VAROITUS: Tämän viikon blogiteksti sisältää ällöttävän siirappisen määrän muisteloita ja nostalgiaa. Jos siis haluat kiljuvia jonneja ja alapäätermejä yhdistettynä videopeleihin, käy katsomassa kotimaisten pelistriimaajien Fortnite-videoita.
Pelaaminen on parhaimmillaan hektistä ja hermoja juustoraasteeksi tekevää hommaa. Olet useita tunteja yrittänyt päästä vaikeaa bossia läpi ja rystyset valkoisena ohjainta puristaen vihdoin pääset pelin pomotaistelun ohi ja mielen täyttävät kaikki mahdolliset rfiini-päätteiset kemikaalit (ei toivottavasti kuitenkaan morfiini). Sama onnistumisen tunne tulee kun teet likimain täydellisen suorituksen hi-scoreilupainotteisessa pelissä usean ja usean toiston jälkeen, tai vihdoin ja viimein annat sille japsille pataan ihan minkä tahansa tappelupelin verkkomoninpelissä.
Hienoja tuntemuksia ja sitä todellista pelaamisen riemua. Joskus pelaamisen saralla tulee kuitenkin vastaan täysin päinvastaisia tunteita, jotka voidaan laskea jopa hienommiksi kuin nuo em. tajunnanräjäytykset. Itse kutsun näitä hetkiä nimellä ”ohjain pöydälle -hetki” (sori kaikki keyboard&mouse-ritarit), ja se on se pieni tilanne tai hetki, joka käy toteen silloin kun peli tekee jotain sellaista mikä täyttää mielen ilolla, muistoilla, helpotuksella, tai millä tahansa muulla syvintä sielun nurkkausta koskevalla asialla. Meillä kaikilla, jopa sinulla hooceeöverimultiplayerräiskijä siellä takarivissä, on tullut vastaan tällaisia hetkiä pelaamistaipaleemme varrella, ja allekirjoittanut avaa nyt sydäntään kertoen teille muutaman omakohtaisen esimerkin. Nessut esille.
Tiedätte varmaan NES-klassikko Ducktalesin ja etenkin sen ylijumalan asemaan päässeen Moon-levelin musiikkikappaleen. Hieno biisi kieltämättä mutta ei kuitenkaan pelin paras. Kyllä, uskallan sanoa sen ääneen, Moon Theme ei ole Ducktales-pelien paras musiikkikappale.
Parhaan musiikkikappaleen tittelin saa vuonna 2013 ilmestyneen Ducktales Remasteredin sovitelma NES-version kentänvalintakappaleesta, uusioversiossa tunnettu nimellä Scrooge’s Office. Kappale joka vielä alkuperäisversiossa oli noin 15 sekunnin looppi, jota ei koskaan kuullut muutamaa sekuntia kauempaa, oli muuttunut 24 vuotta myöhemmin uskomattoman kauniiksi musiikkikappaleeksi, joka herätti itsessäni käsittämättömän tunneryöpyn, jota purkaessa sitä vaan tuijotti ruudulla pönöttävää digitaaliankkaa ja tämän komeasti mallinnettua toimistoa. Kaikki muistot lapsuuden päivistä ei vain Ducktales-pelin, vaan lähdemateriaalina toimineen hienon piirretyn parissa, rullasivat silmien läpi noiden muutaman sekunnin ajan, jotka tuntuivat pikemminkin tunneilta. Helvetin hienoilta tunneilta. Tuolloin sitä tuli laskettua ohjain pöydälle ja mietittyä hieman syvällisempiä.
Oletteko hei kuulleet Skyrimistä? Se on sellainen pienen studion hauska pikkupeli, josta tämän studion pääjefe ei yleensä halua puhua, eikä etenkään tuoda peliä millään lailla uusiksi kauppoihin. Vitsit sikseen ja asiaan. Viides Elder Scrolls -pääsarjan peleistä, ansaitsee kaiken suitsutuksensa sekä uudelleenjulkaisunsa. Kyseessä on uskomattoman hieno roolipelikokemus, joka ei suinkaan ollut täydellinen, mutta huonot puolet peittyivät äärimmäisen vahvojen hyvien puolien alle ihan vaivatta.
Itse pelasin Skyrimini aika lailla julkaisun aikoihin ja PS3:lla. Odottakaa ja antakaa minun selittää ennen kuin menette nauraen pois!! Skyrimin hieno ja huolella suunniteltu (ei siis teknisesti toteutettu vaan nimenomaan suunniteltu) pelimaailma, loi kaikkine maan sisässä pää jumissa olleiden mammuttien ja seiniin uponneiden lohikäärmeiden varjollakin hienon illuusion elävästä fantasiamaailmasta, jolla oli uskomaton määrä historiaa ja lorea. Fast travel oli vaihtoehto, mutta sitä ei mielellään käyttänyt koska pelimaailma oli pullollaan löydettävää (tähän asiaan palaamme vielä tämän blogitekstin myöhemmässä vaiheessa) ja taisi olla ensimmäinen kerta kun olin samoillut pelihahmoineni pitkin aavaa laaksoa, rämpinyt läpi pienen metsäpläntin päästäkseni vuoriston juurella olevaan nousuun. Tuossa vaiheessa pelissä oli yö kirkkaimmillaan ja samalla kun pelin tunnelmallisen eteerinen soundtrack helli korvia, näin revontulet horisontissa värittämässä kaukaisien vuorien huippuja. Vaikka kyseessä oli tosiaan PS3-versio kehnoine grafiikkoineen, ja olin juuri bunnyhoppaillut pitkin vuoren seinämää rikkoen kaiken autenttisuuden jylhästä fantasiaseikkailusta, olin täysin häkeltynyt tuosta näystä. Tuolloin sitä tuli laskettua ohjain nojatuolin käsinojalle, ja mietittyä että kuinka siistiä olisi jos Bethesda tekisi Falloutista verkkomoninpelin.
Final Fantasy IX, tuo ykköspleikkarin viimeinen ja uskomattoman kaunis joutsenlaulu. Tuo peli, joka toimii jopa satuna. Hieno teos kaiken kaikkiaan ja pyrin nyt välttelemään spoilereita pelin lopusta, joka aikoinaan pysäytti allekirjoittaneen, kuin uransa huipulla olleen Mike Tysonin heijari olisi osunut silmien väliin.
Yhdeksäs viimeinen fantasia (eikä tälläkään kertaa jäänyt viimeiseksi… ehkä jopa valitettavasti?) on täynnä mitä hienoimpia hahmoja, joiden taustat käydään paria poikkeusta lukuun ottamatta läpi, hienolla ja yksityiskohtaisella tavalla. Pelaaja oppii tuntemaan näiden hahmojen taustat ja motiivit, ja kiintyminen näihin pikseliläjiin on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Pelin lopussa kuitenkin yksi näistä hahmoista kokee hieman surullisemman lopun, ja tämä kerrotaan pelaajalle erittäin kauniilla ja jopa kekseliäällä tavalla lopputekstien aikana. Samalla hetkellä kun pelaajalle selviää tämän kyseisen hahmon kohtalo, selviää hänelle myös se että tavallaan koko pelin kantava teema ja tavallaan koko tarinakin, oli tämän poismenneen hahmon tarinaa. Hienosti kirjoitettu hetki sai kunnioittamaan tätä hienoa peliä entistä enemmän, ja tänä päivänäkin on hauska katsoa peliä ensi kertaa pelaavien striimaajien reaktioita kun hekin tajuavat saman, mikä pysäytti itseni vuosituhannen alussa. Tuolloin sitä tuli laskettua ohjain syliin, ja mietittyä että kunpa Final Fantasy -peleihin tulisi ääninäyttely ja jonkinlainen kohta missä päähahmo tekonauraisi kovaan ääneen.
Onko kukaan lukija kuullut Breath Of The Wildista? Sellainen pienen profiili peli, joka liiteli täysin pelimedian tutkan alta ilmestymisvuotenaan 2017. No olit kuullut siitä tai et, sanottakoot että kyseessä on tautisen kova videopeli, jonkalaisia aniharvoin tulee vastaan, ja muistan että viimeksi samanlaisia fiiliksiä koin videopelin parissa joskus talttahampaana pelatessani ensimmäistä The Legend Of Zeldaa. Hetkinen…?!?
BOTW on peli, joka käytännössä ei keksinyt em. ekan Zeldan tapaan mitään uutta videopelien saralla, vaan se jalosti jo nähtyjä ja pelien saralla nähtyjä elementtejä uskomattoman hienoksi kokonaisuudeksi, kuorruttaen tämän kaiken Nintendon laatusokerilla. Olin jo pelin ennakoista lukenut juttua pelin yhtäläisyyksistä nimenomaan ensimmäiseen Zelda-sarjan peliin. Nämä yhtäläisyydet mahdollisti pelin täysin avoin pelimaailma, jonne astuessaan ei pelaajalle paljon muita ohjeita annettu kuin että voita jotenkin pelin loppubossi. Kaikki muu mitä siinä välissä tapahtuu, on avoimen maailman gameplayta parhaimmillaan. Pelien ennakot on aina ennakoita, mutta kun tämä totuus iskeytyi vasten omaa takaraivoon, oli sitä vaan pakko vetäistä hetki henkeä jollain pelin lukuisista kallionkielekkeistä, josta kaukaisuuteen katsoessa sitä vasta tajuaa kuinka laaja ja käsittämättömän kaunis pelin miljöö onkaan? Tuolloin sitä tuli laskettua ohjain käsistä, ja mietittyä kuinka hienoa olisi saada Link’s Awakeningista uusioversio BOTW:n enginellä ja pelillisillä ratkaisuilla.
Siinä muutama valikoitu hetki jolloin sydän pakahtui ja mieli heitti kuperkeikkaa. Jos sinulla arvon lukaisija, on jotain vastaavaa sydämelläsi, käytä kommenttikenttää terapeutin sohvana ja jaa tunteikkaat hetkesi.