Vuosittainen elokuvamaailman ”Kuka kukin on-juhla” on saatu juhlittua ja kultaiset patsaat menivät jälleen kerran joko oikeaan tai aivan väärään osoitteeseen, riippuen näkökulmasta. Elokuviin perustuvista peleistä ollaan läpi vuosien puhuttu ummet ja lammet mutta entä niistä elokuviin perustuvista joiden pitäisi Oscar-menestyksen perusteella olla aivan helvetin hyviä? Tarkistellaanpas hieman parhaan elokuvan Oscar-patsaalla palkittuja elokuvapelejä.
Nykypäivän Oscar-palkitut elokuvat ovat erittäin epäpelimäisiä. Jos nyt joku osaava pelistudio ei saa hullua ideaa tehdä La La Landiin pohjautuvaa tanssipeliä tai vaikka Sims-mekaniikoihin pohjautuvaa tarinallista räpellystä Moonlight-elokuvasta, ei Oscar-suosikeista saa tehtyä kovinkaan helpolla videopelimuottiin soveltuvia tekeleitä. Tämän vuoksi pelimaailman on pitänytkin useimmiten kaivella hieman takavuosien Oscar-voittajia naftaliinista saadakseen aikaan menestysnimikkeen nojalla helposti myytävää peliulostetta ja siinä samalla pilata hieman lähdemateriaalinsa mainetta nyky-yleisön silmissä.
Poikkeuksiakin tähän sääntöön löytyy. Vuosituhannen alussa Peter Jacksonin massiivieepos Lord Of The Rings valloitti kriitikoiden sekä katsojien sydämiä ja samaan aikaan tämä oli myös EA:n suurinta corporate bullshit-aikaa joten oli sanomattakin selvää että lafka ostaisi isolla rahalla itselleen käyttöön leffalisenssin tästä megasuosiota nauttineesta leffatrilogiasta. Lisenssin saamisessa kesti hieman pidempään mitä EA suunnitteli ja ensimmäinen peli saatiin ulos vasta ensimmäisen ja toisen leffan välissä. Myyntivaltiksi voitiinkin tämän nojalla nostaa totta kai elokuvassa nähtävä materiaali jota ei oltaisi vielä valkokankaalla nähty koska pelit saatiin kauppojen hyllyille ennen varsinaista elokuvaa. Tämän johdosta LOTR-pelit möivät kuin häkä ja uskon että nimenomaan tämä on ainoa syy miksi ne möivät sillä mitään muuta järkevää syytä ei näiden keskinkertaisuuden perikuvien hyviin myynteihin ole.
Leffasaagan kaksi ensimmäistä osaa (kaikki tuikitärkeät taistelut) läpi kolunnut Two Towers tasoitti tietä leffatrilogian päättäneelle Return Of The Kingille jonka peliversio oli sitä samaa moskaa kuin edeltäjänsäkin. Elokuvien maailmassa asiat olivat kuitenkin toisin ja Return Of The King putsasi pöydän Oscar-gaalassa voittaen käsittämättömät 11 palkintoa. Vaikka useat palkinnot olivatkin teknisen puolen palkintoja (joita ei edes varsinaisessa televisioitavassa lähetyksessä ikinä näytetä), oli mukana myös parhaan elokuvan pysti ja näin ollen EA pääsi ns. reaaliajassa leijumaan sillä kuinka ovat julkaisseet Oscar-menestystä niittäneen pelin. Oksettavaa touhua ja niin ovat myös nämä pelitkin.
Erittäin lähelle lähdemateriaalinsa menestyshetkiä pääsi myös vuonna 1988 NES:lle julkaistu Platoon. Pari vuotta aiemmin tämä Vietnamin sodan traumoja äärimmäisen hienolla tavalla läpikäynyt elokuva oli napannut parhaan elokuvan kultapatsaan ja syytä sille miksi leffalisenssejä vasemmalta ja oikealta ahminut pelitalo Ocean päätti vuotta myöhemmin julkaista lisenssipelin tästä palkitusta elokuvasta, ei tiedä kukaan?
Platoonin (voitte vaan arvata montako kertaa kirjoitin tässä tekstissä aluksi ”Splatoon”) aihiot tuntuvat täydelliseltä videopeliä varten. Vietnamin sota antaa loistavat puitteet räiskintäpelille jossa hyödynnetään Vietnamin tiheitä metsiä ja kyseisen ajan uudenlaista sotatekniikkaa. Nämä aspektit toimisivat mainiosti 2010-luvulla jolloin räiskintä- ja sotapelit ovat se alan ykkösgenre mutta tilanne on hivenen eri kun alustana on 80-luvun puolivälin muinaiset pelikonsolit ja vuosi on 1987.
Platoon oli äärimmäisen kunnianhimoinen projekti jossa haettiin realismia videopelimäisyyden sijaan mutta kuten arvata saattaa, metsään mentiin kuin jenkkisotilaat lähdemateriaalissa (se varsinainen sota) konsanaan. 2000-luvun alussa PC:lle ilmestyi Platoon-lisenssiin perustuva RTS-peli jonka ainoa muistettava aspekti on pelin kansikuvassa asti ollut ilmoittelu siitä että peli oli ihkaensimmäinen Vietnamin sotaan perustuva strategiapeli… jota se ei edes ollut koska 1991 Domark-pelitalo oli jo ehtinyt tehdä tähän turhaan sotaan perustuvan strategisointitekeleensä. Platoon-aiheisista peleistä kannattaa pysyä kaukana ja pelata mieluummin vaikka Splatoonia joka täysin eroavasta aihealueestaan huolimatta tekee enemmän kunniaa tälle hienolle elokuvalle kuin yksikään sen pohjalta tehty peli.
Entäs sitten ne vuosia myöhemmin ilmestyneet pelit jotka ammensivat sisältönsä parhaan elokuvan Oscar-pysteillä palkituista teoksista? On aika mennä jälleen 2000-luvulle…
Harva sitä muistaa mutta Sylvester Stallonen maailmanmaineeseen nostanut ensimmäinen Rocky-elokuva voitti kuin voittikin parhaan elokuvan Oscarin. Vuonna 1976 ilmestynyt elokuva oli ensimmäinen laatuaan nykyisin jo kliseiseksi luokiteltavissa underdog-tyylisissä urheiluelokuvissa ja toisin kuin leffasarjan viimeisimmät osat, on ensimmäinen ”Kivinen” ihan oikeasti laadukasta elokuvadraamaa. Rocky-aiheisia pelejä ilmestyi jo kultaisella 80-luvulla mutta se muistettavin aiheeseen liittyvä peli näki päivänvalon vuonna 2002 nyt jo edesmenneen Rage-pelitalon toimesta.
Peli oli ilmestyessään varsin kivoja arvosanoja keräillyt nyrkkeilypeli ja aikoina jolloin nyrkkeilypelit eivät olleet vielä kokeneet EA:n Fight Nightissa esiteltyä kahden tatin ohjausvallankumousta, oli tämä erittäin merkillepantava seikka sillä kaiken maailman Knockout Kingsit ja Victory Boxingit tuntuivat kuin samasta muotista veistetyiltä unilääkkeiltä.
Rocky tarjosi pelaajalleen perinteisen myllyttämisen sijaan myös tarinamoodin jossa luonnollisesti seurattaisiin Italian Stallionin taivalta vielä elokuviakin tarkemmin ryysyistä rikkauksiin. Pelistä löytyy totta kai elokuvien pääpahikset aina Apollo Creedistä Ivan Dragoon asti mutta myös Rocky-universumin hieman pienemmälle ruutuajalle jääneet vastustajat pääsevät valokeilaan ja myös pelattavaksi asti pelin Exhibition-moodissa. Ainoa isompi nillitystä kaltaisissani Rocky-puristeissa aikaansaava asia on pelin soundtrack joka ei hyödytä lähes ollenkaan leffasarjan upeaa musiikkimaailmaa. Eye Of The Tigerit ja There’s No Easy Way Outit loistavat poissaolollaan eikä Vince DiColan mahtavia treenimontaasimusiikkejakaan kuulla missään mutta Rocky-leffojen pääteema Gonna Fly Now sentään kuullaan koko loistossaan.
Rocky-videopeli on tänä päivänä toki vanhentunut kuin perkele mutta se tarjoaa silti ihan kivan pelikokemuksen ja ehkä viimeisen kunnon sauman päästä pelaamaan Dolph Lundgrenilla edes osittain hyvää videopeliä. Vanhentuneista peleistä ja Oscar-voittajista kun päästiin puhumaan niin ei mitenkään voida ohittaa seuraavaa pelikaksikkoa.
Francis Ford Coppolan magnum opus, Kummisetä-trilogia, on sysipaskasta kolmannesta osastaan huolimatta yksi elokuvamaailman isoimpia lellikkejä ja vaikka itse en niin paljoa kyseisistä leffoista perustakaan (olin aina enemmän loistavan French Connection-leffakaksikon suuntaan rikosleffoissa), ymmärrän kyllä kahteen ekaan leffaan kohdistuvan ylistyksen ja hypen. Kummisetä on todellinen elokuvamaailman instituutio ja moni taho yökkäsikin oksennusta suustaan kun 2000-luvun puolivälin tienoilla kävi ilmi että kukapa muukaan kuin EA oli napannut itselleen lisenssin tästä vaalitusta tuotemerkistä. Poikkeuksetta jokainen jolta asiasta kysyi, oli sitä mieltä että alkuperäisen Kummisetä-romaanin kirjoittanut Mario Puzo vetelisi varmasti haudassaan täyskäännöksiä eikä tovia aiemmin kuollut ikoninen Marlon Brandokaan varmasti kovin tyytyväisenä pilven reunalta katselisi kun EA dollarihimoissaan tekisi puolivillaisen räiskyttelyräpellyksen monille niin rakkaasta aiheesta.
Peli kuitenkin yllätti monet olemalla suht’koht laadukas GTA-klooni. Pelissä seurattiin ekan leffan ikonisia tapahtumia pelaajan alter egon, Aldo Trapanin, näkövinkkelistä ja peliä pelaamalla käy ilmi että herra Trapani olikin koko elokuvalle tärkeämpi hahmo kuin miltä päällisin puolin aluksi näytti. Kuka vei hevosen pään kyynaamaisen Jack Woltzin sänkyyn? Aldo Trapani pelaajan ohjaamana tietenkin. Kuka ajoi Vito Corlenonen sairaalaan kun tämä oli kriittisessä tilassa ampumisensa jälkeen? Trapani totta kai pelaajan avustamana luonnollisesti. Näillä hienoilla kikoilla peli nivoutuu loistavalla tavalla yhteen klassikkoelokuvan tapahtumien kanssa ja pelistä muodostuu samalla laajennus Kummisetä-trilogiaan.
Kummisetä-fiilinkiä peliin toivat myös hieno soundtrack sekä alkuperäisteoksesta tuttu ääninäyttelijäpoppoo. Leffatrilogian keskeisintä hahmoa näytellyttä Al Pacinoa ei EA saanut mukaan (tämä oli sopinut jo toisen peliyhtiön kanssa Scarface-pelissä esiintymisestä) mutta ekassa leffassa loistotyötä tehneet James Caan, Abe Vigoda ja Robert Duvall kaikki puhaltavat ammattitaidolla uutta henkeä klassisiin roolihahmoihinsa ja tuolloin vielä elonsa viimeisiä päiviä elänyt Marlon Brandokin oltiin saatu jäätävällä rahasummalla vielä kerran sönköttämään Vito Corleonemaiseen tapaan äänitysstudion mikrofoniin. Valitettavasti legendan nauhoitukset olivat sen verran puuroista kamaa että niitä ei voinut peliin laittaa edes tribuuttina mutta sopimuksen myötä Brandon ikonista hahmosiluettia käytettiin mm. pelin markkinointimateriaalissa ja kansitaiteessa. Mies kuoli ennen kuin peli julkaistiin joten legenda ei koskaan saanut nähdä viimeiseksi jäänyttä työtään.
Ensimmäinen Kummisetä on elokuva-alan suuria klassikoita mutta jatko-osa veti vieläkin paremmaksi ja koska EA:lla oli hallussaan koko helvetin lisenssi, oli myös julkaisumalli sama kuin elokuvissa (kolme peliä). Vanha tiikeri ei koskaan pääse raidoistaan ja olikin jotenkin arvattavissa että EA:lla ei pallo pysyisi hallussa hyvän ensimmäisen pelin jälkeen. Godfather II julkaistiin vuonna 2009 erittäin heikkojen arvosanojen saattelemana ja kun pelin myynnitkin olivat katastrofaalisen huonot, laittoi tuolloin markkinointistrategiaansa uusiksi Dead Spacen ja Mirror’s Edgen myötä suunnitellut EA pillit pussiin överikalliin lisenssipelisarjansa osalta. Hyvä niin sillä kolmannesta leffasta ei olisi paljoa laadukasta materiaalia edes ammennettavana eikä se edes voittanut parhaan elokuvan Oscaria ilmestymisvuotenaan joten sillä ei tähän blogitekstiin olisi muutenkaan asiaa.
Siinä sitä olisi hieman Oscar-historiaa pelien näkökulmasta. Aika näyttää saammeko koskaan enää nykypäivän menestyselokuvista mitään videopeliviihteeksi muutettavissa olevaa matskua irti mutta siihen mennessä kannattaa vaan nauttia mieluummin niistä laatupeleistä jotka perustuvat leffoihin joita ei elokuva-akatemia edes läpällä ottaisi mukaan Oscar-kilvoitteluun. Ei muuta kuin Goldeneye, Escape From Butcher’s Bay ja vaikka SNES:n Last Action Hero tulille siis…