Megaluokan mies

Tasan tarkkaan tänä päivänä (13.12.) 27 vuotta sitten, vanhalla mantereella koettiin jotain suurta. Jos ette itse eläneet vielä tuolloin tai muista että mitä silloin tapahtui niin kysykää vanhemmiltanne että kokivatko he lämpimän tunteen sivelevän kehoaan samalla kun aurinko pilkotti pilvien lomasta luoden aikaan paratiisimaisen illuusion ja poistaen samalla kaiken pahuuden hetkeksi maapallolta. Tämä fiilis johtui siitä että tänä samaisena päivänä armon vuonna 1989, Nintendon kasibittiselle matolaatikolle saatiin myös täällä päin maailmaa peli joka tulisi muuttamaan monen ihmisen elämän ikiajoiksi. Tuo peli oli Mega Man.

Kuten on jo useaan otteeseen käynyt selväksi, olen armoton Capcom-fanipoika ja jos jotain asiaa pelien maailmasta fanitan tuota hienoa japsifirmaa enemmän, on se Mega Man, tuo yksi kyseisen firman tunnetuimmista ja rakastetuimmista hahmoista. Mega Maneja on monenlaisia kuten blogin aloituskuvasta näkyy mutta itselleni Mega Man ihan vaan kokonaisvaltaisena brändinä on rakkainta mitä videopelien saralla on ikinä ilmestynyt. Olen pelannut läpi ainakin 93% kaikista ikinä ilmestyneistä Mega Man-peleistä ja videopelikrääsäkokoelmassani on pääosin Mega Man-aiheista tavaraa alkaen aina avaimenperistä, jatkuen trikootyyppiseen kokovartaloasuun… …. annetaan mielikuvien hetken aikaa hivellä aistejanne… … päättyen aina useita satoja euroja maksaneisiin virallisiin keräilypatsaisiin ja koriste-esineisiin. Kaikki lähti kuitenkin liikkeelle siitä itse videopelistä ja Mega Man on dokumentoidusti ensimmäinen koskaan pelaamani videopeli. Äitini kirjahyllyä koristaa edelleen kuva jossa allekirjoittanut pitelee vaippaikäisenä NES-kapulaa kädessään (ylösalaisin luonnollisesti) samalla kun ruudulla pyörii Mega Manin import-versio. Tiedä sitten synnyttikö se selkärangassa joitain kiintopisteitä sarjaa kohtaan mutta viimeistään viiden vuoden iässä Mega Man 2 oli se vihoviimeinen ja ennen kaikkea tiedostettu niitti arkkuun. Pidin pelistä enemmän kuin mistään muusta NES-nimikkeestä ja olen pelannut sitä valehtelematta enemmän kuin mitään muuta NES:n nimikettä. Läpäisin pelin ensi kertaa ennen esikouluun menemistä ja ottaen huomioon yleisen konsensuksen pelin yleisestä vaikeustasosta, kertoo viisivuotiaan yours trulyn suoritus enemmänkin kertauksien määristä kuin varsinaisesta silmän ja käden yhteistyön ylivertaisuudesta.

Vuodet vierivät ja Mega Man-pelejä tuli ilokseni lisää kuin liukuhihnalta. Sarja oli päässyt julkaisutahdissaan lähes nykypäivän Call Of Duty-sarjan tai Assassin’s Creed-pelien vuosittaiseen rytmiin ja mikäpä siinä kun jokainen peli oli ambrosiaan verrattavissa olevaa herkkua. Myös käsikonsolipuolella tiiliskivi-Game Boyn ruudulta pelailin sarjan pelejä jos en sattunut kotikonsolin äärellä olemaan ja vaikka Game Boylle ilmestyneet kolme ensimmäistä Mega Man-peliä olivatkin ”vain” eräänlaisia remix-versioita NES:n vastaavista, oli niissäkin sitä ihanaa haastetta ja tunnelmaa jota vain tämä mahtava sarja osasi tarjota. Sitten tuli kuvioihin Nintendon uusi kotikonsoli SNES ja niin sarja kuin minä itsekin koimme uudelleensyntymisen tunteen.

SNES:n ensimmäinen Mega Man ei suinkaan ollut numeraalinen jatko-osa aiemmalle NES-osalle (joka oli siis jo kuudes osa sarjaan) vaan nimi oli juuri ala-asteen aloittaneen pienen Norsukamman mielestä jotenkin outo. Mega Man X olisi CSI-etsivän logiikalla voinut olla sarjan kymmenes osa (näin siis isot pojat koulun pihalla sanoivat) mutta kuten pelin ohjekirjasesta kävi aikoinaan ilmi, on nyt kyseessä ns. whole different ball game. Aiemmista peleistä tuttu Mega Man on muinaishistoriaa ja Mega Man X sijoittuisi satojen vuosien päähän alkuperäisistä peleistä. Pelin nimikkohahmo oli myös aivan uudenlaista asennetta ja edeltäjäänsä uhmaavamman ulkonäön omannut supersankari. Myös pelisarjan rakenne oli muuttunut. Päällisin puolin homma näytti siltä tutulta Mega Man-meiningiltä, jumalaisen 16-bittisen grafiikan tahdittamana totta kai, mutta nyt meno oli entistä epälineaarisempaa ja jo kertaalleen läpäistyissä kentissä myöhemmin tutkiskelu palkittaisiin tällä kertaa enemmän kuin ruhtinaallisesti. Peli sisälsi myös aiempaa enemmän sivuhahmoja ja narratiivia joka kelpasi vallan mainiosti sillä peliala oli tehokkaampien konsolien vuoksi ottamassa harppauksia myös kyseisellä osa-alueella.

Olin aivan myyty Mega Man X:n edessä. Se hetki kun ensimmäistä kertaa ymmärsi että jo kertaalleen läpäistyistä kentistä saat uusien voimiesi avulla haettua piilotettuja esineitä, oli jotain aivan käsittämätöntä. Vuosikaudet NES:n Mega Man-pelien sulosointuja hyräilleenä oli myös vallankumouksellista kuulla SNES:n äänikanavien mahdollistamat uudet musiikkikappaleet jotka jo ensimmäisten minuuttien aikana menivät kaikkien aikojen suosikkilistalleni. Lisäksi se kovin juttu eli ensimmäinen leveli… katsokaa itse niin ymmärrätte miksi vieläkin ensipelailua muistellessa menee kylmät väreet.

Mega Man X-peleistä muodostui Capcomille samanlainen rahaprintteri mitä aiemmatkin Mega Man-pelit olivat olleet ja positiivista oli myös että SNES:llä jatkui myös se tuikitavallinen Mega Man-sarja Mega Man 7:n myötä. Myös Game Boyn megamiespelit alkoivat saada omaa persoonaa ja omia juonikuvioitaan joten voidaan kai hyvillä mielin sanoa että 90-luvun puoliväli oli Mega Man-tuotenimikkeen kulta-aikaa. Valitettavasti moiseen kulta-aikaan ei sarja tulisi ikinä enää palaamaan.

Super Mario 64 laittoi vuonna 1996 pelaamisen standardit uusiksi tarjoten likimain täydellisen kolmiulotteisen pelikokemuksen. Lukuisat pitkään kaksiulotteista viihdettä tarjonneet pelisarjat kävivät läpi isoja kasvukipuja ottaessaan sen suuren askeleen kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi. Monet eivät tätä siirtymää kestäneet ja sellaisetkin nimet kuin Castlevania, Bubsy, Earthworm Jim tai vaikkapa Contra, kärsivät suuresti ja loppupeleissä jokainen näistä on todettu paremmaksi kokea ihan vaan perinteisen kaksiulotteisen lähestymistavan turvin. Capcom ei myöskään levännyt laakereillaan Mega Manin suhteen ja vuonna 1997, oli aika Mega Man Legendsin. Niin Mega Man kuin Megan X olivat jälleen hahmoina taaksejäänyttä elämää kun Mega Man Legendsin uusi päähahmo, Mega Man Volnutt. Kamerakulma ei ollut ainoa täysin uudistunut asia vaan myös gameplay oli jotain sarjalle ennennäkemätöntä. Run&Gun oli päällisin puolin edelleen homman nimi mutta peli tarjosi erittäin paljon action-adventurevivahteita kuin myös hyppysellisen roolipelielementtejä sekä aiempiakin pelejä syvällisemmän ja monisäkeisemmän tarinan. Teknisistä ongelmistaan huolimatta peli nousi suureen suosioon ja näin uusi nimike Mega Man-tuoteperheeseen oli syntynyt. Mikä parasta, Capcom jatkoi myös tuttujen Mega Man- ja Mega Man X-sarjojen julkaisemista ja vaikkakin Mega Man 8:n tai vaikka Mega Man X5:n ja X6:n tasosta voidaan olla montaa eri mieltä, oli hahmo itsessään silti yhä pelimaailman kuninkaallisten joukossa. Itse olin yhä täysin pelisarjan pauloissa mutta koska ikävuosia oli tullut lisää ja kriittinen silmä pelejä kohtaan alkanut pelikokemuksien myötä kehittyä, olin tietoinen että Mega Man ei ole menossa ainakaan parempaan suuntaan.

PS2:n aikakaudella sitten alkoikin Capcomin sininen ikoni kokea kovia, ainakin kotikonsoleilla. Käsikonsoleilla koettiin kummia kun Mega Man X-pelien tärkein ja suosituin sivuhahmo, Zero, sai oman nimikkopelinsä Mega Man Zeron. Peli oli kuin turboahdettu throwback niiden parhaiden Mega Man X-pelien pariin ja suuren suosion vuoksi Mega Man Zerosta tuli neliosainen sarja Game Boy Advancelle ja tämä pelinelikko on tänä päivänäkin aivan tautisen kovaa pelattavaa. Isolla ruudulla sen sijaan sarja konttasi kun jatko-osat Mega Man X-sarjaan (X7 ja X8) alkoivat jo koettelemaan jopa kaltaisteni kovan luokan Mega Man-fanien hermoja. Laatu oli vajonnut alas sen kuuluisan lehmän ja sen lehmän vieläkin kuuluisamman hännän lailla ja meno alkoi näyttää erittäin huolestuttavalta.

Käsikonsoleilla sen sijaan homma rullasi ei vain kiitos Mega Man Zero-sarjan, mutta myös täysin uudenlaisen Mega Man-kokemuksen. Mega Man Battle Network. Taktiikkaroolipeli jossa nimikkosankari olisi tietokoneohjelman sisuksissa seikkaileva ja vihollisia tuhoava tappokone. Voi kuulostaa sangen oudolta tuotenimikkeen historian tuntien mutta ei huolen häivää sillä Mega Man Battle Network (kuin myös sarjan lukuisat nimelliset jatko-osat) tarjoaa loistavan pelikokemuksen josta myös Mega Man-fanit saivat paljon irti vaikka genrevalintaa vierastaisivatkin. Battle Network sai myös myöhemmin Nintendon seuraavalle käsikonsolille oman ”Mega Man X:nsä” kun Pokémon-tyylisesti tuplajulkaisuilla kansaa ihastuttanut ja vihastuttanut Mega Man Star Force-sarja keräsi kulttisuosiota. DS sai osakseen myös Mega Man ZX-pelit joita voi kuvailla jonkinlaisena sekoituksena alkuperäisiä Mega Man-pelejä ja Mega Man X-sarjaa.
2000-luvun puolivälin jälkeen Mega Manin suosio alkoi silminnähden hiipua ja Capcomkin oli alkanut laittamaan fokusta sekä resursseja huomattavasti isompaa suosiota nauttineisiin sarjoihinsa (mm. Resident Evil, Onimusha, Viewtiful Joe, Devil May Cry). Battle Network-sarja keräsi yhä kiitosta mutta kansa janosi myös ns. perinteisempää Mega Man-pelattavaa ja sitä tulisi 2010-luvun kynnyksellä mutta erittäin yllättävällä tavalla. Teräväpiirtopelaaminen oli päivän sana ja graafiset elementit määrittelivät pitkältikin paikkojen laatua pelaajien hypejunien penkeillä. Capcom kuitenkin veti täyskäännöksen ja toi Mega Manin takaisin sellaisena kuin se oli alun alkujaankin valloittanut jo kertaalleen maailman. Tehostettua kasibittistä grafiikkaa hyödyntävä Mega Man 9 oli nerokas niin markkinointikikkana kuin myös ihan videopelinäkin. Se toi takaisin kasibittisten Mega Man-pelien hengen tarjoten pelaajille kutkuttavan koukuttavaa haastetta jollaista ei oltu pelimaailmassa nähty enää aikoihin. Suosio oli taattu ja eipä aikaakaan kun samalla käytännöllä toteutettu Mega Man 10 näki päivänvalon.

Retrotyylistä herkkua tarjonneet Mega Man 9 ja Mega Man 10 nostivat sinisen megaukon takaisin parrasvaloihin ja Capcomilla alkoi olla taas isoja suunnitelmia hahmon varalle. Mega Man Universe oli luontiin ja editointiin nojaava kaksiulotteinen Mega Man-nimike jota kuvailtiin mediassa Mega Man-versioksi LittleBigPlanetista. Isoin pommi puolestaan oli Nintendon tulevalle 3DS-käsikonsolille yksinoikeutena julkistettu Mega Man Legends 3 joka oli usealle pelaajalle syy numero yksi ostaa kyseinen käsikonsoli. Kumpikaan peleistä ei kuitenkaan koskaan nähnyt päivänvaloa kun Capcom veti johdon seinästä kyseisten työnimikkeiden ja käytännössä koko hahmon osalta. Tämän jälkeen ei Mega Man ole saanut varsinaista nimikkopeliään ja Capcom ei käytännössä suostu kommentoimaan julkisesti mihinkään hahmoon liittyviin kysymyksiin. Hahmo ei kuitenkaan ole täysin kuollut sillä se kuitenkin esiintyy Capcomin muissa tuotteissa joko referenssien, tai sitten ihan kunnon esiintymisen myötä mutta aika kauas ollaan tultu hahmon suuruuden päivistä. Se että palaako ikoninen hahmo enää koskaan pelieliittiin, riippuu täysin Capcomista. Nykytrendien kanssa ei pitäisi asialla olla mitään väliä, sen meille todistivat jo Mega Man 9 ja Mega Man 10 suosiollaan.

Mikä Mega Manissa sitten viehättää ja miksi itse suorastaan jumaloin hahmoa ja kaikkea siihen liittyvää? Alkuperäiset Mega Man-pelit (kuin myös Mega Man X-sarja) ovat mielestäni videopelaamista sanan varsinaisessa merkityksessä. Ne tarjoavat haastetta, audiovisuaalista herkkua ja ennen kaikkea palkitsevat pelaajansa tavalla johon videopelin pitäisi pyrkiä. Press X for Jason ei todellakaan tarjoa minkäänlaista stimuloivaa toimintaa pääkopassa saatikka ohjainta pitelevissä käsissä toisin kuin Quick Manin kentän kuuluisat tapposäteet ja niiden väistely. Hahmo ja koko pelisarjan lore on myös sopivalla tavalla kevyttä ja kiehtovaa jotta sen kanssa pääsee sinuiksi. Sarjan pitkä kaanon ja sen tunteminen ei kuitenkaan tosiaan ole mikään pakote pelaamiselle vaan jokainen peli on oma kokonaisuutensa eikä minkäänlaista juonijatkumoa tarvitse sulatella mietintämikrouunissa.

Iso syy sille miksi kuitenkin Mega Man-fanitukselleni on se että sarjan pelit ovat tarjonneet laadukasta pelattavaa itselleni läpi koko elämäni. Lapsuus meni NES-tittelien parissa kun taas varhaisteinivuodet menivät kuin siivillä neljän ensimmäisen Mega Man X:n parissa. Myöhemmin kuvaan astuivat kaikki tekstissä tähän asti mainitut sarjat ja nimikkeet joten pelattavaa on toden totta riittänyt jokaiselle elinvuodelle ja vielä enemmänkin. Mikä sen sitten erottaa esim. laadullisesti yhtä stabiileista Marioista ja vaikka Zeldoista on ehkä juuri se tasainen, joskin viime vuosina kuollut, julkaisutahti. Kun Mario-loikintojen välillä saattoi kulua useampikin vuosi, oli laadukasta Mega Man-pelattavaa aina uunituoreena saatavilla kauppojen hyllyillä. Vahvuus jota Capcomin pitäisi toden totta osata hyödyntää myös tänä päivänä. Irvileukaisimmat voivat tietty aina muistutella niistä Mega Manin huonoimmista hetkistä (mm. Mega Man Soccer, Mega Man X8 ja aivan saatanan kamala Mega Manin DOS-versiointi jota kannattaa googletella omalla vastuulla) mutta aivan kuin kehittäjänsä/julkaisijansakin tuotanto, on siellä huomattavasti enemmän hyvää kuin huonoa.

Mega Man on pelisarjana tosiaan lähestulkoon kuollut ja kuopattu mutta kuten todettua, hahmo elää ja voi hyvin. Jopa uunituoreessa Marvel VS Capcom-pelin traikulta voi bongata Mega Man X:n dominoimasta ja eiköhän uusimmasta Dead Risingista taas joku siniseen sankariimme viittaava seikka löydy. Mega Man-pelit ovat myös äärimmäisen helppoa osteltavaa jopa nykypäivänä. Lähes kaikille nykylaitteille viime vuonna ilmestynyt Mega Man-kokoelma,Mega Man Legacy Collection, nitoo yhteen kuusi ensimmäistä NES-peliä ja Nintendon laitteiden latauspalveluista nuo pelit löytyvät ihan yksittäisinäkin, ensimmäisten (lue: niiden erittäin hyvien) Mega Man X-pelien lailla. Jos puolestaan halajaa fanien tekemää Mega Man-kokemusta niin sarjan ensimmäisten pelien muottiin tehdyt Street Fighter X Mega Man, Mega Man Unlimited sekä Mega Man: Revenge Of The Fallen (ei liity mitenkään siihen sysipaskaan Transformers-kamaluuteen) kannattaa tsekata netin syövereistä. Eivät maksa mitään mutta hyvää peliohjainta suosittelen siihen viereen.
Ensi vuonna juhlii Mega Man juhlavuottaan. 2017 tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta ensimmäisen pelin alkuperäisestä julkaisupäivästä ja pahoin pelkään että Capcom ei pahemmin asiaa huomioi. Ihmeiden aika ei kuitenkaan ole ohi ja ties vaikka sieltä tulee kasibittisellä grafiikalla tyylitelty Mega Man 11, vaporware-statuksesta palaava Metroid Prime-tyylinen Maverick Hunters, FIFA:n ja PES:n maan syvimpään rakoon laadullisesti hakkaava uusi Mega Man Soccer tjms.? Itse laitan edelleen kaikki rukoukseni ja toiveeni Mega Man 9:n retrohengessä tehtyyn uuteen Mega Man X-peliin. Joskus se vielä tulee ja meikäläinen lupaa olla odottamassa.