Otetaanpas elämän VHS-nauha (nuorimmat lukijat, kysykää vanhemmiltanne) ja kelaillaan hieman. Kelataan taaksepäin aina 90-luvun ensimmäiselle puoliskolle jolloin 16-bittiset JRPG-klassikot veivät satoja tunteja vapaa-ajastamme ja hieman myös kouluajasta siinä sopivan paikan tullen, kivuliaan haastavat tasoloikat raastoivat hermoja niin vaikeustasojensa kuin aina vain rasittavammaksi käyvien maskottiensa kanssa ja SHMUP-pelit olivat se pelaamisen ”kuka kukin on”-genre. Kaikkia näitä pelejä pelattiin yksin. Pikakelataan nauhaa muutamalla vuodella eteenpäin ja huomataan että koko seitsenhenkinen perhe koirineen pelaa olohuoneessa liikkeentunnistusta käyttävää bilepeliä, FPS-räiskinnöissä huudetaan kamaluuksia vastapelaajan äidistä toiselle puolelle maapalloa sadan muun pelaajan tukkiessa samaa serveriä ja jopa 2D-tasoloikat ovat kaoottista sekoilua kun neljä pelaajaa rymyää läpi ahtaiden kenttien. Miten helvetissä tässä näin pääsi käymään!?! Missä on minun yksinpelini jonka haluan vain fiilistellä läpi omissa oloissani??

Kaikki me tunnemme sen stereotyyppisen kuvan videopeliä pelaavasta lapsesta joka istuu ypöyksin pimeässä huoneessa ohjain kädessään ainoastaan kuvaputkitelkkarista heijastuva valo pimeyttä hieman rikkoen. Tämä on myös se pelaamismuoto jonka parissa allekirjoittanut ja moni muu 90-luvun lapsi kasvoi. Toki meillä on aina ollut kaverin kanssa pelattavana urheilupelit, tappelupelit sekä kruununjalokivenä side scrolling beat’em upit mutta pääasiassa pelit pelattiin yksin tai maksimissaan vierustoverin seuratessa vierestä. Pelit eivät olleet sen liiemmin sosiaalista hupailua kuin kilpailullistakaan hampaiden kiristelyä vaan yksin koettavia tarinoita, seikkailuja ja kokemuksia. Vuosien aikana kuitenkin trendit ovat muuttaneet pelaamista entistä enemmän pois tuosta sooloilusta. Konsolipuolella ollaan käyty läpi niin saman sohvan porukkapelaamisen aikakaudet, isommalla porukalla pelattujen bilepelien vuodet kuin myös verkkopelaamisen A:t ja O:t eikä loppua näy. PC-puolella ei ehkä tarjonta ole ollut niin laajaa mutta siellä puolella on verkossa paineltu menemään jo vuosikausia ennen kotikonsoleita. Pelaaminen ei ole vuosikausiin ollut enää sitä yksinäistä touhua jota hieman tarvitsee jopa hävetä vaan nykyään lähes jokaista peliä pääsee pelaamaan porukalla ja jos jostain syystä moninpelitoimintoa ei ole, voi saavutuksiaan aina jakaa leaderboardeille tai sosiaaliseen mediaan kaiken kansan vertailtavaksi tai ihmeteltäväksi. Tästä buumista on päässyt osaksi myös pelisarjat ja nimikkeet joiden aiemmat inkarnaatiot olivat enemmän tai vähemmän tunnettuja yksinpelinsä loistosta.
Ensimmäinen Uncharted oli hieno seikkailu ja hieno tarina parhaimpaan Hollywood-tyyliin mutta jatko-osissa olemme yksinpelin lisäksi päässeet myös ammuskelemaan klooni-Drakeja verkon välityksellä. Metroid Prime on yksi kaikkien aikojen parhaista videopeleistä jonka eristäytymiseen ja yksinäiseen tutkimiseen nojaava tunnelma on kaukainen muisto vain kun jatko-osa Echoesissa räimistellään menemään headshottien myötä pelin moninpelissä. Kun aikoinaan pelasin yhtä aikamme parhaista roolipeleistä, Mass Effectiä, en olisi ikinä uskonut että pelisarjan kolmannessa osassa pääsen myös möyhentämään verkkovastustajia moninpelin deathmatchissa. Hyvä luoja sentään jopa Super Mario-peleissä pääsee nykyään mekastamaan kolmen kaverin kanssa samaan aikaan jolloin millintarkasta tasoloikinnasta ei ole enää tietoakaan kun pelin pääasiallinen pointti onkin vain kiusata kaveria mahdollisimman paljon. Moninpeli on nykyään aivan kaikkialla ja vaikka ihminen on enemmän tai vähemmän sosiaalinen eliömuoto, on silti olemassa aikoja ja pelejä, jotka haluaisin nauttia ihan yksin ja omassa rauhassa.

Pelilevylle tungettava data on rajallista ja etenkin kolmannen Uncharted-pelin moninpeli aiheutti aikoinaan pelaajissa kovaakin kritiikkiä kun itse emopeli jäi joidenkin mielestä hieman laihaksi kokemukseksi kun taas moninpeliä oltiin paisutettu edellisestä osasta useaan potenssiin. Sama oli homma myös muutenkin vihaa aiheuttaneessa kolmannessa Mass Effectissä jossa pelaajien mielestä moninpelille uhratun kehitysajan ja datatilan olisi voinut siirtää yksinpelin parantamiseen ja ymmärrän täysin nämä itkuvirret sillä maailmassa on niin monta parempaakin moninpeliä jotka keskittyvät pääasiassa siihen moninpeliin, joten miksi lähteä edes yrittämään näille markkinoille? Etenkin Bioshock 2 on malliesimerkki tästä. Markkinoilla oli tuolloin ties mitä Battlefieldia ja Call of Dutya joiden päätehtävä oli nimenomaan moninpelissä joten miksi ihmeessä en pelaisi jatkossakin näitä vaan vaihtaisin Bioshockin vastaavaan johon ei olla kehitystyön aikana edes laitettu yhtä paljon resursseja? Ken Levine kuitenkin ymmärsi tämän yskän ja pudotti moninpelin pois seuraavasta Bioshock-pelistään ja nyt kun tarkastellaan ympäröivää maailmaa, on moni muukin pelialan tekijä tämän huomannut.
Bioshock Infinite, Xenoblade Chronicles, Deus Ex: Human Revolution, Dishonored jne. Siinä muutama viime vuosien huippunimikkeistä joita kaikkia yhdistää täysi moninpelin puute. Puute on tässä tapauksessa ehkä hieman väärä sana sillä jokainen näistä mainituista peleistä tullaan muistamaan huippupelinä ja niihin ei edes niiden laadun vuoksi kaivannut minkäänlaista moninpeliä. Olisiko moninpelin sisällyttäminen tehnyt sitten jonkinlaista hallaa pelien lopulliselle laadulle? Sitä emme saa koskaan tietää mutta kukaan järkevä taho ei ainakaan rokota pisteitä pois niiden laadusta vain sen vuoksi että ei pääse tekemään no scope-headshotteja moninpelissä, ei edes jenkkilän IGN joka nyt on aika sekaisin arvosteluissaan ollut aina.

Moninpelin pois jättäminen alkaa olemaan myös pikkuhiljaa eräänlaista muotia pelialalla. Yksinpelinä aloittanut ja sittemmin moninpelin sisältänyt Assassin’s Creed tulee jättämään tulevasta osastaan moninpelin tyystin pois, kuin myös tuleva Tomb Raider sekä bilepelien 2000-luvun yksi suurimmista nimistä; Guitar Hero. Kahden ensimmäisen pelin kohdalla kyse on pelkästään priorisoinnista sillä molempien pelien parissa työskentelevät tahot ovat sanoneet haluavansa käyttää tarjolla olevat resurssit mahdollisimman hyvään tekniikkaan ja laadukkaaseen narratiiviin. Guitar Heron tapauksessa puolestaan kysymys on pelkästään siitä tosiseikasta että bändipelit kääntyivät niin pahasti itseään vastaan muovikrääsähelvetteineen että Activision uskoo koko bändisetin kasaamisen olkkarin lattialle olevan menneen talven lumia ja homma on nykyään taas sitä tuttua hi-scoreilla elvistelyä yhdellä muovilelulla soitettuna.
Lisäksi jos katsellaan hieman horisonttiin niin voidaan nähdä että yksinpeli on oranssin lailla se uusi musta jatkossakin. Killzone-pelien moninpelin kanssa PS3-aikakaudella ihastuttanut Guerrilla Games työstää parhaillaan robottidinoja sisältävää roolipeliä jossa ei moninpeliä tulla kuuleman mukaan näkemään. Viime vuosina saman sohvan moninpeliä tarjonnut Nintendon hovimaskotti jäi ilman samaa hupia uudessa Super Mario Maker-pelissään ja jos lähdetään kyselemään loppuvuoden 2015 odotetuimpia nimikkeitä niin mm. nimet Fallout 4, Xenoblade Chronicles X löytyvät usean pelaajan listauksista. Ei moninpelistä tietoakaan. Myös tarinankerrontaan painottuvat kävelysimulaattorit ovat nostaneet räjähdysmäisesti suosiotaan viime vuosina ja nämä peli koetaan lähes poikkeuksetta yksin tuolilla kaunista tarinaa nyyhkyttäen.
Moninpelin isoin peruste on aina pelin elinkaaren pidentäminen ja kolminumeroiset lukemat kahteen viimeisimpään Battlefield-sarjan pääpeliin uhranneena tiedän että tämä seikka on tosi, etenkin kun molemmissa peleissä yksinpelikampanjan läpäisi samalla kun odotti makaronilaatikkoa pois uunista, ja lopputekstit rullasivat ennen kuin eka annos pääsi edes lautaselle. Pelkästään yksinpeliin nojaavissa peleissä ei tätä etuutta ole mutta tämän kiertämiseen ovat kehittäjät löytäneet jipon jos toisenkin. Menneiltä ajoilta tutut vaihtoehtoiset loput ovat uuden kauhupelin, Until Dawnin, iso koukku kun taas uusin Arkham-sarjan peli pitää pelaajat valppaina tarjoamalla uutta sisältöä tasaisin väliajoin julkaisun jälkeen. Myös episodipohjainen tarinankerronta on osoittautunut tehokkaaksi ratkaisuksi ja tästä todisteena mm. viimeisin Resident Evil-peli. Näiden vippaskonstien avulla pidetään tuote pinnalla pidemmän aikaa julkaisun jälkeenkin ja hyvin tehtynä nämä seikat parantavat jo valmiiksi loistavaa peliä entisestään.

Yksinpeli tekee siis vahvaa paluuta pelikartalle hieman hiljaisempien vuosien jälkeen ja tämä jos mikä miellyttää kaltaistani vanhan koulukunnan pelaajaa. Nykypäivän eSports-huuman keskellä on aina mukava istahtaa hetkeksi siihen laiskanlinnaan ja käynnistää hyvään kirjaan verrattavissa oleva interaktiivinen tarina ja uppoutua siihen vain sellaisella tavalla, johon yksin kykenee. Tervetuloa takaisin yksinpeli. Sinua on ollut ikävä. Vielä jos joskus saataisiin peli jossa loistava yksinpeli ja loistava moninpeli löytyisivät samasta paketista…