Vanha viisaus kuuluu; jos olet mestari, kaikki haluavat asemaasi. Tämä sanonta on pelien saralla tullut ilmi verisinä taisteluina markkinoiden ykköspaikasta. Kun vielä takavuosina mittelöinti oli kahden osapuolen (Sega ja Nintendo) veristä taistelua, joutuu ihmiskunta nykyään väistelemään ammuksia kolmesta (Microsoft, Nintendo ja Sony) eri suunnasta. Jokaisella kolmella osapuolella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa mutta yksi heikkous on viime vuosina osoittautunut kryptoniitin vastikkeeksi. Markkinajohtajuus on syössyt eräänkin fantasiakirjoista tutun valtasormuksen lailla pimeyteen joten onkin syytä kysyä että miksi ihmeessä edes tavoitella enää taloudellisia ja markkinallisia ykkössijoja?
Käydäänpä nyt kuitenkin hieman historiaa läpi. Pelibisneksen markkinajohtajuudesta ollaan pidetty enemmän tai vähemmän kirjaa 32-bittisten koneiden aikakauden jälkeen jolloin Sony nousi täydestä videopelituntemattomuudesta suureksi nimeksi melkein yhdessä yössä. Playstation oli pelialalle NES:n kaltainen piristysruiske ja sen myötä pelaaminen koki eräänlaisen renesanssin. Ensimmäinen pleikkari myös pesi kovimmat kilpailijansa myyntilukemissa aivan 100-0 kun Segan odotettu pelikonsoli Saturn sekä Nintendon ”kaksi kertaa tehokkaampi” megalaitos N64, jäivät jalkoihin kuin kärpässarjalainen uransa huipulla olevan Mike Tysonin käsittelyssä. Ykkösplege oli kuuma nimi ja kun seuraava konsolisukupolvi koitti vuosituhannen lopulla Dreamcastin saavuttua kauppoihin, oli suupalat katettu koko maailman henkeä pidätellen odottamalle Playstation 2:lle. Kakkospleikkari tuli, näki ja valloitti. Siitä tuli tulikuuma pelikonsoli ja se rikkoi erilaisia myyntiennätyksiä lähes kaikkina kulta-aikojensa myyntikvartaaleilla. Sen ylivoima oli omalta osaltaan iso syy Segan luovuttamiseen konsolibisneksessä ja se onnistui toista kertaa peräkkäin jättämään pelaamisen synonyymina pidetyn Nintendon laitteen reippaasti takanaan myyntiluvuissa. Pelaava maailma söi Sonyn kädestä ja tuntui että mihin tahansa lafka videopelien saralla koskeekaan, muuttuisi se rahaa tuottavaksi kullaksi. Kusi on kuitenkin päähän noustessaan petollinen neste (toim.huom.), ja tämän Sony sai kokea karvaalla tavalla seuraavassa konsolisukupolvessa.
E3-messut kesällä 2006. Maailma odotti kuumeisesti Sonyn ja Nintendon ilmoituksia uusista pelikonsoleistaan jotka oltiin tässä suurtapahtumassa luvattu vihdoin ja viimein esitellä maailmalle. Nintendon leiristä oltiin saatu nähdä jo tuolloin vielä Revolution-työnimikkeellä kulkeneen laitteen fyysistä habitusta ja pelaajat sekä kriitikot ympäri planeettaa suhtautuivat varoen tähän leivänpaahtimelta näyttäneeseen laitteeseen jonka ohjain näytti enemmän kaukosäätimeltä kuin perinteiseltä peliohjaimelta. Nintendo piti pressitilaisuutensa ensin, julkisti typerästi nimetyn ”alitehoisen” laitteensa ja kaikki katseet kääntyivät Sonyn pressitilaisuuteen. Firma oletettavasti luuli että kun kymmenen vuoden aikana planeetan väki on ostanut konsolia kuin maitoa konsanaan, ostaisi se myös tämän uudenkin laitteen ihan vaan nähdessään tutun nimen konsolin kyljessä. Koomisen korkealle asetettu lähtöhinta teki jo yksinään kovaa tuhoa ja Sony oli hetkessä muuttunut pelialan yleiseksi naurunaiheeksi. Kovalle hinnalle olisi varmasti ollut takeita jos software-puolella oltaisiin nähty ennennäkemättömän kovaa tavaraa jota uusi teknologia pyörittäisi paremmin kuin kilpailijoiden laitteilla. Esitellyt pelit olivat vielä kovaan ääneen mainostettua myyntihintaakin naurettavampia tapauksia ja kun se odotettu käsikonsolikin (PSP) osoittautui lähinnä hämmentäväksi viritelmäksi, oli katastrofi valmis.
Sony oli tottunut olemaan tunkion iso kova kukko ja tämän johdosta se oli aliarvioinut asiakaskuntansa sekä taviskuluttajat aivan täysin. Microsoftin tarjoama kovempi kilpailutilanne oli muuttanut takavuosien leikkikentän sotatantereeksi ja kun Nintendokin onnistui uuden konsolinsa brändäyksessä tuhannen prosentin tehokkuudella, jäi Sony PS3:nsa kanssa kilpakumppanien jalkoihin jo lähtötelineissä. Se pääsi konsolisukupolven loppupuolella parantelemaan katastrofaalisia asemiaan mutta silti sitä voidaan pitää kyseisen konsolisukupolven ehkä jopa isoimpana häviäjänä. PSP:kin jäi tuhoisaa jälkeä myyntilistoilla tehneen DS:n jyräämäksi.
Nintendo oli DS:n ja Wiin suurmenestyksien myötä noussut takaisin pelialan ykkösnimeksi. Sen tekemät valinnat eivät kaikkia pelaajia miellyttäneet mutta tämä ei menoa rahavirrassa haitannut. Wii vei pelaamisen aivan uusiin sfääreihin DS:n tarjotessa puolestaan ihan vaan poskettoman hyviä pelejä ja mikä hämmästyttävintä, teki jokainen myyty laite Nintendolle rahaa halpojen kehityskustannuksien vuoksi. Ja sitä rahaa tuli kuulkaa niin maan perkeleesti. Kun Sony ja Microsoft olivat alkaneet valmistelemaan seuraavassa konsolisukupolvessa nähtävää vastaiskua, teki Nintendo nerokkaalta tuntuneen vedon. Se ilmoitti Wiin laskeneiden myyntien keskeltä julkaisevansa uuden konsolinsa jo reippaasti ennen kilpailijakaksikkoa ikään kuin lyödäkseen maassa maanneita tyrmättyjä vielä kerran naamaan märällä lapasella. Uuden konsolisukupolven starttaava laite nimettiin Wii U:ksi. Nimen samankaltaisuus edeltävään laitteeseen selittyy osin sillä että se muistuttaisi niitä yli sataa miljoonaa Wiin ostanutta kuluttajaa siitä että nyt olisi markkinoilla uusi laite tutun konsolin jatkajaksi. Laitteen vetonaulaksi oli suunniteltu tablettimainen ohjain jolla kosiskeltiin iPhoneihin ja muihin kosketusnäytöllä toimiviin älylaitteisiin hurahtanutta kansaa. Ratkaisu näytti paperilla nerokkaalta mutta rahassa ja menestyksessä uiminen oli varmaan sekoittanut Nintendon päättäjien pääkopat sillä sen verran koko Wii U:n julkaisupolitiikka oltiin Nintendon markkinamiesten toimesta suunniteltu. Laitteesta ei periaatteessa kerrottu mitään ns. tarpeellista ennen kuin muutama kuukausi ennen laitteen julkaisua ja sen markkinointi jätti jopa asiaan hieman enemmän vihkiytyneet peliharrastajatkin pohtimaan että mikäs helvetin laite tässä nyt onkaan kyseessä, miten sillä voi pelata ja mitä sillä voi pelata? Karmivan heikko julkaisupelivalikoima jätti monta ostamista harkinnutta tahoa odottamaan parempia aikoja (joita ei laitteen pelivalikoimaa koskien tulisi pitkään aikaan) ja kosketusnäytön sekä pelaamisen yhdistänyt gimmick ei myöskään ollut keksintö sieltä onnistuneimmasta päästä.
Trendejä ei kukaan osaa ennustaa mutta jokainen voi miettiä miten tuotettaan markkinoi sekä miten sen tuotteensa kilpavarustelee ja tämän seikan Nintendo kusi aivan itse. Jos se olisi laittanut laitteen julkaisuun rautaisempia yksinoikeuksia ja jos jokaiselle oltaisiin ennen laitteen julkaisua selkeästi kerrottu laitteen vahvuuksista ja eduista, olisi menestys ollut varmasti suurempaa mitä se nykypäivänä Wii U:n kohdalla on. Tähän kun vielä yhdistetään Nintendon oma uppiniskaisuus 3rd partyja kohtaan,voi yhtiö katsoa itseään surutta peilistä samalla kun Xbox One ja PS4 porskuttavat myyntilistoilla ja ennen kaikkea kiinnostavat ihmisiä. Wii U tulee jäämään Nintendon historiaan yhtenä lafkan suurimmista flopeista ja ironisinta tässä kaikessa on kuitenkin se että laitteelta löytyy lukuisia oman konsolisukupolvensa parhaita pelejä. Voidaan siis puhua ikään kuin N64:n kohtalosta joka sekin otti pataan markkinoilla vaikka laitteella oli sentään pelivalikoimissa sellaisiakin historiankirjoihin jääviä teoksia kuin Super Mario 64 ja Ocarina Of Time.
Nintendon ommellessa ihan itse jalkaansa aiheuttamia ampumahaavoja, palasi Sony takaisin huipulle. Se teki loogisen markkinaratkaisun tarjoamalla tehokkaamman laitteen pääkilpailijaansa halvemmalla ja tämän tosiseikan julkistushetkellä oli selvää että Xbox Onella ei tulisi olemaan mitään jakoa tässä konsolisukupolvessa. Samaa temppua oli Microsoft nimenomaan hyödyntänyt aiemmassa konsolisukupolvessa Xbox 360:n kanssa joten puntit tasoittuivat siltä osin. Soppaan kun vielä lisätään mausteeksi Microsoftin totaaliperseily Xbox Onen julkaisussa (isot osat markkina-alueista eivät saaneet konsoliaan melkein vuoteen alkuperäisestä julkaisusta), oli Playstation 4:llä helppo työ laittaa talla pohjaan ja kiihdyttää pitkin avoinna olevaa baanaa. PS4 on ollut myyntitilastojen kärjessä julkaisupäivästään asti eikä loppua tunnut näkyvän… ainakaan vielä.
Historia on osoittanut että markkinajohtajien omat töhöilyt ovat tähän mennessä vieneet hautaan nimenomaan uusien konsolisukupolvien kynnyksellä mutta merkit viittaavat siihen että Sonyn kohdalla kengännauhat oltaisiin jätetty kompastumista ajatellen auki jo hitusen normaalia aikaisemmin. Firman taannoinen suurtapahtuma, Playstation Meeting, osoittautui totaaliseksi mahalaskuksi ja yhden 45-minuuttisen aikana Sony muuttui pelialan yleiseksi naurunaiheeksi. Kovasti huhuiltu uusi PS4-malli nosti esiin enemmänkin hämmentyneitä kysymyksiä kuin ylistyshuutoja, laitteen hittiluokan yksinoikeusvalikoima on seuraavan kalenterivuoden osalta heikompi kuin Afrikan nälänhätäalueilla kasvanut lapsi ja yhtiön suorittamat peliliikkeet esim. konsoliraudan osalta eivät ole kovin fiksuilta kuulostavia. Lisätään soppaan vielä erittäin suurella todennäköisyydellä floppaava PSVR ja esim. Bethesdan viimeaikaisten avautumisten myötä paljastuneet Sonyn omat egotrippailut. Ei tunnu sopalta jota itse haluaisin syödä.
Aika näyttää miten Sony kampeaa itsensä ylös tästä pienestä suonsilmäkkeestä johon se astui. Hommaa ei ainakaan helpota se että Nintendo paljastaa lähiviikkoina upouuden konsolinsa ja Microsoft on sellaisen jo luvannut ensi vuoden puolella ilmestyvän. Selvää on kuitenkin se että kun olet ykkösenä, älä ala fleguilemaan vaan suorita tasaisen vahvasti jatkossakin ilman ylimääräisiä kikkailuja. Nyt kun vielä tämän saisi iskostettua näiden kolmen suuren pelitahon päänuppeihin…