiheessa tuntunut pahalta, muttei kovin hyvältäkään.
Tarinallisesti peli alkaa todella vahvasti ja omasta mielestäni koko reissu oopperatalon katolle asti oli aitoa kultaa, eli sellaiset 50 tuntia 70 tunnin JRPG:stä.
Ainoa heikko osa oli päähahmo, joka oli jätetty tyhjäksi nukeksi, jotta pelaaja voisi täyttää hahmon saappaat.
Mikä voi toimia Persona peleissä, mutta kun kyseessä on hahmo jonka pitäisi tulla äänestetyksi kuninkaaksi, ei miltei mykkä päähahmo oikein sovi.
Ikävä kyllä oopperatalon jälkeen tulee myös selväksi, että tekijöillä iski kiire ja peli piti saada ulos, sillä oopperatalon jälkeen pelin juoni ja taistelut etenevät huikean hektistä tahtia ja loppu onkin aikamoinen lopahdus.
Suosittelen odottelemaan vääjäämätöntä korjattua versiota ennen hankkimista, jos et vielä ole Metaphoria hankkinut.
1. Lorelei and the Laser Eyes
Viime vuoden puzzleilujen kuningas, Void Stranger, saapui Suomesta, ja tämän vuoden paras peli tuli naapuristamme Ruotsista.
Lorelei and the Laser Eyes on harmaasävytteinen pulmapeli jossa tutkitaan kartanoa, missä mysteerit kasautuvat kuin talo täynnä lehtiä.
Kartanoa tutkiessa tutustutaan mitä ihmeellisempiin hahmoihin, perehdytään salaliitoista suurimpaan ja eksytään sokkelossa.
Sen enempää en voi spoilaamatta kertoa.
Jotta pelin mysteerit voivat avautua, ovat paperi ja kynä käytännössä pakollisia.
Kaksi sivua muistiinpanoja ja 17 tuntia myöhemmin katselin pelin lopputekstien rullausta, samalla pidätellen itkuani.
Olin ehkä viimein ulos tuosta kirotusta talosta, mutta juuri kuten pelin loppulaulu sanoo, tapaamme vielä.
Lorelei and the Laser Eyes ei ole vuoden suurimpia julkaisuja, mutta se on minulle vuoden paras videopeli, koska pala minusta jäi tuohon taloon enkä usko että saan sitä palasta enää ikinä takaisin.
Lorelei and the Laser Eyes kuuluu samaan kaartiin Outer Wildsin ja Void Strangerin kanssa niinä peleinä, jotka haluan pelata heti uudestaan kun menetän muistini.