On jälleen aika taputella yksi kalenterivuosi taakse, ja se tarkoittaa tietenkin vuoden parhaiden asioiden listaamista videopelisoftan saralla. Jälleen kerran se varsinainen ympäröivä maailma tarjosi vähän, tai ei ainakaan kolmea, aihetta riemuun mutta onneksi on olemassa nuo iki-ihanat videopelit, joita ilmestyi taas lukuisia hyviä.
Koska aika on kuitenkin meillä kaikilla rajallista, niin kannattaa pelata viime vuoden videopeleistä vain kolmea. Mitä kolmea kysyt varmaan?
No ainakin näitä kolmea jotka PBC:n sertifioidut asiantuntijat suosittelevat kukin tahollaan pelaamaan.
Cerkerin valinnat
Taas on yksi vuosi taputeltu ja kiirettä on pitänyt. Pelejä tuli järjetön määrä niin
pienemmiltä kuin isoimmilta julkaisijoilta. Nintendo julkaisi lähinnä kädenlämpöisiä
tekeleitä, Xbox otti ja kuoli, ja Playstation nosti hintoja. Lujaa menee.
Pelit kuten MK World, DK Bananza, Prime 4 tai Avowed ovat olleet kivuliaan keskinkertaisia, mukiinmeneviä, tai kuten kansakielellä sanottaisiin, ihan kivoja.
Sellaisia 7/10-pelejä, jotka pelaa kerran läpi ja sitten unohtaa.
Indiepuoli taas on porskuttanut menemään hullunlailla ja sieltä olemme saaneetkin vuoden kovimmat pommit. Tässä pari isoa nimeä, jotka ovat jääneet tältä listalta puuttumaan, mutta joihin kehotan tutustumaan.
Ender Magnolia oli vuoden toiseksi paras metroidvania, StarVaders on roguelike-korttirunkkareille uutta herskaa ja Nubby’s Number Factory on Peggle LSD:llä höystettynä.
Deltarune imi myös tunteja pohjattoman paljon ja voisin jälleen laittaa sen tähän listaan, mutta peli ei ole vieläkään ulkona.
Ehkä ensi vuonna? Nyt itse asiaan!
3. Hollow Knight: Silksong
Se on viimein ulkona. Vuosien ja vuosien odottelu palkittiin viimeinkin, vaikka usko
meinasi jo loppua, ja Silksong on viimein todellinen. Ja mikä seikkailu “silkkilaulun”
maailmassa odottaakaan. Salaisuuksia, rumia pomotaisteluita, loputon määrä krääsää
avattavaksi ja kokeiltavaksi. Silksong on metroidvaniaa parhaimmillaan.
Jos siis olet pelannut Hollow Knightia, sillä peli ei pelkää olla vetämättä turpaan heti
alkumetreiltä. Seikkailun edetessä vaikeustaso vain jatkaa kipuamistaan, jolloin
jokainen varmasti saa tuntea turhautumisen tunteita. Varsinkin Bilewater on
varsinainen mentaalipuolen anaalifistaus jonka devit ovat halunneet tunkea niin syvälle pelaajan peräreikään kuin vain kykenevät.
Silksong ei siis oikein osaa hakea sopivaa tasapainoa. Se on mahtava peli, jonka
pelaaminen ajoittain turhauttaa aivan liikaa. Vain tämän takia Silksong ei pääse
kipuamaan listassa kolmatta sijaa korkeammalle.
2. Dispatch
Graafiset seikkailupelit eivät ole kuolleet, julisti lajityypin ykkösnimen, TellTale Gamesin, raunioilta noussut AdHoc Studio.
Olen täysin samaa mieltä kuolinilmoituksen peruuttamisen kanssa.
Dispatch on peli jonka jokaisen The Walking Dead (peli, ei se sarja tai sarjakuva) -fanin tulisi pelata. En itse nauti nykyajan supersankaritauhkasta (Invincible tai The
Boys), jossa supersankarit esitetään pahiksina tai muuten vain persreikinä.
Eikä siitä nauti myöskään Dispatch, vaan sen sankarit ovat rehdisti entisiä pahiksia jotka
haluavat nyt yrittää auttaa maailmaa. Päähenkilö Robert taas on oikea “iso sankari”
kuten pelissä sanotaan, joka ei nyt ikävä kyllä kykene superoimaan, mutta kykenee auttamaan nämä entiset pahikset jaloilleen, ja ehkä samalla pelastamaan maailman.
Sekä tietty rakastumaan joka on asia mitä ei ikinä sovi unohtaa.
Dispatch on juuri sitä entistä Telltale-laatua mitä ensimmäinen The Walking Dead ja
The Wolf Among Us olivat. Pelistä paistaa sen rajallinen budjetti lävitse, mutta voin sen
antaa anteeksi mikäli jos jonain kauniina päivänä ilmestyvä Dispatch Season 2 lisää mukaan tämän startin pienet puutteet, kuten kuljeskelun ympäriinsä ja keskustelut tiimikavereiden kanssa. Jos siis Season 2:sta ikinä saadaan, ja mikä olisikaan parempi tapa auttaa tässä kuin ostaa ja pelata Dispatch.
1. Clair Obscur: Expedition 33
En ala väittelemään kenenkään kanssa onko E33 indie vai ei, sillä statuksestaan huolimatta on se minulle tämän pelivuoden todellinen yllätys.
Entisten Ubisoft-miehien (ja naisten) tekemä vuoropohjainen RPG parry- ja väistömekaanikoilla? Luultavasti kyseessä tulee olemaan paskaa, mutta peli näyttää kuitenkin hyvältä, ja 50 euron hintalappu ei ole niin korkea (kiitos Nintendolle tästä pelihintojen inflaatiosta) etteikö sitä voisi kokeilla. Ja sitten pankki räjäytettiin, holvi tyhjennettiin, ja Game Awardseista poistuttiin hulppeiden yhdeksän pystin kanssa. Ja kyllä, ne Expedition 33 todellakin ansaitsi.
Kaikki pelissä hahmoista pelattavuuteen ja musiikista ulkoasuun on todellista loistoa.
Harva peli kykenee saamaan pelaajansa kyyneliin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta E33 sen teki.
E33 on helposti vuoden peli, ja sen tietääkseen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella pelistä nauhoitettu Pelikerho-jakso.
Tootsin valinnat
Valitettavasti MXGP 2021 tuli vuonna 2021, eikä täten vuosi 2025 sisältänyt yhtään ikivihreää klassikkoa. Kohtuu lähelle kuitenkin päästiin ja varsinkin listan kolmannesta sijasta oli kova kamppailu. Ulkopuolelle jääneistä voin suositella ainakin kolmea kovaa D:tä, eli Doom: The Dark Agesia, Dispatchia, ja Digimon Story: Time Strangeria.
3. The Bazaar
The Bazaar on monella tavalla outo valinta vuoden parhaiden pelien listalla.
Se ei ole kovin hiottu, rahastusmalli on ihan perseestä, eikä siinä ole mitään johdonmukaista taidetyyliä.
Nämä puutteet se paikkaa erittäin onnistuneella gameplayloopilla, missä pelaajaa koukutetaan vetämään ainakin se yksi vuoro vielä, sillä seuraavalla kauppiaalla voi olla juuri se tavara mitä tarvitset. Usein siellä kaupassa ei ole mitään ja sitten otetaan turpaan, mutta tulipahan ainakin yritettyä.
Eniten pelaamani peli vuonna 2025.
2. Battlefield 6
Bäfä teki paluun hetken hiljaisuuden jälkeen (2042:ta ei lasketa!) ja tällä kertaa “paluu juurille”, joka siis tarkoittaa Battlefield 3/4:sta, jättää harvat kylmäksi. Vaikutteita on otettu selvästi uusista Call of Duty -sarjan peleistä, mutta tankit ja tuhoutuva ympäristö ovat sitä klassista Battlefieldia. Nettiräiskinnässä tärkeintä on aina tuntuma, eikä ampuminen ole tuntunut sarjassa ikinä näin hyvältä. Jalkaväen ja panssarien aseet ovat tappavampia kuin koskaan, jolla yritetään tasapainottaa modernien räiskintöjen sulavaa liikkumista.
DICE:n ja muiden Battlefield studioiden pitää nyt vain onnistuneesti laajentaa kokemusta uusilla kartoilla ja aseilla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin jollain tasolla uskon heidän onnistuvan.
1. Clair Obscur: Expedition 33
Clair Obscur on malliesimerkki pelistä, joka on kehitetty tiettyä visiota seuraten.
Sandfall Interactive on tiennyt mitä halutaan apinoida, missä innovoida, ja missä mennä sieltä mistä aita on matalin. Clair Obscur on pelattavuudeltaan perinteinen JRPG, johon on lisätty ajoituspohjaisia toimintoja. Ennen julkaisua tämä tietenkin kuulosti ihan paskalta, mutta seitsemännen generaation QTE:itä muistuttavat reaktiotestit eivät kuitenkaan koskaan tunnu päälleliimatuilta, vaan integroidulta osalta kokonaisuutta, jonka hiomiseen on selvästi käytetty runsaasti työtunteja. Overworld on simppeli eikä sorru yliyrittämiseen, vaan toimii ydinkokemusta vahvistavana mukavana lisänä.
Sydämen pelille tarjoaa tietenkin tarina, joka sai allekirjoittaneen vuodattamaan muutaman kyyneleen.
Pelatkaa nyt edes ekat pari tuntia, tiedätte sitten kyllä miksi tätä peliä kehutaan.
Teman valinnat
3. Metroid Prime 4: Beyond
Metroid, tuo minulle niin rakas sarja. Pelistä olisi paljon sanottavaa ja tuntuisi väärältä purkaa kaikki tuntoni peliä kohtaan tähän lyhyeen tekstiin vain hetki julkaisun ja ensimmäisen läpipeluun jälkeen, kun kokonaiskuvaa ajatuksistani ei ole vielä päässyt täysin hahmottumaan. Vaikka peli ei mitenkään pysty lunastamaan sille ehkä turhaankin asetettuja korkeita odotuksia, jätän ne mahdolliset nillityksen aiheet myöhemmälle ja totean kyseessä olevan erinomainen videopeli, joka ansaitsee ainakin fanilasieni läpi katsottuna paikan vuoden parhaiden joukossa.
2. Hades 2
Ensikosketukseni Hades kakkoseen oli vuosi ennen lopullista julkaisua, jolloin mietteeni early access -versiosta voi tiivistää lyhyesti jotakuinkin näin:
”Aika hyvä, mutta eka oli parempi”.
Vuosi lisää kehitysaikaa teki kuitenkin ihmeitä, sillä peli on nykykunnossaan kaikin puolin edeltäjäänsä parempi tekele. Pelattavuus on sitä tuttua kultaista Hadesta muutamalla uudella jipolla ja sitä pelattavaa on ainakin tuplasti edelliseen verrattuna.
Ei se alkuperäistä tylsemmäksi parjattu tarinakaan loppupeleissä huonoksi jää.
Suosittelen ehdottomasti palaamaan pelin pariin, vaikka early access -julkaisu olisikin jättänyt hieman ristiriitaiset fiilikset.
1. Hollow Knight: Silksong
Team Cherry sai kuin saikin ikuisuusprojektinsa valmiiksi, mutta mikäs siinä työstäessä, kun rahaa on ja hommassa on selkeästi pysynyt punainen lanka mukana koko ajan. Lopputulos on omissa kirjoissani liki täydellinen metroidvania. Kyllä, pelin vaikeustaso on ajoittain painajaismainen ja mukaan on eksynyt liikaa gauntletmaisia ”tapa kaikki nämä vihut edetäksesi” -tilanteita, mutta niitä on ilo pelata loistavien ja edeltäjäänsä monin verroin parempien taistelumekaniikkojen vuoksi. Kyseessä on mahdollisesti sulavuudeltaan paras koskaan luotu 2D-taistelusysteemi.
Pelin suurin tähti on kuitenkin yllättäen pelimaailma itse. Sen suunnittelemiseen käytetty vaiva paistaa läpi kaikkialta, pohjaratkaisuista visuaaliseen toteutukseen.
Rakastan sitä, miten mietittyä kaikki on. Mitään aluetta ei ole vain lätkäisty paikalleen, vaan sen olemassaolo on sekä perusteltua, että maailmanrakennuksen kannalta loogista.
Hyvää kannatti tällä kertaa todellakin odottaa.
NK:n valinnat
Pelivuosi oli kaikin puolin outo. Microsoft tiputti itsensä viimeistään nyt pois konsolisotatantereelta, Nintendo juhlisti uuden konsolin julkaisuaan jotenkin unohdettavilla julkaisuikkunan peleillä, vanhaan ikään päässeiden pelikonsolien hinnat eivät suinkaan laskeneet vaan sen sijaan nousivat, Monster Hunter -sarja näki huonoimman pääsarjapelinsä ikinä ja pelijulkaisulistoilta löytyi parikin kappaletta melkein kymmenen vuoden ikään päässeitä ikuisuusprojekteja (joista toinen jopa allekirjoittaneen GOTY-valinnoista).
Kuten todettua, outo pelivuosi.
Tässä kuitenkin ne pelit jotka tekivät tästä pelivuodesta ihanuutta.
3. Shinobi: Art of Vengeange
Parisen vuotta sitten, Sega tiputti pommin jota pelaajat olivat odottaneet jo vuosia.
Se kertoi tyylikkään trailerin myötä että se työstää takavuosien hittisarjoihinsa uusia osia, ja kansa flippasi aivan täysin Jet Set Radion, Golden Axen ja Crazy Taxin vilahdellessa ruudulla. Tarkkasilmäisimmät näkivät pelien joukossa myös Sega-ninja Shinobin, ja kun näistä muista peleistä on julkistuksen jälkeen nähty ja kuultu yhtä paljon kuin Michael Schumacherin nykykondiksesta viime vuosina, ehti Shinobi uuden pelinsä kanssa ensin markkinoille viekkaan ninjan tavoin.
Lisänimeä Art of Vengeange totteleva ninjailupinjailu, on sitä taattua Segan kulta-ajoilta tuttua Shinobia mutta luonnollisestikin nykypäivän muottiin asetettuna.
Ruudulla näkyvä 2D-mättö on jumalaisen kaunista ja tämä ei ole mikään ihme, onhan pelin takana Sega-kunniaa ennenkin mm. Streets of Rage 4:llä ja Wonder Boyn uudella tulemisella tehnyt Lizardcube. Kun nämä kauniit visuaalit vielä kuorrutetaan Tee Lopesin hienolla toimintabiitillä ja ninjatähden terävällä pelattavuudella, ei lopputuloksena voi olla kuin kultaa. Kunniamaininta sille toiselle retroninjailulle, Ninja Gaiden Rageboundille, joka palautti sen toisen 80-90-luvun taitteen ninjailun takaisin parrasvaloihin.
2. Battlefield 6
Viime Battlefield-pelin jälkeen tarvitsin terapiaa kyseisen farssin unohtaakseni, joten en hirveästi muista kyseisen kamaluuden julkaisun ajoista mitään. Sen kuitenkin muistan että kuten niin moni sitä edeltänytkin Battlefield, oli se julkaisussa ihan hirveää pelattavaa. Tuon tragikoomisen huonon pelin jälkeen EA teki aikamoisen peliliikkeen, ja palkkasi Battlefield-tuotenimikkeen johtoon FPS-moninpelien mestarismiehen, traagisesti joulun alla menehtyneen Vince Zampellan (lippiksineen päivineen), joka ensitöikseen ilmoitti että nyt otetaan uuden pelin kanssa ihan rauhassa ja keskitytään olennaiseen.
Kului useampi kehitysvuosi ja tulevaisuuden dystopiat sekä menneiden aikojen maailmansodat saivat jäädä taakse, kun Zampella keskittyi siihen millä mies oli uransa tehnyt, eli moderniin sodankäyntiin. Moninpelipuolelta karsittiin kaikenlainen turha kikkailu pois, ja fokus oli vain ja ainoastaan toimivassa moninpeliräimeessä perinteisin Battlefield-maustein.
Lopputuloksena oli ei enempää eikä vähempää kuin paras Battlefield sitten sarjan neljännen osan, ja vuoden 2025 parasta moninpeliä siinä sivussa.
Uudet Battle Royale -pelimuodot ja huvittavan kliseiset yksinpelikampanjat ovat ihan kivaa pikkulisää perinteisen moninpelin ollessa se koko homman suola ja sokeri.
Yksikään matsi ei ole keskenään samanlainen kun sarjan tunnetuimmat ominaisuudet, ajoneuvot sekä tuhoutuvat ympäristöt, tarjoavat variaatiota pelattavuuteen ja kaikenlaisten taitotasojen pelaajat löytävät taistelukentältä oman roolinsa.
Parasta koko hommassa on se, että kun Battlefield 6 on jo nyt näinkin hyvässä kunnossa, se tulee varmasti vuoden tai parin päästä olemaan nykyistäkin parempi.
Tämä toivottavasti tapahtuu vaikka FPS-pelien mestarismies valvookin lähietäisyyden sijaan hommia tuonpuoleisesta käsin.
1. Hollow Knight: Silksong
Kauan sitä saatiin odottaa mutta lopulta jopa meemistatukseen asti päässyt Silksong toimitti, ja toimitti sellaisella tavalla että oksat helvettiin.
Harva peli, etenkään indie, onnistuu kaatamaan globaalilla tasolla useamman alustan digikauppapaikat julkaisunsa aikana, mutta suursuosio oli tässä tapauksessa täysin ansaittu, sillä Silksong on kaikessa “samankaltaisuudessaan” ja “vaikeudessaan” tämän vuoden kovin videopelitapaus. Pyörää ei suinkaan Team Cherry keksi uudelleen, vaan tarjoaa meille pelaajille hieman Hollow Knightia toimintapainotteisemman kokonaisuuden, pelin ollessa kuitenkin täynnä sitä samaa magiaa kuin mainittu metroidvania-klassikkokin. Minimalistinen tarinankerronta yhdistettynä simppeleihin mutta persoonallisiin visuaaleihin, unohtamatta helvetin hyvin toimivaa pelattavuutta, kuulostaa ihan Hollow Knightilta eikö?
Silksong on kuitenkin jopa paljon enemmän kuin Hollow Knight.
Se tarjoaa monimuotoisemman maailman tutkittavaksi, hieman enemmän persoonaa omaavan päähahmon pelattavaksi, ja erittäin paljon ylipäätään pelattavaa pikkurahalla. Peli tarjoaa parhaita pomotaisteluita mitä 2D-pelien saralla on nähty ja pelin haastekäyrä on aika lailla täydellinen (oli sitä myös jo ennen helpotusta tuoneita patcheja).
Odottavan aika oli koomisenkin pitkä, mutta Silksong on upea merkki siitä että kliseinen lause siitä hyvästä jota kannattaa aina odottaa, pitää taas kerran paikkansa.
Metroid Prime 4:n tapauksessa asia ei kuitenkaan ollut näin mutta tämä olikin GOTY-lista.
Andzerxin valinnat
Minun pelivuoteni koostui pitkälti backlogin purkamisesta ja vanhojen suosikkipelien pelaamisesta, joka tuo nykyään minulle enemmän tyydytystä uusien pelitrendien seuraamisen sijaan. Nintendo Switch 2 toki kiinnosti heti julkaisussa, joten laite tuli hommattua suoraan julkaisupäiväksi. Valitettavasti tällä hetkellä uuden konsolin alkutaipaleet eivät ole samanlaista voittokulkua verrattuna isoveljeensä, mutta toisaalta hitaampi startti ei aiheuta nopeaa äkkijarrutusta liiankin hyvälle alulle.
Uusia pelejä tuli kuitenkin pelattua noin kourallinen määrä, joten tässä ne parhaimmat.
3. Ghost of Yōtei
Paluu kaukaiseen itään uudella päähahmolla ja sijainnilla oli ihan virkistävä tuulahdus Ghost of Tsushiman seuraajalle. Vaikka turhankin perinteinen kostotarina ei vedä vertoja ekan pelin samurain kunnian ja aaveen persoonan vastakkainasettelulle, en silti kaivannut suoraa jatko-osaa Jin Sakain tarinalle, joka saatettiin Tsushimassa jo hyvään päätökseen. Uuden päähahmo Atsun kostoretki oli mukava avoimen pelimaailman seikkailu, jossa riitti paljon lääniä tutkittavaksi ja pelin combat tuntui sopivan haastavalta verrattuna samoilla teemoilla ratsastavaan Assassin’s Creed Shadowsiin, joka oli vain tyhjänpäiväistä grindaamista. Autenttinen ja elävä pelimaailma veti myös paremmin puoleensa komeilla maisemilla ja hyvin tunnelmallisella ääniraidalla.
2. Donkey Kong Bananza
Donkey Kong koki melko kivisen startin omalla kohdallani.
Surkea aloituskenttä, uusien Bananza-voimien vähyys pelin alkupuolella, sekä painava väsymys banaanien jatkuvaan keräämiseen saivat minut jo kyllästymään peliin ennen sen puoltaväliä. Tartuin uudestaan ohjaimeen vasta loppuvuodesta ja huomasin että pelihän parani mitä pidemmälle siinä eteni. Uusia Bananza-voimia alkoi tulla melkoisella tykityksellä, sekä hoksasin että turhanpäiväinen kaivautuminen oli vain ajan tuhlausta ja aloin viimeinkin nauttia kenttien tutkimisesta.
Vaikka en päässytkään nauttimaan saman tekijätiimin kynästä olevan Super Mario Odysseyn kaltaisesta loikinnasta, tarjosi Donkey Kong Bananza suuren ja värikkään seikkailun, jossa riitti löytämisen riemua ja monipuolisia kenttiä.
1. Clair Obscur: Expedition 33
“Typerä ja epämyyvä nimi” oli ensimmäinen ajatus tästä pelistä, kun näin sen tulevien pelijulkaisujen listalla. En myöskään pidä säännöllistä Xbox Game Pass -tilausta päällä, joten peli tuli koettua vasta loppuvuodesta sen yllättävien suosionosoituksien kannustamana. Ja olihan se oikein mainio peli!
Hyvin mielenkiintoinen asetelma ja kiinnostavat hahmot kannustivat minua selvittämään pelimaailman salaisuudet, ja oikein tyydyttävä vuoropohjainen combat piti minut varpaillaan haastavissa yhteenotoissa. Risuja täytyy kuitenkin antaa karttojen puutteesta luolastoissa ja heikosta peliprosessin seurannasta, mikä ei kannustanut minua tutkimaan kaikkia pelin sivupolkuja…ainakaan vielä.
Tästä huolimatta mukaansatempaava tarina ja visuaalinen kerronta, tyydyttävä combat, sekä upeat musiikit nostivat tämän vuoden ykköspelikseni.
Hazuki_exe:n valinnat
Joka vuosi se tulee sanottua, mutta onpahan taas kyllä ollut sellainen pelivuosi ettei mitään tolkkua. Laadukkaita pelejä tulee kuin sieniä sateella vaikka peliala itsessään koittaa vieläkin kaikin voimin tuhota itse itsensä. Erona vanhaan on toki se, että indiepuoli on alkanut oikeasti nousemaan arvoon arvaamattomaan kun isommat tahot vuorostaan vain tekevät niitä turvallisia jatko-osia tai koittavat haastaa Fortniten kukin vuorollaan, siinä toki jatkuvasti epäonnistuen. Uutta konsoliakin päästiin hypistelemään Switch 2:n muodossa ja vaikka se tähän mennessä tavallaan ehkäpä vähän jopa onkin ollut pettymys (laite siis on kyllä kaikkea sitä mitä se lupasikin olla mutta vuosien odottelun jälkeen vain toivoi enemmän), niin silti uusi konsoli on aina uusi konsoli ja Nintendon myyntidatassahan tämä ei siis ole juurikaan näkynyt joten mikä minä olen tässä ulisemaan. Uusien laitteiden tulva ei ole myöskään päättymässä kun Valven uudet aluevaltaukset lähtevät pikkuhiljaa rullaamaan. Varsin hyvästä pelivuodestaan huolimatta Microsoftillakin puhaltavat pelipuolella muutoksen tuulet, kun laitteet ei vaan käy kaupaksi ja viimeistään Game Passin rajun hinnankorotuksen kohdalla jokainen joutui oikeasti syvästi miettimään oliko Xboxin taru pikkuhiljaa tässä?
Sonylla vuorostaan on lähes kaikki GaaS-projektit saaneet kirveestä, ja sitä myötä edes niitä perinteisiä kolmannen persoonan cinemaattisia walk&talk-pelejäkään ei ole mahtunut vuoteen kuin kourallinen. Jänniä ovat siis ajat pelialalla olleet ja vielä jännempiä ne tulevat jatkossa olemaan.
Mutta kaiken kaikkiaan on kyllä hienoa aikaa olla pelaaja koska kaikille sentään löytyy varmasti jotakin.
Tänäkään vuonna en valitettavasti ehtinyt pelaamaan kaikkea mitä olisin halunnut joten kuka tietää ovatko nämä kolme valintaa oikeasti ne vuoden parhaat pelit, mutta nämä ovat ainakin ne joita minä ehdin ja halusin aikataulun puitteissa heti pelata.
3. Dispatch
Enpä olisi osannut arvata kuinka loppumetreillä tämä tapaus ehtikään vielä nousta omalle GOTY-listalleni. Enpä olisi myöskään osannut arvata että Telltale -tyylinen videopeli (painotus sanalla video) vielä iskisi näinkin kovaa vuonna 2025, mutta kun kyseessä on AdHoc Studion oma IP jolla voivat tehdä mitä vaan haluavat, ja kun kyseessä on vieläpä supersankareiden ympärille rakennettu kyhäelmä, niin kyllähän sellainen vaan tuppaa itseeni uppoamaan vaikka sitä kuinka haluaisikaan uskotella muuta.
Pelillinen antihan Dispatchissä on toki pääosin varsin perinteistä “tee valintoja joilla on väliä ja katso videota” -tasoista löhöilyä, mutta kun nyt kerrankin oikeasti jokainen vastaus tuntuu oikeasti siltä, että sillä on aivan tolkuttoman paljon painoarvoa, niin pakkohan sellaista on arvostaa. Pelissä toki toimitaan myös pelin otsikon mukaisesti aspassa työnohjaajana supersankareille, pyrkien valitsemaan oikeat henkilöt oikeisiin töihin, pitäen myös samalla silmällä sitä että resurssit riittävät koko työpäivän tarpeisiin.
Mutta se koko pelin suola on sen ulkoasu, tarinankerronta ja ennen kaikkea ne hahmot. Näillä sarakkeilla on peli on onnistunut aivan huikealla tavalla ja ensimmäisten pelihetkien kohdalla en edes tajunnut pelaavani videopeliä koska visuaalinen anti oli vaan niin äärimmäisen upeaa. Tarinankerronta vuorostaan on jo pelkällä yhdellä pelikierroksella erittäin viihdyttävää katseltavaa ja on suorastaan häkellyttävää ajatella että pelin voi pelata vielä useammalla tyystin eri tavalla saaden täysin erilaisen kokemuksen. Hahmot vuorostaan ovat varsin uskottavia karikatyyrejä, mutta kuitenkin todella luonnollisia kaikessa hölmöydessään.
Huikaiseva tapaus kaiken kaikkiaan ja jatkoakin on ilmeisesti suunnitteilla joten sitä odotellessa.
2. Blue Prince
Harva peli oikeasti jää näin pahasti asumaan “vuokravapaasti” pään sisälle läpipeluunsa jälkeen. Blue Princessähän kupletin juoni on sattumanvaraisuuden manipulointiin pohjautuva roguelite-puzzleilu, jossa tarkoituksena on päästä mystisen joka päivä pohjapiirustustaan vaihtavan kartanon salaiseen huoneeseen 46.
Tarinallisestihan peli on yhtä hölynpölyä joka kuvittelee itsestään aivan liikoja, mutta sitä on kuitenkin ihan viihdyttävä seurata. Asia joka sitten tämän pelin erottaa muista, on juurikin sen tyylipuhdas arvaamattomuus. Joskus peli vaan päättää että tällä kierroksella pelaaja ei saa aikaiseksi yhtään mitään, mutta silti jokaisessa pelikierroksessa pelin kujeet tietävä pelaaja pystyy kyllä tarvittaessa shakkimaiseen tyyliin vastaamaan pelin asettamiin aluksi lähes mahdottomilta tuntuviin haasteisiin. Peli myöskin siis pohjautuu täysin siihen, että pelaajan pitää itse oppia miten kartanon logiikka toimii ja mitä missäkin tekemällä vaikuttaa mihinkin ja milloinkin.
Loppujen lopuksi Blue Prince on todella yksinkertainen videopeli, mutta silti siitä löytyy syvyyttä aivan järisyttävän paljon ja monesti onkin käynyt mielessä että kartanoon pitäisi palata vielä kerran selvittämään ne loputkin sen syövereissä olevat mysteerit.
1. Clair Obscur: Expedition 33
Sinällään on todella jännä kuinka näinkin laadukkaana ja monipuolisena pelivuotena on oikeasti olemassa se yksi muita vaan äärimmäisesti kirkkaampi teos.
Pelimedioita selaaville ei varmastikaan tule yllätyksenä pelin järin iso suosio, mutta on täysin ymmärrettävää että peliä pelaamattomille saattaisi nousta hieman kysymyksiä että miten ihmeessä juurikin tämä yksi, osittain jopa vanhanaikainen peli on voinut nousta täysin puskista lähes koko pelimaailman kirkkaimmalle paikalle?
Minä voin toki yrittää avata tätä, mutta oikea ratkaisuhan tähän tietenkin olisi vaan se, että vain lähdette ilman ennakkotietoja pelaamaan peliä ja jos ette vielä senkään jälkeen ymmärrä, niin sitten en osaa auttaa ongelmienne kanssa.
Mutta se miksi Clair Obscur Expedition 33 on minulle vuoden peli on se, että se on käytännössä lähes täydellinen videopeli.
Se tekee oikeasti lähes kaiken oikein. Se onnistuu olemaan perinteinen, mutta moderni. Se on vuoropohjainen JRPG, mutta se on kuitenkin oma juttunsa eikä takerru genreensä kuin takiainen, vaan pyrkii myös pumppaamaan uutta verta genrensä sisälle.
Sen mekaniikat ovat monipuoliset ja todella moniin erilaisiin pelityyleihin taipuvat.
Se haastaa pelaajansa, mutta antaa myös siimaa tarvittaessa niille joille genre ei ole niin tuttu. Se onnistuu tarinallisesti säväyttämään useampaan otteeseen ja sen prologi on käsi sydämellä sanottuna paras mitä missään videopelissä on koskaan nähty. Sen maailma on monipuolinen, elävä ja kaikessa outoudessaan uskottava.
Se on visuaalisesti unenomaisen uskomattoman upea.
Sen musiikkipuoli haastaa laadullaan jopa Nobuo Uematsun.
Sen hahmot ovat tykättäviä, muistettavia sekä omia persooniaan.
Ihan tällainen pieni listaus pelissä mallillaan olevista asioista.
Expedition 33 ei kuitenkaan ole täydellinen, koska mikään oikeasti täydellinen peli ei ole. Sen valikot ovat hieman vaikeasti ymmärrettäviä ja se ei oikein pidä kirjaa siitä missä paikoissa on tullut jo vierailtua tai että onko näissä vierailluissa paikoissa tullut jo tehtyä kaikki mikä tehtävissä on? Nämä ovat kuitenkin marginaalisen pieniä vikoja massiivisen suuressa onnistumisessa. Clair Obscur Expedition 33 on peli joka onnistui antamaan minulle taas mahdollisuuden kokea se sama tunne minkä Final Fantasy VII ja Chrono Trigger antoivat lapsuudessa niitä ensimmäistä kertaa pelatessa.
Se oikeasti muuttaa pelaajansa maailmankuvaa ja kun sen kuvan ytimessä on meille kaikille varmasti jollain muotoa tuttu menetyksestä ylitse pääseminen, niin se on vaan jotain aitoa ja kaunista. Clair Obscur: Expedition 33 on peli joka on ottanut oppia aiemmin sille polkuja tehneiltä klassikoilta, ja joka tulee olemaan majakka sitä seuraaville vielä pitkään, “for those who come after” kuten varmaan tiedättekin.
Lionheadin valinnat
3. Cronos: The New Dawn
Aikana kun Dead Spacen, Bioshockin ja vaikkapa Singularityn kaltaiset yksinpelattavat pelotteluräiskyttelyt ovat kuopattu, ja tilalla on lähinnä kolmen pennin hupia, on ilo nähdä jotain edes vähän näiden mainittujen pelien kaltaista tavaraa isoilla tuotantoarvoilla kuorrutettuna. Peli saattaa pikkuisen mennä hyppysäikyttelyn puolelle, mutta sitä varten apuvälinekeskuksissa on myynnissä aikuisten vaippoja.
2. Drop Duchy
Vihaan Tetristä, mutta kaupunkien rakentelu on kivaa.
Näitä kahta asiaa kun paukuttaa yhteen kuin vierasta sikaa niin mikä voisi mennä pieleen?
Drop Duchy laadun perusteella ei oikein mikään.
Hieman suolaista toki maksaa neljän euron sopuisaa hintaa sisällöstä (pelin sisäiset kansat) peliin minkä normaali myyntihinta ole kuin viitisentoista euroa, mutta kun vaan on pakko.
1. ARC Raiders
Vuoden kovin moninpelattava ihmiskoe.
Tarpeeksi kasuaali omaksua mutta pelistä löytyy sen verran syvyyttä että pelattavaa riittää moniksi illoiksi.
Peli opettaa myös että kaikki on katoavaista, niin edellisen kierroksen saamasi lootit kuin myös aika ja nuoruus.
Hakalan valinnat
3. Death Stranding 2: On The Beach
”V***u tämä on outo peli” sanoi vaimo kun pari iltaa seurasi vieressä pelin etenemistä. Hetkeä aiemmin tämä oli nähnyt täysin puskista tulevan musikaaliesityksen ja kommentin aikana oli käynnissä kaksintaistelu kitaroita revitellen valtavan vauvan katsoessa vieressä ja taustalla oli käynnissä mechataistelu. Itse hämmästelin tapahtumia hymyssä suin ja ajattelin mielessäni ”voi sitä Kojimaa”. Hideo on selvästi saanut lisätä peliin kaiken mitä mieleensä on juolahtanut ja siitä huolimatta saanut aikaiseksi pelin, jonka tarina on ymmärrettävä ja yllättävän helposti seurattava. Toki läpäisyn jälkeen käytin yhden illan lorevideoiden parissa joista sain vahvistuksen, että olin kuin olinkin pysynyt alusta loppuun asti tarinassa mukana ja olin jokaisen nyanssin ymmärtänyt.
Itse pelaaminen on mennyt selvästi toiminnallisempaan suuntaan sitten ensimmäisen pelin ja itselleni tämä toimi mainiosti. En tiedä olisinko jaksanut pelata peliä loppuun asti jos itse pelaaminen olisi ollut vain lisää ensimmäistä osaa (joka sekin on omana kokonaisuutenaan erittäin mainio peli) joten lisätty toiminta ja koko aiempaa tasaisempi pelimaailma jonka ansiosta pystyt siirtymään ajoneuvoilla nopeasti paikasta toiseen piti huolen siitä, että peli toimi hyvin sekä lyhyissä että pidemmissä pelisessioissa.
Hideo sai jälleen tiristettyä itsestäni liikutuksen kyyneleen vaikka yritin kaikkien nettikiusaajien kommenttien saastuttamana pitää mieleni skeptisenä ja Kojimaa vihaavana. Lisää vapaana temmeltävää Kojimaa kiitos!
En malta odottaa millaisia juonenkäänteitä kolmas osa tulee pitämään sisällään.
Kept you waiting, huh?
2. Monster Hunter Wilds
Monster Hunter on aina kiehtonut ajatuksen tasolla.
3DS:llä yritin päästä neljänteen osaan sisälle, mutta tuolloin en lopulta ollut vielä henkisesti tarpeeksi kypsä ja tuo kokeilu jäi alkutekijöihinsä.
Vuodet kuluivat ja jokainen uusi osa tuli hankittua, mutta itse kokeilut jäivät aina pintapuolisiksi.
Lopulta kun Wildsin julkaisupäivä alkoi lähestyä, koin valaistuksen ja päätin, että nyt on se hetki kun tahdon aidosti uppoutua pelisarjan pariin.
Wilds oli juuri sitä mitä olen aina kuvitellut Monster Hunterin olevan.
Valitse itseäsi miellyttävä aselaji, tapa hirviö lootin vuoksi, palaa hubiin ja katso saatko päivitettyä asetta tai armoreita.
Internet sanoo, että Wilds on tehnyt kaikesta tuosta liian helppoa ja nopeaa mutta ehkä juuri sen vuoksi koin tämän olleen itselleni täydellinen ensimmäinen kunnollinen Monster Hunter-kokemus. Lähes jokaisen taistelun jälkeen saat luotua tai päivitettyä jotain jota tekee mieli lähteä saman tien kokeilemaan seuraavaan taisteluun joten mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Sanoisin, että Wilds oli pelimäisin peli jota olen vuosikausiin pelannut. Tavallisesti pelaan jatkuvasti lähinnä tarinavetoisia pelejä joten Monster Hunter ei (kovasta yrityksestään huolimatta) varsinaisesti tähän genreen kuulunut ja tähän koukuttuminen oli harvinaisen hauskaa.
1. Clair Obscur: Expedition 33
Peli joka täytti ajatukset siinä mittakaavassa, että aloin pelin tapahtumista puhumaan jopa vaimolle jota en yleensä peliasioilla häiritse.
Ellei kyseessä ole jotain Pokémoniin tai Animal Crossingiin liittyvää.
Ensimmäisten taisteluiden aikana mietin, että riittääkö kärsivällisyyteni pelaamaan vuoropohjaisilla taisteluilla varustettua peliä joka on pilattu QTE-elementeillä että väistelyyn ja vastaiskuihin on saatu Dark Soulsmaista elementtiä. Pian kuitenkin hoksasin, että nämä QTE-väistelyt olivat sittenkin mieleeni, onhan vuosien varrella tullut hankittua Platinatrophyt useammasta Souls-pelistä.
Itse taistelusysteemi on myös niin äärettömästi muokattavissa erilaisten passiivisten ja aktiivisten taitojen myötä, että systeemistä saa varmasti jokainen irti niin paljon kuin vain tahtoo käyttää aikaa erilaisten ominaisuuksien tutkimiseen ja kokeiluun.
Expedition 33:n isoin juttu itselleni (ja asia joka jäi pyörimään päähän pelin sammuttua) oli kuitenkin sen tarina. Pelkästään pelikaupoista löytyvä takakannen juoniselostus kolahti itselleni sen verran kovasti, että teki mieli ottaa selvää millaisia juonikuvioita tekijät ovat keksineet. Pelihahmot ovat maailman fantasiaelementeistä huolimatta aidon ja maanläheisen tuntuisia. Hahmojen välillä on selvää historiaa jonka selvittämiseen ei käytetä tuntikausia terapiasessioilta tuntuvia keskusteluhetkiä vaan tämä jätetään itse pelaajan harteille huomioitavaksi. Tämä on virkistävää vaihtelua siihen, että hahmo kertoo ensimmäisellä tapaamisella miten hän muistaa toisen syöneen koulussa keksinsä lupaa pyytämättä ja riidan päätteeksi molemmat vannoivat olevansa ikuisia verivihollisia.
Mitään sen kummempaa en tarinasta tahdo kertoa mutta sen verran voisin vielä yhtä väestöryhmää huomioida, että pelistä löytyy erikseen oma LGBTQIA2S+-hahmo jalkafetissihenkilöille.
Osen valinnat
3. Like a Dragon Pirate Yakuza in Hawaii
Goro Majima sai viimeinkin täysin oman seikkailun ja vieläpä merirosvoteemalla.
Sarjan jo hyvin tuttuun kaavaan lisätään meritaistelut ja erillaiset ryöstelyt.
Sarjan faneille taattua herkkua.
2. Two Point Museum
Pelisarja on saanut jo kolmannen osan ja tällä kertaa museot ovat syynissä.
Pelattavuutta on hiottu entisestään ja mukaan on tuotu vielä erikoisempia haasteita ja mahdollisuuksia joilla parantaa milloin mitäkin museota.
Luultavasti helpoiten lähestyttävä sarjan peleistä vaikka syvyyttä on kaikista eniten.
1. Metroid Prime 4: Beyond
Onko sitten täysin sokeaa fanipoikailua vai mitä, mutta minulle Prime 4 maistui todella hyvin vaikka kyseessä on mahdollisesti oman sarjansa heikoin peli.
Tietysti kun kyseessä on sanapari Metroid ja Prime niin taso on järisyttävän kova joten heikoimmillaankin puhutaan laatutapauksesta.
Pelin isoin ongelma on turhat sivuhahmot jotka ovat kuitenkin todella pienessä osassa. Myös päävihollinen ja loppu jättävät paljonkin toivomisen varaa.
Puutteistaan huolimatta ikuisuusprojekti teki isoimman vaikutuksen vuonna 2025 läpäistyistä peleistä.
Nyt on PBCn vuoden 2025 GOTY palkinnot arvottu.
Onnea voittaneille.
Jos kuitenkin haluat kuulla listoille päätyneistä peleistä lisää, niin alla olevien linkkien kautta pääset suoraan kuuntelemaan kyseisistä peleistä tehtyjä Pelikerho jaksoja:
Monster Hunter Wilds
Clair Obscur: Expedition 33
Donkey Kong Bananza
Hollow Knight: Silksong
Battlefield 6
Ghost of Yōtei
Metroid Prime 4: Beyond (Tulossa)