Nintendon status on jo pitkään ollut laatua ja käyttäjäystävällisyyttä (joskaan ei aina käyttäjäkärsivällisyyttä) tarjoava pelitalo jonka pelit tarjoavat värejä ja leppoisuutta muilla konsoleilla valloillaan olevan realisminhakuisen yrmyotsaisuuden sijaan. Mainittu status ei todellakaan ole kovin kaukaa haettu ajatus mutta tämän statuksen aikana Nintendolla oli vuosikausia hallussaan myös pelisarja joka oli kaikkea muuta kuin käyttäjäystävällinen ja ylipirteä. Tämä Nintendon ja Intelligent Systemsin (kehittäjä) sarja kantaa nimeä Fire Emblem ja sen yltiövaikeat ja haastavat juuret ulottuvat niinkin kauas kuin kasibittisille ajoille vuoteen 1990. Kuten ajan henkeen kuului, eivät nousevan auringon maan ihmiset oikein ymmärtäneet että länsimaalainenkin ihmispelaaja voi nauttia kutkuttavasta haasteesta (lisätiedot aiheesta alkuperäiseltä Super Mario Bros 2:lta tai vaikka Seiken Densetsu-sarjalta) eikä tuolloin nykypäivän kaltainen japanifanitus ollut täällä härmässä vielä niin pinnalla joten ymmärrettävästi pelisarjaa ei nähty emämaansa ulkopuolella kuin vasta 13 vuotta alkuperäisen ykkösosan julkaisun jälkeen ja tähänkin vaadittiin kahden sarjan suosikkihahmon esiintyminen Nintendon Smash Bros-tappelupelisarjassa. Ei siis mitenkään oppikirjamainen startti.

Fire Emblem-sarjaa on kiittäminen taktiikkaroolipeligenren mainstreamiin, tai ainakin Japanin mainstreamiin, saattamisesta. Taktiikkaroolipeligenre tarjoaa nimensä mukaisesti niin perijapanilaista roolipeliä sinitukkaisine sankarihahmoineen ja massiivisine maailmanpelastustarinoineen mutta hommaa väritetään myös strategiaelementeillä jossa pelihahmojen pelialueella liikuteltavuuden, aseistuksen sekä varustuksen kanssa pitää pelaajan olla äärimmäisen skarppina tai vuoropohjaisten taisteluiden lopputuloksena on usein mustelmia ja tappion karvaan kalkin nielemistä.

Fire Emblem-peleissä on vieläpä tämä taktinoinnin tärkeys viety aina pykälää kovempiin sfääreihin permadeath-mekaniikalla. Pelisarjan pelit tarjoavat aina värikkään ja monipuolisen hahmokaartin josta jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa. Kun tämän suosikin taitoihin ihastuu ja hyvin käsikirjoitettuun taustatarinaan kiintyy, on syytä taisteluiden aikana olla äärimmäisen tarkkana sillä jos vihollinen saa tämän suosikkihahmosi, tai minkä tahansa muunkin sivuhahmon, osumapisteet nolliin, on tuloksena ihan legitti kuolema eikä hahmoa enää loppupelin aikana näe. Tämä elementti on toiminut pitkään Fire Emblem-sarjan yhtenä kiehtovimmista koukuista ja se on oleellinen, joskin valinnainen, osa pelisarjaa tänäkin päivänä kun sarja nauttii suosiota vihdoin myös kotimaansa ulkopuolella.

Fire Emblem-sarja kattaa viime perjantaina ilmestyneen uutukaisen jälkeen kaikki fyysiset pelit mukaan laskettuna 15 peliä sekä kaksi julkistettua mutta kehityksessä yhä olevaa tuotosta (kuin myös animaatiosarjan ja mobiilipelin). Näiden viidentoista pelin joukkoon mahtuu myös muutamia uusioversiointeja joten tahti ei ole aivan ollut Final Fantasy-sarjaan verrattavissa olevaa sarjatuotantoa. Final Fantasy-sarjan kanssa Fire Emblemillä on kuitenkin yhteistä se seikka että sarjan pelit ovat omia tarinoitaan ja mukaan voi käytännössä hypätä minkä pelin myötä tahansa. Muutamat nimikkeet ovat suorahkoa jatkoa toisilleen sisältäen tuttuja hahmoja, alueita tai suoria viittauksia aiempien osien tapahtumiin mutta nämä tarinankerronnalliset seikat eivät kuitenkaan ole niin raskaasti sidottuja sillä hetkellä pelattuun peliin ja aiemman pelin tapahtumat kerrataan varsin mainiosti. Tässä tapauksessa noviisia kaupan pelihyllyllä auttaa se että sarjan pelien titteleistä numeroita löydy pelottelemasta bandwagoniin hyppääjiä.

Tähän mainittuun bandwagoniin kannattaa toden totta hypätä viimeistään nyt sillä sarjan uusimman pelin, Fire Emblem Fatesin, myötä on pelisarja risteyksessä joka määrittelee pitkältikin sarjan tulevaisuuden. Mikä oudointa, sarja on siinä samassa risteyksessä nyt toista kertaa ja vieläpä saman pelin myötä.

Fire Emblem Fates on siis remake sarjan järjestyksessään toisesta pelistä, Fire Emblem Gaidenista, joka ilmestyi alunperin Famicomille (kavereiden kesken matolaatikko, kasibittinen tai ihan vaan NES) 1992. Nintendolle noina aikoina tyypilliseen tapaan menestyneen edeltäjän polulta otettiin melkoisia sivuaskelia ja aivan kuin esimerkiksi Zelda-sarjankin kanssa oli käynyt, myöskään Fire Emblem Gaiden ei tyytynyt lepäilemään laakereillaan ykkösosan suosion imussa vaan se tarjosi melkoisesti eronneen pelikokemuksen. Kun ensimmäinen Fire Emblem oli käytännössä peruspelattavuudeltaan sitä samaa mitä sarja on tarjonnut reilusti yli kahdenkymmenen vuoden ajan, oli jatko-osa Gaiden erilainen. Se sisälsi tuttujen gridialustaisten vuoropohjaisten taktiikkaropeilutaisteluiden lisäksi myös perinteisempiä roolipelielementtejä luolastojen ja kaupunkien/linnoitusten tutkimisen myötä. Tämä oli ainoa kerta kun sarja poikkesi tällä tavalla tutusta kaavasta ja seuraava osa, Super Famicomille (kavereiden kesken Superi, Supernintska, Ei-Sega tai ihan vaan Super Nintendo) ilmestynyt FE-sarjan peli Mystery Of The Emblem oli taas sitä ensimmäisestä osasta tuttua Fire Emblemiä. Sarja siis jatkoi tutuksi havaitulla kaavalla eikä paluuta entiseen ollut eikä myöskään vuosien aikana sen isompia uudistuksia ole sarjan core-gameplayn puolella nähty. Ei ennen kuin armon vuonna 2017…

Soljuvasti kielen päällä liukuva nimihirviö Fire Emblem Echoes: Shadows Of Valentia tuo siis 25 vuotta sitten ilmestynee Fire Emblem Gaidenin jälleen suuren yleisön tietoisuuteen ja peli tekee samalla myös ensiesiintymisensä nipponin ulkopuolella, ainakin länsimaalaisella tekstillä varustettuna jos ei muuten. Peli on luonnollisesti melkoinen teknologinen harppaus alkuperäiseen verrattuna mutta isot ovat muutokset myös itsessään pelin sisällä. Kun audiovisuaalisella puolella mennään luonnollisesti jälleen aiemmista sarjan osista kohti tulevaisuutta, palataan gameplayn puolella uudistuksista huolimatta takaisin menneeseen.

Vaikka Fire Emblem-pelit ovat pintapuolisesti katsoen näyttäneet gridipohjaisilta taktiikkaropeilta jossa pääasiassa pärjää kehittämällä hahmot mahdollisimman korkeille leveleille ja varustamalla nämä mahdollisimman tehokkailla aseilla, on totuus aivan toisenlainen. Peli sisältää simppelin mutta tavallaan monimutkaisen kivi-paperi-sakset-logiikkaan perustuvan asejärjestelmän joka saattaa muuttaa isotkin varuste- ja levelierot heikomman osapuolen hyväksi. Miekalla varustettu soturi on luonnollisesti vahvempi kuin raskailla kirveillä ja sotavasaroilla taistoon lähtenyt mörssäri joka puolestaan pystyy raa’alla voimalla myllyttämään läpi hennolla keihäällä tai seipäällä vastaan tulevan oman elämänsä Oberyn Martellit jotka puolestaan pystyvät pitkien teräaseidensa turvin kurmottamaan kirjaimellisesti lyhytkatseisemman vaihtoehdon eli miekan tai muun lyhyen matkan lyömäaseen. Loogista ja simppeliä mutta kun mukaan sekoitetaan vielä omat vahvuusympyränsä lentäville otuksille, jousipyssyille, sekä elementaalitaioille ja pedoksi muuntaumaan kykeneville hahmoille, on kyseessä melkoinen sekametelisoppa jossa opit yleensä iskostuvat selkärankaan kivuliailla tavoilla.

Myös sarjaan vuosien saatossa implementoidut yksikköjen väliset tukitoiminnot ja Pokémon-peleistä tutut breedaus-elementit ovat muodostuneet isoksi osaksi sarjan syvällisempiä aspekteja jotka aukeavat pelaajille hyvän kirjan lailla kunhan niihin jaksaa nähdä tarpeeksi aikaa ja vaivaa.

Kaikki nämä elementit loistavat poissaolollaan Fire Emblem Echoesissa ja vaikka omalla tavallaan kehitys tuntuu ottaneen askelia taaksepäin, on silti syytä nostaa esiin kysymys siitä että voiko tämä viimeisimmän pelin suuntaus osoittautua FE-sarjan uudeksi suuntaukseksi?

Fire Emblem Echoes on uskollinen remake alkuperäisteokselle eikä se tuo sarjan tuoreimpia innovaatioita mukaan peliin laisinkaan. Ensituntuma tähän ”uudistukseen” on kieltämättä hieman outo sillä automaattisestihan aivot reagoivat moiseen taka-askeleiden ottamiseen negaationa mutta peliä pidemmälle pelaamalla käy ilmi että nämä nykynuorten hömpötykset kun ovat poissa, muuttuu pelisarjan totuttu luonne täysin.

Ensimmäinen ison luokan shokki on se että ensimmäistä kertaa kahteen pelisarjan peliin, pelaaja ei pääse luomaan itselleen avatar-hahmoa pelin sisään joka toimii pelin narratiivikeskiönä. Sen sijaan pelaajalle esitellään jo pelin introruudussa kaksi päähahmoa joiden tarina alkaa viattomista lapsuuden päivistä. Vaikka päähahmojen ja näiden kaveripiirin (lue: sivuhahmojen) nuoruus ei kestäkään kuin vaivaisen ohikiitävän hetken, on pelaajan tunneside kaikkiin näihin esiteltyihin hahmoihin huomattavasti syvempi kuin aiemmissa sarjan peleissä. Awakeningissa ja Fates-pelikaksikossa pelaaja sysättiin ikään kuin tapahtumien keskipisteeseen muistinsa menettäneenä mannekiinina ja tarinankerronta oli toki keskivertopeliä valovuosia parempaa mutta samalla se tuntui hieman etäämmältä vaikka pelaajan sai nimetä ja somistaa ulkonäköä myöten haluamansa muottiin sopivaksi. Echoes hoitaa tämän osa-alueen hienosti ja pelaaja kokee enemmänkin seuraavansa hyvin kirjoitettua tarinaa sen sijaan että selvittäisi yhden hahmon ympärillä pyörivää mysteeriä.

Toinen asia joka vaatii äärimmäisen paljon totuttelua, on pelistä karsittu asejärjestelmä. Aiempien osien hieno kivi-paperi-sakset-ideologiaan nojaava asejärjestelmä ei enää ole pelaajien taktikoinnin tiellä (tai vaihtoehtoisesti apuna) vaan lämä muodostuu enimmäkseen hahmon ja aseen omista statseista, sekä hahmojen sijoittelusta taistelukentällä. Liikkeitään pitää pohtia muutama ylimääräinen askel ennakkoon kun pelaajan hahmo saa lisäbuustia iskuihinsa jos taistelukentällä sattuu hajuetäisyydellä seisomaan hyviksi kavereiksi muodostuneita taistelutovereita. Miten näitä kaverisuhteita sitten muodostetaan jos pelissä ei ole aikaisempien pelien koukuttavaa paritusominaisuutta tai toveruutta parantavia vaihtoehtoisia keskusteluita? Kaverirankkia parantavia vaihtoehtoisia keskusteluita löytyy yhä mutta sen sijaan että ne käytäisiin taistojen välissä ihan omassa pikku sosialisointikuplassa, käydään ne kesken taisteluiden ja tästä mekaniikasta muodostuu myös oma pieni positiivinen päänvaivansa pelaajille. Mennäkö iskemään hirmuista jälkeä taistelukentällä tekevä vihollisyksikkö manan maille vai käytänkö ainoan tilaisuuteni mennä juttelemaan toveriyksikön kanssa jotta saan kaverirankkia korkeammalle joka on iso apu tulevaisuudessa?? Valintojen maailma ja perinteiseen Fire Emblem-tapaan äärimmäisen kutkuttava sellainen.

Jos aiemmin mainituilla osa-alueilla tuntuu että uusimman pelin myötä sarja on ottanut hieman takapakkia, unohtuu tämä varsin nopeasti pelin audiovisuaalista puolta ihmetellessä. Musiikit ovat sitä tuttua FE-laatua jonka skaala ulottuu aina japsiropeista tuttuihin leppoisiin kyläteemoihin, jatkuen aina eeppiset mittasuhteet saaviin midi-kuorosovituksiin… kuulostipas se Star Wars-termiltä. Etenkin pelin pääteema joka soi pelin alkuruudussa, on tämän vuosituhannen kauneinta alkuruutumusiikkia yhdessä Xenoblade Chroniclesin ja Final Fantasy X-2:n kanssa.

Grafiikkapuolella peli myös näyttää närhen munaskuukkeleita usealle kilpailijalleen ja lopputuloksena on 3DS-peliksi hämmentävän komeaa kamaa. Sarjan ominaiseksi tunnusmerkiksi nousseet animevälipätkät ovat hämmentävä tapaus sillä kun viimeaikaisissa Fire Emblem-peleissä on totuttu kristallinkirkkaaseen nipponin perinneanimaatiojälkeen, on Echoesin vastaavissa mukana sellaista vanhan ajan animen rosoisuutta ja kiillottomuutta. Tietoinen valinta joka juontaa juurensa siihen että peli on omalla tavallaan yli 25 vuotta vanha teos? Mene ja tiedä mutta jälki on komeaa. Myös ihan sillä perinteisellä piirrosjäljellä tehdyt hahmojen indikointikuvat ovat sarjan parasta jälkeä.
Fire Emblem Echoes on kaikin puolin hyvä lisäys sarjaan ja mitä mainioin tapa esitellä meille pelaajille sarjan hieman tuntemottampaa ja erilaisempaa historiaa. Se ei aivan onnistu nousemaan samalla laitealustalla nähtyjen edeltäjiensä tasolle mutta se onnistuu varmasti puhaltamaan hieman uutta puhtia meidän Fire Emblem-veteraanien purjeisiin jotka olemme vuosien pelaamisen jälkeen oppineet sarjan niksit. Jääkö tämä menneiden aikojen Fire Emblem-tyyli vain Echoesin ja sen alkuperäisversion jutuksi? Aika näyttää mutta itse ainakin näkisin mielelläni vaikka Echoesin tyylin jonkinlaisena sivuosasarjana varsinaiselle pääsarjalle. Siitä lisää sitten joskus tuonnempana sillä nyt allekirjoittaneen pitää mennä pohtimaan seuraavaa siirtoani taistelukentälle.