Red Dead Redemption 2 on vihdoin julkaistu, ja vuoden ehkä se odotetuin pelinimike on päässyt mielipiteiltään armottomien kuluttajien kynsiin. Kontrollit ovat aika kulmikkaat, ja rytmitys on ehkä hieman jo liiankin ”rockstarmaista”, mutta yksi asia mikä pelaajia on pelissä myös hiertänyt, on sen äärimmäisen hidas alku. Pelaajaa pidellään tiukasti kädestä tarkoin määritetyllä polulla ehkä jopa hieman liiankin kanssa, ja infoähkyä alkaa ilmenemään jo viimeistään siinä tunnin tai puolentoista kohdilla. Hyvää kannattaa kuitenkin odottaa, ja kunhan pelaaja hammasta purren selvittää tiensä läpi pelin oman lumi-infernon, käynnistyy pelin varsinainen open world-osuus toden teolla.

RDR2 ei ole suinkaan ainoa mainio peli, jolla kestää ja kestää ja kestää ja kestää ja kestää ja kestää, päästä kunnolla vauhtiin. Näitä riittää historian saatossa useita muitakin, ja tämän viikon blogiteksti kertoo sinulle varoittavaan sävyyn, mitkä pelit kannattaa hitaasta startista huolimatta olla viemättä sinne Gamestopiin vaihtoon.

Tulevan TV-sarjansa myötä jälleen kovassa huudossa oleva Witcher-roolipelisarja, tekee kunniaa genrelleen nimenomaan hitaiden alkujensa kanssa. Pelisarjan suosituin osa, järjestysnumeroltaan kolmas, on startiltaan ehdottomasti se verkkaisin. Pelaaja odottaa kiivaasti avoimen maailman tutkimista, mutta pelin alusta reilu tuntimäärä menee opetushenkisten tutoriaalitehtävien kanssa hampaita kiristellessä, ja pelin nimestäkin löytyvää aktiviteettia päästään harrastamaan vain vähissä määrin.

No Man’s Land kuitenkin tarjoaa kerrankin helpotusta, ja sinne päästyään, pääsee pelaaja vihdoin vapauttamaan sisäisen noiturinsa.

On suorastaan kohtalon ivaa, että yksi maailmankaikkeuden visuaalisesti upeimmista peleistä, vaatii pelaajalta nepalilaisen munkin hermoja alkuminuuteillaan… joita on muuten ihan helvetin monta. Okamin junnaava ja backtrackailemisen aivan uusille asteille vievä alku, on jo käsite itsessään ja tämä epäkohta sai pelaajat puremaan hammasta jo pelin ilmestymisen aikoihin. Vuodet eivät ole olleet suotuisia Okamin raa’alle alulle, mutta pelasit sitten PS2-alkuperäisversiota, tai nykypäivän teräväpiirtopäivityksiä, koeta kestää pelin hiiiiiiiiitaaaaaaaaan alun kanssa. Palkinto on nimittäin melkoinen.

Kaikkien aikojen parhaasta Zelda-kloonista mennäänkin sitten näppärällä siirtymällä siihen varsinaiseen tuotteeseen, tarkemmin ottaen kahteen koska näissä molemmissa tapauksissa, pelaaja ehtii maksamaan pois asuntolainansa, eroamaan puolisostaan kahdesti, ja näkemään lapsensa ensimmäiset päivät koulussa ja armeijassa, ennen kuin kumpikaan peli pääsee kunnolla laukalle.

Jos Wind Wakerissa hälytyskellot kumisivat vaimeasti kun pelaajaa revittiin kädestä ties minkälaisiin MGS-klooniosioihin, mutta tuulen herättelijää seuranneet Twilight Princess ja Skyward Sword, vetivät homman vieläkin ”paremmaksi”. Kumpikin näistä peleistä ohjastelee opaskoiran lailla pelaajaa läpi liki puolen kymmentä tuntia, vieden pelaajaa lähinnä ei mihinkään. Nintendo otti aika hyvin kuitenkin opikseen, joka näkyy Breath Of The Wildin ja Link Between Worldsin huomattavasti ripeämmistä alkutaipaleista.

On yleinen konsensus, että japsiropet eivät ihan äkkiseltään anna pelaajalle työrauhaa, vaan alkuhetket ovat yhtä pitkää opastelua. Suikoden V vetää aika lailla pisimmän korren tässä asiayhteydessä. Kun pelisarja on tunnettu uusien sivuhahmojen värväämisestä pitkin peliä, päästää viitososa pelaajan ns. työn touhuun vasta tunnilla numero 15-20. Kaikki mitä sitä ennen tapahtuu, on yhtä pitkäveteistä kuin ruotsintunnit yläkouluikäiselle. Kaikki junnailu on kuitenkin palkitsevaa, sillä kun hidas alku jää taakse ja pelin stoori ja pelilliset asiat pääsevät vauhtiin, on luvassa toisen Suikodenin jälkeen ehkä sitä parasta Suikodenia.

Ai jestas sentään miten mahtava peli ikuisuusprojektiksi venähtänyt Phantom Pain olikaan!! Harmi vaan että pelin alku, ja se surullisenkuuluisa loppu, eivät olleet lähellekään samaa tasoa sen peli-ilon kanssa, jota Kojiman lehtolapsen ensimmäinen avoimen maailman rellestäminen tarjosi ensituntumaltaan.

Sysipaskasta lopusta ei sen enempää, siitä on kaikki jo sanottu, mutta entä se alku sitten? Pelin alku vietetään niinkin tactical espionage action-meiningeissä kuin esim. availemalla hahmon silmiä, katselemalla sairaalapedistä ympärilleen, kuuntelemalla Midge Urea ja David Bowie-referenssejä, möyrien lattialla, hoiperrellen pitkin käytäviä… Kojima please.

Muistakaa siis arvon pelaajat antaa pelille mahdollisuus, vaikka se alku saattaakin laahata. Ei koskaan tiedä millainen palkinto siellä alkukankeuden jälkeen odottaa?