On jälleen aika taputella yksi kalenterivuosi taakse, ja se tarkoittaa tietenkin vuoden parhaiden asioiden listaamista videopelisoftan saralla. Jälleen kerran se varsinainen ympäröivä maailma tarjosi vähän, tai ei ainakaan kolmea, aihetta riemuun mutta onneksi on olemassa nuo iki-ihanat videopelit, joita ilmestyi taas lukuisia hyviä.
Koska aika on kuitenkin meillä kaikilla rajallista, niin kannattaa pelata viime vuoden videopeleistä vain kolmea. Mitä kolmea kysyt varmaan?
No ainakin näitä kolmea jotka PBC:n sertifioidut asiantuntijat suosittelevat kukin tahollaan pelaamaan.

Cerkerin valinnat

Taas on yksi vuosi taputeltu ja kiirettä on pitänyt. Pelejä tuli järjetön määrä niin
pienemmiltä kuin isoimmilta julkaisijoilta. Nintendo julkaisi lähinnä kädenlämpöisiä
tekeleitä, Xbox otti ja kuoli, ja Playstation nosti hintoja. Lujaa menee.
Pelit kuten MK World, DK Bananza, Prime 4 tai Avowed ovat olleet kivuliaan keskinkertaisia, mukiinmeneviä, tai kuten kansakielellä sanottaisiin, ihan kivoja.
Sellaisia 7/10-pelejä, jotka pelaa kerran läpi ja sitten unohtaa.
Indiepuoli taas on porskuttanut menemään hullunlailla ja sieltä olemme saaneetkin vuoden kovimmat pommit. Tässä pari isoa nimeä, jotka ovat jääneet tältä listalta puuttumaan, mutta joihin kehotan tutustumaan.
Ender Magnolia oli vuoden toiseksi paras metroidvania, StarVaders on roguelike-korttirunkkareille uutta herskaa ja Nubby’s Number Factory on Peggle LSD:llä höystettynä.
Deltarune imi myös tunteja pohjattoman paljon ja voisin jälleen laittaa sen tähän listaan, mutta peli ei ole vieläkään ulkona.
Ehkä ensi vuonna? Nyt itse asiaan!

3. Hollow Knight: Silksong

Se on viimein ulkona. Vuosien ja vuosien odottelu palkittiin viimeinkin, vaikka usko
meinasi jo loppua, ja Silksong on viimein todellinen. Ja mikä seikkailu “silkkilaulun”
maailmassa odottaakaan. Salaisuuksia, rumia pomotaisteluita, loputon määrä krääsää
avattavaksi ja kokeiltavaksi. Silksong on metroidvaniaa parhaimmillaan.
Jos siis olet pelannut Hollow Knightia, sillä peli ei pelkää olla vetämättä turpaan heti
alkumetreiltä. Seikkailun edetessä vaikeustaso vain jatkaa kipuamistaan, jolloin
jokainen varmasti saa tuntea turhautumisen tunteita. Varsinkin Bilewater on
varsinainen mentaalipuolen anaalifistaus jonka devit ovat halunneet tunkea niin syvälle pelaajan peräreikään kuin vain kykenevät.

Silksong ei siis oikein osaa hakea sopivaa tasapainoa. Se on mahtava peli, jonka
pelaaminen ajoittain turhauttaa aivan liikaa. Vain tämän takia Silksong ei pääse
kipuamaan listassa kolmatta sijaa korkeammalle.

2. Dispatch

Graafiset seikkailupelit eivät ole kuolleet, julisti lajityypin ykkösnimen, TellTale Gamesin, raunioilta noussut AdHoc Studio.
Olen täysin samaa mieltä kuolinilmoituksen peruuttamisen kanssa.
Dispatch on peli jonka jokaisen The Walking Dead (peli, ei se sarja tai sarjakuva) -fanin tulisi pelata. En itse nauti nykyajan supersankaritauhkasta (Invincible tai The
Boys), jossa supersankarit esitetään pahiksina tai muuten vain persreikinä.
Eikä siitä nauti myöskään Dispatch, vaan sen sankarit ovat rehdisti entisiä pahiksia jotka
haluavat nyt yrittää auttaa maailmaa. Päähenkilö Robert taas on oikea “iso sankari”
kuten pelissä sanotaan, joka ei nyt ikävä kyllä kykene superoimaan, mutta kykenee auttamaan nämä entiset pahikset jaloilleen, ja ehkä samalla pelastamaan maailman.
Sekä tietty rakastumaan joka on asia mitä ei ikinä sovi unohtaa.

Dispatch on juuri sitä entistä Telltale-laatua mitä ensimmäinen The Walking Dead ja
The Wolf Among Us olivat. Pelistä paistaa sen rajallinen budjetti lävitse, mutta voin sen
antaa anteeksi mikäli jos jonain kauniina päivänä ilmestyvä Dispatch Season 2 lisää mukaan tämän startin pienet puutteet, kuten kuljeskelun ympäriinsä ja keskustelut tiimikavereiden kanssa. Jos siis Season 2:sta ikinä saadaan, ja mikä olisikaan parempi tapa auttaa tässä kuin ostaa ja pelata Dispatch.

1. Clair Obscur: Expedition 33

En ala väittelemään kenenkään kanssa onko E33 indie vai ei, sillä statuksestaan huolimatta on se minulle tämän pelivuoden todellinen yllätys.
Entisten Ubisoft-miehien (ja naisten) tekemä vuoropohjainen RPG parry- ja väistömekaanikoilla? Luultavasti kyseessä tulee olemaan paskaa, mutta peli näyttää kuitenkin hyvältä, ja 50 euron hintalappu ei ole niin korkea (kiitos Nintendolle tästä pelihintojen inflaatiosta) etteikö sitä voisi kokeilla. Ja sitten pankki räjäytettiin, holvi tyhjennettiin, ja Game Awardseista poistuttiin hulppeiden yhdeksän pystin kanssa. Ja kyllä, ne Expedition 33 todellakin ansaitsi.

Kaikki pelissä hahmoista pelattavuuteen ja musiikista ulkoasuun on todellista loistoa.
Harva peli kykenee saamaan pelaajansa kyyneliin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta E33 sen teki.
E33 on helposti vuoden peli, ja sen tietääkseen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella pelistä nauhoitettu Pelikerho-jakso.

Tootsin valinnat

Valitettavasti MXGP 2021 tuli vuonna 2021, eikä täten vuosi 2025 sisältänyt yhtään ikivihreää klassikkoa. Kohtuu lähelle kuitenkin päästiin ja varsinkin listan kolmannesta sijasta oli kova kamppailu. Ulkopuolelle jääneistä voin suositella ainakin kolmea kovaa D:tä, eli Doom: The Dark Agesia, Dispatchia, ja Digimon Story: Time Strangeria.

3. The Bazaar

The Bazaar on monella tavalla outo valinta vuoden parhaiden pelien listalla.
Se ei ole kovin hiottu, rahastusmalli on ihan perseestä, eikä siinä ole mitään johdonmukaista taidetyyliä.
Nämä puutteet se paikkaa erittäin onnistuneella gameplayloopilla, missä pelaajaa koukutetaan vetämään ainakin se yksi vuoro vielä, sillä seuraavalla kauppiaalla voi olla juuri se tavara mitä tarvitset. Usein siellä kaupassa ei ole mitään ja sitten otetaan turpaan, mutta tulipahan ainakin yritettyä.
Eniten pelaamani peli vuonna 2025.

2. Battlefield 6

Bäfä teki paluun hetken hiljaisuuden jälkeen (2042:ta ei lasketa!) ja tällä kertaa “paluu juurille”, joka siis tarkoittaa Battlefield 3/4:sta, jättää harvat kylmäksi. Vaikutteita on otettu selvästi uusista Call of Duty -sarjan peleistä, mutta tankit ja tuhoutuva ympäristö ovat sitä klassista Battlefieldia. Nettiräiskinnässä tärkeintä on aina tuntuma, eikä ampuminen ole tuntunut sarjassa ikinä näin hyvältä. Jalkaväen ja panssarien aseet ovat tappavampia kuin koskaan, jolla yritetään tasapainottaa modernien räiskintöjen sulavaa liikkumista.
DICE:n ja muiden Battlefield studioiden pitää nyt vain onnistuneesti laajentaa kokemusta uusilla kartoilla ja aseilla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin jollain tasolla uskon heidän onnistuvan.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Clair Obscur on malliesimerkki pelistä, joka on kehitetty tiettyä visiota seuraten.
Sandfall Interactive on tiennyt mitä halutaan apinoida, missä innovoida, ja missä mennä sieltä mistä aita on matalin. Clair Obscur on pelattavuudeltaan perinteinen JRPG, johon on lisätty ajoituspohjaisia toimintoja. Ennen julkaisua tämä tietenkin kuulosti ihan paskalta, mutta seitsemännen generaation QTE:itä muistuttavat reaktiotestit eivät kuitenkaan koskaan tunnu päälleliimatuilta, vaan integroidulta osalta kokonaisuutta, jonka hiomiseen on selvästi käytetty runsaasti työtunteja. Overworld on simppeli eikä sorru yliyrittämiseen, vaan toimii ydinkokemusta vahvistavana mukavana lisänä.
Sydämen pelille tarjoaa tietenkin tarina, joka sai allekirjoittaneen vuodattamaan muutaman kyyneleen.
Pelatkaa nyt edes ekat pari tuntia, tiedätte sitten kyllä miksi tätä peliä kehutaan.

Teman valinnat

3. Metroid Prime 4: Beyond

Metroid, tuo minulle niin rakas sarja. Pelistä olisi paljon sanottavaa ja tuntuisi väärältä purkaa kaikki tuntoni peliä kohtaan tähän lyhyeen tekstiin vain hetki julkaisun ja ensimmäisen läpipeluun jälkeen, kun kokonaiskuvaa ajatuksistani ei ole vielä päässyt täysin hahmottumaan. Vaikka peli ei mitenkään pysty lunastamaan sille ehkä turhaankin asetettuja korkeita odotuksia, jätän ne mahdolliset nillityksen aiheet myöhemmälle ja totean kyseessä olevan erinomainen videopeli, joka ansaitsee ainakin fanilasieni läpi katsottuna paikan vuoden parhaiden joukossa.

2. Hades 2

Ensikosketukseni Hades kakkoseen oli vuosi ennen lopullista julkaisua, jolloin mietteeni early access -versiosta voi tiivistää lyhyesti jotakuinkin näin:
”Aika hyvä, mutta eka oli parempi”.
Vuosi lisää kehitysaikaa teki kuitenkin ihmeitä, sillä peli on nykykunnossaan kaikin puolin edeltäjäänsä parempi tekele. Pelattavuus on sitä tuttua kultaista Hadesta muutamalla uudella jipolla ja sitä pelattavaa on ainakin tuplasti edelliseen verrattuna.
Ei se alkuperäistä tylsemmäksi parjattu tarinakaan loppupeleissä huonoksi jää.
Suosittelen ehdottomasti palaamaan pelin pariin, vaikka early access -julkaisu olisikin jättänyt hieman ristiriitaiset fiilikset.

1. Hollow Knight: Silksong

Team Cherry sai kuin saikin ikuisuusprojektinsa valmiiksi, mutta mikäs siinä työstäessä, kun rahaa on ja hommassa on selkeästi pysynyt punainen lanka mukana koko ajan. Lopputulos on omissa kirjoissani liki täydellinen metroidvania. Kyllä, pelin vaikeustaso on ajoittain painajaismainen ja mukaan on eksynyt liikaa gauntletmaisia ”tapa kaikki nämä vihut edetäksesi” -tilanteita, mutta niitä on ilo pelata loistavien ja edeltäjäänsä monin verroin parempien taistelumekaniikkojen vuoksi. Kyseessä on mahdollisesti sulavuudeltaan paras koskaan luotu 2D-taistelusysteemi.
Pelin suurin tähti on kuitenkin yllättäen pelimaailma itse. Sen suunnittelemiseen käytetty vaiva paistaa läpi kaikkialta, pohjaratkaisuista visuaaliseen toteutukseen.
Rakastan sitä, miten mietittyä kaikki on. Mitään aluetta ei ole vain lätkäisty paikalleen, vaan sen olemassaolo on sekä perusteltua, että maailmanrakennuksen kannalta loogista.
Hyvää kannatti tällä kertaa todellakin odottaa.

NK:n valinnat

Pelivuosi oli kaikin puolin outo. Microsoft tiputti itsensä viimeistään nyt pois konsolisotatantereelta, Nintendo juhlisti uuden konsolin julkaisuaan jotenkin unohdettavilla julkaisuikkunan peleillä, vanhaan ikään päässeiden pelikonsolien hinnat eivät suinkaan laskeneet vaan sen sijaan nousivat, Monster Hunter -sarja näki huonoimman pääsarjapelinsä ikinä ja pelijulkaisulistoilta löytyi parikin kappaletta melkein kymmenen vuoden ikään päässeitä ikuisuusprojekteja (joista toinen jopa allekirjoittaneen GOTY-valinnoista).
Kuten todettua, outo pelivuosi.
Tässä kuitenkin ne pelit jotka tekivät tästä pelivuodesta ihanuutta.

3. Shinobi: Art of Vengeange

Parisen vuotta sitten, Sega tiputti pommin jota pelaajat olivat odottaneet jo vuosia.
Se kertoi tyylikkään trailerin myötä että se työstää takavuosien hittisarjoihinsa uusia osia, ja kansa flippasi aivan täysin Jet Set Radion, Golden Axen ja Crazy Taxin vilahdellessa ruudulla. Tarkkasilmäisimmät näkivät pelien joukossa myös Sega-ninja Shinobin, ja kun näistä muista peleistä on julkistuksen jälkeen nähty ja kuultu yhtä paljon kuin Michael Schumacherin nykykondiksesta viime vuosina, ehti Shinobi uuden pelinsä kanssa ensin markkinoille viekkaan ninjan tavoin.

Lisänimeä Art of Vengeange totteleva ninjailupinjailu, on sitä taattua Segan kulta-ajoilta tuttua Shinobia mutta luonnollisestikin nykypäivän muottiin asetettuna.
Ruudulla näkyvä 2D-mättö on jumalaisen kaunista ja tämä ei ole mikään ihme, onhan pelin takana Sega-kunniaa ennenkin mm. Streets of Rage 4:llä ja Wonder Boyn uudella tulemisella tehnyt Lizardcube. Kun nämä kauniit visuaalit vielä kuorrutetaan Tee Lopesin hienolla toimintabiitillä ja ninjatähden terävällä pelattavuudella, ei lopputuloksena voi olla kuin kultaa. Kunniamaininta sille toiselle retroninjailulle, Ninja Gaiden Rageboundille, joka palautti sen toisen 80-90-luvun taitteen ninjailun takaisin parrasvaloihin.

2. Battlefield 6

Viime Battlefield-pelin jälkeen tarvitsin terapiaa kyseisen farssin unohtaakseni, joten en hirveästi muista kyseisen kamaluuden julkaisun ajoista mitään. Sen kuitenkin muistan että kuten niin moni sitä edeltänytkin Battlefield, oli se julkaisussa ihan hirveää pelattavaa. Tuon tragikoomisen huonon pelin jälkeen EA teki aikamoisen peliliikkeen, ja palkkasi Battlefield-tuotenimikkeen johtoon FPS-moninpelien mestarismiehen, traagisesti joulun alla menehtyneen Vince Zampellan (lippiksineen päivineen), joka ensitöikseen ilmoitti että nyt otetaan uuden pelin kanssa ihan rauhassa ja keskitytään olennaiseen.
Kului useampi kehitysvuosi ja tulevaisuuden dystopiat sekä menneiden aikojen maailmansodat saivat jäädä taakse, kun Zampella keskittyi siihen millä mies oli uransa tehnyt, eli moderniin sodankäyntiin. Moninpelipuolelta karsittiin kaikenlainen turha kikkailu pois, ja fokus oli vain ja ainoastaan toimivassa moninpeliräimeessä perinteisin Battlefield-maustein.

Lopputuloksena oli ei enempää eikä vähempää kuin paras Battlefield sitten sarjan neljännen osan, ja vuoden 2025 parasta moninpeliä siinä sivussa.
Uudet Battle Royale -pelimuodot ja huvittavan kliseiset yksinpelikampanjat ovat ihan kivaa pikkulisää perinteisen moninpelin ollessa se koko homman suola ja sokeri.
Yksikään matsi ei ole keskenään samanlainen kun sarjan tunnetuimmat ominaisuudet, ajoneuvot sekä tuhoutuvat ympäristöt, tarjoavat variaatiota pelattavuuteen ja kaikenlaisten taitotasojen pelaajat löytävät taistelukentältä oman roolinsa.
Parasta koko hommassa on se, että kun Battlefield 6 on jo nyt näinkin hyvässä kunnossa, se tulee varmasti vuoden tai parin päästä olemaan nykyistäkin parempi.
Tämä toivottavasti tapahtuu vaikka FPS-pelien mestarismies valvookin lähietäisyyden sijaan hommia tuonpuoleisesta käsin.

1. Hollow Knight: Silksong

Kauan sitä saatiin odottaa mutta lopulta jopa meemistatukseen asti päässyt Silksong toimitti, ja toimitti sellaisella tavalla että oksat helvettiin.
Harva peli, etenkään indie, onnistuu kaatamaan globaalilla tasolla useamman alustan digikauppapaikat julkaisunsa aikana, mutta suursuosio oli tässä tapauksessa täysin ansaittu, sillä Silksong on kaikessa “samankaltaisuudessaan” ja “vaikeudessaan” tämän vuoden kovin videopelitapaus. Pyörää ei suinkaan Team Cherry keksi uudelleen, vaan tarjoaa meille pelaajille hieman Hollow Knightia toimintapainotteisemman kokonaisuuden, pelin ollessa kuitenkin täynnä sitä samaa magiaa kuin mainittu metroidvania-klassikkokin. Minimalistinen tarinankerronta yhdistettynä simppeleihin mutta persoonallisiin visuaaleihin, unohtamatta helvetin hyvin toimivaa pelattavuutta, kuulostaa ihan Hollow Knightilta eikö?

Silksong on kuitenkin jopa paljon enemmän kuin Hollow Knight.
Se tarjoaa monimuotoisemman maailman tutkittavaksi, hieman enemmän persoonaa omaavan päähahmon pelattavaksi, ja erittäin paljon ylipäätään pelattavaa pikkurahalla. Peli tarjoaa parhaita pomotaisteluita mitä 2D-pelien saralla on nähty ja pelin haastekäyrä on aika lailla täydellinen (oli sitä myös jo ennen helpotusta tuoneita patcheja).
Odottavan aika oli koomisenkin pitkä, mutta Silksong on upea merkki siitä että kliseinen lause siitä hyvästä jota kannattaa aina odottaa, pitää taas kerran paikkansa.
Metroid Prime 4:n tapauksessa asia ei kuitenkaan ollut näin mutta tämä olikin GOTY-lista.

Andzerxin valinnat

Minun pelivuoteni koostui pitkälti backlogin purkamisesta ja vanhojen suosikkipelien pelaamisesta, joka tuo nykyään minulle enemmän tyydytystä uusien pelitrendien seuraamisen sijaan. Nintendo Switch 2 toki kiinnosti heti julkaisussa, joten laite tuli hommattua suoraan julkaisupäiväksi. Valitettavasti tällä hetkellä uuden konsolin alkutaipaleet eivät ole samanlaista voittokulkua verrattuna isoveljeensä, mutta toisaalta hitaampi startti ei aiheuta nopeaa äkkijarrutusta liiankin hyvälle alulle.
Uusia pelejä tuli kuitenkin pelattua noin kourallinen määrä, joten tässä ne parhaimmat.

3. Ghost of Yōtei

Paluu kaukaiseen itään uudella päähahmolla ja sijainnilla oli ihan virkistävä tuulahdus Ghost of Tsushiman seuraajalle. Vaikka turhankin perinteinen kostotarina ei vedä vertoja ekan pelin samurain kunnian ja aaveen persoonan vastakkainasettelulle, en silti kaivannut suoraa jatko-osaa Jin Sakain tarinalle, joka saatettiin Tsushimassa jo hyvään päätökseen. Uuden päähahmo Atsun kostoretki oli mukava avoimen pelimaailman seikkailu, jossa riitti paljon lääniä tutkittavaksi ja pelin combat tuntui sopivan haastavalta verrattuna samoilla teemoilla ratsastavaan Assassin’s Creed Shadowsiin, joka oli vain tyhjänpäiväistä grindaamista. Autenttinen ja elävä pelimaailma veti myös paremmin puoleensa komeilla maisemilla ja hyvin tunnelmallisella ääniraidalla.

2. Donkey Kong Bananza

Donkey Kong koki melko kivisen startin omalla kohdallani.
Surkea aloituskenttä, uusien Bananza-voimien vähyys pelin alkupuolella, sekä painava väsymys banaanien jatkuvaan keräämiseen saivat minut jo kyllästymään peliin ennen sen puoltaväliä. Tartuin uudestaan ohjaimeen vasta loppuvuodesta ja huomasin että pelihän parani mitä pidemmälle siinä eteni. Uusia Bananza-voimia alkoi tulla melkoisella tykityksellä, sekä hoksasin että turhanpäiväinen kaivautuminen oli vain ajan tuhlausta ja aloin viimeinkin nauttia kenttien tutkimisesta.
Vaikka en päässytkään nauttimaan saman tekijätiimin kynästä olevan Super Mario Odysseyn kaltaisesta loikinnasta, tarjosi Donkey Kong Bananza suuren ja värikkään seikkailun, jossa riitti löytämisen riemua ja monipuolisia kenttiä.

1. Clair Obscur: Expedition 33

“Typerä ja epämyyvä nimi” oli ensimmäinen ajatus tästä pelistä, kun näin sen tulevien pelijulkaisujen listalla. En myöskään pidä säännöllistä Xbox Game Pass -tilausta päällä, joten peli tuli koettua vasta loppuvuodesta sen yllättävien suosionosoituksien kannustamana. Ja olihan se oikein mainio peli!
Hyvin mielenkiintoinen asetelma ja kiinnostavat hahmot kannustivat minua selvittämään pelimaailman salaisuudet, ja oikein tyydyttävä vuoropohjainen combat piti minut varpaillaan haastavissa yhteenotoissa. Risuja täytyy kuitenkin antaa karttojen puutteesta luolastoissa ja heikosta peliprosessin seurannasta, mikä ei kannustanut minua tutkimaan kaikkia pelin sivupolkuja…ainakaan vielä.
Tästä huolimatta mukaansatempaava tarina ja visuaalinen kerronta, tyydyttävä combat, sekä upeat musiikit nostivat tämän vuoden ykköspelikseni.

Hazuki_exe:n valinnat

Joka vuosi se tulee sanottua, mutta onpahan taas kyllä ollut sellainen pelivuosi ettei mitään tolkkua. Laadukkaita pelejä tulee kuin sieniä sateella vaikka peliala itsessään koittaa vieläkin kaikin voimin tuhota itse itsensä. Erona vanhaan on toki se, että indiepuoli on alkanut oikeasti nousemaan arvoon arvaamattomaan kun isommat tahot vuorostaan vain tekevät niitä turvallisia jatko-osia tai koittavat haastaa Fortniten kukin vuorollaan, siinä toki jatkuvasti epäonnistuen. Uutta konsoliakin päästiin hypistelemään Switch 2:n muodossa ja vaikka se tähän mennessä tavallaan ehkäpä vähän jopa onkin ollut pettymys (laite siis on kyllä kaikkea sitä mitä se lupasikin olla mutta vuosien odottelun jälkeen vain toivoi enemmän), niin silti uusi konsoli on aina uusi konsoli ja Nintendon myyntidatassahan tämä ei siis ole juurikaan näkynyt joten mikä minä olen tässä ulisemaan. Uusien laitteiden tulva ei ole myöskään päättymässä kun Valven uudet aluevaltaukset lähtevät pikkuhiljaa rullaamaan. Varsin hyvästä pelivuodestaan huolimatta Microsoftillakin puhaltavat pelipuolella muutoksen tuulet, kun laitteet ei vaan käy kaupaksi ja viimeistään Game Passin rajun hinnankorotuksen kohdalla jokainen joutui oikeasti syvästi miettimään oliko Xboxin taru pikkuhiljaa tässä?
Sonylla vuorostaan on lähes kaikki GaaS-projektit saaneet kirveestä, ja sitä myötä edes niitä perinteisiä kolmannen persoonan cinemaattisia walk&talk-pelejäkään ei ole mahtunut vuoteen kuin kourallinen. Jänniä ovat siis ajat pelialalla olleet ja vielä jännempiä ne tulevat jatkossa olemaan.
Mutta kaiken kaikkiaan on kyllä hienoa aikaa olla pelaaja koska kaikille sentään löytyy varmasti jotakin.
Tänäkään vuonna en valitettavasti ehtinyt pelaamaan kaikkea mitä olisin halunnut joten kuka tietää ovatko nämä kolme valintaa oikeasti ne vuoden parhaat pelit, mutta nämä ovat ainakin ne joita minä ehdin ja halusin aikataulun puitteissa heti pelata.

3. Dispatch

Enpä olisi osannut arvata kuinka loppumetreillä tämä tapaus ehtikään vielä nousta omalle GOTY-listalleni. Enpä olisi myöskään osannut arvata että Telltale -tyylinen videopeli (painotus sanalla video) vielä iskisi näinkin kovaa vuonna 2025, mutta kun kyseessä on AdHoc Studion oma IP jolla voivat tehdä mitä vaan haluavat, ja kun kyseessä on vieläpä supersankareiden ympärille rakennettu kyhäelmä, niin kyllähän sellainen vaan tuppaa itseeni uppoamaan vaikka sitä kuinka haluaisikaan uskotella muuta.
Pelillinen antihan Dispatchissä on toki pääosin varsin perinteistä “tee valintoja joilla on väliä ja katso videota” -tasoista löhöilyä, mutta kun nyt kerrankin oikeasti jokainen vastaus tuntuu oikeasti siltä, että sillä on aivan tolkuttoman paljon painoarvoa, niin pakkohan sellaista on arvostaa. Pelissä toki toimitaan myös pelin otsikon mukaisesti aspassa työnohjaajana supersankareille, pyrkien valitsemaan oikeat henkilöt oikeisiin töihin, pitäen myös samalla silmällä sitä että resurssit riittävät koko työpäivän tarpeisiin.

Mutta se koko pelin suola on sen ulkoasu, tarinankerronta ja ennen kaikkea ne hahmot. Näillä sarakkeilla on peli on onnistunut aivan huikealla tavalla ja ensimmäisten pelihetkien kohdalla en edes tajunnut pelaavani videopeliä koska visuaalinen anti oli vaan niin äärimmäisen upeaa. Tarinankerronta vuorostaan on jo pelkällä yhdellä pelikierroksella erittäin viihdyttävää katseltavaa ja on suorastaan häkellyttävää ajatella että pelin voi pelata vielä useammalla tyystin eri tavalla saaden täysin erilaisen kokemuksen. Hahmot vuorostaan ovat varsin uskottavia karikatyyrejä, mutta kuitenkin todella luonnollisia kaikessa hölmöydessään.
Huikaiseva tapaus kaiken kaikkiaan ja jatkoakin on ilmeisesti suunnitteilla joten sitä odotellessa.

2. Blue Prince

Harva peli oikeasti jää näin pahasti asumaan “vuokravapaasti” pään sisälle läpipeluunsa jälkeen. Blue Princessähän kupletin juoni on sattumanvaraisuuden manipulointiin pohjautuva roguelite-puzzleilu, jossa tarkoituksena on päästä mystisen joka päivä pohjapiirustustaan vaihtavan kartanon salaiseen huoneeseen 46.
Tarinallisestihan peli on yhtä hölynpölyä joka kuvittelee itsestään aivan liikoja, mutta sitä on kuitenkin ihan viihdyttävä seurata. Asia joka sitten tämän pelin erottaa muista, on juurikin sen tyylipuhdas arvaamattomuus. Joskus peli vaan päättää että tällä kierroksella pelaaja ei saa aikaiseksi yhtään mitään, mutta silti jokaisessa pelikierroksessa pelin kujeet tietävä pelaaja pystyy kyllä tarvittaessa shakkimaiseen tyyliin vastaamaan pelin asettamiin aluksi lähes mahdottomilta tuntuviin haasteisiin. Peli myöskin siis pohjautuu täysin siihen, että pelaajan pitää itse oppia miten kartanon logiikka toimii ja mitä missäkin tekemällä vaikuttaa mihinkin ja milloinkin.
Loppujen lopuksi Blue Prince on todella yksinkertainen videopeli, mutta silti siitä löytyy syvyyttä aivan järisyttävän paljon ja monesti onkin käynyt mielessä että kartanoon pitäisi palata vielä kerran selvittämään ne loputkin sen syövereissä olevat mysteerit.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Sinällään on todella jännä kuinka näinkin laadukkaana ja monipuolisena pelivuotena on oikeasti olemassa se yksi muita vaan äärimmäisesti kirkkaampi teos.
Pelimedioita selaaville ei varmastikaan tule yllätyksenä pelin järin iso suosio, mutta on täysin ymmärrettävää että peliä pelaamattomille saattaisi nousta hieman kysymyksiä että miten ihmeessä juurikin tämä yksi, osittain jopa vanhanaikainen peli on voinut nousta täysin puskista lähes koko pelimaailman kirkkaimmalle paikalle?
Minä voin toki yrittää avata tätä, mutta oikea ratkaisuhan tähän tietenkin olisi vaan se, että vain lähdette ilman ennakkotietoja pelaamaan peliä ja jos ette vielä senkään jälkeen ymmärrä, niin sitten en osaa auttaa ongelmienne kanssa.
Mutta se miksi Clair Obscur Expedition 33 on minulle vuoden peli on se, että se on käytännössä lähes täydellinen videopeli.
Se tekee oikeasti lähes kaiken oikein. Se onnistuu olemaan perinteinen, mutta moderni. Se on vuoropohjainen JRPG, mutta se on kuitenkin oma juttunsa eikä takerru genreensä kuin takiainen, vaan pyrkii myös pumppaamaan uutta verta genrensä sisälle.
Sen mekaniikat ovat monipuoliset ja todella moniin erilaisiin pelityyleihin taipuvat.
Se haastaa pelaajansa, mutta antaa myös siimaa tarvittaessa niille joille genre ei ole niin tuttu. Se onnistuu tarinallisesti säväyttämään useampaan otteeseen ja sen prologi on käsi sydämellä sanottuna paras mitä missään videopelissä on koskaan nähty. Sen maailma on monipuolinen, elävä ja kaikessa outoudessaan uskottava.
Se on visuaalisesti unenomaisen uskomattoman upea.
Sen musiikkipuoli haastaa laadullaan jopa Nobuo Uematsun.
Sen hahmot ovat tykättäviä, muistettavia sekä omia persooniaan.
Ihan tällainen pieni listaus pelissä mallillaan olevista asioista.

Expedition 33 ei kuitenkaan ole täydellinen, koska mikään oikeasti täydellinen peli ei ole. Sen valikot ovat hieman vaikeasti ymmärrettäviä ja se ei oikein pidä kirjaa siitä missä paikoissa on tullut jo vierailtua tai että onko näissä vierailluissa paikoissa tullut jo tehtyä kaikki mikä tehtävissä on? Nämä ovat kuitenkin marginaalisen pieniä vikoja massiivisen suuressa onnistumisessa. Clair Obscur Expedition 33 on peli joka onnistui antamaan minulle taas mahdollisuuden kokea se sama tunne minkä Final Fantasy VII ja Chrono Trigger antoivat lapsuudessa niitä ensimmäistä kertaa pelatessa.
Se oikeasti muuttaa pelaajansa maailmankuvaa ja kun sen kuvan ytimessä on meille kaikille varmasti jollain muotoa tuttu menetyksestä ylitse pääseminen, niin se on vaan jotain aitoa ja kaunista. Clair Obscur: Expedition 33 on peli joka on ottanut oppia aiemmin sille polkuja tehneiltä klassikoilta, ja joka tulee olemaan majakka sitä seuraaville vielä pitkään, “for those who come after” kuten varmaan tiedättekin.

Lionheadin valinnat

3. Cronos: The New Dawn

Aikana kun Dead Spacen, Bioshockin ja vaikkapa Singularityn kaltaiset yksinpelattavat pelotteluräiskyttelyt ovat kuopattu, ja tilalla on lähinnä kolmen pennin hupia, on ilo nähdä jotain edes vähän näiden mainittujen pelien kaltaista tavaraa isoilla tuotantoarvoilla kuorrutettuna. Peli saattaa pikkuisen mennä hyppysäikyttelyn puolelle, mutta sitä varten apuvälinekeskuksissa on myynnissä aikuisten vaippoja.

2. Drop Duchy

Vihaan Tetristä, mutta kaupunkien rakentelu on kivaa.
Näitä kahta asiaa kun paukuttaa yhteen kuin vierasta sikaa niin mikä voisi mennä pieleen?
Drop Duchy laadun perusteella ei oikein mikään.
Hieman suolaista toki maksaa neljän euron sopuisaa hintaa sisällöstä (pelin sisäiset kansat) peliin minkä normaali myyntihinta ole kuin viitisentoista euroa, mutta kun vaan on pakko.

1. ARC Raiders

Vuoden kovin moninpelattava ihmiskoe.
Tarpeeksi kasuaali omaksua mutta pelistä löytyy sen verran syvyyttä että pelattavaa riittää moniksi illoiksi.
Peli opettaa myös että kaikki on katoavaista, niin edellisen kierroksen saamasi lootit kuin myös aika ja nuoruus.

Hakalan valinnat

3. Death Stranding 2: On The Beach

”V***u tämä on outo peli” sanoi vaimo kun pari iltaa seurasi vieressä pelin etenemistä. Hetkeä aiemmin tämä oli nähnyt täysin puskista tulevan musikaaliesityksen ja kommentin aikana oli käynnissä kaksintaistelu kitaroita revitellen valtavan vauvan katsoessa vieressä ja taustalla oli käynnissä mechataistelu. Itse hämmästelin tapahtumia hymyssä suin ja ajattelin mielessäni ”voi sitä Kojimaa”. Hideo on selvästi saanut lisätä peliin kaiken mitä mieleensä on juolahtanut ja siitä huolimatta saanut aikaiseksi pelin, jonka tarina on ymmärrettävä ja yllättävän helposti seurattava. Toki läpäisyn jälkeen käytin yhden illan lorevideoiden parissa joista sain vahvistuksen, että olin kuin olinkin pysynyt alusta loppuun asti tarinassa mukana ja olin jokaisen nyanssin ymmärtänyt.
Itse pelaaminen on mennyt selvästi toiminnallisempaan suuntaan sitten ensimmäisen pelin ja itselleni tämä toimi mainiosti. En tiedä olisinko jaksanut pelata peliä loppuun asti jos itse pelaaminen olisi ollut vain lisää ensimmäistä osaa (joka sekin on omana kokonaisuutenaan erittäin mainio peli) joten lisätty toiminta ja koko aiempaa tasaisempi pelimaailma jonka ansiosta pystyt siirtymään ajoneuvoilla nopeasti paikasta toiseen piti huolen siitä, että peli toimi hyvin sekä lyhyissä että pidemmissä pelisessioissa.

Hideo sai jälleen tiristettyä itsestäni liikutuksen kyyneleen vaikka yritin kaikkien nettikiusaajien kommenttien saastuttamana pitää mieleni skeptisenä ja Kojimaa vihaavana. Lisää vapaana temmeltävää Kojimaa kiitos!
En malta odottaa millaisia juonenkäänteitä kolmas osa tulee pitämään sisällään.
Kept you waiting, huh?

2. Monster Hunter Wilds

Monster Hunter on aina kiehtonut ajatuksen tasolla.
3DS:llä yritin päästä neljänteen osaan sisälle, mutta tuolloin en lopulta ollut vielä henkisesti tarpeeksi kypsä ja tuo kokeilu jäi alkutekijöihinsä.
Vuodet kuluivat ja jokainen uusi osa tuli hankittua, mutta itse kokeilut jäivät aina pintapuolisiksi.
Lopulta kun Wildsin julkaisupäivä alkoi lähestyä, koin valaistuksen ja päätin, että nyt on se hetki kun tahdon aidosti uppoutua pelisarjan pariin.

Wilds oli juuri sitä mitä olen aina kuvitellut Monster Hunterin olevan.
Valitse itseäsi miellyttävä aselaji, tapa hirviö lootin vuoksi, palaa hubiin ja katso saatko päivitettyä asetta tai armoreita.
Internet sanoo, että Wilds on tehnyt kaikesta tuosta liian helppoa ja nopeaa mutta ehkä juuri sen vuoksi koin tämän olleen itselleni täydellinen ensimmäinen kunnollinen Monster Hunter-kokemus. Lähes jokaisen taistelun jälkeen saat luotua tai päivitettyä jotain jota tekee mieli lähteä saman tien kokeilemaan seuraavaan taisteluun joten mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Sanoisin, että Wilds oli pelimäisin peli jota olen vuosikausiin pelannut. Tavallisesti pelaan jatkuvasti lähinnä tarinavetoisia pelejä joten Monster Hunter ei (kovasta yrityksestään huolimatta) varsinaisesti tähän genreen kuulunut ja tähän koukuttuminen oli harvinaisen hauskaa.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Peli joka täytti ajatukset siinä mittakaavassa, että aloin pelin tapahtumista puhumaan jopa vaimolle jota en yleensä peliasioilla häiritse.
Ellei kyseessä ole jotain Pokémoniin tai Animal Crossingiin liittyvää.
Ensimmäisten taisteluiden aikana mietin, että riittääkö kärsivällisyyteni pelaamaan vuoropohjaisilla taisteluilla varustettua peliä joka on pilattu QTE-elementeillä että väistelyyn ja vastaiskuihin on saatu Dark Soulsmaista elementtiä. Pian kuitenkin hoksasin, että nämä QTE-väistelyt olivat sittenkin mieleeni, onhan vuosien varrella tullut hankittua Platinatrophyt useammasta Souls-pelistä.
Itse taistelusysteemi on myös niin äärettömästi muokattavissa erilaisten passiivisten ja aktiivisten taitojen myötä, että systeemistä saa varmasti jokainen irti niin paljon kuin vain tahtoo käyttää aikaa erilaisten ominaisuuksien tutkimiseen ja kokeiluun.

Expedition 33:n isoin juttu itselleni (ja asia joka jäi pyörimään päähän pelin sammuttua) oli kuitenkin sen tarina. Pelkästään pelikaupoista löytyvä takakannen juoniselostus kolahti itselleni sen verran kovasti, että teki mieli ottaa selvää millaisia juonikuvioita tekijät ovat keksineet. Pelihahmot ovat maailman fantasiaelementeistä huolimatta aidon ja maanläheisen tuntuisia. Hahmojen välillä on selvää historiaa jonka selvittämiseen ei käytetä tuntikausia terapiasessioilta tuntuvia keskusteluhetkiä vaan tämä jätetään itse pelaajan harteille huomioitavaksi. Tämä on virkistävää vaihtelua siihen, että hahmo kertoo ensimmäisellä tapaamisella miten hän muistaa toisen syöneen koulussa keksinsä lupaa pyytämättä ja riidan päätteeksi molemmat vannoivat olevansa ikuisia verivihollisia.
Mitään sen kummempaa en tarinasta tahdo kertoa mutta sen verran voisin vielä yhtä väestöryhmää huomioida, että pelistä löytyy erikseen oma LGBTQIA2S+-hahmo jalkafetissihenkilöille.

Osen valinnat

3. Like a Dragon Pirate Yakuza in Hawaii

Goro Majima sai viimeinkin täysin oman seikkailun ja vieläpä merirosvoteemalla.
Sarjan jo hyvin tuttuun kaavaan lisätään meritaistelut ja erillaiset ryöstelyt.
Sarjan faneille taattua herkkua.

2. Two Point Museum

Pelisarja on saanut jo kolmannen osan ja tällä kertaa museot ovat syynissä.
Pelattavuutta on hiottu entisestään ja mukaan on tuotu vielä erikoisempia haasteita ja mahdollisuuksia joilla parantaa milloin mitäkin museota.
Luultavasti helpoiten lähestyttävä sarjan peleistä vaikka syvyyttä on kaikista eniten.

1. Metroid Prime 4: Beyond

Onko sitten täysin sokeaa fanipoikailua vai mitä, mutta minulle Prime 4 maistui todella hyvin vaikka kyseessä on mahdollisesti oman sarjansa heikoin peli.
Tietysti kun kyseessä on sanapari Metroid ja Prime niin taso on järisyttävän kova joten heikoimmillaankin puhutaan laatutapauksesta.
Pelin isoin ongelma on turhat sivuhahmot jotka ovat kuitenkin todella pienessä osassa. Myös päävihollinen ja loppu jättävät paljonkin toivomisen varaa.
Puutteistaan huolimatta ikuisuusprojekti teki isoimman vaikutuksen vuonna 2025 läpäistyistä peleistä.

Nyt on PBCn vuoden 2025 GOTY palkinnot arvottu.
Onnea voittaneille.
Jos kuitenkin haluat kuulla listoille päätyneistä peleistä lisää, niin alla olevien linkkien kautta pääset suoraan kuuntelemaan kyseisistä peleistä tehtyjä Pelikerho jaksoja:
Monster Hunter Wilds
Clair Obscur: Expedition 33
Donkey Kong Bananza
Hollow Knight: Silksong
Battlefield 6
Ghost of Yōtei
Metroid Prime 4: Beyond (Tulossa)

Peliala päätti seurata yhtä kovimmista pelivuosista koskaan (2023), vetämällä paljon asioita likimain yhtä paljon perseelleen kuin nykyinen Suomen hallitus helvetin erinomaisine hallitusohjelmineen. Isot pomot saivat taas vuosibonarinsa samaan aikaan kun väkeä potkittiin kortistoon vasemmalta ja oikealta, Gamergate alkoi erinäisin tempauksin nostaa vuosien pienen breikin jälkeen taas rumaa päätään eikä sellaisia oikein megaluokan pelitapauksiakaan näkynyt kalenterivuoden aikana ilmestyvän kun Nintendo panttasi vielä yhden vuoden Switchin jatkajaa, Sonyn omat isot IP:t loistivat poissaolollaan ja Microsoft oli aivan totaalisen sekaisin.

Meidän pelaajien onneksi, löytyi julkaisukalenterista myös todellisia helmiä, ja tässä ovat ne vuoden 2024 ihan aikuisten oikeasti parhaat pelit, jotka ovat testanneet toimiviksi joukko maailman säkenöivimpiä pelaamisen asiantuntijoita… miksiköhän tässä noin lukee?

Teman valinnat

Vuosi 2024 uhkasi pahasti jäädä kohdallani uusien pelien suhteen välivuosimaiseksi. Viime vuoden tykittelystä ei ollut tietoakaan ja muutama todennäköinen huippupeli, kuten Luigi’s Mansion 2 HD, odottelee vielä peluuta. Loppuvuosi toi kuitenkin mukanaan muutaman herkkupalan listalleni.

3. Indiana Jones and the Great Circle

Jos totta puhutaan, ei Indy välttämättä pelinä ole se kaikkein omaperäisin tai hiotuin, mutta joskus sekin voi riittää. Se tärkein toimii: peli on erinomainen Indiana Jones -kokemus ja onnistuu tavoittamaan oikean hengen paremmin, kuin pari viimeistä tuotenimikkeen tiimoilta tehtyä elokuvaa. Sitä pelaa puutteistaankin huolimatta oikein mielellään ja kokonaisuus nousee lähes erinomaiselle tasolle.

2. Helldivers 2

Jos vuoden parhaan pelin valinta menisi jakoon pelkkien pelituntien perusteella, Helldivers 2 olisi helppo ykkönen.
Peli tuli elämääni täysin yllättäen ja vei mukanaan täysin muutamaksi kuukaudeksi.
Konsepti itsessään on tietysti vanha ja hyväksi todettu, mutta toteutus on mitä täydellisin ja runsaan, toimivan satiirin kuorruttama.
Niitä vihuja on vaan niin kiva kurmottaa ja tapoja siihen on annettu mukavan monipuolisesti.

Yksinkertaisesta kaavastaan huolimatta peli ei oikeastaan koskaan ala toistaa itseään liikaa, sillä aina voi kokeilla hieman erilaisia varusteita ja vaihtaa tarvittaessa täysin toisistaan poikkeavien vihollisfaktioiden välillä aina kun ötökät tai robotit rupeavat kyllästyttämään. Kehittäjä jaksaa myös päivittää ja uudistaa peliä säännöllisen epäsäännöllisesti, kannustaen takaisin sotimaan aina kun pelin on jo lähes kerennyt jättää taakseen.

1. Nine Sols

Se pakollinen metroidvania-valintani tälle vuodelle.
Niin vai että mikä Prince of Persia?
En ole koskaan kuullutkaan.
Sen sijaan listalleni nousee kirjaimellinen Made In Taiwan -statuksen yllättäjä Nine Sols, jonka ohitin olankohautuksella alkukesäisen PC-julkaisun aikaan.
Onneksi olin paremmin hereillä loppuvuodesta ja nappasin pelin pelattavaksi konsolijulkaisun aikoihin.

Peli alkoi ehkä hieman ristiriitaisilla mietteillä ja kaikessa näkyi aluksi pieni indie-peleille tyypillinen laadun heittelehtiminen.
Vaikka peli oli heti aluksi päällisin puolin äärettömän komea, en juurikaan pidä esimerkiksi perusvihollisten ulkonäöstä ja animointityylistä.
Osa ympäristöistä oli myös aluksi melko tylsiä, epätasaisia.
Peli kuitenkin kasvoi nopeasti aivan timanttiseksi, ei vähiten sen erinomaisen, Sekiro-vaikutteisen taistelusysteemin ansiosta.
Myös viholliset ja ympäristöt muuttuivat pian mielenkiintoisemmiksi. Parin tunnin alkukankeuden jälkeen huomasin nauttivani pelistä kuin muuan Hollow Knightista aikoinaan…
Nine Sols on ehdottomasti vuoden suosikkipelini, paras pelaamani Metroidvania aikoihin ja paras Sekiro sitten Sekiron.

Hazukin valinnat

Vuosi 2024 on ollut kyllä taas varsinainen pelivuosi. Siinä missä pelejä on tullut kuin sieniä sateella, ja laatua on puskenut esiin niin isojen kuin pienempienkin toimijoiden toimesta, on vastaavasti peliala kurittanut tekijöitään useamman eri tahon toimesta ja lukujen valossa voisikin helposti luulla, että vähintäänkin jokainen kehittämisestä vastaava henkilö olisi kerran saanut vuoden aikana kenkää. Ajat ovat toki kovat kaikilla muillakin, mutta on silti huolestuttavaa, kuinka vieläkään ei johtoportaissa oikein tunnuta ymmärtävän, että pelien kehitystyö on laajemmilta osin tiimityötä ja vaatii siis perinteisen rahankaatamisen sijaan myös aikaa siihen, että tiimistä oikeasti muodostuu tiimi ja että hommat lähtevät rullaamaan halutulla tavalla. Mutta eiköhän tämäkin jossain kohtaa korjaannu tavalla taikka toisella; Viimeistään sitten maailmanloppuun, jos ei muuten.
Mutta niin videopelit… ne on olleet hyviä ja niiden monipuolisuudesta ja laadusta varmasti kertoo myös meidän jokaisen erittelemät listaukset.
Siinä missä on huono aika olla kehittäjä, niin on vastavuoroisesti erittäin hyvä aika olla pelaaja.

3. Tekken 8

Uusi Tekken on aina odotetuimpien pelieni kärjessä ja niin oli tänäkin vuonna.
Voisi myös sanoa, että odotus todellakin palkittiin, kun Tekken 8 paukahti markkinoille ja tällä kertaa jopa ihan täytenä pakettina heti julkaisussa.
Pelattavaa piisasi yllin kyllin niin yksinpelaajalle kuin myös tottakai netissä sekä kotikulmilla kavereita mättävälle pelaajalle ja mikä tärkeintä, niin se itse core-gameplay on vain jatkanut paranemistaan.
Bamcolla on selvästikin napattu rusinat pois pullasta ja tilalle tuotu suklaahippuja, kun perustappelu on pysynyt aikalailla samana, mutta painopiste on muuttunut aggressiivisempaa pelitapaa suosivammaksi joka tietenkin lämmittää itseäni pelaajana sekä katselijana.

Pelin ainoa heikohko piirre on sen soundtrack joka painottaa hieman liiankin kanssa vanhojen biisien suosimiseen, eikä näin ollen omaa oikein omaa identiteettiään, mutta muutoin Tekken 8 on vaan Tekken isompana, ärhäkkäämpänä ja parempana kuin koskaan.

2. Black Myth: Wukong

On sitten mitä mieltä tahansa pelin taustoista vaikuttavista tekijöistä saatikka säälittävästä anti-woke -väestä, niin fakta on että Black Myth: Wukong (kaverien kesken ”Apinapeli”) on aivan tautisen kova videopeli. Vaikka se onkin tavallaan vain perinteinen souls -pelejä ”apinoiva” tapaus, niin on siinä myös paljon omaansa.
Se on nimittäin enemmänkin jopa Souls-lite kuin varsinainen Souls -peli, koska pelin taistelut eivät ole läheskään yhtä staattisia ja jykeviä vaan meno muistuttaa enemmänkin perinteisiä toimintapelejä. Kuolemista ei myöskään enää erikseen pyritä rankaisemaan kerätyn lootin menettämisellä vaan peli antaa pelaajan jatkaa pelaamista täysin ilman tällaista ylimääräistä mielipahan luomista. Action-pohjaista taistelua avittavat myös peliin tuotu skilltree, jonka jokaisella osasella voi oikeasti vaikuttaa omaan pelityyliinsä vaikka pelaajalla onkin vaan käytettävissä yksi ja ainoa ase. Monipuoliset ja vaihdettavat kyvyt eivät toki tavallaan juurikaan juhli omaperäisyydellään, mutta itse pelissä ne toimivat enemmän kuin hyvin ja luovat juurikin sitä haluttua monipuolisuutta ja syvyyttä itse pelattavuuteen. Pelin kenttärakenne on myös varsin perinteinen ytimeltään, mutta se niiden laajuus onkin sitten aivan toiselta planeetalta. Kentissä on niin paljon tutkittavaa ja nähtävää, että välillä niiden koko saa jopa ihan kauhistumaan.
Tämän voisi myös kuvitella haittaavan itse peliä, mutta nämä alueet eivät kuitenkaan ole vain tyhjiä aromaita, niin siitä ei pääse erityisemmin syntymään ongelmaa.

Pelin heikkoudet ovatkin sitten valitettavasti itse tarinan kerronnassa. Wukong kuitenkin pohjautuu Kiinan Journey to the West kansanperinneteokseen, josta on moni muukin media ammentanut paloja vuosien saatossa, mutta Wukong tekee sen vielä syväluotaavammin ja se osittain onkin myös sen isoin ongelma.
Tarinan eri vaiheita ei-tietävänä voikin löytää itsensä usein erittäin hukasta, kun peli vähän kuin olettaa että kaikkihan tämän tarinan pääpiirteet jo tietävät.
Asiaa ei myöskään auta pelin hyvin autenttinen käännöstyö, joka saa välillä lauserakenteillaan pelaajan pään niin pyörälle ettei siitä tahdo oikein jäädä mitään mieleen.
Teknisesti peli on toki osittainen mestariteos ja todellinen taidonnäyte, mutta samalla hieman liiankin vaativa tapaus koska vaikka peli onkin nätti kuin sika pienenä, niin ei se silmä karkki silti ihan oikeuta sitä, miten peli pyörii kaikilla alle 3000€ laitekokonaisuuksilla.
Kaiken kaikkiaan Musta Myytti on kuitenkin erittäin hyvä sekä viihdyttävä videopeli, vaikka ei välttämättä mikään innovaatioiden suurin tähdenlento.

1. Balatro

Videopeleissä on parasta niiden monipuolisuus.
Ne voivat kertoa tarinoita arkisista kuin myös täysin utopistisista asioista.
Niiden avulla voidaan käsitellä menetystä ja kuolemaa kuin myös elämän pieniä iloja, tavoitteiden saavutusta ja ystävyyttä.
Niissä voi pelaaja olla kuka tahansa ja tehdä mitä tahansa.
Tai sitten peli voi olla puhdas korttipeli perinteiselle korttipakalla lisätwistein varustettuna.
Balatro on äärimmäisen kova esimerkki siitä, että laadukas videopeli ei tarvitse taakseen lukuisia kehittäjiä, pohjatonta rahasäiliötä, vuosien markkinointia, ei huipputeknologiaa eikä edes superinnovaatiota. Joskus vaan riittää yksinkertaisesti se, että pelin ydinidea on äärimmäisen nerokas ja koukuttava ja että sen ympärille on osattu kasata juuri sopivista palikoista juuri oikeankokoinen videopeli.

Balatrossa parasta on ehdottomasti juuri se, että sitä voi pelata kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa ja kuinka siihen on helppo päästä sisään ja vaikea päästää irti.
Peli osaa olla myös ääreensä haastava ja välillä jopa RNG-jumalten takia aivan mahdoton, mutta ei siltikään niin ärsyttävä, että se söisi peli-iloa.
Balatro on yksinkertaisesti vaan huikea videopeli.

Drifun valinnat

3. S.T.A.L.K.E.R. 2: Heart of Chernobyl

Vuoden kolmanneksi paras peli on ongelmistaan huolimatta Stalkerin vuosikausia odotettu jatko-osa, joka tuo klassikkopelisarjan onnistuneesti nykypäivään.
Kunhan vaikeustason lyö tappiin niin tarjolla on sitä vanhaa kunnon Stalker-menoa, jossa hengestään pääsee ennen kuin ehtii kissaa sanoa, mutta sama tietenkin pätee myös vihollisiin.
Tämä tekee viholliskohtaamisista mukavan jännittäviä, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömiä.
Kun ottaa huomioon pelin kehitysongelmien syyn, on Stalker 2:n pienet kauneusvirheet helppo antaa anteeksi.
Zonessa seikkailu on kokemus jo nyt.

2. Metaphor: ReFantazio

Atlus ei poikkea paljoa tutulta Persona-reitiltään Metaphorissa, mutta uutta ja vanhaa yhdistetään kuitenkin erittäin pätevästi.
Personasta hahmonkehitystä on muutettu paljon vapaammaksi, mikä tekee hankalampien bossien haastamisesta astetta mielenkiintoisempaa.
Kun vaihdettavana ei olekaan enää vain päähahmon Persona, vaan koko hahmokaartia pääsee muokkaamaan mielensä mukaan, voi tiimin hioa täydellisen sopivaksi juuri jokaista tappelua varten. Tarvetta tälle ei toki lähes koskaan ole, mutta sen mahdollisuus on kuitenkin arvostettavaa.
Pelin visuaalinen ilme on myös mitä parhainta ja iso plussa tässä minimalistisen UI-designin maailmassa.

1. Balatro

Pelivuoden 2024 freesein tapaus saapui ketään yllättämättä isojen studioiden sijaan yksittäiseltä indie-kehittäjältä.
LocalThunkin Balatro addiktoi heti ensimmäisestä pelikerrasta alkaen ja juuri sopivaan tahtiin koveneva vaikeustaso pitää koukussa pitkään.
Korttien ja jokerien kombottamisen oppii nopeasti, mutta parhaiden yhdistelmien löytäminen ja saavuttaminen vie aikansa.
Samankaltaista helmeä saattaa olla turha odottaa ihan pian, mutta Balatro on kuitenkin selvä merkki siitä, että elämme indie-pelien kulta-aikaa.

Tootsin valinnat

2024 ei ehkä löydy parhaiden pelivuosien listalta, mutta kyllä sitä tällaisen pikkulistan täyttää.
Lisärit ja remaket menettävät pisteitä täysin uusiin peleihin verrattuna, joten sori Persona 3 Reload ja Elden Ring Shadow of the Erdtree, koska ihan vaan laatua tuijottamalla ne saattaisi seuraavalta listalta löytyä.

3. Indiana Jones and the Great Circle

”Intiaani Joonaksen” uusi seikkailu puhdistaa paskan viidennen elokuvan maun suusta erittäin tehokkaasti.
Machine Games ei ole viisaasti lähtenyt jäljittelemään pelimaailman aikaisempia Indiana Jones -pelejä, vaan ottanut enemmän mallia Eidos Montréalin Deus Ex -peleistä sekä Arkanen hienoista Dishonoredeista. Indy seikkailee pienissä hubimaailmoissa, joissa kaikkialle pääsee usealla eri tavalla ja jossa jokainen tila tuntuu uudelta pieneltä mysteeriltä.

Räiskintäpelinä peli on kuitenkin kohtuu keskinkertainen, joka on varmasti tarkoituksellinen keino ohjata pelaajaa hiippailemaan ja mäiskimään Suomenkin politiikassa kovassa huudossa olevia nasuja nyrkeillä. Peli menettää viehätystään toisella puoliskolla ja on muutenkin ylipitkä, mutta Vatikaanissa seikkailua voi suositella varauksetta kaikille hyvien pelien ystäville.

2. Metaphor: ReFantazio

Metaphor on jatkoa Persona 5:lle, mutta tällä kertaa lukio on vaihtunut perinteisempään JRPG-elementeillä kuorrutettuun keskiaikafantasiamaailmaan.
Vuoropohjainen taistelu on myös hieman erilaista, koska tällä kertaa pelaaja voi valita jokaiselle hahmolle mieleisensä jobin.
Mitään älyttömän syvällistä ei systeemiltä kannata odottaa, mutta se pysyy mielenkiintoisena pelin vajaan 70 tunnin pituuden ajan.

Persona-sarjan tyyliin pääpaino on kuitenkin toverien kanssa hengaamisessa, olkoonkin että tällä kertaa teinityttöjen kanssa treffailu on jätetty pois.
Tarina on (yllätys yllätys) selkeä metafora poliittisten ääriliikkeiden nousulle, eikä peli yritä Ubisoftille tutussa united smile -hengessä olla kaikille kiltti.
Suosittelen kaikille, joille Persona 5 maistui ja jotka haluavat jotain oikeasti uutta.

1. Final Fantasy VII Rebirth

“Mutta Tootsi! Eikö remake-pelien pitäny saaha miinuspisteitä?!?”
No joo, mutta FFVII Rebirth on silti vuoden paras peli ja sillä piste.
Final Fantasy VII:n maailma on käännetty moderniksi avoimeksi maailmaksi erittäin onnistuneesti ja kun tämä yhdistetään Remakessa esiteltyihin parhaisiin moderneihin JRPG-mekaniikkoihin niin lopputulos on ikimuistoinen.
Rebirth on ennen kaikkea tunnelmallaan erottuva teos.

Peli näyttää ja kuulostaa mahtavalta, hahmot ovat kaikessa animemaisuudessaan viihdyttäviä, eikä huonot vitsit vie painoa tarinan vakavammilta hetkiltä.
Kritiikkinä voi sanoa, että päätarinan osalta alkuperäisen FFVII:n juonesta eroavat hetket olisi voinut jättää väliin, ellei niille tule jotakin mahtavaa tarkoitusta sarjan kolmannessa osassa.
Joka tapauksessa kyseessä on ns. must-play kaikille alkuperäisen ystäville.

NK:n valinnat

Pelivuosi 2024 oli jotenkin kummallinen. Monta vuotta on nyt menty perätysten siten, että vuodessa ilmestyy ainakin yksi tai kaksi omissa mieltymyksissäni S-tierin peliä, jotka tietää jo ennen niiden ilmestymistä päätyvän GOTY-listalleni. Ja sinne ne ovatkin päätyneet. Tänä vuonna ei kuitenkaan ole ennakkohypeissä ollut mitään sellaisia messiaspelejä joita on odottanut vuosia kuin kuuta nousevaa, joten voitaneen sanoa reiluuden nimissä että kaikki pelit lähtivät samalta viivalta kilpailemaan allekirjoittaneen suosiosta.
Luigi’s Mansion 2 HD ei valitettavasti päässyt kärkikolmikkoon mutta onko siihen syynä oma ”ei uusioversioita GOTY-listoille” -sääntöni vai tämän todella tarpeellisen uusiojulkaisun lopullinen laatu?
Mene ja tiedä kuten edesmennyt selostajalegenda aina samettisella äänellään sanoi mutta se Tapsasta, tässä tulee tämän vuoden parhaat kolme peliä.

3. Pokémon Trading Card Game Pocket

Joku voisi luulla että pelivuosi oli jotenkin huono kun enimmäkseen rahastamisella elävä mobiilipeli pääsee mainituksi tällaisessa listauksessa, mutta niin se vain oli itselleen myönnettävä että virtuaalikorttipeli osoittautui yhdeksi tänä vuonna eniten omaan makuhermoon osuneista pelitapauksista.
Homma alkoi leikkimielisellä latauksella, jossa tarkoitus oli vain testailla pelin pakkarepäisymekaniikkaa, eli siis asiaa joka oli pelin ennakkomatskuissa hassulla tavalla kiinnittänyt suurimman huomioni. Tästä sitten muutamia pakkoja avattuani (mekaniikka on juuri niin tyydyttävän tuntuinen ja kuuloinen kuin ounastelinkin by the way), huomasinkin että taskuhirviöitä on kertynyt sen verran kiva määrä, että jatketaanpa availua niin kauan kun ilmaiseksi hupia vielä riittää.
Mukana oli lapsuudesta tuttuja kortteja, kuin myös aivan uusia lappuja, joiden visuaalinen anti miellytti harjaantunutta Pokémon-silmääni.
Pelissä aukesi koko ajan siellä ja täällä jotain pientä bonaria jolla sai taas avattua lisää pakkoja, ja kohta sitä huomasikin jo olevansa ihan koukussa peliin.
Tästä oli vielä matkaa online-taistoihin, jotka noudattavat oikean elämän TCG-sääntöjä, joskin erittäin paljon kasualisoituna.
On viikottaisia ja kuukausittaisia eventtejä, lisää kortteja on luvassa tasaisin sisältöpäivityksin, on korttien vaihtelua kaverilistalaisten kanssa, ja parasta on se että pelistä voi nauttia laittamatta siihen penniäkään kiinni.

Pokémonin mobiilikorttipeli on itselleni vuoden ylivoimaisesti kovin yllättäjä, ja se näyttää uhkaavasti olevan myös kohtapuoliin eniten koskaan pelaamani mobiilipeli.
Toimivaa ja koukuttavaa matalan kynnyksen hupia. Juuri sellaista mitä mobiilipelin pitääkin olla.
Eikä ole muuten edes sovelluksensisäisiä mainoksia joten suuret lisäpisteet tekijätiimille tästä.

2. Prince of Persia – The Lost Crown

Keski-ikäinen Prince of Persia -videopelinimike oli monen monta vuotta limbossa.
IP:n omistava Ubisoft tehtailee nykyään pahempaa vuosipäivityspaskaa mitä EA on ikinä tehnyt, ja ainoa vähänkään Persian kruununperijästä muistuttava asia oli monen vuoden ajan Sands of Timen uusioversio, joka on kaikessa kehityshelvetissään muuttunut enemmänkin epähauskan meemin asemaan.
Viime vuoden kesällä saatiin kuitenkin kokea pienimuotoinen ylläri, kun Ubisoft julkisti upouuden Prince of Persia -pelin olevan jo pitkällä kehityksessä, ja mikä herkullisinta, olisi peli 2D-metroidvania. Pieniä epäilyksiä oli kuitenkin koko ajan peliä kohtaan sillä Ubisoft jos kuka onnistuisi kyllä täysin pissimään herkullisimmatkin premissit, mutta hieman ennen pelin julkaisua kun pääsi kokeilemaan pelin demoa, se oli menoa sen jälkeen.

Uusin Prince of Persia laittaa täpän kaikkiin laadukkaan metroidvanian bokseihin, ja samalla se tuo myös paljon omia mausteitaan genreen.
Pelin taistelumekaniikat ovat kuin laadukkaissa tappelupeleissä konsanaan, ja loppupuolen tasoloikkapuzzleiluhaasteet saavat solmuun niin sormet kuin aivonystyrätkin.
Pomotaistelut ovat kahdesta käytössä olevasta ulottuvuudestaan huolimatta kekseliäitä ja visuaalisesti hienoja, ja pelin juonikin osaa tarjota pari hienoa kierrepalloa joita ei oikein odottaisi tämän genren edustajalta.

1. Unicorn Overlord

Ei ole mikään salaisuus että nautin suuresti TRPG-peleistä.
Vanhana Ogre Battle -veteraanina voin sanoa myös nauttivani erittäin paljon TRPG:n sisargenrestä SRPG:stä (Strategy Role-Playing Game), jonka edustajat on kuitenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta laskettavissa parin käden sormilla, ja nekin kädet kuuluvat T-Rexille.
Visuaalisen näyttävyyden mestaripelitalona tunnettu VanillaWare, päätti kuitenkin kaikessa hienoudessaan palkita meidät genren fanit tällä hienolla nimikkeellä, joka lyö sen tason kunnarin että se jättää sysää Ogre Battlet tyylillä pois genren ylivaltiaan paikalta.

Unicorn Overlord ei ole missään nimessä peli kaikille.
Se on täynnä numero- ja stattimanagerointia, piinkovaa haastetta ja lukuisten hahmojensa vuoksi pelin tarina voi tuntua hieman vaikeasti seurattavalta.
Jos pelille kuitenkin antaa mahdollisuuden, se vie takuuvarmasti sydämen.
Pelin perusmekaniikat ovat jo yksinään sellaisia, että niiden pariin saa upotettua pelin lähemmäs sataa menevästä pelikellosta useita kymmeniä tunteja, ja jos ei pääjuoni jostain syystä nappaa, on pelimaailma ahdettu täyteen kaikenlaista lisätekemistä, joka pitää pelaajan kuin pelaajan viihtyneenä tuntikaupalla.
Unicorn Overlord on Atlus-pelitalon käsittämättömän kovan pelivuoden ehkä se vähiten parrasvaloissa viihtyvä tapaus, mutta minun silmissäni se on vuoden 2025 paras videopeli.

Osen valinnat

3. Clickolding

Klikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklik.
Muuta ei tästä hienosta tapauksesta tarvitse sanoa.

2. Stellar Blade

Ai tykkäät NieR-sarjasta ja olet myös perverssi? Tässä olisi siis peli sinulle!
Korealaiset sekoittivat onnistuneesti DmC:n nopeaa toimintaa ja Souls-pelien mekanismeja.
NieR: Automatasta on sitten varastettu juoni ja ulkoasu.
Hirveästi en jaksanut peliä hypetellä joten pelin kova laatu tuli itselle vastaan vuoden parhaana yllätyksenä kuin hyvä hanuri vasten verkkokalvoja konsanaan.

1. Like A Dragon: Infinite Wealth

Vaikka Yakuza-sarja on spin-offien takia kehittynyt melko lailla vuosittaiseksi sarjaksi, oli tässä ehditty jo neljä vuotta odotella Ichibanin paluuta.
Meno on edelleen taattua häröilyä ja kivenkovaa vuoropohjaista ropetusta.
Heikot valittaa ähkystä, voittajat nauttivat jokaisesta sekunnista.

Andzerxin valinnat

Jopas oli kummallinen pelivuosi. Pelialan puolelta kuului vain synkkiä uutisia ja päällä on vain odottava tunne.
Mikkis ja Sony toki ilahduttivat Indiana Jonesin ja Astro Botin kaltaisilla yllätyshiteillään, mutta muuten heidän tallissaan tuntui olevan hiljaista.
Nintendolle tämä oli melkoinen täytevuosi ennen tulevaa Switch 2:sta lukuisine uudelleenjulkaisuineen ja kokeellisilla prinsessa peleillään.
Uusia pelejä tuli kuitenkin jonkin verran pelattua tämän vuoden puolella, josta haluan nostaa ne itselleni hauskimmat tapaukset.

3. Tekken 8

Rautanyrkin kahdeksas tuleminen paikkasi seitsemännen osan epäkohtia tarjoamalla monipuolisempaa sisältöä yksinpelaajille viihdyttävän tarinatilan ja opettavaisen Arcade Questin muodossa, sekä verkkopelaajia muistettiin kattavilla moninpelitiloilla joissa vastustajia riittää tämän konsolisukupolven loppuun asti.
Sulavasti rullaavat taistelut hienoine animaatioineen, Heat-systeemin kaltaiset uudistukset ja värikäs hahmokaarti saivat meikäläisen pysymään visusti sohvan äärellä ja hyppäämään matsista seuraavaan.

2. Prince of Persia: The Lost Crown

Prince of Persia soveltuu täydellisesti Metroidvania-muottiin kinkkisellä tasoloikinnallaan ja tyydyttävällä combatillaan.
Ajan rikkoman vuoriston tutkiminen oli mukavaa puuhaa ja haastavat pomotaistelut pakottivat keskittymään pelaamiseen.
On sääli ettei peli onnistunut löytämään isoa yleisöä ja täyttämään Ubisoftin odotuksia.

1. Astro Bot

Hetkeen en ole kokenut näin puhdasta pelaamisen iloa kun aiemmin lähinnä teknologiademoista tutun Astro Botin täyspitkä seikkailu, sai leveän hymyn naamalle miltei joka kentän kohdalla. Poissa ovat ylipitkät välivideot, pakolliset kävelyosuudet, aseiden ja varusteiden pistekertoimet ja muu Sonyn yksinoikeuksista viime vuosina tuttu hevonpaska.
Ei, tässä on vain löyhä tarina + yksinkertainen päähahmo, ja pelaajan annetaan itse vapaasti tutkia pelin hienoja kenttiä ja niihin ympättyjä gimmickejä.

Tasoloikkien suurystävänä nautin pelin tarjoamasta keräilyfestistä, jota on väritetty vanhoilla tutuilla PlayStation-hahmoilla jotka kieltämättä saivat kaipaamaan niitä vanhoja hyviä aikoja. Kenties Sony voisi oppia jotain Concordin epäonnistumisesta ja Astro Botin hyvästä vastaanotosta tuomalla rakastettuja pelisarjoja takaisin.
Joka tapauksessa Astro Botin tähtihetki oli iso voitto tasoloikkafaneille.

Lionheadin valinnat

Sikälimikäli olisin perinteisesti kirjoittanut listaa samalla kun muu väki ruoskii vauhtia deadlinen häämöttäessä, lista voisi olla vähän erilaisempi.
Perustasoa parempi pelivuosi oli 2024 kun ”isot” nimikkeet ei ole viemässä kaikkea palstatilaa.

3. Palworld

Peppukipeiden Nintendo-fanipoikien lempilapsi, ja nämä tahot tuskin ovat edes peliä pelanneet.
Eihän se Switchillä edes pyörisi, joten ymmärrettäväähän tuo.
Harvoin sitä tulee enää pelejä ostettua kahteen kertaan mutta tästä tuli poikkeus.
PC-versiota tuli hakattua julkaisuikkunassa ja pleikkariversiota sitten loppuvuodesta.
Idyllistä mökkiä (lue: orjatehdasta) rakentaessa aika kuluu kuin siivillä.
Orjat jauhaa kamaa liukuhihnalta vain jotta pelaaja voi käydä kuolemassa aina uudestaan ja uudestaan.
Kerrassaan mukavaa grindiä jota voi harrastaa tunnin pari illassa, ainakin siihen saakka kunnes ragequit iskee kun otat vääränlaisen kopin jostain random tulipallosta.

2. Steamworld Heist 2

Vuoden yllättäjä.
Ensimmäisen osan jättämä kädenlämpöinen paskanmaku, oli edelleen suussa kun hyökkäsin toisen osan kimppuun.
Haastetta on edelleen joko sopivasti, tai perse edellä puuhun -tasoisesti joka on usein käytännössä se ainoa vaihtoehto, mutta kun hahmoluokkia ei enää sidota hahmoon vaan aseluokkaan, tekee tämä pieni viilaus pelikokemuksesta huomattavasti enemmän vaihtoehtoja antavan.
Jopa karttanäkymässäkin pääsee räiskimään ja etsimään aarteita.
Ei voi muuta kuin hattua nostaa ja ihmetellä miten tämä peli meni niin monen ”tosimieshooceepelaajan” tutkan alta.
Kai ihmiset vaan tykkää paskasta joka ei yllätä.

1. Warhammer 40 000: Space Marine 2

Vuoden kovin moninpeli pelissä jota kukaan ei odottanut?
Vaikka kampanja taputteli edellisen osan juonen siihen malliin että pelaajat voivat nukkua yönsä rauhassa, ja olihan se stoori näin emmentaalista nauttivana melkoinen matka, ei toki tarinan puolesta vaan ihan pelillisesti.
Tuntuma ja Warhammer 40k- maailma vaan vetää puoleensa.
Mutta se pelin isoin suola, moninpelipuoli, vaan edelleen kiskoo puoleensa vetämään ne kuuluisat ”vielä pari kierrosta”, ja vaikka omistuksesta löytyy myös vuoden isoin moninpelitapaus, Helldivers 2, palaan paljon mieluummin sotavasaroinnin maailmaan.

Cerkerin valinnat

Vaikka tästä vuodesta olisi odottanut hiljaisempaa välivuotta, ei vuodesta jäänyt puuttumaan hyviä pelejä, joista mainittakoon muutama.
Prince of Persia: Lost Crown, Astro Bot, Legend of Zelda: Echoes of the Past, Mullet Madjack sekä Unicorn Overlord, joka oli todella lähellä päästä listalle, sekä Shin Megami Tensei VV, jolle annan kunnianimen Vuoden Kovimpana Remasterina (ohitse jopa Luigi’s Mansion 2:n!!).
Mutta kuten aina, vain kolme voi olla vuoden kovinta peliä.

3. Nine Sols

Mitä tapahtuu kun Hollow Knight ja Sekiro tekevät lapsia? Syntyy Nine Sols.
Nine Solsissa pelaajat ohjaavat mystistä Yi nimistä kissahahmoa läpi monimutkaisen kompleksin, samalla piesten atomeiksi kaikki, jotka vaan sattuvat kävelemään vastaan.
Taistelut pelissä ovat miltei yhtä simppeleitä kuin Hollow Knightin, yhdestä näppäimestä lyö, toisesta voi ampua jousipyssyllä.
Oman lisämausteensa tuo parry-mekaniikka, sekä Sekiron stagger-mekaniikkaa mukaileva internal damage, mitä kertyy pikkuhiljaa vihollisille.

Ikävä kyllä metroidvaniana Nine Sols on eri ole genren parhaimpia.
Peli on hyvin lineaarinen eikä mikään avattavista kyvyistä yllätä vanhoja konkareita.
Mutta kun taistelumekaniikka, pomotappelut, musiikki sekä Taoistinen esitys on vertaansa vailla, niin peli ampaisee helposti vuoden kovimpien joukkoon.
On suorastaan rikollista ettei Nine Solsia ole huomioitu missään sen suuremmin, mutta oletettava syy löytyy tekijätiimin saaren vierestä.
Peli löytyy vielä tällä kirjoitus ajankohtana Game Passistä, joten kellään teillä ei ole mitään syytä olla kokeilematta sitä.

2. Metaphor: ReFantazio

Metaphor on Atluksen kolmas JRPG tälle vuodelle, sekä ainoa “uusi” peli.
Käytän sanaa ”uusi” lainausmerkeissä koska loppujen lopuksi Metaphor on jonkin asteen juhlapeli joka juhlistaa Atluksen pitkää taivalta japsiroolipelien parissa, ja sen takia se onkin täynnä viittauksia heidän muihin JRPG sarjoihinsa.
Yritäpä kerätä ne kaikki!

Pelinä Metaphor käyttää tuttua ja turvallista Personan muotoista muottia.
Peli on jaettu päiviin, joina voi kasvattaa statsejaan, jutella tiimikavereille tai muille tuttaville, tai grindata itseään kylläiseksi luolastoissa, joita pelissä kyllä riittää.
En ole vieläkään aivan varma tekikö päivä-mekaniikka enemmän hallaa pelille kuin hyvää, varsinkin kun lopussa minulle jäi kokonaiset 20 päivää ylimääräistä aikaa, kun olin jo kaiken tehnyt. Omasta mielestäni tekemisen vähyys ei ole huono asia, sillä jotenkin on aina ärsyttänyt Persona-peleissä kuinka kaikkea ei ole mahdollista nähdä NG:n aikana.
Pelimekaniikoiltaan Metaphor on omalaatuinen sekoitus Personaa ja Shin Megami Tenseitä, mikä ei missään vaiheessa tuntunut pahalta, muttei kovin hyvältäkään.

Tarinallisesti peli alkaa todella vahvasti ja omasta mielestäni koko reissu oopperatalon katolle asti oli aitoa kultaa, eli sellaiset 50 tuntia 70 tunnin JRPG:stä.
Ainoa heikko osa oli päähahmo, joka oli jätetty tyhjäksi nukeksi, jotta pelaaja voisi täyttää hahmon saappaat.
Mikä voi toimia Persona peleissä, mutta kun kyseessä on hahmo jonka pitäisi tulla äänestetyksi kuninkaaksi, ei miltei mykkä päähahmo oikein sovi.
Ikävä kyllä oopperatalon jälkeen tulee myös selväksi, että tekijöillä iski kiire ja peli piti saada ulos, sillä oopperatalon jälkeen pelin juoni ja taistelut etenevät huikean hektistä tahtia ja loppu onkin aikamoinen lopahdus.
Suosittelen odottelemaan vääjäämätöntä korjattua versiota ennen hankkimista, jos et vielä ole Metaphoria hankkinut.

1. Lorelei and the Laser Eyes

Viime vuoden puzzleilujen kuningas, Void Stranger, saapui Suomesta, ja tämän vuoden paras peli tuli naapuristamme Ruotsista.
Lorelei and the Laser Eyes on harmaasävytteinen pulmapeli jossa tutkitaan kartanoa, missä mysteerit kasautuvat kuin talo täynnä lehtiä.
Kartanoa tutkiessa tutustutaan mitä ihmeellisempiin hahmoihin, perehdytään salaliitoista suurimpaan ja eksytään sokkelossa.
Sen enempää en voi spoilaamatta kertoa.
Jotta pelin mysteerit voivat avautua, ovat paperi ja kynä käytännössä pakollisia.

Kaksi sivua muistiinpanoja ja 17 tuntia myöhemmin katselin pelin lopputekstien rullausta, samalla pidätellen itkuani.
Olin ehkä viimein ulos tuosta kirotusta talosta, mutta juuri kuten pelin loppulaulu sanoo, tapaamme vielä.
Lorelei and the Laser Eyes ei ole vuoden suurimpia julkaisuja, mutta se on minulle vuoden paras videopeli, koska pala minusta jäi tuohon taloon enkä usko että saan sitä palasta enää ikinä takaisin.
Lorelei and the Laser Eyes kuuluu samaan kaartiin Outer Wildsin ja Void Strangerin kanssa niinä peleinä, jotka haluan pelata heti uudestaan kun menetän muistini.

Osen valinnat

Heti alkuun disclaimer: Baldur’s Gate 3, Jagged Alliance 3, Dredge, Dave the Diver ja monet muut kiinnostavat pelit on minulla vielä pelaamatta, joten hankala uskoa että tämä top 3 olisi mitenkään lopullinen omalla kohdalla. Dead Space, Metroid Prime Remastered, Like A Dragon: Ishin ja muut uusinnat jäävät myös pois uusien tieltä.

3. Like a Dragon Gaiden : The Man Who Erased His Name

Yakuza-sarjan pelejä tulee nykyään ulos melkein vuosittain ja tämä passaa minulle erittäin mainiosti. Gaiden on mukavan tiivis välipala isojen pääosien välissä. Meno on kuin vanhoissa osissa konsanaan eli Kiryu vetää jokaista tyyppiä pataan ja vasta sitten alkaa kyselemään. Välillä sitten käydään karaokessa ja ryypätään kavereiden kanssa… pelissä siis. Peli ei todellakaan uudista tai kehitä sarjaa pahemmin eteenpäin, mutta miksipä sitä mennä muuttamaan toimivaa kokonaisuutta?

2. Pikmin 4

Vuoden suurin yllätys. Aiemmin olin pelannut vain sarjan kolmannen pelin, enkä hirveästi siitä välittänyt. Neloselle päätin silti antaa mahdollisuuden ja nopeasti tämä sitten kolahti ja kovaa. Tässä on hyvä esimerkki siitä miten pienillä muutoksilla ja hiomisella saadaan ”ihan kivasta” pelisarjasta jopa loistava. Pelaaminen on vaivatonta ja kokonaisuus vaan toimii. Innostuin myös sarjan ensimmäiset kaksi osaa läpäisemään tämän neljännen osan jälkeen ja ehkä pitäisi antaa kolmoselle myös uusi mahdollisuus?

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Voi jumpe mikä yllätys!?!? BOTW on yksi parhaista Zelda-peleistä ja TOTK vetää kaikessa vielä paremmaksi. Uudet kyvyt, rakentaminen ja kolmen ”valtakunnan” välillä hyppely parantavat jo melkein täydellistä kokonaisuutta entisestään. Tylsä valinta vuoden peliksi, mutta hankala tästä on paremmaksi vetää.

Drifun valinnat

3. Honkai: Star Rail

Olen pelannut Honkaita päivittäin sen julkaisusta lähtien enkä osaa sanoa onko se siltikään edes kovin hyvä peli? Silti se pääsi tämän listan kolmanneksi, hyvä pelivuosi.

2. World of Warcraft Classic: Season of Discovery

World of Warcraft ennen lisäosia on osassa pelin yhteisöä pyhä lehmä; mestariteos, joka ei kaipaa muutoksia. Onneksi heitä ei kuunneltu, vaan Blizzardin WOW Classicista vastaava tiimi päätti rohkeasti lähteä kokeelliselle tielle julkaistessaan kausittaisen Season of Discovery -pelimuodon. Tässä versiossa vanilla World of Warcraftiin tuodaan uusia kykyjä, jotka pelaajien pitää pelimaailmaa tutkimalla löytää. Osan saa helposti vain vihollisia tappamalla, kun taas jotkin kyvyt on piilotettu pitkien questketjujen palkinnoksi.

Pari ensimmäistä päivää pelin julkaisun jälkeen tarjosivat parhaan MMO-pelikokemuksen pitkästä aikaa, kun Classic-yhteisö lähti yhdessä selvittämään mitä kaikkea vanhaan tuttuun pelimaailmaan olikaan lisätty. Samalla pelissä tasokatto on rajattu 25:en, mikä tarjoaa täysin uuden ”metan” peliin ja pitää pelikokemuksen hyvin erilaisena kuin tavallisesti. Peliä on myös muutettu siten, että tälle uudelle tasokatolle on ”luotu” myös loppupelin sisältöä muuttamalla vanha tuttu Blackfathon Deeps- dunkku 10 pelaajan raidiksi. Uutta sisältöä on myös tulossa nopeaan tahtiin ja seuraavaa päivitystä on tiedossa jo todennäköisesti tammikuussa.

1. Baldur’s Gate 3

Baldur’s Gate ei roolipelien ystäville esittelyä kaipaa, ja vähänkään pc-pelaamiseen tutustuneet ovat todennäköisesti edes pelisarjan nimelle altistuneet. Tällaisen statuksen pelisarjalle jatkon tuottaminen vuosikymmeniä viime osan jälkeen kuulostaa lähinnä katastrofilta, mutta koska suurten pelituottajien sijaan vastuu lankesi Divinity: Original Sineistä suureen suosioon nousseelle Larian Studiosille, oli kasassa mestariteoksen ainekset.

Tietokoneroolipelit kokivat uudelleensyntymän 2010-luvulla Pillars of Eternityn kaltaisten teosten myötä ja Baldur’s Gate 3 tuntuu olevan tämän kehityksen päätepiste. 90-luvun roolipelien laajuutta on ollut vaikea toistaa modernien pelien vaatimien tuotantoarvojen vuoksi, mutta Baldur’s Gate 3:ssa päästään erittäin lähelle. Mitään vastaavaa ei olla nähty pitkään aikaan ja vaikea nähdä lähitulevaisuudessa saavutettavan samaa tasoa. Kai se on sitten ihan hyvän pelin merkki..?

NK:n valinnat

Pitkästä aikaa pelivuosi, jolloin jäi vajavaisen ajan vuoksi pelaamatta sellaisia pelejä jotka saivat huippuluokan arvostelupisteet ja ylistykset. Olen pahoillani Spider-Man 2 ja Alan Wake 2 ja Baldur’s Gate 3 mutta aina ei vaan ehdi. Näitä seuraavia kolmea peliä kyllä ehdin vuonna 2023 pelaamaan senkin edestä.

3. Gravity Circuit

Heittäkää huoletta roskiin kaiken maailman Alan Wake 2:t ja Cities Skylines 2:t.
Tämän vuoden ylivoimaisesti paras kotimainen videopeli on Mega Man X:n suuntaan häpeilemättömästi flirttaileva Gravity Circuit. Yhden miesoletetun rakkauslaulu 16-bittisten toimintatasoloikkien suuntaan pääsi yllättämään täysin takavasemmalta, ja olisi varmasti maistunut kuin puuro jouluna ilman allekirjoittaneen Mega Man- tai Capcom-fanitustakin.

Kupletin juoni on kaikille sinisen sankarin pelejä, niitä hyviä siis eli ei Battle Networkeja, pelanneille varsin tuttu. Kahdeksan pomorobottia romuttamoon, näiltä haltuun näiden erikoiskyvyt jotka helpottavat matkaa, viimeiset vaikeahkot kentät pienellä kuumottelulla läpi ja sen jälkeen loppubossia käkättimeen jonka jälkeen maailma onkin pelastettu helvetin hyvän videopelin lopputekstien rullatessa ruudulla. Tämä kaikki uskomattoman terävien kontrollien, prikulleen aiheeseen istuvan soundtrackin ja tismalleen oikeassa kulmassa kohoavan haastekäyrän ollessa vahvasti läsnä. Tukekaa kotimaista osaamista ja ostakaa Gravity Circuit. Ette pety.

2. Street Fighter VI

Ei varmaankaan ylitä uutiskynnystä, että meikäläisellä on GOTY-listan kolmen parhaan joukossa perinteiseen tyyliin yksi Capcomin peli ja (SPOILERS!) yksi Nintendon peli. Tällä kertaa Capcomin peli jäi toiseksi mutta huonolle ei Street Fighter VI suinkaan hävinnyt, vaikka se olikin upea, Feeniks-linnun kaltainen nousu loisteliaisuuteen viitososan kokonaisvaltaisesta nihkeydestä.

Kuudes katutappelija tarjoaa meille koko elämänsä ajan genren parissa viihtyneille sangen vähän, loistavan ja täydellisyyteen asti hiotun balanssinsa lisäksi, mutta peli loistaakin niillä osa-alueilla joita eivät kovimmat videopelitappelupukarit oikein osaa katsoa. SF VI on kaikkien aikojen laajimman käyttäjäkynnyksen omaava tappelupeli, ja tämä on siis kehu eikä mikään dumaus liian helpoksi vauvapeliksi. Täydet noviisit saavat pelistä paljon irti uusien kontrollisysteemien myötä, mutta myös tunkion kukoksi (onnea vaan verkkopelissä japsivastustajia vastaan) voi myös treenailla käsittämättömän laajan harjoittelutilan avulla. Kaikessa camp-henkisyydessään positiivisen puolelle kallistuva yksinpelikampanja tarjoaa hienoa fan serviceä kaikille Capcomin historiaa tunteville, ja teknisellä puolella moninpeli toimii kuin rystynen otsalohkoon konsanaan. Upea videopeli joka jatkaa vain kasvuaan tulevina vuosina, ja tullaan varmasti muistamaan pitkään pelinä, joka palautti Street Fighterin tappelupeliskenen ylivoimaiseksi ykköseksi.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Tuntuu hieman oudolta laittaa viimeisin Zelda-huippu ykköseksi sillä siitä ei riittänyt kehut ja ylistykset ihan niin pitkälle loppuvuoteen mitä aikoinaan pari kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä Breath of the Wildista. Kun kuitenkin päätin tätä GOTY-valintaa varten käynnistää pelin muutaman kuukauden tauon jälkeen, muistin taas kuinka käsittämättömän kovasta teoksesta onkaan kyse.

TOTK parantaa kaikilla mahdollisilla osa-alueilla sellaisesta pelistä, jota on tituleerattu monissa asiantuntijapiireissä tämän vuosituhannen parhaaksi peliksi, ja yhdeksi kaikkien aikojen videopeleistä siinä samalla (BOTW siis, ei suinkaan Forza Horizon 3). Se on temppu, joka on melkoisen laatutekeleen merkki, mutta tämän pelin loistavuus on niin paljon muutakin. Se on kaikessa tuttuudessaan kuin palaisi paikkaan jossa on elämänsä aikana viettänyt läjäpäin ikimuistoisimpia videopelimuistoja, mutta se on myös paljon uutta siinä sivussa. Sen pelilliset uudistukset ovat sellaisia jotka tulevat tekemään tulevien vuosien open world -pelien pelaamisesta hieman jopa kiusallista, sillä ne eivät varmasti tule tarjoamaan niin paljon keksimisen ja oivaltamisen riemua pelimaailmoissaan mitä TOTK tekee käytännössä joka toinen hetki vielä pitkään pelin läpäisynkin jälkeen. Aivan kuin Mario Galaxylle kävi aikoinaan, on jatko-osa pelinä parempi mutta perintö tulee olemaan aina ekan osan puolella. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa että Tears of the Kingdom on äärimmäisen kovan pelivuoden 2023 paras videopeli.

Tootsin valinnat

2023 oli erittäin vahva pelivuosi ja Xboxia lukuun ottamatta kaikille alustoille tuli jokin muistamisen arvoinen peli. Parhaimmista tarkemmin alempana, mutta mainitsemisen arvoisia niiden lisäksi ovat ainakin BattleBit Remastered ja Cyberpunk 2077: Phantom Liberty. Kaikkea ei myöskään millään ehtinyt pelaamaan, josta pahoittelut kaikilla hyville peleille joita arvostan vasta muutaman vuoden päästä, jos ne ikinä tulee pelattua.

3. Final Fantasy XVI

Final Fantasy XVI ei ole välttämättä kovin hyvä Final Fantasy. Se ei ole edes JRPG, riippumatta siitä missä kategoriassa se oli TGA:ssa ehdokkaana. Vaikutteena on tällä kertaa ollut selvästi länsimaiset AAA-pelit viimeisen 10 vuoden ajalta, eli kamera seuraa hahmoa läheltä ja taistelun näyttävyys on tärkeämpää kuin mekaaninen tai taktinen syvyys. Voiko tällaisista lähtökohdista tulla sitten hyvä peli? No totta kai, se vaan vaatii pelaajalta kykyä sietää sekä japanilaisen että amerikkalaisen pelisuunnittelun huonompia puolia. Heille Final Fantasy XVI tarjoaa erinomaisen toimintapelin sopivalla määrällä ylivedettyä animepaskaa. Cliven tarina pysyy tarpeeksi mielenkiintoisena koko matkan ajan ja musiikkia jaksaa kuunnella vielä kuukausia pelin läpäisyn jälkeen.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Breath of the Wild oli vuoden 2017 paras peli. Yli kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan oli kuitenkin parempi erottautua kunnolla ja sen Nintendo saavutti remixaamalla sekä maailmaa että Linkin kykyjä. Kaikki eivät varmasti jaksa rakennella mitään kovin monimutkaista ultrahandilla, mutta heille peli tarjoaa entistä laajempia dungeoneita ja yleisesti BotW:ia parempia puzzleja. Tällä kertaa tarinakin jopa löytyy! Parasta avoimen maailman hiekkalaatikkoilua mitä rahalla saa ja hieno loppuhuipennus Switchin elinkaarelle.

1. Baldur’s Gate 3

Rehellisesti sanottuna en välittänyt paskaakaan Larianista tämän vuoden alussa. Divinity Original Sin 2 taisi istua Steamissa pelaamatta. Baldur’s Gate 3 oli ollut jo vuoden tai pari early accessissa eikä siitäkään tuntunut kukaan välittävän. Divinityä tuli testattua alkuvuodesta ja se oli sen verran mukava kokemus, että BG3 meni “sitten joskus jos on aikaa”-listalle. Sitten peli julkaistiin ja arvosteluiden hypessä olihan se pakko hankkia. Päätöstä ei tarvinnut katua hetkeäkään seuraavan 80 tunnin aikana. Harvassa ovat yksinpelit, jotka saavat heti pelaajan mielikuvituksen laukkaamaan ja vielä palkitsevat siitä. Valinnan illuusio on miltei täydellinen, ainakin jos pelaaja suostuu toimimaan pelin kanssa yhteistyössä kuten oikeassa DnD:ssä pitäisi. DnD 5th e tarjoaa myös hyvän pohjan pelin vuoropohjaisille taisteluille, eikä Divinity OS2:n kaltainen stunnispämmi tunnu tällä kertaa ainoalta järkevältä strategialta. Tarina ja tarinankerronta ei nyt ole mitään ennennäkemätöntä, mutta tärkeintä on tietenkin tarina jonka pelaaja luo itselleen seikkailun aikana. Suositellaan varauksetta kaikille digi- tai pöytäroolipeleistä pitäville.

Lionheadin valinnat

Paska pelivuosi pl. nämä kolme peliä:

3. Atomic Heart

Perushyvä räiskintä missä on niin kaunista kommarimeininkiä aatteen paatoksesta aina graafiseen ilmeeseen saakka. Atomic Heart on myös täynnä tahatonta komiikkaa kuten päähenkilön loputon angsti ja pelin ylväs musiikkiraita, joka toden teolla osasi välillä yllättää täysin pauhatessaan taustalla äärilaidasta toiseen.

2. Dave The Diver

Myöhäisheränneenä olen vasta viime aikoina tutustunut kyseiseen teokseen. Meno on ollut sopiva sekoitus kalastusta ja kivoja minipelejä aina napin rämpytyksestä sushibaarin pyörittämiseen ja animetyttörytmipeliin asti. Alussa pelaajalla on ongelmansa kuten vaikka liiaksikin jatkuvaa romujen keräämistä mutta nekin jää taakse kun alkaa jenit karttua ja bisnes kukoistaa. Hyvää pelissä on myös sen sympaattinen taidetyyli länsimaisella animetyylillä joka ei ota itseään liian vakavasti.

1. Dredge

Kun neljäs Diablo ei enää toimita niin onneksi muualla saa väännellä inventaariota kuosiin videopelin muotoon naamioituna. Kaltaiselleni vauvapelaajalle Dredgessä on juuri sopivasti spookya Cthulhu-meininkiä joka pari kertaa pääsi yllättämään ihan kamalasti. Pelissä on sopivasti pituutta ja eri teemat saarien välillä pitävät pelaajan otteessaan kunnes muinaiset laivasta erottaa.

Andzerxin valinnat

Tänä vuonna Goty listan laatiminen tuotti eniten päänvaivaa, koska lukuisat pelaamani jatko-osat (kuten Marvel’s Spider-Man 2, Resident Evil 4 & Super Mario Bros. Wonder) tarjosivat sitä hyvää, mutta jo niin valmiiksi pureskeltua pelattuvuutta vailla isoja ja mielenkiintoisia uudistuksia. Siksi haluan tänä vuonna nostaa listalle pelejä jotka erottuvat massasta ja tarjoavat sekä niin innovatiivista tai muuten vaan hauskaa pelattavuutta.

3. Hogwarts Legacy

Tylypahkaan sijoittuva RPG-seikkailu olisi ollut unelmien täyttymys 2000-luvun Potter-huuman keskellä, ja kieltämättä ensimmäiset tunnit velhojen ja noitien koulussa tuntui todella taianomaiselta! Hyvän ensivaikutelman jälkeen meno alkoi tuntua ehkä liiankin RPGmäiseltä pelikokemukselta ja avoin pelimaailma edusti sitä surullisenkuuluisaa Ubisoft-tyyliä. Kuitenkin lähdemateriaalille uskollinen ja hauskan yksityiskohtainen pelimaailma jaksoi pitää mielenkiintoani yllä aina pelin loppumetreille asti ja innostuin myös täydentämään pelin lokikirjan sataprosenttisesti.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Paluu Hyrulen valtakuntaan herätti alkuun epäilyksiä siitä kuinka vanhan pelimaailman tutkiminen pysyisi tarpeeksi tuoreena. Uudet pelimekaniikat ja seikkailu maan ja taivaan välillä heitti lopulta luulot syrjään. Linkin uudet Ultrahand -voimat antoivat enemmän vapauksia ratkaista lukuisia aivopähkinöitä eri lopputuloksilla, ja Puuha-Petemäinen rakentelu oli sekin suurimmaksi osaksi täysin vapaaehtoista. Luolastot olivat hitusen parempia kuin edeltäjässä, mutta edelleen jäin kaipaamaan niitä perinteisiä dunkkuja. Ensi kerralla voitaisiin kuitenkin hypätä uuteen Zelda aikajanaan ja täysin erilaiseen Hyruleen.

1. Alan Wake II

Hyppäsin vasta hiljattain Alan Waken maailmaan ja suoritin viimein kansalaisvelvollisuuteni tutustumalla Remedyn tuotantoon. Odotettu jatko-osa onnistuu edeltäjiään paremmin yhdistämään live actionia pelilliseen tarinakerrontaan ja korvaa puuduttavan räiskyttelyn paljon toimivampaan survival horror meininkiin. Sagan rikostutkinta Bright Fallsin pikkukaupungissa ja Alanin seikkailut pimeyden ytimessä toivat mukavaa vaihtelua niin maisemiltaan kuin pelillisiltä jipoiltaan. Kaiken kruunaa suomalaisävytteinen huumori ja rautainen musiikkivalikoima.

Hazuki_exen valinnat

No huh ja huh. Onpahan taas ollut yksi varsin pätevä pelivuosi. Laadukkaita pelejä on tähän vuoteen mahtunut paljon enemmän kuin kukaan olisi tohtinut toivoakaan saatikka sitten vieläpä ehtinyt pelata. Osa näistä peleistä kun tuppaa kestämään myös pidempään kuin nälkävuosi, niin sekään ei oikein auta vaikka itse peli-intoa löytyisi rajattomasti. Tässä kuitenkin oma leikkaukseni niistä kolmesta vuoden 2023 pelistä, jotka ovat lähestulkoon elämää suurempia tapauksia.

3. Alan Wake II

Torille yms. jne.
Remedyn pelit ovat aina olleet kaukaa katsottuna laadukkaan oloisia, mutta jo suhteellisen pienellä tarkastelulla suurimmasta osasta näitä on aina löytynyt jotakin ihan vaan suunnitellun typerää, joka sitten on torpannut nämä keskinkertaisuuden tai unohdettavuuden suohon. Quantum Breakin kohdalla mentiin liiaksi TV-sarja edellä, ensimmäisessä Alan Wakessa mentiin tunnelman vastaisesti liiallisella action-linjalla ja Controlissa taas homman lasautti yksi huonoimmista kartoista mitä videopeleissä ollaan koskaan nähty. Toisen Alan Wake -pelin kohdalla voi vihdoin sanoa että tällaista suunnitelmallista typeryyttä ei pelistä löydy, vaan peli on laadukkaalta näyttävän ulkokuorensa alla myös ihan oikeasti äärimmäisen laadukas tapaus.

Tarinaa jatketaan edeltävistä peleistä äärimmäisen soljuvasti ja vaikka peli tykkääkin esittää sitä todella mystisesti pieninä paloina sieltä ja täältä, on sitä kuitenkin varsin helppo seurata ja nauttia. Pelimekaniikoista näkyy ja huokuu dekkarihenkisyys niin salapoliisityön kuin kirjojen raapustamisenkin osalta. Pelattavuuden kohdalla myös tuntuu, että nyt on oikeasti kyseessä selviytymiskauhupeli, kun päähahmot Alan saatikka Saga eivät kumpikaan ole mitään Rambon vastineita, vaan henki voi lähteä lähes minä hetkenä hyvänsä jos hommaan ei kunnolla keskity. Videomateriaaliakin on pelissä käytetty täysin uudenlaisella tavalla joka tuntuu täysin luontevalta ja jonkalaista vastaavaa en muista koskaan peleissä nähneeni. Teknisesti peli toki voisi olla paremmassakin kunnossa kun bugeja ja ties mitä graafisia lapsuksia saattaa vilistä ruudulla ties mistä syistä ja vaikka kuinka tiuhaan, mutta kun peli on muuten niin antoisaa viihdettä, niin tällaisia korjattavia asioita pystyy antamaan suhteellisen paljon anteeksi. Audiovisuaalisesti peli on kuitenkin yksi vuoden parhaita tykityksiä ja tältä vuodelta se on paljon sanottu se.

2. Armored Core VI: Fires of Rubicon

Tavallaan jos ajattelee rationaalisesti, ei From Softwaren olisi ollut mikään tarve saatikka pakko palata juurilleen. Armored Core -pelisarja piti heitä kyllä pinnalla sen verran että palkat saatiin maksettua ja toimistolla pidettyä valoja päällä, mutta Souls-genren luonnin myötä on firman tahti muuttunut niin radikaalisti ettei taaksepäin olisi tarvinnut katsoa lainkaan. Mutta vaikeahan se on täysin irrottautua sarjasta jolle on synnyttänyt jo 15-osaa ennen tätä uusinta ja ehkäpä From halusi jopa antaa nyt myös Armored Corelle uuden mahdollisuuden, kun budjetti on kerrankin lähes rajaton ja estradille suuren yleisön eteen vapaa pääsy. Ja se jos jokin kannatti, koska AC 6 on aivan äärimmäisen huikea videopeli.

Uusin Armored Core on samaan aikaan uskollinen sarjan faneille kuin myös sarjalle itselleen, mutta myös tarpeeksi helposti lähestyttävä täysin uusille pelaajille. Sen monipuolisuus robojen rakentelussa on vieläkin aivan mykistävällä tasolla ja jokaiselle varmasti löytyy omanlaisensa tapa peliä pelata. Pelattavuutta ei pelin kohdalla voi myöskään liikaa kehua, koska se on yksinkertaisesti sanottuna jumalaista. Se toimii täydellisesti eikä siinä ole oikeasti vikoja. Sen paremmaksi on vaikea pistää sillä osa-alueella. Tekniseltä puolelta peli on myös virheetön. Ainoat nillittämisen aiheet mitä keksin ovat lähinnä aseiden balansointiin liittyviä juttuja, koska tällaisenaan ne ohjaavat pelaajan liiaksi pelaamaan tietynlaisella tyylillä, tehden isosta valikoimasta vähän suppeamman. Tarinankerronta on myös hieman ehkä liiankin tuttua From-huttua josta ei varmastikaan kaikki tykkää, mutta kauttaaltaan peli on muuten täyttä rautaa. Peliä on äärimmäinen ilo pelata ja mitä muuta peliltä pitäisikään toivoa.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Sanottakoot heti alkuun että Nintendo on kyllä hurja pelitalo. Se että onnistuu tekemään vuosikymmenen parhaan videopelin (BOTW) kerran, on jo uskomaton saavutus, mutta se että sitä kaavaa onnistuu vielä laajentamaan, hiomaan, monipuolistamaan sekä ylipäätänsä parantamaan on jotain aivan ällistyttävää. Moni voisi luulla, että kun pelissä seikkaillaan kuitenkin saman Hyrulen maisemissa, olisi peli vain sellainen ns. 1.5-osa, mutta näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole homman laita tämän pelin kanssa. Toki kuten sanottua, kyllä Tears of the Kingdom käyttää Breath of the Wildia pohjanaan, mutta se kaikki mitä TOTK tuo peliin omanaan on jo jotain niin ainutlaatuista ja suurta ettei mistään lisäosasta saatikka laajennuksesta voida missään nimessä puhua. Tehtävää piisaa vaikka ja millä mitalla ja suuren seikkailun tunne on taas erittäin vahvasti läsnä. Ajokkien ja muiden kyhäelmien rakentaminen sekä aseiden parantelu on erittäin helppoa ja loogista ja tuo sekä luo peliin todella paljon uusia lähestymistapoja toimia. Pelimaailman laajuus ja sen kaikki sisältö on myös pääsääntöisesti täysin omaa luokkaansa. Hyrule on vieläkin ihana paikka tallustella ja vaikka taivas- ja alamaailma ovatkin erittäin hienoja ja laajoja lisiä peliin, niin olisin ainakin itse toivonut näihin molempiin hitusen enemmän variaatiota ja tutkittavaa.

Pelattavuus nyt muutoin on aika lailla samanlaista kuin mitä edeltäjässäkin oli, mutta mitä sitä lähes täydellisyyttä parantamaan. Uusilla kyvyillä luodaan tarpeeksi variaatiota peruspelaamiseen ja ne riittivät ainakin itselleni erittäin hyvin. Tarinaa ja tarinankerrontaakin on tämä uusin Zelda-eepos saanut tällä kertaa osakseen ja vaikka se ei vieläkään mitään mahtavinta ole, onnistui se kuitenkin muutamalla kohtauksellaan saamaan suuria tunteita aikaan.

Ai niin joo ja ihan meinasi unohtua; TOTK on tekninen mestariteos joka pyörii kuusi vuotta vanhalla leikkuulaudalla jonka sisällä oli jo julkaisussaan vanhentunutta rautaa. Se näyttää hyvältä, se pyörii suurimmaksi osaksi aikaa enemmän kuin hyvin (pl. Ultrahand-kyky jonka käyttö puolittaa pelin freimit aina) ja ennen kaikkea sen fysiikkamoottori on parasta mitä videopeleissä on koskaan nähty. Tears of the Kingdom on ylipäätänsä niin hiottu tapaus, että ei tällaiseen normaalit ihmiset tai pelitalot vain kykene. Harvoin edes yli-ihmiset. Nintendo vaan näytti toteen taas kerran sen vanhan totuuden; Niin tai näin, Nipa voittaa aina.

Teman valinnat

Tässäpä näitä taas olisi yhden pelivuoden osalta.

3. Sea of Stars

Sea of Stars, eli se parempi tähtiaiheisella nimellä varustettu roolipeli kuluneelta vuodelta. Kyseessä on oikein mainio ja perinteitä kunnioittava japsityylinen indie-rope, mukavampi kuin alunperin uskalsin odottaa. Ulkoasullisesti peli on komea ja musiikit ovat sitäkin komeammat, tarina toimii ja pienet Mariolta lainatut kikat taistelusysteemissä tekevät siitäkin puolesta oikein nautittavaa, joten peli ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani… vaikken vielä kerennytkään aivan loppuun asti pelaamaan tätä kirjoittaessani. Ja ei kun takaisin pelaamaan!

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Zelda on tälläkin kertaa totutun vahva, ollen yleensä ilmestymisvuonnaan mukana kamppailemassa vuoden parhaimpien joukossa. TotK ei tee poikkeusta, vaan nousee jopa edeltäjänsä tasolle. Vaikka maailman kierrättäminen hieman uutuudenviehätystä vähentääkin, virittävät uudet ja innovatiiviset lisäykset pelattavuuden kovaan tikkiin. Pelin antamat avoimet mahdollisuudet etenemiseen, taisteluun ja pulmanratkontaan ovat jopa taianomaiset, vain mielikuvitus on kirjaimellisesti rajana. Niin ja onhan siellä kaiken rakentelun alla myös muulla tavoin toimiva avoimen maailman toimintaseikkailu. On erikoista, miten Zeldan avoin maailma onnistuu näin kierrätettynäkin toimimaan edelleen paremmin, kuin lähes minkään muun kilpailijansa vastaava.

1. Alan Wake II

Minä tahansa muuna vuonna Zelda olisi luultavasti ollut vuoden pelini, mutta 2023 vyöryttikin yllättäen kuukausi toisensa jälkeen parempia ja parempia pelejä, jotka toki suurelta osin tapani mukaan skippasin. Onneksi pelasin kuitenkin Alan Wake 2:n, sillä se yllätti olemalla selkeästi suosikkini tältä vuodelta. Controlin onnistumisen ja oman Alan Wake -nostalgisointini myötä osasin kyllä odottaa AW2:n olevan hyvä peli, mutta se iskikin vielä paljon kovempaa. Remedy on selkeästi päästetty irti kahleista ja kaiken Suomi-sekoilun alla on timanttisen kova peli, jonka pienet puutteet esimerkiksi taistelumekaniikoissa eivät riitä viemään peliltä paikkaa vuoden suosikkipelinäni. Nouseepa peli jopa heittämällä kuluvan vuosikymmenen suosikkieni joukkoon. Kannattaa pelata jos ei pelota.

Cerkerin valinnat

2023 tuli ja meni rytinällä. Tämän vuoden pelikattauksesta löytyy varmasti jokaiselle jotain. Muutama kunniamaininta kuitenkin tähän alkuun. Remake-puolelta Resident Evil 4, Super Mario RPG ja Dead Space. Pizza Tower oli myös mainio. Final Fantasy XVI asetti uuden tason ääninäyttelylle. Lies of P toimi erittäin hyvin. Super Mario Bros Wonder oli hyvä. Vielä erityismaininnat Tears of the Kingdomille ja Baldur’s Gate 3:lle, jotka molemmat ovat loistavia pelejä ja ainakin toinen, ellei jopa molemmat olisivat voineet yltää tälle listalle jos eivät olisi satatuntisia eepoksia. Sitten tämän vuoden risut. Forspoken on täyttä kuraa. Talos Principle 2 on vuoden suurin pettymys. Spider-Man 2 oli riisuttu versio ensimmäisestä osasta. Starfield on ehdoton voittaja latausruutujen määrässä. Mutta joo, nyt siihen itse asiaan!

3. Hi-Fi Rush

Hi-Fi Rush on sitä mitä videopelin on tarkoitus olla, eli täyttä viihdettä ilman liiallista paisuttelua tai pitkiä välivideoita. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien Hi-Fi Rushin rytmi nappaa mukaansa eikä se päästä irti ennen loppua. Tappelusysteemi on loistava yhdistelmä rytmipeliä ja hack’n slash -meininkiä, eikä se missään vaiheessa tunnu liian vaikealta taikka liian helpolta. Pelin ääniraita on helposti yksi vuoden kovimmista, vaikka se saakin apua lisenssibiiseiltä. Kyseiset kappaleet on kuitenkin sovitettu todella hyvin pelin sekaan, ja pää vatkaa musiikin tahdissa miltei itsekseen. Hi-Fi Rushin hahmot ja tarina ovat selkeästi ottaneet mallia 2000-luvun lauantaiaamun piirretyistä, mutta se ei missään vaiheessa tunnu tylsältä tai turhalta.

On miltei hämmentävää, miten Microsoft kykenee julkaisemaan tällaisia pelejä, kun miettii miten sen kaikki muut peliproggikset sujuvat, tai tässä tapauksessa eivät todellakaan suju. Selvästi ei myöskään kukaan firman sisällä odottanut pelin pärjäävän, sillä Hi-Fi Rush tiputettiin raa’asti shadow dropina eetteriin ilman mitään isompaa hypeä tai ennakkomarkkinointia. Toivottavasti joku siellä Microsoftin puolella osaa laskea 1+1 ja panostus Hi-Fi Rushin kaltaisiin peleihin jatkuu tulevaisuudessakin.

2. Void Stranger

Void Stranger on suomalainen sokoban-tyyppinen pulmapeli. Hyvin paljon Link’s Awakeningia ulkoisesti muistuttavassa pelissä liikutellaan pelaajan jalansijoja ja kuljetaan labyrinttia alaspäin. Pelissä on hyvää musiikkia, paljon vaikeita puzzleja ja tarinaa. Voi Void Stranger minkä menit tekemään. En voi kirjoittaa itse pelistä mitään muuta ilman spoilaamista, ja kyseessä on peli joka vaan pitää pelata ns. sokkona. Nappasin Void Strangerin peluuseen puhtaasta kuriositeetista ja jäin sen koukkuun pahasti kiinni. Void Strangeria pelatessa keräsin yli neljä sivua muistiinpanoja ja lukuisia kuvakaappauksia. 50 tunnin jälkeen urakka oli viimein ohi ja 12 euron hintalappuun nähden sain paljon enemmän kuin mitä odotin.

Void Stranger kuuluu samaan kastiin kuin Outer Wilds. Pienen piirin peli, jonka jokaisen toivoisi pelaavan. Ikävä fakta vain on se ettei se sovi isolle osaa ihmisistä. Pulmat pulmien sisällä, jatkuva mysteerien ratkonta ja se oivaltamisen tunne joka tulee vaikean pulman ratkaisun jälkeen tekee Void Strangeristä helposti vuoden toiseksi kovimman pelin, miltei jopa kovimman. Sitä ei kuitenkaan voi suositella niille pelaajille, jotka eivät ole valmiita näkemään vaivaa sen mysteerien selvittämiseksi.

P.S. Jos päätät hankkia pelin niin oma suositukseni on pelata se loppuun ainakin kerran tapahtui mitä tapahtui. Koko kokemus on rakennettu niin ettei peliä tarvitse kertaakaan aloittaa uusiksi.

1. Armored Core VI: Fires of Rubicon

10 vuotta. Niin kauan on uutta Armored Corea saatu odotella, mutta kaikeksi onneksi odotus palkittiin. Vaikka ACVI tuntuu uudelta, tuntuu se samalla vanhalta. Oman rähinärobon kasaaminen ja testaaminen on edelleen pelin suola, mutta enää ei panosten hinnat taikka osien korjaukset ole pelaajaa ajamassa vararikkoon (joka on yllättävästi miinukseksi laskettava asia). Tehtäviä on niin sitä viitisen minuuttia kestävää vanhaa sorttia, että uudempaa mallia, jossa yhdessä kentässä voi viettää helposti puolisenkin tuntia. Aseet paukkuvat ja miekat kolisevat, kun metalli täyttyy rei’istä ja rakettimoottorit antavat useita tonneja painaville peltiveikoille vauhtia. Ainoan oikeasti ison miinuksen saa ACVI ääniraitansa puolesta, sillä musiikki on vaihdettu villistä ja omalaatuisesta AC musiikista soulslikeista tuttuun pärinään. Se ei ole huonoa, mutta se ei vain iske yhtä lujaa kuin sarjan vanhojen osien musiikit. Pelasin ACVI:n sataprosenttisesti läpi, ja kun ohjaimen viimein laskin käsistäni halusin vain pelata lisää. Juuri tuon tunteen takia Armored Core VI on tämän vuoden kovin peli.

Mutta mitä minä tässä nyt kirjoitan asioita kun voit ne käydä kuuntelemassa vuoden parhaasta PBC-jaksosta.

Ja näin olemme päässeet listauksen loppuun ja kertomaan rahvaalle ne pelivuoden 2023 ihan oikeasti parhaat videopelit. Seuraavaksi kansakunnan tehtävänä on hommata itselleen kaikki nämä mainitut pelit ja pitää niitä hyvänä.
Kiitos että luit tänne saakka.

Onneksi tätä maailmanmenosta aiheutuvaa tuskaa oli lievittämässä ympäri vuotta loistavat videopelit, joita ilmestyi taas niin laidasta laitaan kuin vain mahdollista. Kaikkia niitä ei kovinkaan harrastaja tai lajiniilo ehdi pelaamaan, joten PBC:n laatupelien tohtoriksi väitelleet dosentit tulevat taas kerran pelastamaan tilanteen, ja kertomaan niistä kalenterivuoden aikana ilmestyneistä peleistä joita jokaisen tulisi pelata. Ota siis nimet ylös ja suuntaa ostoksille, jos et ole näistä peleistä jo jokaista pelannut!

Osen valinnat

Kunniamaininnat ensin pois alta:

• Two Point Campus: Loistavaa jatkoa Hospitalille
• Splatoon 3: Mukavaa mälläystä spruiks
• Gran Turismo 7: Kahen litran oohoocee/5
• Tinykin: Pikmin mutta hyvä peli

Sitten GOTY-kolmikko. Kaikki pelit löytyvät Game Passista joten lähetä läski-Phil rahaa!

3. Vampire Survivors

Vuoden isoin yllättäjä. Yhden janarin tekemä, useita eri peligenrejä sekoittava sillisalaatti joka vain toimii ja koukuttaa. Vuosia sitten ”pelasin” paljon monia autoclicker-pelejä ja tässä pelissä on samanlaista addiktoivaa fiilistä pelaamisessa. Mukavan simppeliä mutta yllättävän diippiä pelaamista, kun sitä koittaa kerätä tietyt aseet ja päivitykset ennen kuin aika loppuu. Myös ulkoasu on upea, kiitos tästä menee vanhan koulukunnan Castlevanioista repäistylle tyylille.

2. Pentiment

Obsidian on yksi kaikkien aikojen parhaista tarinankertojista videopelien saralla ja Pentiment on 100% ajasta keskustelua ja lukemista. Aihepiiri on vieläpä kuivaa 1500-luvun uskonnollista ja poliittista melodraamaa. Ääninäyttelykin puuttuu, voi itku!

Monen mielestä tämä voisi olla tylsää mutta minä olin aivan mielissäni koko pelin keston ajan. Huikeita käänteitä ja vaikeita päätöksiä. Suosittelen kaikille seikkailupelien ystäville.

1. Return to Monkey Island

Seikkailupelit kun juuri pääsinkin mainitsemaan…. Maailman parhaaseen point & click-pelisarjaan tuli yllättäen uusi ja mahdollisesti viimeinen osa. Nostalgiaa ja fanipalvelua on ripoteltu sopivasti mukaan, koskaan ei liian paljon. Uusi ulkoasu aiheutti aluksi pientä oksennuksen tapaista liikehdintää trailerien perusteella, mutta onneksi itse pelatessa ulkoasuun tottui nopeasti ja lopulta siitä oppi jopa tykkäämään.

Kauttaaltaan hieno lopetus sarjalle tai vaihtoehtoisesti vähintäänkin kauniit jäähyväiset Gilbertiltä ja muilta veteraaneilta.

Tootsin valinnat

3. F1 22

Valitettavasti pelivuodesta (tai pelimaustani) kertoo aika paljon, että vuoden kolmanneksi paras peli on jokavuotinen lisenssipeli. Tällä kertaa en voi edes rehellisesti sanoa, että Codemasters olisi ottanut selvän askeleen eteenpäin. Oikeista formuloista tutut maaefektiautot ovat saapuneet virtuaalimaailmaan, mutta niiden suurinta uudistusta (vähentynyt “likainen ilma”) on aika vaikea toteuttaa puolisimussa. Ajomallia on kyllä uudistettu, mutta väittäisin ettei siinä ole menty välttämättä parempaan suuntaan. Autot luistelevat kaasua painaessa aivan julmetusti ja Codemasters päätyi päivittämään tuntumaa hieman anteeksiantavammaksi. F1 22 on kuitenkin paras vaihtoehto, jos haluaa ajaa tekoälyä vastaan kilpaa (eli rahkeet ei riitä oikeisiin simuihin), mutta se kertoo enemmän pelisarjan vahvasti pohjasta kuin tämän vuotisen pelin omista ansioista. P.S. Massikeisarit voivat kokeilla iRacing:in lisättyä tämän vuoden mersua, jos haluavat realistisempaa ajokokemusta.

2. God of War Ragnarök

Raknarökki saapui ja koko kansan PS5-ostokset olivat viimein oikeutettuja, kunhan unohtaa kyseessä olevan jälleen crossgen-pasketta. Sitten tätä sureva pelaaja unohtaa konsolisodat, käynnistää pelin ja saa kokea sukupolven ensimmäisen system sellerin. Viime GOW:sta lähes suoraan jatkava peli ei yritä liikaa uudistua, vaan keskittyy kertomaan tarinaa isästä ja pojasta. Tarinan ydin kantaa peliä vaikka välillä se juuttuu sivupoluille hieman liikaa, AI-toverit ratkaisevat puzzlet pelaajan puolesta ja kamera ei tunnu sopivan yhteen taistelumekaniikoiden kanssa. En ole varma jääkö tämä Kratoksen tarinan viimeiseksi episodiksi (tarpeeksi pitkällä aikataululla ei jää), mutta toivottavasti Santa Monica Studio jatkaa samanlaisten tarinapohjaisten toimintapelien luojana.

1. Elden Ring

Ykkönen ei ole tänä vuonna yllätys kenellekään. From Softwaren uusin mestariteos on pohjimmaltaan luotu yksinkertaisista ainesosista: Mitäpä jos tehtäisiin Dark Souls, mutta avoimessa maailmassa? Se ei kuitenkaan tarkoita menestyksen olleen itsestäänselvää, vaan kyllä palkatonta ylityötä on konttorilla painettu ihan kunnolla ja pelissä on löydettävää ja sisältöä yhtä paljon kuin koko Dark Souls-trilogiassa yhteensä. Pelin alussa näkyvä kartta vaikuttaa erittäin laajalta ja se on silti vain murto-osa. Aikaa koko maailman tutkimiseen saisi kulumaan satoja tunteja, keskivertopelaajan läpipeluu on 50-60 tunnin liepeillä. Sekirosta tuttu eksoottinen pelimekaniikka jota hyppäämiseksi kutsutaan ei ole kovin merkittävä uudistus taisteluihin, mutta mitä sitä turhaa täydellisyyttä muuttamaan. Pomotaistelut ovat tuttuun tapaan kiinnostavia ja haastavia, joku voisi toki sanoa ettei samoja pomoja tarvitsisi ihan niin paljon kierrättää. Ei Elden Ring ihan kaikille sovi, mutta yllättyisin jos se ei herättäisi keskustelua vielä kymmenen vuodenkin päästä. Lisäosa(t) ovat varmaan sitten vuoden 2023 GOTY-listalla, sen verran kova on Fromin lähihistoria ollut.

Hakalan valinnat

3. Xenoblade Chronicles 3

Nykymarkkinoiden parhaan JRPG-pelisarjan uusin tuote, joka koukutti taas ensimetreiltään jo yksinään loistavan musiikkinsa ansiosta. Pelimekaniikat lienevät sarjan parhaat koska yhdistävät sarjan aiempien pelien ominaisuuksia uudistaen niitä jonkin verran erilaisten tiimijäsenten muodossa. Tarina on mielestäni sarjan heikoin, mutta silti tarpeeksi kiinnostava että sen halusi nähdä loppuun saakka. Pelimaailma on massiivinen vaikkakaan ei sarjan parhaimmistoa koska maailmasta puuttuu aiemmista peleistä löytyneet maamerkit jotka osui silmään aina kun kameraa pyöräytti mihin tahansa suuntaan. Joka tapauksessa vuoden paras JRPG-peli pienestä nurinasta huolimatta. Allekirjoittanut, Cerker ja Genkku juteltiin pelistä enemmänkin PBC:n jaksossa 448 joten laita kuunteluun mikäli pelin ostamista vielä harkitset.

2. Elden Ring

Uskoisin Drifun, Cerkerin ja Tootsin avanneen tarpeeksi syitä sille miksi tämä GOTY-listalta löytyy PBC-jaksossa 437. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että Souls-peleissä kun on aina ollut täydelliset pelimekaniikat ”keskiaikaiseen miekanheilutteluun” niin valtavaan avoimeen maailmaan yhdistettynä saatiin aikaan ikimuistoinen seikkailu jonka ensimmäinen pelikerta on vertaansa vailla.

1. Gran Turismo 7

En muistanut autopelien olevan näin koukuttavia. PS2:n Gran Turismo 4:n jälkeen ei ole tullut juurikaan autopeleihin koskettua koska Xboxin erilaisia Forza-tuotoksia kokeiltuani, olen luullut inhoavani koko genreä. GT7 osoitti kuitenkin itselleni että jos itse peli on tehty hyvin niin kuka tahansa voi parantua Forzan aiheuttamasta genremasennuksesta. PS5:llä peliä pelatessa kaikki toimii kuin ajatus; valikot siistejä ja sujuvia eikä lataustaukoja ole juuri nimeksikään kun hypit valikosta ja kisasta toiseen.

Tietysti myös graafinen ulkoasu ja ajotuntuma ovat täyttä timanttia kuten markkinajohtajan laitteelta voi odottaa. Tämä on muuten ensimmäinen PS5-peli jossa en ole ottanut ohjaimen ja liipaisimien värinöitä pois käytöstä. Vuoden 2022 jouluaatto meni vähän pipariksi, mutta GT7 toi itselleni ja vaimolle iltaa myöden mukavaa joulutunnelmaa valikoissaan tuolloin soivan joulumusiikin myötä. Paras joulumuisto sitten N64:n / Ocarina of Timen / Majoras’s Maskin / Perfect Darkin kääröstään aukaisun jälkeen.

NK:n valinnat

Vaikka kertaakaan en uusien pelien osalta mitään Sonyn konsolia käynnistänyt, ja Xbox Seriesin (totta kai markkinoiden parhaan pelikonsolin eli S-mallin) viimeisin käynnistyskertakin ulottuu johonkin heinäkuun puoliväliin, onnistui pelivuosi 2022 toden teolla viihdyttämään ja yllättämään laadullaan. Hyviä ja myös loistavia pelejä tippui eetteriin pitkin vuotta, eikä pelkästään jonain tiettynä vuosineljänneksenä kuten niin usein on tapana. Pääkolmikon lisäksi fedora nousee päästä sukupolvipeliksi aika varmasti vuosien myötä nousevalle Elden Ringille, lisää vuoden 2021 parasta peliä tarjoilleelle Monster Hunter Risen Sunbreak-lisäpaketille (paitsi post-launch -lisukkeidensa puolelta), Square-Enixille sen kulttuuriteoista Tactics Ogren sekä Front Missionin julkaisujen yhteydessä, Kirbyn upealle 3D-debyytille ja muutamalle muulle jotka pelikelloni perusteella kyllä tietävät keitä he ovat. Objektiivinen, tieteellisin menetelmin valikoitunut, kolmen kärki on kuitenkin vuonna 2022 seuraavanlainen:

3. Splatoon 3

Peli jonka olisi sisältönsä puolesta pitänyt olla Splatoon 2, mainitun kakkososan ollessa hieman enemmän 1.5-osan puolelle kallellaan. Splatoon 3 on todella erinomaista jatkoa Nintendon moderniin superhittisarjaan ja jo ihan vaniljaisena julkaisuversiona, se onnistui tarjoamaan niin paljon erilaista ja monipuolista pelattavaa että oksat maalipurkkiin. Moninpelimaalailu on edelleen se koko kupletin ydin, mutta uudet yksinpelimuodot ja pelitilat, yhdistettynä moninpelipuolen metan muuttamisiin uusin asetyypein ja erikoiskyvyin, ja kaiken päälle vielä tieto siitä että samaa herkkua on tarjolla seuraavat pari vuotta lisää ihan ilmaiseksi (isompi DLC-paketti tulee toki jälleen maksamaan erikseen). Vähemmästäkin pyörii tukisukat jaloissa.

2. Triangle Strategy

Koska aivan käsittämättömän loistavaa Tactics Ogrea ei vanhan pelin uusioversiona saa PBC-lakipykälien mukaan äänestää, laitetaan tähän sitten tällaista ihan uudenkarheaa taktiikkaropeilua. Triangle Strategy jatkaa hienosti Square-Enixin luomaa HD-2D -linjaa, tuomalla tämän retrografiikoita elävöittävän tyylin tällä kertaa Final Fantasy Tacticsin ja Tactics Ogren vuosikausia sitten esittelemään isometriseen presentaatioon. Triangle Strategy kumartaakin isosti noiden kahden mainitun klassikkosarjan suuntaan, mutta seisoo hienosti myös omilla avuillaan.

Pelin nimestä tavallaan löytyvä jippo on pelin moneen eri suuntaan läpipeluun aikana haarautuva tarina, jossa pelaaja joutuu tasapainoilemaan kolmen eri draamankaaren päällä. Erinomainen, hieman Game of Thronesin hyviä kausia mieleen tuova tarina sekä pelimaailma nappaavat pelaajan otteeseensa heti ensisekunneista alkaen, ja kun tämä hieno eepos kuorrutetaan vielä ihan helvetin loistavalla taktiikkaroolipelaamisella, ei tuloksena voi olla kuin timanttia ja sitä Triangle Strategy tosiaan on. Octopath Traveler sai jatkoa niin toivottavasti saamme lähitulevaisuudessa Triangle Strategy 2:n.

1. Tunic

Indiepelit ovat tunnetusti allekirjoittaneen, jos ei nyt ihan kuppi teetä, niin ainakin kuppi visvassa liotettua sappinestettä. Joskus kuitenkin kaikkien taivaankappaleiden ja planeettojen osuessa oikeaan linjaan, satun kiinnostumaan jostain indiepelistä, ja tällä kertaa tämä spotlight osui Tuniciin. Hyvä että osui sillä ”kettupeli” on aivan tautisen hieno videopeli, ja itselleni tämän vuosikymmenen Hollow Knight, Stardew Valley ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan..?

Mikä tekee Tunicista niin hienon, on sen tapa yhdistää todella monta videopeleissä toimivaa asiaa. Se on yksi hienoimmista 2D-Zeldoista, samalla kun se on yksi persoonallisimmista soulslikeista, samalla kun se on kivoilla retrohtavilla innovaatioilla varusteltu nykypäivän sydämellinen indietuotos. Likimain täydellisen vaikeustason kanssa pelaajaa pitävät varpaillaan hienon eteerinen pelimaailma ja tunnelmallinen soundtrack, joka kertoo omalla upealla tavallaan kaiken mitä ruudulla tapahtuu, aivan kuten loisteliaan ääniraidan pitääkin. Hienointa Tunicissa on kuitenkin sen tarjoama kinkkisen ihana vaikeustaso, sekä keksimisen ja oivaltamisen riemu. Pelin sisäinen manuaali on täyttä hepreaa mutta loogisella päättelykyvyllä ja nokkeluudella pelaaja saa sen valjastettua tärkeäksi osaksi tämän hienon indieteoksen läpäisemistä. Kiitos Tunicille siitä että se sai taas tämän indiepelien suuntaan nyrpeästi katsovan örmyn hieman heltymään tuota monipuolista pelialan segmenttiä kohtaan.

Andzerxin valinnat

Videopelivuosi 2022 tulee päällimmäisenä jäämään mieleen Elden Ringin vuotena (peli joka jäi itsellä vain testailun puolelle). Kolmannen osapuolen julkaisijoilla ja Xbox-rintamalla ei ollut juuri mitään muuta tarjottavaa tälle vuodelle. Pleikkarilla ja Nintendolla oli taas hyvä vauhti päällä yksinoikeuksien suhteen ja niitä riittikin runsaasti pitkin vuotta.

3. Splatoon 3

Kalmareiden kolmas tuleminen toi maalisotiin toivottuja quality of life -päivityksiä, uusia aseita ja mekaniikkoja, sekä uudisti kunnolla pelin yksinpelikampanjaa monipuolisilla haasteilla. Lisäksi pelin uudet kustomointimahdollisuudet tuovat lisää persoonallisuutta omaan pelaajaprofiiliin ja uusvanhaan hubimaailmaan oli tällä kertaa ympätty niin replay-tiloja, tilastoniiloutta kuin korttipelejäkin.

2. Kirby and the Forgotten Land

Kirby ei ole pelihahmona juuri koskaan säväyttänyt, mutta 3D-tasoloikintojen ystävänä halusin antaa mahdollisuuden pinkin palleron ensimmäiselle kolmiulotteiselle seikkailulle. Peli kuitenkin osoittautui vuoden isoimmaksi yllättäjäksi, sillä monipuolinen kenttäsuunnittelu, Kirbyn lukuisat (joskin 2D-seikkailuja harvemmat) kopiointikyvyt, sekä uusi Mouthful Mode -pelimekaniikka pitivät seikkailun mielenkiintoisena alusta loppuun.

1. God of War: Ragnarök

Sodanjumalan ja kumppaneiden viimeinen seikkailu skandinaavisissa maisemissa tarjosi perusvarmaa toimintaa ja kevyttä ongelmanratkontaa. Vaikka Kratos jäikin tarinassa hieman sivummalle, nautin pelin yleistä menosta ja hahmojen välisistä dialogeista. Pelimaailman tutkiminen ja sivuraiteille eksyminen oli mukavaa ajanvietettä, sillä se ei tuntunut liian överilaajalta ja puuduttavalta verrattuna uuteen Horizoniin.

Lionheadin valinnat

3. Warhammer 40 000: Chaos Gate – Daemonhunters

Jokavuotinen sotavasarakiintiö täyteen tällä pelillä. Ei Daemonhunters aivan esi-isänsä veroinen ollut, mutta hyvin tavoitti samaa tunnelmaa epätoivoisesta taistelusta mikä vaan leviää käsiin. Kaunista W40k-maailmaa, hyvää taktista toimintaa, sekä monipuolista liikkumista. Ainoa isompi miinus on konsoliversion puuttuminen, mille ei tänä päivänä voi oikein antaa hyviä perusteita.

2. Potion Permit

Stardew Valleyn hyvinkin läheisissä jalanjäljissä kulkeva ”pottujen” tekemiseen keskittyvä peli. Oikein mainio ja tiukka paketti, jonka parissa ei kauaa pelaaja vanhene. Pirtsakka ulkoasu, Tetriksen ympärille rakennettu core-mekaniikka, ja totta munassa kylillä humppaaminen virtuaalipetikumppanin kanssa. Suurimmat ja ainoat itkunsekaiset tunteet tuli tämän hienon pelin kanssa koettua ainoastaan julkaisun aikaan bugien takia. On näemmä peleihin vaikeaa tehdä julkaisuversioon pikamatkustus, joka vie kohteeseen eikä jätä johonkin pöheikköön jumiin?

1. Call of Duty: Modern Warfare 2

Pidin kahden pelin verran taukoa tästä vuosipäivityssarjasta ja kyllä kannatti. Vuoden kovinta huumetta on tämä uusivanha Modern Warfare 2 ollut ja tulee varmasti olemaankin. Käytännössä kolme peliä yksissä kansissa, joista toki kaksi on F2P-pohjaisia. Peruspelin gunplay toimii vihdoin sillä tasolla ettei tarvitse pelata aiempien CoD-pelien lailla HC-asetuksilla. Nerokas DMZ tuo vaihtelua vuosien saatossa tutuiksi tulleisiin pelimuotoihin. Kai sitä vaan tullut vanhaksi (lue: debiiliksi) kun pitää välillä lampailla tällaisten kapitalistitalojen normoshootterien parissa.

Hazukin valinnat

Taas on yksi pelivuosi nähty ja eipä voi kyllä sanoa, että tämä olisi millään tavalla jättänyt kylmäksi, mutta ei tämä pelivuosi 2022 loppujen lopuksi mikään totaalinen ihmeidentekijäkään ollut. Pelejä tuli taas ihan jopa enemmän kuin tarpeeksi ja läheskään kaikkea mikä kiinnostaisi ei ole ehtinyt edes testata. Tässä kuitenkin pieni pala niitä parhaimpia minkä maailmoihin itse eksyin lukuisiksi ja taas lukuisiksi hetkiksi.

3. Vampire Survivors

Valehtelematta tänä vuonna kolmannen sijan valitseminen oli oikeasti se vaikein tehtävä. Tittelin kun olisi voinut antaa niin isolle yllättäjälle (Sonic Frontiers), todella mainiolle klassikkohahmon 3D-siirtymälle (Kirby and the Forgotten Land) taikka vaikkapa mitä parhaimmalle kung-fu -mähinälle (Sifu). Itse päädyin nyt kuitenkin katsomaan asiaa hieman laatikon ulkopuolelta ja antaa tittelin sellaiselle pelille joka sen oikeasti ansaitsee. Vampire Survivors oli alunperin yhden euron (nykyisin jopa neljän euron OMG!) hintalapulla koristeltu pikkupeli, joka lainaa “jokseenkin” paljon taustaelementtejä Castlevania-pelisarjasta ja muodostaa niistä täysin omannäköisensä, aika paljon Robotronin suuntaan kumartavan klassikkopelin. Tämä kaikki toki on tehty täysin nollabudjetilla kirjaimellisena viikonloppuprojektina, joka tarkoittaa sitä että ulkoasu on lähinnä kasa spritejä äärimmäisen yksinkertaisilla taustoilla yläkuvakulmasta kuvattuna ja pelaaminenkin koostuu käytännössä pelkästään hahmon liikuttamisesta ruudulla.

Mutta se mitä tämä simppeli tapaus kätkee sisälleen, onkin vuorostaan se videopelaamisen leipä ja voi; Peliä on oikeasti todella hauska pelata. Vampire Survivors on yksinkertaista mähinää, jossa katsotaan miten pitkään pelaaja selviytyy karuissa maisemissa lukuisten ja taas lukuisten mörököllien ympäröimänä erinäisissä kentissä, keräten samalla sellaista varustusta jonka parhaiten uskoo soveltuvan näiden möllien tuhoamiseen. Aina joskus vähemmän on vaan enemmän.

2. Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge

No tämän nyt ei vuorostaan sitten pitäisi yllättää ketään. Turtles on itselleni yksi rakkaimpia ysärin tuotenimikkeitä ja beat ‘em up on peligenrenä yksi sydäntäni lähellä olevien arcadepelien tukipilareita, joten totta kai näiden kahden instanssin ympärille äärimmäiselle rakkaudella rakennettu nostalgiapärinä iskee itseeni kuin salama johtimeen.

Shredder’s Revenge on vaan jotain niin sellaista mitä en tohtinut edes unelmoida, koska se valehtelematta jopa ylittää ne alkuperäiset Konamin asettamat standardit ja tekee sen vieläpä vuoden 2022 mittareille sopivana. Pelinä se on äärimmäisen nätti, ruudulla pyörivään kaaoksen nähden hämmentävän hyvin toimiva ja ohjaukseltaan aivan jumalainen tapaus. Fanserviceä pelistä löytyy myös enemmän kuin tarpeeksi ja ylipäätänsä peliä pelatessa on vaan koko ajan hymy kasvoilla. Mitä muuta sitä sopisi ja voisi peliltä toivoa?

1. Elden Ring

Tarvitseeko tätä oikeasti tässä vaiheessa enää edes isommin perustella? Elden Ring on yksi niitä pelejä, jota tullaan muistelemaan vuosia ja taas vuosia koska se on puhtaasti yksi niitä virstanpylväitä, joista muiden videopelien tulisi ottaa oppia. Se ei tavallaan tee mitään uutta, mutta on se kerää kaikki hyvät elementit muista Fromin omista, sekä myös muiden tekemistä videopeleistä ja koostaa siinä sivussa ne lähes täydelliseksi paketiksi. Se on moderni klassikko, mestariteos sekä vuoden 2022 paras videopeli, mutta mikä tärkeintä; Elden Ring on aidosti oikea seikkailu.

Drifun valinnat

3. Dome Keeper

Pelillisesti kahteen osaan jaettu roguelite tarjoaa vuoden addiktoivimman pelikokemuksen. Dome Keeper tarjoaa hieman Minecraft-tyylistä resurssinkeräystä yhdistettynä inventoriohallintaan ja torninpuolustukseen. Pelissä on hieno itseään ruokkiva kehä resurssinkeräyksessä, koska resursseja voi käyttää hahmon parantamiseen, jolloin keräät resursseja aina vain nopeammin ja nopeammin. Tämä onkin tärkeää, koska mitä syvemmältä joudut resursseja kaivamaan, sen hankalammaksi se muuttuu ja keräysreissuista tulee riskialttiimpia, koska seuraava torninpuolustusvaihe on aina odottamassa ja vastaan tulevat viholliset muuttuvan joka kerta vahvemmiksi. Kun tämä vielä yhdistetään high score -pelitilaan, jossa resursseja on uhrattava myös pistelaskurille, on kasassa täydellinen resepti.

2. Pokémon Scarlet/Violet

Pokémon-pelien laatu on ollut jyrkässä alamäessä jo vuosia, mutta tilanteeseen saatiin vihdoin muutos. Scarlet ja Violet ovat tuulahdus tuoreita ideoita pelisarjalle yhdistettynä vanhojen pelien seikkailuntunteeseen, joka uusissa peleistä oltiin karsittu pois silkalla kädestäpitelyllä. Avoimessa maailmassa liikkumisessa on vapautta ja se on tehty pelillisesti uskomattoman käteväksi. Tämän lisäksi Metroidvania-tyyppinen kykyjen avaaminen tahdittaa eri alueiden tutkimista todella hyvin. Koska Pokémon-kaavassa ei muuten ikinä ongelmia oikeastaan ollut, niin tämä kädestäpitelyn vaihtaminen pelilliseen vapauteen korjasi oikeastaan kaiken, mikä moderneissa Pokémoneissa on ollut vikana.

1. Elden Ring

Helpompaa valintaa ei ole tarvinnut näillä listoilla tehdä. Miyazaki tiimeineen loi lähes täydellisen pelin, joka vaivattomasti välttää kaikki avoimen maailman pelien ongelmat hyvillä design-päätöksillä. Elden Ringin vaikuttavin puoli on juuri se, että se oli tekijöidensä ensiaskel avoimen maailman peleihin, mutta samalla se on kuitenkin parhaiten tehty genrensä peli. Pelkäsin Sekiron jälkeen, että Souls-peleistä tuttu tappelusysteemi tuntuisi jo hieman väsähtäneeltä, mutta uudessa ympäristössä se oli kuitenkin yllättävän freesin tuntuinen. Tarpeeksi kehuja Elden Ringille on mahdotonta antaa, joten en sitä tässäkään lähde yrittämään. Vuoden peli, vuosikymmenen peli, ehkä jopa paras peli mitä on ikinä tehty.

Teman valinnat

3. Pokémon Scarlet/Violet

Vuosi 2022 oli itselleni pitkästä aikaa vuosi, jolloin tuli pelattua runsaasti uusiakin pelejä. Siksi onkin mielestäni yllättävää, miten niinkin monella tapaa rikkinäinen vauvapeli kuin Pokémon Violet pääsee listalleni. Teknisistä ongelmista on jauhettu jo tarpeeksi, joten tyydyn vain sanomaan uuden Pokémonin olevan erittäin hauskaa ja koukuttavaa pelattavaa. Se onnistui herättämään sammuksissa olleen Pokémon-kipinäni lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Avoimempi maailma ja lukuisat muut uudistukset istuvat sarjaan vallan mainiosti ja uusien Pokémonien designonnistumisprosentti on korkeammalla kuin aikoihin. Tästä on todellakin hyvä jatkaa ja kehittää. Kunhan se tekninen puolikin saataisiin jotenkin kondikseen…

2. Elden Ring

Tuskin pystyn tästä sanomaan mitään, mitä ei ole vuoden 2022 aikana sanottu. Ykköspaikka omalla listallani lipsui pois lähinnä liiallisen sisältökierrätyksen takia, mutta muuten kyseessä on ehtaa ykkösluokan From Software -laatua. Mutta ehkä seuraavaksi taas sellainen tiiviimmin ohjattu peli, kiitos?

1. Return to Monkey Island

Jos joku olisi vielä vuosi aiemmin yrittänyt vakavalla naamalla väittää Ron Gilbertin työskentelevän uuden Monkey Island -pelin parissa, olisin vain nauranut räkäisesti. Mutta niin siinä vain kävi ja Monkey Island 2, yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, sai jatko-osan vuosikymmenten jälkeen. Ja minkälaisen! Return to Monkey Island on täydellinen nostalgiapläjäys, muttei todellakaan luota pelkästään muistojen voimaan. Pelisarjan huumori toimii edelleen ja Dominic Armato loistaa Guybrushina kenties jopa värikkäämmin kuin koskaan aiemmin. Lukuisat quality of life -parannukset tekevät pelin pelaamisesta mukavaa ja toimivaa myös Switchillä ja kyseessä onkin klikkailua lukuunottamatta puhdasta klassista point&clickiä.

Täydellinen peli ei ehkä ole ja osa pelin aikana tutkittavista saarista on melko pintapuolisia kokemuksia. Siltikin, Return to Monkey Islandin jokaisesta osa-alueesta paistaa rakkaus ja kunnioitus pelisarjaa ja sen perintöä kohtaan. Myös se joidenkin vierastama graafinen ulkoasu on liikkeessä ja isolta ruudulta aivan jumalaisen kaunis. Rakastin tätä peliä joka sekunnin ajan ja siksi se ansaitsee paikkansa oman listani ykkösenä.

Cerkerin valinnat

Vuosi 2022 on nyt viimein kasassa ja onhan tämäkin ollut taas vuosi. Maailma on avautunut ja ihmiset päässeet vapaiksi luolistaan, joten mikäs sen parempi aika linnoittautua sisälle ja pelata videopelejä. Tai no näin olisin toivonut voivani tehdä, mutta koulu ja työt ovat pukanneet sen tielle, joten tältäkin vuodelta on jäänyt varmasti useita mahtavia pelejä pelaamatta. Ensi vuoden puolella sitten, jollei vuosi 2023 alkaisi näyttää yhdeltä 2000-luvun parhaista. Mutta nyt listaan.

3. Splatoon 3

Splatoon 2 kertoi jo aikoinaan, että koukkuun ei saanut jäädä, mutta kolmosen julkkarin aikaan tuli tätä 2.5-versiota hakattua vähän liikaakin. Mustekalalasten musteleikit imaisivat mukaansa kuin Halo Infiniten julkkari viime vuonna, ja hauskaa tuli pidettyä niin nettimoninpelin puolella kuin yllättävän loistavan yksinpelinkin, joka otti mallia kakkososan mahtavasta Octo Expansion -lisäristä. Yksinpelin ainoaksi ongelmaksi jäi sen vähyys. Tätä paikatakseen Nintendo on viisaasti leikannut palasen pelistä pois ja laittaa sen myyntiin seuraavana vuonna. Ostoon se menee, en valehtele, mutta häpeän.

Moninpeli on taas sitten sitä tuttua ja vanhaa Splatoonia. Ammu lattiaa, ammu vihollista, joskus tee jotain muuta riippuen pelimuodosta, repeat. Kuten alussa sanoin, Splatoon 2.5. Mutta sitä jotain tässä kuitenkin on, mitä ei vaan kakkosessa kuitenkaan ollut. Ovatko kontrollit paremmat? Auttaako lobby, missä saa harjoitella ja lämmitellä matsien välissä, seuraavan matsin odotukseen? Onko Salmon Runin jatkuva aukiolo loisto muutos? Auttavatko uudistetut Splatfestit elävöittämään meininkiä? Ovatko uudet aseet mielenkiintoiset? Ainoastaan viimeiseen on vastaus ei, mutta muuten Splatoon 3 tuntuu paremmalta peliltä kuin kakkonen, ja siksi sen pariin loikkaa aina vähän väliä, kun mieli tekee jotain rentoa moninpeli räiskintää, ilman suuria panoksia tai hikisiä fiiliksiä. Bonusta Splatoon 3 saa myös hyvästä, mutta myös pirullisen vaikeasta korttipelimuodosta. Kaiken kaikkiaan Splatoon 3 oli minulle tämän vuoden paras moninpeli, minkä vuoksi se on myös numero kolme tällä listalla.

2. Pokemon Scarlet/Violet

Uusi vuosi, uusi Pokémon. Paitsi tänä vuonna tulikin kaksi Pokémonia, ja molemmat lupailivat jotain mitä fanit ovat pitkään halunneet, mutta saaneet odottaa. Avointa maailmaa ja saumatonta taskumonsteritaistelua. Sitten Pokémon Arceus julkaistiin, ja vaikka se pyörikin vähän huonosti ja varsinaiset taistelut olivat pelissä mitä olivat, oli Arceus silti ihan hauska peli sivuosaksi. Ei mikään maailman paras, mutta se loi hypeä tulevaa Scarlettia ja Violetia kohtaan.

Ehti vierähtää melkein vuosi, ja sitten olikin jo uusi, oikea Pokémon ovella. Ennakkotiedot olivat karmaisevia. Bugeja täynnä oleva ja graafiselta puoleltaan PS2 pelin tasoinen Pokémon, joka ei ollutkaan niin avoimen maailman peli mitä oli toivottu. Ennakkotietojen perusteella kyseessä piti olla Pokémon-peli, joka kannattaisi skipata, ihan kuten Sword ja Shield muutamaa vuotta aiemmin. Silti päätin pelin käydä hakemassa julkkarina, sillä halusin kuumeisesti toivoa pelin olevan hyvä. Sanotaan nyt heti alkuun, että Pokémon Scarlet/Violet on helposti teknisesti huonoin poksupeli. Peli ei pyöri edes tasaisella 20 freimin sekuntitahdilla, Pokémonien pop-in on niin karsea, että yleensä maailmassa liikkuessa olet jo taskumonsun päällä kun se latautuu näkyviin, ja rumempia grafiikoita saa hakea jopa 2017 julkaistun Switchin alkupään pelivalikoimasta saakka. Mutta tuon ruosteisen ulkokuoren alla sykkii ehkäpä paras Pokémon-peli ikinä. Avoin maailma tuntuu avoimelta, vaikka jonkinlainen ohjattu reitti siinä onkin, avoimesta maailmasta siirtyminen taisteluun on sulavaa, taskuhirviöiden kehittäminen ei ole enää puuduttavaa automaattibattlen ansiosta, haastetta pelistä löytyy (oikeasti!), hahmokavalkadi on sopivan värikäs ja koko ajan mukana juonessa, uusien Pokémonien design on loistavaa, Arceuksessa toimivaksi havaitut QoL-muutokset kuten iskujen ja nimien vaihtaminen lennosta, jne. jne. jne. Enkä ole vielä edes päässyt puhumaan uusista Poké-saleista, raideista, titaani-Pokémoneista taikka pelisarjan metaa kivasti ravistelevasta Terastalisoinnista.

Graafista puolta lukuunottamatta, Pokémon Scarletissa/Violetissa on ainoastaan muutamia pieniä vikoja. XP share on pakosta päällä, joten oma tiimi saattaa ylileveloitua helposti, mikä korjaantuu tiimin tasaisella pyörittämisellä useiden Pokémonien kesken, ja joskus silloin tällöin peli saattaa kaatua, mutta onneksi autosave on nyt myös asia Pokémonissa, joten useiden tuntien taakse joutumista ei tarvitse pelätä. Jollei tekninen toteutus olisi niin kuraa kuin se on, olisi uusin Pokémon saattanut päästä jopa kilpailemaan ykköspaikasta.

1. Elden Ring

Elden Ring tuli ja jopa ylitti kaikki odotukset mitä minulla oli sitä kohtaan. Avoimessa maailmassa on tutkittavaa joka nurkan takana, pelin bossit ovat laadultaan mahtavia (yleistä Marikan suvun ADHD:ta lukuunottamatta), pelissä on karmiva määrä aseita ja loitsuja mitä käyttää, sekä graafinen puoli joka näyttää ja kuulostaa loistavalta.

Elden Ringistä voisi latoa tähän tekstiä vaikka kuinka, mutta miksi kirjoittaa kun te voitte kuunnella. Kaikki tarpeellinen on sanottu Elden Ring pelikerhossa.

Osen valinnat

2021 on minun mielestäni ollut hyvä pelivuosi. Hitman 3 ja Werewolf Apocalypse aloittivat vuoden räjähtävästi ja ennen kesää päästiinkin jo Balanin sekä uusimman Resident Evilin pariin. Silti tänä vuonna tuli jopa näitä merkkiteoksia parempia pelejä ja ne ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:

3. Metroid Dread

Tätä olikin ”hieman” saanut odotella. Metroid teki hienon paluun juurilleen. Jotkut pellet jaksavat valittaa melee-iskuista tai liian suoraviivaisesta etenemisestä mutta omaan makuun nämä passasivat paremmin kuin hyvin. Ei tämä ole genrensä tai edes sarjansa paras osa, mutta yksi ”must-play -tason Switch-peleistä” todellakin. Dread on myös hieno lopetus tälle yli 30 vuotta kestäneelle Metroidin pääsaagalle.

2. Halo Infinite

Vielä marraskuun alussa olin äärimmäisen skeptinen tätä tulevaa suurjulkaisua kohtaan. Nettipelikään ei ennakkoon kiinnostanut mutta perkele vieköön, sehän on täyttä nautintoa jota aivan varmasti tulee pelailtua vielä kauan. Kampanja oli myös aivan hyvä, vaikkakin jäin kaipaamaan pelin maastoissa ja miljöössä hieman vaihtelua. Open world -pelattavuus oli hyvin toteutettu eikä mitään Far Cry -viboja onneksi tullut liikaa. 343 teki siis viimeinkin Bungien tasoisen Halon ja innolla odottelen tulevaa lisäsisältöä, jota pitäisi tulla runsaasti nettipeliin.

1. Psychonauts 2

Ensimmäinen osa on yksi omista suosikeista PS2/Gamecube/Xbox- geniltä ja aivan kuten Metroidinkin kanssa, oli tätäkin jatkoa saanut odotella pienen ikuisuuden. Peli lunasti kaikki omat odotukset helposti. Vuoden paras tarina, pelillisesti täyttä rautaa ja jopa ulkoasultaan hieno. Mahtavaa että sarja viimeinkin on pääsemässä ansaitulle paikalleen.

Drifun valinnat

Vuosi 2021 on ainakin lähiaikojen heikoin pelivuosi, jos sitä lähtee tarkastelemaan isojen AAA-julkaisujen pohjalta. Huono pelivuosi ei silti missään nimessä ole kyseessä, mutta voittajat löytyvätkin indietuotantojen suunnalta. Indien ulkopuolelta nousee kuitenkin esiin kaksi kunniamainintaa. The Burning Crusade Classic on ollut ehdottomasti tämän vuoden paras peli. Pelitunteja on kertynyt kesäkuun alusta reilusti yli tuhat eikä loppua näy. Mukavan perinteistä MMO-mättöä hyvällä peliporukalla on vaikea voittaa. Uusiojulkaisua en kuitenkaan listalle viitsi laittaa ja samasta syystä Nier Replicant joutuu tyytymään kunniamainintaan. Hieno tarina, hyvää mättöä, uskomattoman kauniit musat ja Yoko Taro, niistä on mestariteokset tehty eikä tämäkään ole poikkeus

3. Inscryption

Loppuvuoden yllättäjänä listalle päätynyt Inscryption on siitä hankala peli, ettei siitä oikeastaan haluaisi sanoa mitään. Ja sekin sanoo jo ehkä liikaa. En tiennyt yhtään mitä odottaa muuta kuin jonkinlaista roguelike pakanrakennusta ja korttipeliä. Sitähän Inscryption toki tarjoaa, mutta se on myös paljon muuta. Pelaa itse ja ylläty.

2. Loop Hero

Listan toinen roguelike on myös hieman perinteistä poikkeava. Loop Heron käänteinen torninpuolustus ja hyvin passiivinen gameplay iskivät ainakin itseeni täysillä. Uusien laattojen kanssa strategiointi ja parhaiten toimivien kombojen löytäminen oli ehdottomasti vuoden koukuttavinta kamaa. Tämä kaikki kruunattuna todella nätillä pikselitaidetyylillä ja kovilla musabängereillä tekee Loop Herosta todellisen indiehelmen.

1. Cruelty Squad

Torille! Pelivuoden mielenkiintoisin tapaus on ilman epäilystäkään suomalainen Cruelty Squad. Tyyliltään aisteille aggressiivinen peli voi ensisilmäyksellä näyttää lähinnä vitsiltä, mutta todellisuudessa kyseessä on timantinkova strateginen räiskintä. Kuolema korjaa hetkessä, joten kentissä eteneminen tulee suunnitella tarkkaan. Apuna tehtäviin on tarjolla useita työkaluja niin tuplahypyistä tarttumakoukkuun ja aseitakin on vähintään jokaiseen käyttötarkoitukseen. Omien suosikkien löydyttyä kentät on kuin luotu speedrunaamiseen (johon myös pelin sisäinen kello ja rankingit kehottavat) ja siihen tuli jopa itse kasuaalisti ryhdyttyä.

Pelin kapitalismidystopia on myös toteutettu melko freesillä otteella, mahdollisesti koska kyseessä ei ole jenkkiteos. Suosikkikenttäni pelissä sijoittuu pelihahmon omaan asuntoon, kun itse Cruelty Squad, jolle pelaajakin työskentelee, on lähetetty perääsi. Syynä tähän oli maksamaton vuokrasi ja korkomaksuna on henkesi. Tilanne toki korjaantuu murhaamalla vuokranantajasi ja lopulta koko homma osoittautuukin vain kirjanpitovirheeksi. Cruelty Squadissa tämä on kuitenkin vain arkea. Koko pelin miljöö tihkuu persoonaa ja se tulee esiin pelin jokaisella osa-alueella. Mitään vastaavaa en ole aiemmin peleissä kokenut ja tuskin tulen enää kokemaankaan.

Tootsin valinnat

3. Ratchet & Clank: A Rift Apart

”Rätset” palasi takaisin oikealle paikalleen sarjan parhaassa pelissä sitten vuoden 2009 A Crack In Timen. Sonyn yksinoikeuskirjaston viimeinen oikea tasoloikka on muuttunut jälleen kerran hieman enemmän räiskinnäksi, mutta pelattavuus on yhä täyttä timanttia. Tarinan puolella peli hieman kompastelee, mutta Ratchet & Clankin (2016) jälkeen se, että tarina ja tarinankerronta ei ole kelvotonta riittää. Kyseessä on myös PS5:n parhaimman näköinen peli, joka selvästi tarkoittaa, että se kannattaa pelata!

2. F1 2021

Kun valot sammuvat ja 20 kappaletta 1.6 litran V6 turbomoottoria alkaa huutamaan, otetaan miehestä mittaa tämän hetken parhaassa ajopelissä. Mutta miten EA:n vuosittainen lisenssipeli voi olla oikeasti hyvä? Ehkä vastaus on juuri vuosittaisessa julkaisumallissa, joka on sallinut Codemastersin hioa ajomallinnusta ja tekoälyä vuosien saatossa askel askeleelta. Lopulta on saavutettu peli, josta voi ratilla nauttia sekä aloittelijat että veteraanit. Tämän vuoden peliä korottaa vielä co-op-tila, jossa uratilaa tekoälyjä vastaan voi ajaa kaverin kanssa. Jos peliä lähtee vertaamaan oikeisiin simulaattoreihin, ajomallista paljastuu pieniä virheitä, eikä formulamaailman simulointi vastaan kovin hyvin tosimaailmaa (Vettel ja Bottas jaetulla kolmossijalle kuskiratingeissa, mitä vittua?), mutta ne eivät paljoa vaikuta pelaamisen puhtaaseen nautintoon.

1. Halo Infinite

Halo 5 ilmestyi itselleni hieman huonoon aikaan. Olin 2015 siirtynyt jo täysin PC-pelaamisen maailmaan, joten en ehkä arvostanut kaikkia sen osa-alueita. Onneksi Infiniten kohdalla ei ole tällaista uhkaa, vaan pääsarjan peli saapui samanaikaisesti sekä Xboxille, että PC:lle. Tällä kertaa kasvoton ja (lähes) persoonaton supersotilas saa vastaansa punaisen covenantin seikkaillessaan Zeta Halolla. Infinite on monella tavalla kevyt reboot. Halo 5:n painolasti heitetään veteen ja tilalle pyritään rakentamaan uutta mysteeriä. Tarinan ytimessä on kuitenkin Halo 4:n tapaan Master Chief ja hänen suhteensa Cortanaan. Vaikka tarina ei sattuisi iskemään on alienien murhaaminen mukavaa ja monipuolista. Yksinpelin loppuessa kilpailullinen moninpeli tarjoaa nykyään harvinaista taitoon perustuvaa räimettä ainakin kymmeniksi tunneiksi. Räiskintöjen tärkein ominaisuus, eli paukuttelun tunne on kilpailijoihin verrattuna ylivertaista. Peli kärsii modernien GaaS-pelien yleisistä vioista ja joitain ominaisuuksia saadaan odottaa pitkälle ensi vuoteen, mutta sen ei kannata antaa estää ketään kokeilemassa ilmaista moninpeliä.

NK:n valinnat

Vuoden aikana ilmestyi kolme isoa Capcom-peliä joten ei muuta kuin täyttämään listaa niillä!! No vitsit sikseen (tosiasiassa vuoden kymmenen parhaan pelin joukossa oli allekirjoittaneella kolme Capcomin peliä joten arvon tuomari, olen syyllistynyt fanipoikuuteen) ja laitetaan sinne ne kolme peliä jotka ovat olleet tämän vuoden kovimmat videopelit omalla levylautasella… tai tässä tapauksessa kovalevylautasella koska fyysisiä pelejä tuli ostettua levymuodossa pyöreät nolla, eikä niitä myöskään korttimuodossa tullut ostettua yhden ainoaa. LET’S BEGIN!!

3. Death’s Door

Indiepelien ylisaturaation vuoksi on aina hienoa jos sieltä tuhannen indiepelin päivittäisestä julkaisulistasta löytää edes yhden helmen. Tänä vuonna itselleni tällainen indielöytö oli Death’s Door. Olen yksinkertainen mies. Tykkään Hollow Knightista ja tykkään top down -perspektiivistä kuvatuista ns. vanhan koulukunnan Zelda-peleistä. Death’s Door yhdistelee taidokkaasti näitä molempia tarjoten hienon ja tunteikkaan seikkailun, joka tekee kaikki yrittämänsä asiat tismalleen nappiin eikä yhtään ali saatikka yli.

2. Halo Infinite

En ole ikinä liiemmin välittänyt Halo-sarjasta. Olen (melkein) aina tiedostanut kuitenkin sarjan pelien laadun mutta esimerkiksi niiden moninpeli on aina omissa kirjoissa ollut vanhanaikaista verrattuna esim. omaan suosikki moninpeliammuskeluuni, Battlefieldiin. Tänä syksynä saimme upouuden Battlefieldin ja pitkän odotuksen jälkeen uuden Halon, ja olen ollut aivan koukussa niistä… Haloon?!? Irvokkainta tässä kaikessa on se että olen ihastunut uusimman Halon moninpeliin juurikin sen perinteikkyyden takia. Ei kymmenien pelaajien täyttämiä kymmenien hehtaarien moninpelikenttiä lukuisilla ajoneuvoilla ja tuhoutuvilla ympäristöillä, vaan perinteistä moninpeliräiskintää ilman sen isompia kimalluksia ja blingiä. On pelissä varmaan joku yksinpelikampanjakin mutta Halo: Infinite nousee toiseksi parhaaksi pelikseni tänä armon vuonna pelkästään moninpelinsä ansioilla mutta voihan veljet se yksinpelikin on aivan perkuleen kova tapaus.

1. Monster Hunter Rise

Ohhoh!?!? Laitoinko Capcomin pelin ykköseksi? Yllättyneitä on varmasti tekstiä lukemassa pyöreät nolla kappaletta mutta siihen GOTY-valintaan on hyvä syy, ja se syy on se että uusin Monster Hunter -peli on aivan julmetun loistava videopeli. Ei riitä että se on vain aivan julmetun loistava videopeli vaan se on samalla myös aivan tautisen kova Monster Hunter -peli, ja onnistuu uudistamaan sarjaa sellaisin tavoin että vanhempien, jotka toki ovat myös aivan omassa kastissaan mitä laadukkaisiin videopeleihin tulee, sarjan pelien pelaaminen ei enää tunnu hirveän mukavalta. Koirakaverilla liikkuminen ja taisteleminen on asia joka on tavallaan ollut mukana jo sarjan aiemmissa osissa, mutta pelille ns. Sekirot tekevä Wirebug-liikkumimekanismi on jotain sellaista, jota ilman sarja ei voi jatkossa yksinkertaisesti enää elää.

Monster Hunter Risen hyvät puolet eivät suinkaan lopu siihen. Uudet hirviöt ovat melkein järjestäen nappiosumia, ja etenkin ”sumosammakko” ja ”magmamolo” tulevat varmasti tulevaisuudessakin olemaan niitä monsuja joita fanit uuden sarjan pelin julkaisun alla toivovat rosteriin. Peli tarjoaa myös enemmän silmäkarkkia mitä kaikki maailman joulukonvehtirasiat yhteensä, joka on vielä vakuuttavampaa ottaen huomioon alustan joka on siis markkinoiden heikkotehoisin pikku myyntikuningas. Monster Hunter Rise ei suinkaan ole täydellinen peli sillä sen julkaisu ja etenkin julkaisun jälkeinen aika, tuntuvat näin retrospektiivissä kovin hosutuilta. Nämä seikat eivät kuitenkaan olleet este sille että hakkasin peliin likimain 300 pelituntia, ja taisin enemmän tai vähemmän nauttia jokaisesta tunnista.

Andzerxin valinnat

3. Ratchet & Clank: Rift Apart

Tasoloikkakaksikon uusin seikkailu tarjosi jälleen näyttävää visuaalista antia ja mukiinmenevää toimintaa. Rift Apart ei kuitenkaan onnistunut kääntämään hieman lässähtäneen pelisarjan kelkkaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Pelin aseet tuntuivat melko ideaköyhiltä verrattuna PS2-aikakauden monipuoliseen arsenaaliin, ja ennakkomateriaaleissa paljon hehkutetut kvanttirepeämät osoittautuivat pelkäksi kulissiksi, jotka eivät muuttaneet kenttäsuunnittelua erityisen merkittävästi.

2. Resident Evil Village

Selviytymiskauhun kahdeksas tuleminen viihdytti intensiivisellä toiminnallaan, kevyillä aivopähkinöillään ja hullunkurisella tarinankerronnallaan. Vaikka uutukainen oli astetta toimintapainotteisempi verrattuna edeltäjäänsä, kauhupelin tunnelma oli edelleen hyvin läsnä. Pelialueita oli hauska päästä tutkimaan uusien avainesineiden myötä, ja löytämään kylään piilotettuja salaisuuksia.

1. Metroid Dread

Tämä oli minulle ensimmäinen kunnollinen kosketus Metroid -pelisarjaan, ja nyt palan halusta päästä tutustumaan Samuksen aikaisempiin seikkailuihin! Metroid Dreadin rautainen pelattavuus, pelimaailman tutkimisen ilo ja oikeasti haastavat pomotaistelut nostivat pelin heittämättä oman listani ykkössijalle. Uusien voimien löytäminen ja niiden hyödyntäminen jo ennestään tutuissa pelialueissa pitivät seikkailun kutkuttavana ja hankalien pomovastusten tuhoaminen pitkien vääntöjen jälkeen tuntui erittäin tyydyttävältä.

Lionheadin valinnat

3. Fuga: Melodies of Steel

Tämän pelin pelaamisesta voisi kirjoittaa romaanin ja se olisi nimeltään: ”Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan turreja?”

Myönnetään, kiinnostus alunperin lähti puolen kuvaruudun kokoisesta tankista. Tankkikiusoittelussa ei kuitenkaan näkynyt että kyseessä on omalaatuinen JRPG hyvillä pelimekaniikoilla. Ketä/millä ja milloin ammut sekä tasapainoilu lämän ottamisen ja antamisen välillä pitää pelaajan alati varpaillaan ja mikä parasta, tappeluiden välissä pääsee turreja parittamaan keskenään. Onneksi pelissä voi tehdä myös jotain järkevää kuten kalastaa tai päivittää tykkejä. Toisaalta tekisi mieli työntää jokainen hahmo pelissä nähtävään ”soul cannoniin” mutta valitettavasti se nillitys/moraalin lasku nostaisi ennestäänkin kovaa vaikeustasoa. Tämä peli on todellakin ”Shell festival/5”

2. Ys IX: Monstrum Nox

Koska elämme sivistyneissä länsimaissa, japanijulkkareita ei lasketa jonka johdosta laitan uusimman Ys-pelisarjan osan tämän vuoden listalle. Peli oli monessa suhteessa huonompi kuin loistava kahdeksas osa, mutta teki myös monia asioita oikein. Esimerkiksi liikkuminen pelimaailmassa oli sellaista mitä jokainen avoimen maailman peli voisi jatkossa kopioida käyttöönsä, ja tätä pelillistä sulavuutta hyödynnettiin myös pelin luolastoissa. Pomotappelut olivat rautaisia kuten Ys-peleissä aina ja hahmovalikoimassa riittävästi variaatiota. Toivottavasti seuraava osa tulisi japsien kanssa kutakuinkin samoihin aikoihin, jotta ei aina tarvitse meidän lihaa syövien valkoisten heteromiesten odottaa peliä oikeille kielille lokalisoiduksi.

1. Biomutant

Paljon lupauksia mitä ei kuitenkaan kaikkia toimitettu. Biomutant on silti hurmaava peli missä on myös paljon tehty oikein. Yksinkertaisesti sitä oli vaan hauska pelata ja sehän on peleissä tärkeintä. Maailmassa oli aivan liikaa tekemistä ja olihan pelissä myös matka ns. menneeseen kun kartta piti täyttää kaikella tauhkalla. Hahmonkehitys Biomutantissa oli turhan yksinkertaista mutta onneksi loottaaminenhan on aina yhtä hauskaa pelistä riippumatta. Biomutantissa, ihan kuin oikeassakin elämässä, valinnat ovat joko mustia tai valkoisia joka on myös aina plussaa.

Hakalan valinnat

3. Metroid Dread

Tuntuu aidolta peliltä. Tämä oli ensimmäinen muistiinpano jonka kirjoitin talteen Dreadista kun tiesin NK:n vaativan vuoden loppuun GOTY-listan luomista. Aiempia 2D-Metroideja saatikka Metroidvanioita en ole pelannut mutta emäntä kun vaati saada ostaa jonkun pelin Switchille allekirjoittanutta piristääkseen, näin tilaisuuteni koittaneen saada Metroid kokoelmiini kun aiemmin Discordissa (menkää sinne) tämän ostamisesta kieltäydyin liian heikon euro/pelitunti-ration vuoksi. Kun viimein Dreadin pelasin läpi, voin sanoa ymmärtäväni miksi Hazuki kyseiselle genrelle uhraa parhaat poikamiesvuotensa mutta itse en voi sanoa genrestä liiaksi innostuneeni. Dread täyttää termin ”videopeli” kuvauksen mielestäni täydellisesti joka näinä Sonyseikkailuaikoina on jatkuvasti pienemmälle huomiolle jäävä piirre. Samus liikkuu kuin ajatus ja jatkuvasti kehittyvä kykyarsenaali pitää tekemisen jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Sitä en tiedä, käyttävätkö muut genren edustajat yhtä paljon ohjaimen erinäisiä näppäinyhdistelmiä hyödykseen mutta Dreadissa nämäkin menivät melko rivakasti selkärankaan. Pari kykyä toki olivat lähinnä parin käyttökerran tapauksia mutta oleellisimmat liikkeet oli aina helppo suorittaa. Vuoden paras lopputaistelu

2. Mass Effect: Legendary Edition

Ellen olisi Mass Effectejä pelannut alkuperäisten julkaisunsa aikoihin, menisi tämä pelikokoelma suoraan vuoden parhaaksi kokemukseksi mutta pelit kun ovat niin ikimuistoisia ettei uusi pelikerta tuo varsinaisesti mitään uutta tarjolle, täytyy kokoelman tyytyä vain toiseksi parhaan titteliin. Kokoelmaa on päivitetty juuri sopivasti. Ensimmäistä peliä on tuotu lähemmäs nykypäivää kontrolleja ja visuaaleja parantamalla mutta pelit järjestyksessä pelaamalla huomaa kuitenkin pelien kehittyvän osa osalta kaikin puolin lähemmäs sitä upeutta joka Mass Effect 3 on. Kun tähän lisätään se, että ensimmäinen osa sisältää erinomaisen juonen, toisessa osassa kerätään ikimuistoiset tiimijäsenet suorittamaan historian parasta lopputehtävää ja kolmannessa osassa kaikki hahmot saavat tarinoilleen osin iloiset, osin surulliset päätökset niin kokoelma on jokaisen pelaajan ajan ja rahan arvoinen.

1. NieR Replicant

En ole aiemmin tutustunut Yoko Taron peleihin. Olen kuullut kyseisen herran olevan lievästi sanottuna omaperäinen, naamioon pukeutuva yksilö joka pyrkii sisällyttämään peleihinsä syvällisempiä merkityksiä niinkin yksinkertaisista asioista kuten ihmisen sielusta ja inhimillisyydestä. Eli tällainen Assassin’s Creed-fani ei pahemmin nokkaansa koputtanut Taron pelien suuntaan kunnes satuin kuuntelemaan PBC:n Nier: Replicant-pelikerhojakson. Jakso meni pitkälti korvasta sisään ja ulos työpäivän aikana mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota sävyyn jolla Cerker ja Drifu pelistä puhuivat. Äänissä tuntui olevan ihailua, kaihoa ja lohtua jollaista en ikinä aiemmin PBC:ssä ole päässyt kuulemaan. Nämä havainnot saivat lopulta itsenikin pelistä kiinnostumaan enkä voisi olla tyytyväisempi, pääsinhän kokemaan vuoden parhaan pelin jota olen huomannut muistelevani useaan otteeseen pitkin vuotta. Sen kummemmin en näe tarpeelliseksi syitä alkaa luettelemaan, kuuntele itse tuo maaginen jakso 416

Teman valinnat

3. Disco Elysium: The Final Cut

On varmaan enemmänkin merkki omista pelimieltymyksistä ja ajankäytöstä, kuin huonosta pelivuodesta, että top3-listalleni pääsee käytännössä pari vuotta vanha peli. Disco Elysiumin definitiivinen versio tuo kuitenkin vuoden 2019 parhaan pelin ensimmäistä kertaa konsoleille, suurempana ja paranneltuna, mikä riittää omissa kirjoissani listalle tänä vuonna. Parasta peli- ja hahmokirjoitusta sitten Planescape: Tormentin. Ja on tämä ihan oikea pelikin, eikä mikään klikkailtava tarina.

2. Psychonauts 2

Double Finen vuosikausia hioma jatko-osa takavuosien kulttiklassikolle saatiin vihdoin ulos tänä vuonna, ja olihan se odottamisen arvoinen. Mukavan värikäs ja kekseliäs peli näinä keskimäärin hyvin harmaina ja monotonisina peliaikoina. Kiitos Game Pass.

1. Metroid Dread

Lieköhän kukaan allekirjoittanutta yhtään tunteva yllättynyt meikäläisen vuoden suosikkipelistä? Metroid Dread ei ole loppupeleissä täydellinen peli, mutta se tuo 2D-Metroidit erittäin onnistuneesti nykyaikaan, ollen itselleni selvästi se vuoden ykkönen. Kirkkaimpina valopilkkuina pelissä lienevät kaikkien aikojen sulavimmat sidescroll-pelin toimintakontrollit ja mahtavat pomotaistelut. Jätän tässä kehut kuitenkin lyhyeksi, kuunnelkaa se podcast.

Hazukin valinnat

Jo monen vuoden ajan on tuntunut siltä että vuoden loppu tulee aina vain nopeammin ja nopeammin vastaan ja tämä kuluva vuosi ei ole ollut yhtään poikkeus.
Pelejä on (uskokaa tai älkää) tullut vaikka millä mitalla ja jotakuinkin vain murto-osaa olen oikeasti kerennyt pelaamaan sellaisella antaumuksella kuin olisin oikeasti halunnut.
Toki olihan tämä pelivuosi selvästi täysin indieteosten näytönpaikkaa kauttaaltaan, mutta kyllä sinne sekaan muutama isompikin teos mahtui joukkoon.
Tässä kuitenkin ovat nämä itseni pelaamista parhaimmat.

3. F.I.S.T.: Forged In Shadow Torch

Jos tästä vuodesta on jonkin genren pelejä jäänyt käteen ja paljon, niin ehdottomasti se on ollut Metroidvaniat. Herranen aika kun jopa itse Metroid:kin sai uuden osan. Mutta se mikä tässä genressä teki itseeni isoimman vaikutuksen ei suinkaan ollut “pakokauhua” uhkuva Dread vaan kovaakin kovempaa robottimättöä sisällään pitävä F.I.S.T. Peli ei tavallaan ole mitenkään pyörää uudelleen keksivä metroidvania, vaan se on hyvinkin perinteinen 2D-seikkailupeli jonka tarina vie erinäisten elukoiden sotaisiin menneisyyksiin, robottien vallankaappauksiin sekä näiden kukistamisen yrityksiin vastarintaliikkeen voimin.

Päähahmona toimiva Rayton-jänis omaa jättimäisen selkäpanssariin kytketyn robottinyrkin, jolla sitten voi möyhentää vihollisia monilla erinäisillä tavoilla ja kykypäivitysten myötä käyttää tätä myös paikkojen tutkimiseen ja niissä näppärämpään etenemiseen. Se miksi sitten F.I.S.T upposi minuun niin kovasti (ei naureta siellä!!) on vaan sen syvälle punottu kokonaislaatu, vaikka pintapuolisesti siinä onkin pieniä kökkömäisiä piirteitä. Ulkoasu on vallan upea ja tavallaan uniikki, tarina on yksinkertainen mutta söpöllä eläinhahmokavalkaadillaan sopivan absurdi mikstuura, pelattavuus täyttä rautaa, kartta metroidvanialle oikein mittava sekä sopiva ja haastekin on pääosin siellä silkan kettumaisen puolella. Se mikä pelikokemusta lähinnä rasittaa on siitä ehkä hieman huokuva halpuus ja amatöörimäisyys (varsinkin dialoginkuljetuksen osalta), mutta kehittäjänsä ensimmäiseksi metroidvaniaksi ja ylipäätänsä vasta toiseksi videopeliksi tämä on nappiosuma.

2. Kena: Bridge of Spirits

Kena on yksinkertaisesti sanottuna jännä peli. Se on tavallaan aivan tavallinen, mutta samalla jokseenkin uniikki, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on satukirjamaisen kaunis ja henkeäsalpaavan koskettava tarina nuoresta henkien avustajasta nimeltä Kena, jossa pelattavuus koostuu kolmannen persoonan seikkailu/tasoloikinnasta suhteellisen avoimessa maailmassa sekä Souls-pelien tyylisistä hankalahkoista taisteluista erinäisten mörrimöykkyjen kanssa. Sen äänimaisema ja musiikin luoma tunnelma on enemmän kuin passelia, tekniikka pelittää kuin se kuuluisa junan vessa, tarina on kutkuttava ja ylipäätänsä sen pelaaminen on vaan todella viihdyttävää. Pomotappeluille pitää myös antaa erityismaininta, koska vaikka ne ei olleetkaan mistään aivan julmimmasta päästä, niin niissä vallinnut tunnelma oltiin onnistuttu luomaan todella hyvin. Tämä oli myös hyvin lähellä viedä allekirjoittaneen kirjoissa vuoden parhaan pelin tittelin, mutta pakkohan se oli vetää kotiin päin koska….

1. Returnal

Torille… jo toista kertaa tämän vuoden PBC:n GOTY-valinnoissa!!!! Suomi on uusi maailmanmestari hei maailmanmestari hei maailmanmestari… Eiku… Eiku ihan oikeasti.

Housemarque vihdoinkin teki sen. Housemarque oikeasti onnistui lyömään läpi kunnolla isolla yleisölle ja näyttämään mistä heidän taitonsa oikeasti koostuu. Vaikka jo hetken näyttikin siltä että Housemarquen taival olisi ollut taputeltu (köh.. Stormdivers… köh), niin onneksi he tajusivat että vaikka arcade saattaakin olla kuollut niin yksinpelien, ja vieläpä vaikeiden sellaisten, kysyntä ei ole.

Mikä sitten Returnalista tekee itselleni vuoden pelin, GOTY-tittelin arvoisen teoksen?
No ensinnäkin se on ensimmäinen peli joka on todella tuntunut next-geniltä.
Sen visuaalinen puoli on tajunnanräjäyttävän kaunis, äänimaisema vetää sanattomaksi, latausajat ovat salamannopeita ja ylipäätänsä teknisesti se on lähes virheetön. Jopa PS5:n triggereitä on osattu pelin kohdalla hyödyntää niin hyvin että en tohtisi edes kuvitella pelaavani ilman niitä.
Mutta niin mites se itse peli? No sehän on tietenkin myös puhdasta rautaa; Nopeatempoista julmetonta tykitystä avaruusmaisemissa sopivan aikalooppi-juonen säestämänä. Pelialueet eroavat toisistaan julmettoman paljon ja niissä riittää lääniä haravoitavaksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin, viholliset osaavat oikeasti laittaa pelaajalle kampoihin, aseissa on tuntuma oikein napakka ja pelaaminen on tämänkin kohdalla vaan niin mukavaa ettei siitä oikein osaa päästää edes irti.
Paitsi silloin tietenkin kun monen tunnin pelisessio menee plörinäksi kun astuu RNG-saatanan asettamaan ansaan ja ottaa kuuppaansa koko rahan edestä.
Mutta aina tästä kuitenkin jäi jano uudelleen yrittämiseen joten eipä voi sanoa etteikö peli olisi päässyt ihon alle. Kaiken kaikkiaan Returnal todellakin on vaan ääreensä kova ja haastava videopeli pelaajilta pelaajille. Ne pelaa jotka ei pelkää.

Cerkerin valinnat

Vuosi 2021. Ensivilkaisulta tämä pelivuosi vaikuttaa aika heikolta, mutta kun asiaa miettii uudelleen, niin tänä vuonna on kuitenkin julkaistu liuta kovia pelejä. Ei ehkä niitä 10/10-ilotulituksia ympäri pelimediaa kerääviä, maailmaa mullistavia pelejä, mutta todella hyviä pelejä. Pelejä kuten Metroid Dread, Tales of Arise, NieR Replicant (joka olisi top kolmosessa jollei olisi uusintajulkaisu), Returnal, Deltarune ja Ace Attourney Chronicles. Oikeastaan kiinnostavia pelejä tuli tänä vuonna niin paljon, että en ole kerennyt niitä kaikkia pelaamaan. Mutta ei tämä vuosi pelkkää kultaa ollut, sillä iso liuta pelejä onnistui myös pettämään odotukseni. Deathloop ei ollut niin kova kuin toivoin, No More Heroes 3 on hyvä peli mutta huono NMH, Bravely Default 2 oli unohtanut mikä teki aikaisemmista osista niin hyviä. Ne eivät ole huonoja pelejä, mutta ne eivät onnistuneet lunastamaan odotuksia, joita minulla oli niitä kohtaan. No se tästä alkupuheesta, mennään siihen oikeaan asiaan eli tämän vuoden top 3:seen.

3. Halo Infinite

The king is back baby, ja nyt ei puhuta Dukesta. Halo Infinite tuntuu Halolta vaikka huomattavia muutoksiakin on tapahtunut peliin monella tapaa. Vaikka Infinite ei ole ollut ulkona kovin kauaa, uskallan antaa sille helposti kolmannen sijan listallani.

Ehkäpä yksi parhaimmista pointeista mitä Infinitelle voin antaa on se fakta, että PBC:n Discordissa (tiedätte mitä tehdä) porukka on istunut pelaamassa moninpeliä useampana iltana putkeen. Niin hyvältä se moninpeli tuntuu. En kykene muistamaan milloin viimeksi olen istunut näin monta tuntia pelaamassa moninpeliä, hakkaamassa matsia matsin perään, ihan vain sen takia että pelin pelaaminen on tuntunut niin hyvältä. Uudet aseet tuntuvat Halon pyssyiltä, monia turhia aseita on karsittu ja pelin tempoa on nopeutettu, mutta ei sellaiselle tasolle että se ei tuntuisi Halolta. Tulen jatkamaan moninpelin parissa varsin pitkälle ensi vuottakin, mutta toivottavasti pelin serveriongelmat ja pelattavien Eliittien puute korjataan mahdollisimman pian. Moninpeli kun on myös ilmainen niin kehotan kaikkia sitä myös kokeilemaan. Kuka tietää, ehkä Halo-kärpänen puree teitäkin.

Mutta Halo Infinite ei koostu vain moninpelistä, vaan myös miljoonia maksaneesta yksinpelistään. Yksinpelistä, josta pitää maksaa kuusikymmentä euroa, tai vaihtoehtoisesti pelata Gamepassin kautta. Joten mainitaan nyt muutama asia siitäkin. Far Cry: Infinite on ehdottomasti koko pelisarjan paras osa. Scifi-teema tuo uutta henkäystä jo vanhaksi kuluneeseen pelisarjaan missä tällä kertaa ilkeän avaruuspahiksen kukistaminen noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin muutkin sarjan pelit. Valtaa tuo outpost tuolla, vapauta tämä kaveri täällä, kerää matkan varrella pikkukrääsää. Ehkäpä paras uudistus on grapple hook joka tekee tyhjässä ympäristöstä juoksentelusta ei vain paljon hauskempaa kuin pelkän jalan se voisi olla, mutta myös paljon nopeampaa. Bonusta kuitenkin siitä, että krääsää keräämällä voi avata moninpeliin värejä, sun muuta turhaa. Kuudenkympin peliksi tämä on sitä tuttua Ubisoft-laatua, joten kehotan pelaamaan sitä Game Passin kautta.

2. Monster Hunter Rise

En pitänyt Monster Hunter Generationsista. Sen mukana tulleet uudistukset tyylien kanssa tuntuivat siltä että tekijät olivat katsoneet viikon putkeen toiminta animea. Joten kun Monster Hunter Riseä esiteltiin ensimmäisen kerran sen selvästi paljon japanilaistyylisemmän lähestymistavan kanssa, olin hyvin skeptinen homman toimivuudesta. Mitä ihmeen lentelyä tässä oikein on? Mitä on nämä wirebug liikkeet jotka ovat selvästi tulleet teini-ikäisen animefanin mielestä?

Ja sitten pääsin pelaamaan itse peliä. Onko se Monster Hunter? On. Onko se animevastine Monster Hunterille? On. Tuntuuko sen pelaaminen hyvälle? No totta helvetissä. Rise tuntuu Monster Hunterin ja Devil May Cryn risteytykseltä. Siinä missä Generations halusi olla vanhan liiton Monster Hunter animevaatteissa, on Rise sitten puhdas anime-Monster Hunter. Pelin tempo on paljon nopeampi kuin vanhojen pelien, ja sen todella tuntee. Seinillä kiipeily, wirebugilla lentely ympäri ämpäri kenttää ja koiralla ratsastaminen ja sen päällä tavaroiden käyttö, puhumatta itse tappeluista, nopeuttavat Risessä perinteistä Monster Hunter- kaavaa niin paljon että voisi melkein sanoa, että ei Rise tunnu Monster Hunterilta. Mutta sitä se kuitenkin on, ja se tuntuu niin hyvältä.

Monstereita on tehty paljon aggressiivisemmiksi, jotta ne pysyvät jatkuvasti siellä täällä hyppelevien pelaajien perässä ja ne lyövät turpaan ja lujaa sitten kun vauvamoodista, eli kylä-tehtävistä, pääsee tosipelaajamiesten kilta-tehtäviin. Kamuran kylä ja sen asukit ovat todella eläviä hahmoja MonHu-pelin hahmoiksi. Voin myöntää, että olen kuluttanut monta tuntia ihan vaan siihen että olen vain jutellut kyläläisten kanssa, sillä monien kyläläisten dialogi on parasta dialogia mitä monhussa on ikinä nähty. Rise elää ja hengittää japanilaisuuttaan ja parempi näin kuin Worldin länsimaalaisten kalastelu. Haluan paljon enemmin lisää Riseä kuin Worldia, ja hyvä niin. Ja onneksi sitä tuleekin Monster Hunter Rise Sunbreakin muodossa sitten kesällä. Sisällön puute onkin Risen suurin ongelma, pelattavaa ei ole lähelläkään niin paljon kuin muissa sarjan viime vuosien peleissä, mutta jos Sunbreak on samaa tasoa kuin Iceborne oli Worldille, niin Risellä on mahdollisuus ohittaa 4U parhaimpana MonHu-sarjan pelinä ikinä.

1. Psychonauts 2

Pelasin Psychonautsin ensimmäistä kertaa ikinä tänä vuonna, vähän sen jälkeen kun kakkonen tuli ulos. Ja ainoastaan siitä syystä, että joku henkilö hehkutti kakkosta niin lujaa PBC:n Discordissa. Yllätys yllätys, ykkönen pääsi heti kerta rysäyksellä omiin tasohyppely lemppareihin. Ei sen takia että se olisi loistava tasohyppely mekaanikoiltaan, mutta sen hahmot, maailma ja huumori on ehkä omaperäisintä mitä olen videopeleissä nähnyt. Nautin pelistä eniten silloin kun jotain tapahtui ja hahmot siirtyivät maailmassa, jolloin saisin uusia dialogeja ja hauskoja välianimaatioita. Kentät ja niiden suunnittelu on myös jotain mitä muissa tasohyppelyissä en ole nähnyt, ja loppupuolen kentät ovat puhdasta kultaa. Ikävä kyllä niiden hinta oli taas hahmojen kanssa käytävät keskustelut.

No mutta olen nyt ylistänyt Psychonautsin ensimmäistä osaa jo aivan liikaa. Mitenkäs se kakkonen? Ikävä kyllä minun on pakko sanoa, että kakkonen ei yllä samalle tasolle kuin ykkönen. Onko se loistava peli? On, mutta jotain siitä puuttuu, mikä löytyi ykkösestä. Mutta kun mietitään että ykkösen ja kakkosen välillä on kevyet 16 vuotta, niin onhan se selvää, että ykkösen tasolle ei voida päästä. Iso syy on myös siinä, että jotkin ykkösessä olevat asiat saisivat nykyään vihaisen twitter-joukon tekijöiden perään, joten niitä asioita on pitänyt ottaa kakkosesta pois. Paras puoli kakkosessa on se, että se on taas loistava tasohyppely, kun ykkönen on vain keskiverto tasoa. Raz liikkuu sulavasti ja kamera ei ikinä taistele pelaajaa vastaan, ja tasapainotetut kyvytkin tuntuvat hyviltä käyttää ilman että mikään tuntuu liian voimakkaalta.

Itse kentät ovat vahvasti vaihtelevaa tasoa, keskiarvolla sanoisin, että ykkösen kentät ovat parempia kuin kakkosen, mutta ne muutamat todella hyvät kentät kakkosessa pieksävät kaikki ykkösen kentät laadullaan mennen tullen. Feast of Senses -kenttä on tasohyppelyiden huippuja. Kentissä tapahtuvat taistelut eivät ikinä tunnu toistavan liikaa itseään kuin vasta lähempänä loppua, sillä uusia vihollisia heitetään naaman eteen jatkuvasti ja ne vaativat pelaajaa muokkaamaan strategiaansa tappeluissa jatkuvasti, jotta turpaan ei tule. Ei Psychonauts 2 silti mikään vaikea peli ole, mutta tarpeeksi haastava. Ykkösen Meat Circuksen tasoista kenttää ei kakkosesta onneksi löydy.

Hahmot, dialogi ja tarina jäävät kuitenkin kakkosen suurimmiksi pettymyksiksi. Siinä missä kaikki ykkösen hahmot ovat todella hauskoja ja niiden kanssa on kiva jutella, on iso osa kakkosen hahmoista turhia kavereita, joilla ei ole sanottavaa paria lausetta enempää. Hukattua potentiaalia kuvastavat eniten Razin kanssa töissä oppimassa olevat harjoittelijat, joista vain parin kanssa pääsee tekemään oikeasti lähempää tuttavuutta. Myös ykkösessä tärkeässä roolissa olleiden Millan ja Sashan äärettömän pieni rooli pelissä tekee paljon enemmän hallaa kuin toivoisi. Onneksi Razin perhe ja tarinan kannalta tärkeät Psyykkisen Kutosen hahmot paikkaavat mittavimpia puutteita kakkosen hahmoista. He pääsevät lähimmiksi ykkösen hahmokavalkadin fiilistä.
Vaikka Psychonauts 2 ei ole yhtä hyvä kuin ykkönen, kuvastaa se sitä jotain minkä vuoksi joka vuosi tuhlaan aikaani videopelien parissa. Sitä on hauska pelata, sitä on hauska katsoa, se kertoo hyvän tarinan, ja se tarjoaa tekemistä pitkäksi aikaa ilman että se kuitenkaan alkaa missään vaiheessa tylsistyttää. Eli se onnistuu olemaan todella hyvä videopeli, ja samalla se on vuoden paras peli.

Siinä oli asiantuntijaraatimme ultimaattinen listaus niistä pelivuoden 2021 aikuisten ihkaoikeasti parhaista peleistä. Jos et ole näitä pelannut, et voi sanoa eläneesi vuonna 2021 joten ei muuta kuin konsolit (tai PC) kuumaksi ja kokeilemaan!

Jos siis olet juuri ottamassa puheeksi uusimman Paper Marion, Sackboyn viimeisimmän tasoloikkailun, ensimmäisen ihkaoikean Half-Lifen sitten miesmuistiin, tai vaikka PS4:n pelityökalu Dreamsin… heitä ne roskiin kaikki sillä tässä ovat ne pelit jotka ovat oikeasti niitä vuoden parhaita.

Tootsin valinnat

3. DOOM Eternal

Uusin DOOM ylittää edeltäjänsä melkein joka osa-alueella. Mahtavan musan tahdittama tappamisrumba laittaa pelaajan keskittymään tavalla mihin moni räiskintäpeli ei kykene edes moninpelissä. Aseissa on sopivasti paukkua ja eri viholliset vaativat erilaista lähestymistä, ettei pelaaja juutu liikaa samoihin taktiikoihin.

Hieman miinusta tulee liikaakin vaihtelevasta vaikeustasosta ja edeltäjäänsä heikommista pomotaisteluista, mutta se ei estä allekirjoittanutta suosittelemasta peliä kaikille räiskintöjen ystäville.

2. Cyberpunk 2077

Odotin CD Projekt REDin uutta avoimen maailman roolipeliä jo alkuvuodesta. Useamman myöhästymisen jälkeen minua odotti kaunis tekele täynnä mielenkiintoisia hahmoja ja alan parasta kirjoitusta. Pelin räiskintä ei kenenkään aivoja räjäytä, mutta genressä, jossa taistelumekaniikoiden voidaan olettaa olevan perseestä, se erottuu edukseen.

PSA: Pelissä saattaa valitettavasti kirjoitushetkellä olla vielä ”hieman” bugeja alustasta riippuen.

1. Final Fantasy VII Remake

Harvemmin peli innoittaa minut pelaamaan toisen pelin heti perään läpi. Vielä harvemmin peli saa minut pelaamaan yli 20 vuotta vanhan 30 tunnin roolipelin, joka on oikeastaan sama peli mitä aiemmin mainittu, läpi. Avalanchen matka Midgarissa on laajennettu kokonaiseksi peliksi, jonka väitän nyt myöhemmin orkkiksen läpi pelanneena täydentävän alkuperäistä. Peli myös osoittaa, että moderniin roolipeliin voi sulavasti sisällyttää useamman tärkeän pelattavan hahmon, jotka eroavat myös taisteluissa. Kaiken kruunaa erinomainen soundtrack, joka pyörii vieläkin kuuntelussa. Final Fantasy VII Remake on täydellinen peli PS4:n viimeiselle vuodelle.

Andzerxin valinnat

3. Marvel’s Spider-Man: Miles Morales

Nuoremman Hämähäkkimiehen tähdittämä sivuseikkailu tarjoaa vauhdikasta ja monipuolista toimintaa mukavan tiiviissä paketissa. Pelkkä seittien varassa svengailu on edelleen yhtä hauskaa toimintaa, ja perinteiset hiippailu- sekä taistelukohtaukset viihdyttivät nekin alusta loppuun. Lumen peittämä ja komeasti valotettu New York tarjosi PS5:llä näyttävää visuaalista antia, sekä nopeat latausajat antoivat hyvää esimakua uuden konsolisukupolven mahdollisuuksista.

2. Final Fantasy VII Remake

Rakastettu japanilainen roolipeli tuotiin onnistuneesti nykypäivään henkeäsalpaavalla visuaalisella toteutuksella, mukaansatempaavalla toiminnalla, ja mahtipontisella musiikkivalikoimalla. Nautin suuresti Cloudin ja kumppaneiden uusiovanhoista seikkailuista, vaikka ylivenytetyt luolastot ja hitaat kävelyosuudet jarruttivat välillä menoa. Uudet juonielementit eivät myöskään aiheuttaneet suuria vihanpurkauksia, vaan ne pohjustivat mielenkiintoisia ideoita pelisarjan tulevaisuudelle.

1. Animal Crossing: New Horizons

Animal Crossing: New Horizons saapui juuri silloin kun tarvitsin (ja koko maailma tarvitsi) sitä eniten. Paratiisisaaren ystävälliset eläinnaapurit ja sattumanvaraiset tilanteet saivat edes hetkeksi unohtamaan yksityiselämän vastoinkäymiset ja koko maailman murheet. Arkiaskareet, päivittäiset tapahtumat ja oman asukasyhteisön kehityksen seuraaminen antoivat hyvää mielenrauhaa, ja saivat minut innolla odottamaan huomista pelisessiota. Tähän vielä päälle uusia pelimekaniikkoja, palkitsevaa saavutusluetteloa ja verkkomoninpelin yhteisöllisyyttä.

Hazuki_exen valinnat

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, mutta vuosi 2020 oli varsin erikoinen eikä vaan pelkästään uusien tulevien pelikonsolien saatikka näytönohjainten vuoksi. Pelien kehitystyö sakkasi vähän kaikkialla, livepresentaatiot peruuntuivat yksi toisensa perään ja videopelit itsessäänkin tuntuivat aika pieneltä jutulta planeetan muiden tapahtumien rinnalla. Muutenkin olisi tohtinut kuvitella, että uusien laitteiden odottamisen vuoksi pelitarjonta olisi ollut jotenkin köyhempää ja niitä kuuluisia ”paukkuja” olisi säästelty jo seuraavan konsolisukupolven alkuun, mutta mitä vielä. Laadukkaita pelejä tuntui lähes pursuavan ovista sekä ikkunoista ja niiden valtava monipuolisuus toisiinsa nähden oli suorastaan jotain ennennäkemätöntä. Toki likimainkaan kaikkea mitä olisin halunnut pelata vuodelta 2020 en todellakaan ole ehtinyt pelaamaan, mutta tohdin silti uskoa, että alla olevat valintani eivät olisi siltikään muuttuneet.

3. Final Fantasy VII Remake

Kaikki jotka ovat joskus PBC:tä ja meikän määkimistä kuunnelleet, ovat saattaneet huomata että pidän varsin kovin Final Fantasy-saagan pääsarjan seitsemännestä osasta. Se oli itselleni se ensimmäinen iso JRPG-kokemus ja se teki allekirjoittaneeseen niin suuren vaikutuksen ettei mikään muu JRPG ole vielä kyennyt sen paikkaa sydämessäni horjuttamaan. Kuten joku saattaa muistaa, niin vuonna 2015 Sonyn E3-pressissä sattui ja tapahtui paljon. Vaikka Shenmue 3 olikin yllätyksistä yksi niitä kovimpia (toki julkistuksen Kickstarter-aspekti vesitti hieman hypeä), jouduin FFVII Remaken trailerin kohdalla yhden jos toisenkin roskan poistamaan silmästä.

Julkistuksen jälkeen saatiinkin odottaa vielä pitkät viisi vuotta että peliä pääsi oikeasti pelaamaan ja siinäkin oli se yksi iso mutta; pelissä olisi käytännössä vain alkuperäisen pelin alkuasetelma tarjottavaan. Näistä lähtökohdista voisi luulla, että pelinkehityksessä olisi menty metsään ja huolella, mutta ihme kyllä näin ei ollut päässyt käymään. FFVII Remake on vaan tolkuttoman hiottu tapaus. Se on äärimmäisen nätti, sen musiikkipuolta on onnistuttu päivittämään nykyaikaan hyvin, sen ääninäyttely ja huulisynkkaus on jumalaista, sen pelattavuus on täysin erilaista kuin alkuperäisessä pelissä, mutta silti hyvin tuttua ja sen tarinaa on onnistuttu täyttämään varsin onnistuneesti ja varsin nerokkaalla tavalla. Eikä sovi myöskään unohtaa, että kyseinen peli oli jo julkaisussaan teknisesti lähes virheetön (hitaat tekstuurilataukset toki poikkeuksena). Pelissä on myös huonojakin juttuja kuten sen tehtäväsuunnittelu, joka tuntui ajoittain varsin vanhanaikaiselta ja sen tietyt tarinalisäykset, jotka vain tuntuivat täysin turhalta filleriltä. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli kuitenkin enemmän kuin hyvin tehtävässään onnistunut videopeli joka jätti ison janon jatko-osalle.

2. Animal Crossing: New Horizons

AC on peli jossa isot mechat… eipäs kun se olikin Armored Core. AC on peli jossa hävittäjälentäjät… eipäs kun se olikin Ace Combat. AC on peli jossa historialliset salamurhaajat… eipäs kun se olikin Assassin’s Creed. Kokeillaan jos vaikka seuraava osuisi.

AC on peli jossa hassunhauskat eläinhahmot elävät yhdessä pelaajan kanssa ja nauttivat elämän pikkujutuista. Varmaan kaikki peleistä ja pelimaailman kiemuroista jotain tietävät osasivat odottaa, että Animal Crossing -saagan uusin teos olisi jättimäinen menestys joka möisi enemmän kuin hyvin ja jättäisi hyvän maun kaikille, mutta kukaan tuskin osasi kuvitella että se tulisi valloittamaan koko maailman sillä tavalla mitä se on tähän mennessä tullut tehneeksi. New Horizons tuli juuri niin oikeaan aikaan ulos ettei mikään muu videopeli tämän maailman historiassa ei ole milloinkaan osunut yhtä isoon kultasuoneen. Mutta mikä sitten tekee tästä pelistä niin erityisen ja erilaisen kokemuksen aiempiin Animal Crossing -sarjan peleihin verrattuna?
Se on erittäin hyvä kysymys.

Pelistä puuttuu kuitenkin vielä vaikka ja mitä kaikkea mitä aiemmista peleistä löytyi ja muutamat peliteknilliset asiatkin tuntuvat olevan hakoteillä, mutta silti jotenkin vaan tämä osa on tuntunut vetoavan kansaan ja itseeni paljon kovemmin kuin sarjan aiemmat pelit. Yksi osasyy on melko varmasti peliin tuotu craftaus joka pitää huolen siitä että pelaajalla on aina jotain pientä puuhasteltavaa. Samaan hengenvetoon voisi varmaankin heittää saaren lähes täydellisen kustomoinnin mahdollisuuden, jonka ansiosta ainakin itse koin aiempaa enemmän kiintymistä pelissä luotuun kylään. Kolmas ja ehkäpä se tärkein syy itselleni toki on se, että nyt kun peli on saapunut vihdoin ja viimein kunnolla internet-aikaan, niin sitä oikeasti päivitellään pikkuhiljaa koko ajan laajemmaksi ja laajemmaksi. Tämän seurauksena ”aikamatkustajat” eivät myöskään pääse nauttimaan kaikesta sisällöstä ennen muita vaan nyt peli ihan oikeasti elää oikean ajan mukaan. Onhan se tavallaan outoa sanoa että peli on hyvä sen vuoksi kun se on vajaa, mutta jostain syystä Animal Crossingin -kaltaisen pelin kohdalla näin nämä asiat vaan tulee koettua. Kaiken kaikkiaan New Horizons on vaan uskomattoman kivaa ajanvietettä ja en vaihtaisi yhtään niistä tähän mennessä pelaamista 380 tunnistani pois.

1. The Last of Us Part 2

”Huono peli koska huono käsikirjoitus”

”Paska peli koska LGBT-propagandaa”

”Wää wää wää kun maailmanlopun ryöpyttämässä pelimaailmassa tapahtuu kauheita asioita joita minun paperinohut egoni ei kestä”

The Last of Us Part 2 on kyllä jännän kohtalon kokenut videopeli. Se on tekninen mestariteos jossa tarina on suuressa roolissa, dramaturgian ollessa erittäin onnistunutta ja joka pyrkii käsittelemään asioita joita videopeleissä ei ole saman tason mittaluokassa ennemmin käsitelty. Siltikin sen ristiriitainen vastaanotto oli juuri sellainen kuin mitä se lopulta oli. Jännää on myös se, että aikoinaan itse en juurikaan tykännyt paljon ylistystä osakseen saaneesta ensimmäisestä The Last of Us -pelistä ja nyt sitten olen antamassa sen ”tosihooceepelitistipelaajien” toimesta vihatulle jatko-osalle vuoden parhaan pelin pystiä. Jännää tästä tekee myös se tosiseikka, että tavallaan tämä jatko-osa on hyvin pitkälti samoja teemoja käsittelevä tapaus kuin ensimmäinenkin. Se alkaa ajasta jossa asiat ovat suhteellisen hyvin kunnes tapahtuu kauheita, jonka jälkeen pelihahmo päätyy samoilemaan kaupunkien raunioissa samalla hävittäen minuutensa vihan, raivon ja itseinhon alle ja lopussa päätyy löytämään itsensä niin hyvässä kuin pahassa. Tässä jatko-osassa vaan tästä kauheuksien takia tapahtuvasta luopumisesta on tehty erittäin todentuntuista ja oikeasti sellaista, joka pääsee pelaajan ihon alle. Kaikkihan me tiedämme että jos pelin tarina oikeasti pääsee pelaajan ihon alle, ei se todellakaan ole mitään huonoa käsikirjoittamista.

Tähän keitokseen kun vielä heitetään syvässä hiljaisuudessa läpikäydyt ihmissuhdedraamat, oletusarvoisen hyvien ja pahojen vastakkainasettelustereotypian murtaminen, yksinjäämisen pelko ja minuuden ihmettelyt niin kasassa on aikamoinen tapaus. On tässä vielä kaiken kukkuraksi se maailmanloppukin käynnissä kaikkine hirmuisine pseudozombeineen ja ihmisklaanien valtataisteluineen.

The Last of Us Part 2 on pitkästä aikaa peli joka oikeasti on tuntunut isolta hypyltä videopeleissä ja videopelaamisessa. Sen tarina on oikeasti pistänyt pohdiskelemaan elämän raadollisuutta, ihmisyyttä sekä niiden erinäisiä kommervenkkejä, ja tähän on omalla kohdallani vain kourallinen pelejä pystynyt. Toki peli pitää sisällään paljon perinteistä ”action, tarina, action” -rytmittelyä ja rytmitys ei pelin kanssa muutenkaan ole se mikään pelaajaystävällisin, mutta ne ovat mielestäni pikkuvikoja sen kaiken muun rinnalla jota TLOU2 edustaa. Se on vaan peli joka kannattaa pelata ja jota tullaan muistelemaan vielä pitkään.

Drifun valinnat

3. Animal Crossing: New Horizons

Animal Crossingista ei varmasti tarvitse enempää sanoa. Saarielämä ja sen addiktiivisuus on itse koettava, jotta ymmärtää mistä pelikokemuksessa on todella kyse. Itselleni tärkein osa Animal Crossingia on sen jakaminen muiden kanssa ja se oli New Horizonsin kanssa helpompaa kuin koskaan aiemmin. Peli itsessään oli pitkälti aiemmista osista tuttua päivittäistä puuhastelua, mutta ne pari ensimmäistä viikkoa julkaisun jälkeen nostavat New Horizonsin itselleni parhaaksi Animal Crossingiksi.

2. Mortal Shell

Souls-kloonit ovat siinä mielessä harmillisessa tilanteessa, että niitä tullaan vertaamaan parhaisiin toimintapeleihin ikinä. Yksikään länsimainen Souls-klooni aiemmin ei ole vertailua kestänyt, mutta Mortal Shell seisoo omillaan ja on mielestäni Niohin kanssa parhaita Fromin ulkopuolisia toimintapelejä. Mikä nostaa Mortal Shellin vähemmän onnistuneiden teosten yläpuolelle on sen harden-mekaniikka, mikä mahdollistaa vihollisten hyökkäysten mitätöinnin milloin tahansa. Yksinkertainen mekaniikka lisää monipuolisuutta tappeluun paljon enemmän kuin miltä aluksi vaikuttaa. Hyvään systeemiin kun lisätään vielä sulava liikkuminen, niin enempää en toimintapeliltä vaadi.

1. Genshin Impact

Ei tähän muutakaan voi valita. Genshin on tarjonnut viihdettä päivittäin syyskuun lopusta asti, eikä hidastumisen merkkejä ole näkyvissä jatkuvien päivitysten, uusien alueiden ja hahmojen vuoksi. Avointen maailmojen mestariteoksena Genshin erottuu edukseen muiden gacha- ja mobiilipelien joukosta. Joka suunnassa on löydettävää ja pelaaja osataan ohjata aarteiden luo esimerkillisesti. Toki moni muukin avoimen maailman peli on näennäisesti täynnä tekemistä ja löydettävää, mutta Genshinissä tärkein lisä tähän kaavaan on, että kaikki mitä löydät, on jollain tavalla käytettävissä hahmojen tai aseiden kehittämiseen. Maailman tutkiminen ei tarjoa tietenkään loputtomasti sisältöä, koska jossain vaiheessa kaikki on lopulta löydetty. Hahmojen kehitys sen sijaan tuntuu ainakin tällä hetkellä loputtomalta aikasyöpöltä. Usean sadan pelitunnin jälkeen yksikään hahmoistani ei ole vielä lähelläkään optimoitua, joten tekemistä Genshin tarjoaa varmasti vielä pitkäksi aikaa.

Lionheadin valinnat

3. VOID TRRLM(); //VOID TERRARIUM

Tästä ihmistamagotcheilusta on muodostunut melkoinen ongelmatapaus. Ei riitä kerta eikä kaksi kun meinaa konsoli, ohjain ja telkkarikin lentää pihalle napalmin seuratessa perässä, kun pelin luolastot antavat arvalla kaiken mahdollisen pelaajan niskaan. Kolikon kääntöpuolella taas peli sujuu sulavasti tunteja ilman että huomaakaan. Se että perseen pyyhkimisestäkin on tehty pelissä taktinen elementti, on jo itsessään saavutus. Peliaika menee käytännössä siihen että lasket tarkoin onko virtaa mennä luolastossa tarpeeksi pitkälle vai teetkö ihmistamagotchisi elämästä jollain tavoin helpompaa? Kaiken tämän lisäksi ”ihmisakvaarion” sisustamiseen on kulunut hävyttömän paljon aikaa eikä siitäkään ole palkintona kuin kosmeettista kivaa.

2. Atomicrops

Atomicrops on roguelite jossa pääsee siinä sivussa suorittamaan farmailua. Peli on aluksi tajuttoman sekava eikä siitä meinannut saada ollenkaan otetta. Homman iskostuessa selkärankaan, on ohjaimesta kuitenkin vaikea päästää irti. Jatkuva härdelli ja sen sivussa tapahtuva suunnittelu mitä teet minäkin päivänä, pitävät mielen virkeänä. Kuoleman korjatessa ei muutakuin uutta yritystä ja paremmalla onnella, parhaalla mahdollisella koukulla.

1. Sakuna: Of Rice And Ruin

Riisiä, luolastoja ja vielä lisää vähän riisiä. Se että riisin viljelemisestä saadaan näinkin koukuttavaa, on melkoinen saavutus. Vaikka pidänkin farmailupeleistä, vedetään niissäkin yleensä mutkia pelaajalle aika lailla suoriksi. Sakunassa ei todellakaan näin tehdä.

On kuitenkin äärimmäisen koukuttavaa yrittää maksimoida sekä riisisato, että saada hahmostaan paremman siinä sivussa. Luolastot ja taistelut rytmittävät peliä kivasti. Ainoa valituksen aihe on pelin lyhyys sillä kyllä nyt helvetissä perustason farmailupeliin pitäisi saada se yli sata pelituntia upotettua.

NK:n valinnat

Yritin keksiä tähän jonkun hulvattoman hauskan korona-aiheisen vitsin, mutta ei tullut mitään mieleen.

3. Ori and the Will of the Wisps

Ensimmäinen valkoisen Ori-hahmon seikkailuista, oli jo sen tason metroidvania-herkkua, että suupielet kääntyy hymyyn vielä vuosienkin jälkeen kun peliä muistelee. Jatko-osaa saatiin odottaa pitkään, mutta odotus oli todellakin sen arvoista sillä kielen päällä sulavasti liukuva Ori and the Will of the Wisps, on metroidvania parhaasta päästä.

Trine-pelien fantasiamaailma yhdistyy Hollow Knightin mystiseen melankoliaan, kun sympaattinen Ori tottelee pelaajan komentoja melkein videopeliputkimiehen tasoisella tarkkuudella. Uusia jippojakin on tuotu pelimekaniikkoihin mukaan (onhan kyseessä kuitenkin jatko-osa) ja tällä kertaa etenkin pelin taistelupuoli on kokenut tuntuvan parannuksen aiempaan osaan verrattuna. Grafiikka on uskomattoman hienoa (kaikissa pelin versioissa) ja audiopuoli luo pelin maailmaan sen kauneutta ja kiehtovuutta täydentävän elementin. Tarina on vähäeleisen kaunista, ja jos olet molemmat pelit läpi asti pelannut, voit varmaan yhtyä siihen mielipiteeseen että kakkosen lopussa tuntui kurkussa hassulta ihan ilman koronaoireitakin.

Hauskana pikkunippelinä sanottakoon myös että kyseinen peli oli kaikkien aikojen viimeinen Xbox Onella pelaamani peli, joten tietty historiallinen arvo sille jää mieleeni muutenkin kuin sen loistavuuden vuoksi.

2. Streets of Rage 4

Koska ikää on itselleni kertynyt jo melkein yhtä paljon kuin juhlavuottaan viettävällä Super Mariolla, on sanomattakin selvää että olen elänyt läpi sen ajanjakson, jolloin side scrolling beat’em up oli genrenä videopelimaailmassa yhtä kuumaa hottia, kuin ruskeanharmaat FPS-ammuskelut vuosina 2006-2012. Erilaisia genren pelejä ilmestyi kuin sieniä sateella, laatuhaitarin heitellessä legendaarisen hyvästä aivan helvetin kamalaan kuonaan asti. Mega Drivella ihastuttanut Streets of Rage -trilogia oli nimenomaan sitä legendaarisen hyvää, ja heti vuonna 1994 ilmestyneen kolmososan perään julkaistu Streets of Rage 4 vaan parantaa sarjan kokonaislaatua. Toisin sanoen se on paras Streets of Rage -sarjan peli, ja näin ollen kaikkien aikojen paras lajityyppinsä edustaja.

Nokkelimmat pokkelimmat siellä ruudun toisella puolella voivat jo valmiiksi naureskella, että taas se NK siellä vollottaa nostalgiahuuruissaan, mutta tällä kertaa ainoa nostalgiaa hyödyntävä asia on pelin genre. Kaikilta muilta osa-alueilta Streets of Rage 4 on aivan erinomaisen loistava vuonna 2020 ilmestynyt videopeli. Presentaatio ei nojaa sinne pelisarjan kultaisiin 16-bittisiin vuosiin, vaan visuaalit ovat kauniisti animoitu ja mallinnettu vastaamaan ihan nykypäivän indietuotoksien parhaimmistoa. Pelin ihanan kutkuttava vaikeustaso on omiaan pitämään pelaajan varpaillaan koko pelin keston ajan, ja mikä hämmästyttävintä, peli onnistuu jopa hieman päivittämään genren core-gameplayta, eikä pelaaminen näin ollen käy tylsäksi parin ekan kentän jälkeen. Uudelleenpeluuarvoakin löytyy usean eri pelattavan hahmon myötä, ja kaiken tämän kruunaa se vanhojen hyvien aikojen offline co-op, joka toden totta sai niitä nostalgiasäväreitä aikaan enemmän kuin mikään muu peli tänä vuonna.

Kadut kaupungin eivät ole vain pitkiä ja suoria. Ne ovat myös täynnä raivoa ja voi veljet kuinka ihanaa se onkaan. Streets of Rage 4 on sanalla sanoen loistava videopeli.

1. Animal Crossing: New Horizons

Keväällä monen meidän maailma synkkeni, kun kohtasimme koko yhteiskunnan lamauttavan pandemian. Luojalle kiitos uudesta Animal Crossingista, sillä ilman sitä olisi voinut yhdelle jos toisellekin alakulo iskeä puseroon synkän ja tylsyyttävän kevään aikana. Onhan peli muutenkin aivan helvetin hyvä ja se olisi voinut ilmestyä vaikka silloinkin kun korona ei vielä jyllännyt maailmalla, ja olisi silti ollut korkealla GOTY-listallani.

Uudet horisontit tarjosivat isoimpina uudistuksina tavaroiden craftailua, sekä oman kotikylän totaalista pintaremontointia, ja kaiken tämän se tarjosi juuri siinä oikeassa mittasuhteessa, että peli ei sotkeutunut omaan näppäryyteensä, tuntumatta kuitenkaan ihan täysin vaippaikäisten Simsiltä.

Nämä mainitut elementit ovat kuitenkin vain sitä kirsikkaa kakun päällä, sillä koko pelin suurin kauneus on edelleen se Animal Crossing -magia, joka siellä koneistossa pöhisee. Jokaisen pelaajan kertomukset pelistä ovat omanlaisiaan, ja näiden tarinoiden jakaminen on yli puoli ruokaa tässä asiayhteydessä. Jokaisen pelaajan kylä on erilainen, jolloin niissä vieraillessasi saatat saada inspiksen tehdä jotain samanlaista omalle saarellesi. Joku pelaaja on askarrellut erittäin hienon asusteen, jonka haluat omiin kokoelmiisi. Kaikki tällainen pieni koukutus on New Horizonsin isointa viehätystä, ja sen parissa onkin tullut vietettyä tänä vuonna eniten pelitunteja pelaamistani peleistä. Jokainen tunti on aina vienyt sellaiseen rauhalliseen ja stressittömään ympäristöön, jollaista ei mikään muu videopeli tai edes videopelisarja onnistu tarjoamaan. Etenkin tällaisena hirveänä vuotena tällainen paikka tuli tarpeeseen.

Hakalan valinnat

3. The Last of Us part 2

Ensimmäisen Last of Usin läpäisystä on vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Olen jättänyt pelin tarkoituksella muistojen syövereihin tuohon yhteen ainokaiseen läpäisykertaan ja viitannut kintaalla myöhemmin PS4:lle ilmestyneelle – kaikin tavoin paremmalle – Remastered-versiolle. Alkuperäistä peliä tulee muisteltua lämmöllä pelin tarinan ja muutaman välinäytöksen vuoksi, ei niinkään pelattavuuden tai muiden meriittien. Jatko-osaa en kummoisesti odottanut, mielenkiinnolla toki tulisin seuraamaan tuttujen hahmojen seuraavia edesottamuksia. Ja eteenhän heillä otti.

Säästyin internetissä ennen jatko-osan julkaisua pyörineiltä spoilereilta täysin mutta jälkikäteen näihin tutustuttuani pohdin vain että eikö ihmisillä ole lainkaan tarinankerrontakykyä, spoilerit kun tuntuivat liittyvän oppikirjoista tuttuihin ”tarinan toisen osan kohoavat mittasuhteet”-seikkoihin. Sain tämän kakkososan myötä toivomaani jatkoa hahmojen tarinoille ja tutustuin samalla myös uusiin vaikkakin vain pari heistä mieleeni lopulta jäikin. TLOU2 on niitä pelejä jotka jatkavat antamistaan vielä pelin kymmeniä tunteja kestävän läpäisynkin jälkeen pelistä tehtyjen spekulaatio- ja esseevideoiden parissa. Itselleni tämä on vuoden kolmanneksi paras peli juurikin siitä syystä, että hahmojen kohtalot mietityttivät vielä viikkoja pelin läpäisyn jälkeen ja odotan yhtä neutraalisti seuraavaa osaa kuin alunperin tätäkin odotin. Tarkempaa analyysiä löytyy PBC:n erikoisjaksosta peliin liittyen.

2. Xenoblade Chronicles: Definitive Edition

Switch on Xenoblade-fanin unelmalaite. Uskomaton Xenoblade Chronicles 2 on ollut laitteella saatavilla lähes julkaisustaan lähtien ja viimein samalla koneella pääsee kokemaan tuon pelin kanssa rinnakkain tapahtuvan ensimmäisen osan. Olen itse vuosien myötä kasvattanut ensimmäiseen peliin liittyviä odotuksia taivaisiin kaikkien kuulemieni kehujen myötä mutta vaikka näistä johtuen pääni ei ihan räjähtänytkään pelin ansioiden vuoksi, olin silti iloinen kun pääsin viimein nauttimaan tästä seikkailusta kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Switch-version myötä pelin grafiikan lisäksi parannuksia on tehty myös tehtävien seurannan suhteen joka sujuvoittaa välillä varsin mittavissa maisemissa liikkumista. Itselleni tämä toimi oikein hyvin sillä halusin jatkuvasti edetä tarinan seuraavaan välietappiin niin pian kuin mahdollista nähdäkseni millaisia käänteitä seuraavaksi on tiedossa. Ja vaikka osa pelin loppupuolen mekaanisista maisemista kävivätkin lopulta hieman yksitoikkoisiksi, oli pääsääntöisesti koko peli ja sen maailma lähes yhtä upean näköinen kuin alkuperäisestä vasta vuosia myöhemmin julkaistussa toisessa osassa eikä Wautsiwau!-hetkiltä tämänkään pelin parissa säästytty. Definitive Editionin mukana tulee myös Future Connected-lisäosa johon en kuitenkaan itse vielä ole tutustunut mutta kuulemani mukaan tästäkin pitäisi sisältöä löytyä useamman kymmenen tunnin ajaksi joten jos omistat Switchin, on Xenoblade Chronicles mielestäni sille pakkohankinta. Ja sen myötä myös Xenoblade Chronicles 2, varsinkin jos pitää waifuista. Ja kukapa ei pitäisi? Myös Xenoblade Chroniclesista on muuten olemassa PBC erikoisjakso.

1. 13 Sentinels: Aegis Rim

Olen ollut visual novel-fani sitten 2000-luvun alussa pelaamani True Love-peliin tutustuttuani. Tämä toki saattoi hieman vääristää odotuksiani maailman jokaiseen VN-peliin liittyen mutta silloin tällöin sitä toki yllättyy positiivisesti. 13 Sentinels ei kuitenkaan ollut tuohon tapaan yllättävä, vaan yllätyksenä tuli pelin upeasti loihdittu tarina sekä visuaalinen ilme. Visuaalisuus toki olikin odotettavissa, Vanillaware kun on aiemmin luonut sellaisia pelejä kuin Odin Sphere, Muramasa ja Dragon’s Crown ja 13 Sentinels jatkaa heidän upeaa, maalauksen näköistä grafiikkatyyliään. Vaikka tämä tyyli myös osaltaan on varmasti vaikuttanut pelin 5-6 vuotta kestäneeseen kehitysaikaan, niin peliä pelattuani uskon tarinan hienosäätämisen vaatineen myös valtavan määrän tunteja.

13 Sentinelsissä pelataan yksitellen avautuvilla 13 päähahmolla joista pelaaja pystyy pelin edetessä valitsemaan päävalikosta kenen tarinaa kulloinkin seurataan. Aiemmin viittaamani tarinan hienosäätäminen käy ilmi siitä, että jokaisella hahmolla on oma vuokaavionsa tyyliin Radiant Historia tai Detroit: Become Human, jota pelaaja avaa jatkuvasti omilla tekemisillään ja valinnoillaan. Tarina tuntuu aluksi tarkoituksella varsin sekavalta koska aloitat tilanteesta jossa taustalla on tapahtunut jo valtava määrä asioita ja tapahtumia joista pelaaja päästetään tietoiseksi kunkin hahmon oman tarinan kautta. Sen kummemmin tarinaa liikoja spoilaamatta, pelin jättimäiset, teini-ikäisiin sidotut Sentinelit (verrokkina Jaeger Pacific Rimistä) taistelevat maailmaa tuhoavia Deimos-hirviöitä vastaan 40 vuoden aikajaksojen välein. Itselläni pelin parissa on niin usein silmät repeytyneet auki tarinan yllättävien juonenkäänteiden myötä, että tätä tulee muisteltua lämmöllä pitkän aikaa.

Cerkerin valinnat

3. Ghost of Tsushima

Sucker Punchin samuraitoimintapeli tullaan varmasti muistamaan PS4:sen viimeisenä oikeana isona pelinä, mikäli jos Miles Moralesin kaltaisia abortteja ei lasketa. Ghost of Tsushima on loistava joutsenlaulu, joka olisi muussa tapauksessa jäänyt uuden konsolin julkaisun jalkoihin, mutta jää se nyt varmasti pelaajien mieleen. Tsushima on pelin päähahmon Jin Sakain kasvutarina. Nuori samurainalku joutuu taistelemaan vanhojen perinteiden ja uusien vihollisten kanssa, joiden päihittämiseen vaaditaan muutakin kuin vanhanaikaista jääräpäisyyttä. Ei siis mitään uutta mutta kaikki on kuitenkin sen verran hyvin tehty, että kliseinen tarina ei jää vaivaamaan. Tapahtumia ei kaunistella, mutta peli ei myöskään paasaa hyvän ja pahan välisestä kamppailusta vaan kaikki on sopivan harmaata mikä erottaa sen selvästi itäisistä vastineistaan. Pelin hahmot ja heidän tarinansa olisivat kuin kotonaan Oscar-ehdokkuuden saavassa elokuvassa, joten siitä pisteitä kirjoittajille.

Pelillisesti Tsushima on kuin Ubisoftin avoimen maailman peli niin hyvässä kuin pahassa. Tehtävää riittää melkein liiaksikin asti. Tehtäviä pitää suorittaa, paikkoja pelastaa mongoleilta ja resursseja pitää kerätä, jotta parempaa kamaa saadaan auki. Tämä muuten kävisi äkkiä vanhaksi mutta Tsushiman etu on oikeasti toimivat tappelut. Siinä missä Ubin peleissä hakataan nappia aivokuolleena, Tsushimassa viholliset tappavat sinut hetkessä jos alat epäröimään. Taistelusysteemi on lainattu miltei suoraan Sekirosta missä oikeaoppinen torjuminen ja väistäminen on avain niiden voittamiseen. Ja jos vihollinen käy liian ylivoimaiseksi voi samurai kunnian heittää menemään ja murhata kaikki ninjan lailla joko puukottamalla selkään taikka käyttämällä erilaisia työkaluja, joihin kuuluu mm. jousipyssy, pommit sekä myrkkypiikit. Jossakin kohtaa tämäkin alkaa käymään tylsäksi toistaa viidettä sadatta kertaa, mutta se on huomattavasti myöhemmin kuin Ubin vastaavissa.

Tsushiman ehdottomasti loistavin puoli on sen ulkoasu. Sucker Punch ei ole säästellyt PS4:n tehoja, vaan konsoli huutaa kuin pistetty sika sen luodessa näkyviin Tsushiman loistavat maisemat. 4K HDR -televisiolla Tsushiman saaret oikein heräävät eloon väreillään että kauneudellaan. Puut ja ruoho havisevat tuulessa, värikkäät kukkakedot pomppaavat esiin ja kaikki näyttää next-geniltä. En tiedä mitä mustaa magiaa Sucker Punch on käyttänyt saadakseen Tsushiman näyttämään näin hyvältä mutta tiedän että he ovat onnistuneet tavoitteessaan. Tsushima on sitä mitä Ubisoftin Assassin’s Creedit haluaisivat olla. Loistava sekoitus tarinaa, avointa maailmaa ja jatkuvaa tekemistä. Näin tällaiset pelit pitää tehdä. Tai ainakin siihen asti että BOTW2 tulee ulos.

P.S. Pelatkaa lethal-vaikeustasolla, mutta tiputtakaa se hardille duelien ajaksi. Näin peli on parhaimmillaan.

2. Hades

Supergiant ei ole vielä tehnyt yhtään huonoa peliä, joten Hades oli ollut hankintalistallani siitä hetkestä lähtien kun se tuli ulos vuonna 2018. Tässä kohtaa tietämätön kysyy miten peli vuodelta 2018 voi olla vuoden 2020 GOTY-listalla. Vastauksena, koska Among Us voitti Game Awardseissa palkinnon. Oikeana vastauksena, peli tuli ulos Early Accessistä tänä vuonna, jotenka se lasketaan ”valmiiksi peliksi” vasta nyt, ja nyt vasta minäkin sen ostin. Ja jo totuttuun tyyliin Supergiant jatkoi loistavien pelien putkeaan.

Hadeksen idea on simppeli. Olet helvetin alimmassa kerroksessa. Haluat päästä huipulla odottavaan vapauteen. Ikävä kyllä tuon simppelin idean välissä on monta kerrosta toinen toistaan vahvempia vihollisia jotka haluavat päähahmon hengiltä, joten turpaan pitää antaa kaikelle tiellä seisovalle. Roguelike-meiningin mukaisesti eteenpäin painetaan niin pitkälle kuin mahdollista ennen välttämätöntä kuolemaa ja homman uudelleen aloittamista. Ennen sitä kuitenkin päivitetään hahmoa ja jutellaan helvetin erilaisille asukeille, jotka on lainattu kreikan mytologiasta sekä tarinoista. Loistava ääninäyttely ja hahmodesign tekee jokaisesta hahmosta erilaisen ja yksi pelin suurimmista iloista onkin päästä juttelemaan uusista asioista jokaisen kapuamisyrityksen välissä.

Useasti Supergiantin pelit ovat kuitenkin suhteellisen tylsiä pelata vaikka kaikki muut osa-alueet olisivatkin loistolaatua. Voin kuitenkin hyvillä mielin sanoa että Hades on pelilliseltä puoleltansa myös loistotuotos. Jokainen ase tuntuu hyvältä käyttää ja jumalien suomat voimat antavat välillä todella hauskoja comboja joilla vihollisten pieksentä onnistuu taas paremmin. Pomotaisteluissa taas henki on höllässä, joten liian helpoksikaan ei homma ikinä mene. Ikävä kyllä lasku Early Accessista ei ollut mikään kevein. Jotta tarina pysyy hyvin kasassa peli melkein vaatii sinun pelanneen Early Accessistä lähtien tai kuolevan monta monituista kertaa ennen kun ”läpäiset” pelin, tai hahmot saattavat alkaa vaikuttaa hulluilta. Enempää ei asiasta kannata sanoa ilman spoilaamista. Hades sisältää ihan oikean lopunkin vaikka peli onkin roguelite. Siitä myös piste Supergiantille. Hades ei pääse ihan vuoden parhaaksi, mutta hyvä kakkonen se on.

1. 13 Sentinels: Aegis Rim

Kun Vanillaware julkisti tekevänsä mecha-peliä à la Bokurano, olin hyvin innoissani, genressä kun ei ole mitenkään kovaa ruuhkaa nykyään. Jatkuva radiohiljaisuus pelin tuomisesta länsimaihin sekä tuotanto-ongelmat *köh vita-versio köh* saivat minut kuitenkin ajattelemaan että ei tästä mitään tule. Kun vielä gameplay paljastui tower defenseksi, olin jo melkein valmis heittämään hanskat tiskiin. Mutta mechamies on mechamies ja senpä takia 13 Sentinels tuli korkattua jo pelin julkkarina. En osannut yhtään odottaa että käsissäni oli vuoden 2020 kovin peli.

Itse peli koostuu kahdesta osasta, tarinavetoisista kävelykohtauksista joissa tutustutaan päähahmojen jokapäiväiseen elämään sekä pikkuhiljaa avautuvaan mysteeriin siitä miksi nämä nuoret kykenevät matkustamaan ajassa, ohjaamaan robotteja ja miksi he ovat jättiläishirviöiden hyökkäyksen kohteena. Aina kun ratkaiset yhden mysteerin, saat pian kaksi lisää, kunnes kaikki viimein selviää lopussa. Kirjoittajat ovat onnistuneet pitämään langat todella hyvin käsissään ja pelin loppu oli uskomattoman loistava. Graafisesti kaikki pelaajalle näkyvä on Vanillawaren tunnettua laatua ja soundtrack ansaitsee vähintään ehdokkuuden vuoden parhaasta, ellei jopa itse palkintoa vuoden parhaasta ääniraidasta.

Toinen osa pelistä taas on tuo aiemmin mainitut tower defense -taistelut. Tämä osa ei ole lähelläkään sitä laatua mitä tuo aikaisempi osuus on. Taistelut ovat suhteellisen yksitoikkoisia ”tapa kaikki tai selviä tarpeeksi pitkään” -tason tehtäviä, jotka eivät käyneet liian haastaviksi missään vaiheessa. Grafiikka taas on vektorimössöä staattisen taustan päällä, joten pisteitä ei siitäkään heru. Alkupuolella että puolessa välissä peliä ei allekirjoittaneella tehnyt edes mieli koskea tähän osaan ennen kuin oli pakko, mutta vähitellen aloin nauttia näistäkin. Taistelut eivät ikinä olleet niin pitkiä että niihin tylsistyi ja hahmojen keskustelut taisteluiden välillä saivat jaksamaan aina seuraavaan asti. Viimeiset kaksi taistelua olivat taas loistavia, tai niin loistavia kuin vektoreilla toisten vektoreiden tappamisesta saa. Äänidesign ja musiikki ovat ehdottomasti taisteluiden parhaat puolet.

En voi valehdella. 13 Sentinels on enemmän visual novel kuin peli. Mutta se on niin loistava siinä mitä se tekee että se ehdottomasti päihittää kaiken muun mitä tänä kirottuna vuonna on tullut. Vuoden parhaan pelin tunnistaa siitä että jopa kuukausi sen läpäisyn jälkeen peli ja sen tarina tulee vielä mieleen. Ehdoton GOTY.

Osen valinnat

Kunniamaininnat ennen pyhää listaustani: Cyberpunk 2077, olit kiva toimintapeli jonka pelaan uudelleen next-gen versiona. Ori and the Will of the Wisps, olit nätti ja jopa edeltäjäänsä parempi pöllöily. Hades, sinua en uskalla nakata oikealle listalle vielä liian vähäisen pelailun takia mutta olet silti törkeän kova mäiskintä.

3. Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise

Usean vuoden odottelu palkittiin viimeinkin tänä vuosista parhaimpana. Francis York Morgan upposi minuun lähtemättömän syvälle ensimmäisessä osassa ja mies jatkaa kairaamista tässä loist… hyväs… kelvollisessa jatko-osassa, jota en todellakaan pelannut vain ja ainoastaan juonen takia samalla kärsien teknisesti äärimmäisen kömpelöstä toteutuksesta. Jos en välittäisi pelin hahmoista niin tämä peli saattaisi löytyä ”vuoden paskimmat pelit” -listaltani. Suositus vain ja ainoastaan minunlaisille DP-fanaatikoille.

2. Yakuza: Like A Dragon

Vasta tänä vuonna kunnolla hyppäsin Yakuza-sarjan ihmeelliseen maailmaan ja heti rakastuin siihen kuin piispa kuoropoikaan konsanaan. Vaikka olenkin ”newcummer”, oli hienoa huomata kuinka sulavasti pelisarja vaihtoi genreä menettämättä sarjan tuttua häröä tunnelmaa ja tarinointia.

Kuka voisi olla rakastamatta peliä, jossa pitää mm. hakata kodittomia spurguja käyttäen pahanhajuista hengitystään tai kutsumalla puluja puolestasi tappelemaan?? Valitettavasti läpäisy on vielä pahasti kesken (koska törkeän pitkä JRPG) joten vielä voi olla mahdollista, että peli pääsisi vielä korkeammalle sijalle listauksessani.

1. Animal Crossing: New Horizons

Tsekkaan postin. Käyn tietokoneella. Etsin päivän erityisen saarivieraan. Käyn kaupoissa. Etsin pullopostin. Puhun asukkaille. Hakkaan asukkaita haavilla ja lapiolla. Kalastelen tai vaikka siivoilen saarta. Repeat kertaa ääretön. Vuoden peli.

Hazuki_exen valinnat

3. Baba Is You

Vaikka pelejä tuntuikin tulevan pilvin pimein pitkin vuotta, niin harva niistä oikeasti tuntui todella uudelta kokemukselta. Onneksi meillä täällä Suomessa on edes muutama taivaanrannanmaalari, jotka eivät tyydy siihen perinteisen videopelikokemuksen luomiseen. Näin ollen meillä onkin siis käsillämme Baba Is You. Se on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla tajunnanräjäyttävän vaikea puzzlepeli joka ei tunne pelaajaa kohtaa pienintäkään armoa. Kentät pohjautuvat yksinkertaisiin ehtolausekkeisiin sekä niiden manipulointiin ja niillä sitten voidaan muokata koko pelimaailman asioita lukuisilla eri tavoilla.

Baba Is You on kaikessa nerokkuudessaan huikea videopeli ja vieläpä täysin ajaton kokonaisuus joka olisi voitu julkaista jo yli 30 vuotta sitten, mutta vielä vuonna 2019 onnistuu yllättämään aivot solmuun taitavasti laittavilla pulmillaan.

2. Control

Torille!!! Suomi mainittu… jo toistamiseen. Remedy on aina ollut kotimaisen pelikehityksen kulmakivi ja vaikka viime vuodet ovatkin menneet miten ovat menneet, niin aina sitä on vähän sivusilmällä vilkuillut miten kyseisen lafkan väellä menee ja samalla hieman toivonut että jo seuraava peli olisi omaankin makuun sopiva.

Alkufiilikset toki Controlista olivat itselläkin varsin kaksijakoiset. Vaikka peli näyttikin graafisesti upealta ja tarina kuulosti vähintäänkin kutkuttavalta, niin sen konttoriympäristö, superkalliiden näyttelijöiden käyttö ja muutenkin liiallinen samankaltaisuus Quantum Breakin kanssa eivät myyneet peliä itselleni alkuunkaan. Positiivisten revikoiden ilmestyttyä alkoi kuitenkin kutkutus käydä itsellenikin liiaksi ja olihan peli sitten pakko lunastaa ja korkata ihan itse. Ja onneksi näin myös tein.

Control on todellakin kaikkea mitä se lupaa olevansa. Se on mystistä tarinankerrontaa sisällään pitävä kolmannen persoonan seikkailuräiskyttely metroidvaniamaisilla piirteillä, ääreensä hienoilla audiovisuaaleilla höystettynä. Toki täydellinen peli Control ei ole, koska tekniset ongelmat tuntuivat vaivaavan peliä vähän kaikilla alustoilla ja näyttely lievästi puisevine dialogeineen ei aina osunut maaliinsa, mutta siitä huolimatta sitä oli äärimmäinen ilo pelata ja tuskin maltan odottaa että tulevat DLC-paketit tuovat jatkoa pelin maailman tapahtumiin.

1. Devil May Cry 5

DMC 5 oli toinen eniten odottamistani peleistäni vuodelle 2019 ja vaikka pelin lunastinkin jo lähes heti julkaisussa, niin vasta joulukuussa uskalsin oikeasti aloittaa pelin pelaamisen. Olin nimittäin ennen pelin julkaisua testannut pelin demoa ja ihan suoraan sanottuna olin varsin pettynyt näkemääni. Peli tuntui liian helpolta, Nero ei kaikessa nerokkuudessaan (see what I did there?) sitten kuitenkaan lunastanut paikkaa sydämessäni eikä pelin toiminta muutenkaan oikein tuntunut nappaavan mukaansa. Mutta koska lopullinen peli sai kuitenkin niin kovaa suitsutusta osakseen, niin pakko sekin oli kokea sitten ihan itse. Ja noin ensimmäisen neljänneksen aikana mieleni ei edes muuttunut. Olin oikeasti lievästi pettynyt kokemaani enkä kyennyt käsittämään miksi peli oli saanut niin kovia kehuja.

Onneksi kuitenkin jatkoin tarpomista eteenpäin ja heti kun peli vaihtoi toiseen vaihteen silmään V -nimisen hahmon muodossa, aloin oikeasti nähdä pelin laadukkaan puolen. Viimeistään sitten Danten avauduttua pelattavaksi hahmoksi olin täysin myyty. Danten ja V:n puolella nimittäin pelistä tuli paljon monipuolisempi. Se alkoi myös oikeasti laittamaan hieman kampoihin (toki DMC-veteraanin näkövinkkelistä katsottuna aivan liian vähän vieläkin) ja näin ollen pelaamisesta tuli yksinkertaisesti mielyttävämpää koska siihen piti oikeasti vähän panostaa.

Mutta kuten sanottua; Vaikka DMC 5 onkin minun GOTY-valintani, on siinä siltikin omat ongelmansa. Ympäristöt ovat perinteiseen DMC-tyyliin varsin kolkkoja ja yksivärisiä. Musiikkipuoli ei pelin tunnusbiisiä, Devil Triggeriä, lukuun ottamatta juurikaan loista. Nerolla alkupäässä pelaaminen on vähän liiankin rajoitettua ja tarinakin tuntuu olevan aika DMC-huttua.
Toki sen verran tarinaa pitää kehua, että tämä viides osa on ensimmäinen sarjan peli, joka oikeasti siteeraa pelisarjan pohjalta tehtyjä novelleja ja ylipäätänsä hyödyntää niissä rakennettua lorea. Kaiken kaikkiaan DMC 5 ei siis ole täydellinen peli, etenkään sen liian helpon ja hitaan alun vuoksi, mutta se on helvetin hyvä peli heti kun sen alkaa laittaa kampoihin.

Lionheadin valinnat

3. The Surge 2

Onhan nätä soulslike-pelejä nyt tullut viime vuosina ovista ja ikkunoista, mutta siltikin sellaista koukuttavaa grindaamista on niistä puuttunut, millä juurin kyseinen tuote erottuisi joukosta. The Surge 2:sta löytyy myös muuta ”genrensä” edustusta kuten oikopolut, stamina-pohjainen tappelumekaniikka sekä myöskin jokaisen rivivihollisenkin omanlainen vaikeus, mutta kun miljöö sekä grindaus toimivat, ei genren muille edustajille näy kuin perävalot tässä kilpajuoksussa.

2. Metro Exodus

Stalker-sarjan paluuta odotellessa, toimii Metro Exodus lähinnä laastarina ydintuhon jälkeisen itänaapurin näkemisen kaipuuseen. Pelin parasta antia ovat alkupäään avoimet kentät, joiden jälkeen peli sortui valitettavasti aiempien Metro-pelien perisyntiin, eli putkijuoksuun. Myös vallan mainio Ranger-pelimuoto teki paluun, ja sen pitäisikin olla ominaisuus kaikissa mahdollisissa peleissä. Kaikki ylimääräinen paska ruudulta pois vaan jatkossakin parantamaan immersiota.

Metro Exodus on myös vuoden kaunein peli. Venäjä se vaan on kaunis maa, myös pommitettuna.

1. Fade to silence

Malliesimerkki siitä kun pelin ei todellakaan tarvitse olla ”reilu”. Kymmenet kuolemat varjostavat nykyistä tallennustani, osittain myös siitä syystä että peli ”helpottuu” kuollessa koska vasta game overin jälkeen pelaajalle jaetaan etenemistä helpottavat kokemuspisteet. Kyseisestä pelimekaniikasta Fade To Silencen isoin koukuttavuus syntyykin. ”One more try” -fiilis on vahvasti läsnä, ja todennäköisesti matka loppuu taas johonkin omaan mokaan. Souls-vaikutteet yhdistettynä erinomaisiin craftaamis- sekä survival-elementteihin, toimivat loistavasti niin hyvässä kuin pahassakin.

NK:n valinnat

Tosiasiassahan vuoden 2019 parhaat pelit, ovat Monster Hunter World: Iceborne (lisäri vuoden 2018 parhaaseen peliin), ja Super Smash Bros Ultimate (vuoden 2018 toiseksi paras peli) DLC-hahmoineen. Säännöt kuitenkin sanovat että pitää valita vain ja ainoastaan kalenterivuoden 2019 pelejä, joten kerrotaan nyt sitten niistä ne kolme parasta.

3. Fire Emblem: Three Houses

Vuosien saatossa on ollut ilo seurata Fire Emblem -sarjan nousua sen monoliitin asemaan, jossa se nykyään on Nintendon suuressa hittikirjastossa. Tietäjät tietää -piirien ylivaikea lempilapsi, on noussut yhdeksi niistä sarjoista jotka saavat ison kuhinan päälle ei vain Nintendo-leirissä, vaan koko pelimaailmassa ylipäätään. Hienointa tässä on se että siitä alkuperäisestä koukusta, kutkuttavan haastavasta ja oikeasti strategiaa vaativasta pelattavuudesta, ei ole tarvinnut matkan varrella karsia yhtään.

Three Houses ottaa jälleen rohkeasti uusia askeleita kohti tuoreita tuulia. Persona-sarjasta tuttu kouluelämä ja siihen sidottu hahmonkehitys tuodaan mukaan sarjaan erittäin mallikkaasti ja käytännössä koko pelin rakenne muuttuu tämän massiivisen uudistuksen myötä entistä monipuolisemmaksi. Uudistus on omiaan myös tarinankerronnallisella puolella, ja kaikki kouluelämän koukerot saavat pelaajan välittämään pelin sivuhahmoista huomattavasti aiempia osia enemmän, joka puolestaan on ilkeää koukuttamista ottaen huomioon pelin kuuluisan permadeath-mekaniikan. Kun olet kouluttanut useiden pelituntien aikana siitä tärisevästä haavanlehdestä, jolla ei pysy edes haarukka kädessä, koko valtakunnan voimakkaimman miekkasoturin, tekee aikamoisen häijyä kun tämä menehtyy taistelussa lopullisesti eikä palaa enää takaisin pelissä.

Juurikin tämä taistelu on toki edelleen se Fire Emblem: Three Housesin pääjuttu, ja voi veljet kuinka ihanan koukuttavaa se onkaan. Parhaimmillaan sitä huomasi miettineensä yhtä vaivaista siirtoa ja sen seuraamuksia useita minuutteja kunnon shakkipelin tapaan, ja toisin kuin normaali shakki, tarjoaa tämä peli rutosti kaikkea muutakin hauskaa.

2. Devil Engine

Retrografiikalla tehdyt indiet ovat kuin torakoita. Tapat yhden ja kuusi muuta ilmaantuu kuhisemaan tapetun yksilön viereen. Sen vuoksi tämä kyseinen indiepelien tyyli ei ole koskaan itseäni koommin hetkauttanut, mutta aina välillä kohdille osuu todellisia helmiä aihealueeseen liittyen. Stardew Valley, Shovel Knight, Enter The Gungeon ja muutama muu huippuyksilö saa nyt seuraa Devil Enginestä, joka on kaikessa armottomuudessaan uskomattoman hieno peli yhteen pelimaailman unohdettuun kuningasgenreen.

SHMUP on pelilaji, joka tappelupelien ja japsiroolipelien lailla on elänyt kiistattomat huippuvuotensa kultaisella 90-luvulla. Toisin kuin JRPG ja tappelupelit, ei SHMUP ole kuitenkaan noussut näinä päivinä ihan samanlaiseen statukseen, joka on sääli sillä kyseessä on aivan upea pelilajityyppi. Pienissä piireissä SHMUP kuitenkin elää ja voi hyvin, ja siitä malliesimerkki on Devil Engine, joka potkii helposti herpaantuvaa pelaajaa kulkusille alta aikayksikön, ja palkitsee kehittyvän pelaajan hienolla pelielämyksellä, josta löytyy kaikki loistavan SHMUP-pelin pääpiirteet. Veitsenterävät kontrollit, kosolti uudelleenpeluuarvoa, hienoja visuaaleja, tajunnanräjäyttävä soundtrack (johon on oman kortensa kekoon laittanut legendaarinen Hyakutaro Tsukumo), haastava koukuttavuus… kaikki ne löytyvät tästä huippupaketista.

Devil Engine on muistutus siitä kuinka mielettömän hienoja olivatkaan ne 90-luvun parhaat shmuppailut, ja se on ehdottomasti hieno väriläiskä nykypäivän tasaisen harmaaseen pullamössöpelikartastoon.

1. Sekiro: Shadows Die Twice

Edellinen kohta lopetettiin pullamössöön, ja tämä peli edustaa myös kaikkea muuta kuin sitä pelaajaa kädestä pitävää ja päätä silittelevää muutaman tunnin pelailua. Se ei ole kuitenkaan vain se näinä päivinä valitettavan harvinainen haaste, joka tekee Sekirosta vuoden 2019 parhaan pelin. Se on monen osan summa, ja ennen kaikkea se eräänlainen uudistamisen tunne, jonka peli onnistuu luomaan jo hieman jopa kulahtaneeseen pelilajityyppiin.

Olin jo kolmannen Dark Soulsin kohdalla hieman turtunut soulslike-genren peleihin. Demon’s Souls oli aikoinaan huikaiseva pelikokemus, jota Dark Souls vaan paransi. Toinen Dark Souls oli myöskin mainio, joskin hieman vanhan toistoa mutt Bloodborne, voi veljet siinä vasta pelien peli. Kolmas Dark Souls ei enää Bloodbornen jälkeen innostanut millään lailla, ja edes jonkinlaista vaihtelua kaavaan tarjoava Nioh jäi myöskin kesken kun ei vaan enää jaksanut. Sitten tuli Sekiro ja palautti taas intoni soulslike-genreen. Miten voi niinkin pieneltä tuntuva asia kuin ketterämpi liikkuvuus, tarjota niinkin paljon että peli tuntuu aivan eri genreltä kuin kaikki aiemmin mainitut samaa tyylilajia edustavat pelit? Kaiken muunkin tärkeän (kontrollit, haaste, audiovisuaalit ja jopa tarina) ollessa parasta A-luokkaa, ei ole kovin vaikeaa nostaa Sekiroa vuoden 2019 parhaiden pelien joukkoon, tässä tapauksessa ihan sinne parhaaksi asti.

Sekiron pelaaminen toi pelkällä hyvällä tavalla mieleen Xboxilla aikoinaan nähdyn Ninja Gaidenin, joka teki kaiken sen saman oikein omissa silmissäni, minkä Demon’s Souls aikoinaan 2009 teki. Nyt sitten vaan täytyy toivoa että Sekironkin jälkeen saadaan muutaman samankaltainen peli jota pelaa innolla, kunnes pieni kyllästyminen taas iskee ennen Ninja Gaidenin/Demon’s Soulsin/Sekiron kaltaista mahtavaa valioyksilöä.

Hakalan valinnat

3. Fire Emblem: Three Houses

Oma hype tätä peliä kohtaan alkoi nostaa päätään vasta noin kuukausi ennen julkaisupäiväänsä. Ensimmäiset videot, tiedot ja kuvat eivät olleet tehneet kummoista vaikutusta mutta jostain syystä kuukausien varrella tippunut lisäinfo käänsi odotuksia peliä kohtaan vähitellen korkeammalle. Odotellessani päätin, että tämä tulee olemaan ensimmäinen Fire Emblem jonka pelaan loppuun saakka ja päätökseni piti.

En ole Fire Emblem -pelejä pitänyt ikinä millään tavoin huonoina, mutta koska kiinnostavimmat nimikkeet löytyivät 3DS:ltä, en pitkiä aikoja kerrallaan tullut uponneeksi esimerkiksi Awakeningin maailmaan. Syynä tähän oli kaiketi pelin löyhä graafinen anti ja 3DS:n ja omien ranteideni huono yhteensopivuus taas toisena motiivina. Three Houses on kuitenkin miellyttävä tapaus koska Switchin omat pikkukapulat kun sopivat irrallaan niin mukavasti käteen, niin painavan laitteen kannattelu jännevikaisilla käsillä ei tullut pelikokemusta häiritsemään jolloin pystyin nauttimaan itse pelistä.

Kuulemani mukaan peliä on pienesti kasualisoitu uusia pelaajia varten mutta itse ainakin pidin siitä, että esimerkiksi vanhemmissa peleissä ollut asekolmio ei ollut enää niin suuressa asemassa. Edelleen toinen ase teki enemmän vahinkoa toista vastaan mutta pystyit hoitamaan taisteluita myös raa’alla voimalla. Pidin myös siitä, että itse strategiaosuus on siirtynyt hieman taustalle hahmojen kanssa käytävän interaktion tieltä. Ainoa henkilökohtaisesti pieni harmittava tekijä on se, että pelihahmoja kohtaan ei juurikaan syvempiä tuntemuksia herää, oli sitten kyseessä omat oppilaat taikka viholliset. Myöskään hahmojen kuolemat eivät vaikuta juuri mihinkään tarinan edetessä vaikka hahmojen menetys itsessään onkin Fire Emblemeiden suurin ominaisuus. Ehkä seuraavaan peliin saadaan enemmän interaktiota hahmojen ja tarinan välillä. Pelinä Three Houses on kuitenkin sen verran hyvä, että varmasti tulen joka tapauksessa seuraavankin sarjan pelin hankkimaan.

2. Final Fantasy VIII Remastered

Alkuperäinen FF8 oli oman nuoruuteni merkkiteos. Itsehän olin henkeen ja vereen N64-mies (koska annoin vanhemmille ohjeeksi ostaa joko pleikkarin tai nipakuusnepan) mutta kun eräänä päivänä pelipuutteen ruikuttamiseeni kyllästynyt äitini kehotti vaihtamaan kaverin kanssa konsoleita peleineen päikseen viikon ajaksi, pääsin tutustumaan tämän valtavan piraattipelikirjoon omassa rauhassa. Kiistatta paras tutustumisen kohde oli tuolloin tuore tapaus, Final Fantasy VIII.

Tuon ajan piraattipelit olivat siitä huikeita, että vaikka levy olisi miten hyvin poltettu, ei sen 100% toimivuudesta voinut ikinä olla varma. Tämän piratisoidun FF8:n ensimmäinen levy vaatikin kärsivällisyyttä koska jokainen välivideo pyöri 0,0000001 freimiä sekunnissa. Eli video pyöri noin sekunnin ajan kun seuraavaa sekuntia sitten odoteltiin pahimmillaan 10 minuuttia ja tuolloinhan videoiden skippaus oli FF-peleissä mahdotonta. Sinnikkäästi ja rauhallisesti pelaamalla pääsin kuitenkin kakkoslevylle joka lisäsi pelin arvostusta entisestään koska välivideot alkoivat pyörimään sulavasti.

N64-omistajalle FF8 teki lähtemättömän vaikutuksen täysin eri sfäärissä olevalla tarinankerronnallaan kuin vaikka esimerkiksi yksi konsolin suosikkipeleistäni Body Harvest. En ollut tottunut siihen, että pelihahmoista luotiin syviä ja samaistuttavia (ainoat verrokkini tuolloin olivat eri konsoleiden Zeldoja) ja juurikin Squallin ”Whatever”-asenne osui täysin tuolloin angstisen teinin pirtaani.

Lähinnä muistojen takiahan FF8:n uusioversio pääsee vuoden parhaiden julkaisujen listalle mutta on tähän versioon tuotu sentään muutama päivityskin nykyiselle pelaajasukupolvelle. Sattumanvaraiset taistelut kun saa halutessaan pois päältä niin pelissä eteneminen on sekä vauhdikasta että myöskin järkevää, koska pelin mekaniikat on suunniteltu siten, että teet siitä itsellesi vain hankalamman jos keräät hahmoille tasoja. Myös osumapisteiden palautus säästää monet parannusloitsujen käyttökerrat joka pahimmillaan heikentäisi hahmoa jos olet nuo loitsut liittänyt hahmosi kykyihin. Paras uudistus on kuitenkin koko pelin nopeutus. Joudut keräämään pisteitä opettaaksesi ”Vahtivoimillesi” uusia kykyjä keräämättä kuitenkaan kokemuspisteitä, joten vauhti vain täysille ja käyttämään omaa melko sattumanvaraisesti toimivaa korttikykyäsi jolla pystyt muuttamaan viholliset korteiksi kokemuspisteitä keräämättä. Helpotusten ansiosta useampi ihminen pääsee tutustumaan pelin välillä kieltämättä hullunkuriseenkin tarinaan, josta en kaikkien vuosien jälkeenkään muuttaisi mitään.

1. Dragon Quest XI S

Dragon Quest on aina ollut melko tuntematon pelisarja itselleni. Kahdeksatta osaa aikoinani kokeilin PS2:lla muutaman tunnin ajan ja vielä vähemmän aikaa pelasin neljättä peliä Nintendo DS:llä. Nämä eivät kuitenkaan ole omaa kiinnostustani herättäneet joten vaikka sarjan historiaa arvostankin, olen katsonut parhaaksi pysytellä siitä erillään. Yhdennentoista osan myötä tulleet ”nykyaikaistukset” saivat kuitenkin pelistä kiinnostumaan ja liityin virallisesti DQ-faniklubiin (kunhan vanhoja pelejä ei tarvitse pelata).

Ensihetket pelin parissa tuntuivat iskulta vasten kasvoja. Lapsellinen grafiikka ja kornit musiikit herättivät suuria epäilyksiä mutta jo parin tunnin jälkeen huomasin mieleni muuttuvan. Nuohottuani ensimmäisen kylän jokaisen nurkan ja hypittyäni tönöjen katoilla huomasin tykästyväni noinkin helppoon ja vapaaseen liikkuvuuteen. Edellinen läpipelaamani peli oli toki PS4:n God of War joten jopa aiemmin mainitsemani N64:n Body Harvest olisi varmasti tuntunut varsinaisen gasellin (ei räppäri) ohjaukselta. Myös pelin musiikki alkoi muuttumaan mukiinmeneväksi viimeistään siinä vaiheessa kun kokeilin miltä pelistä löytyvä alkuperäinen midi-soundtrack kuulosti.

DQXI oli Persona 5:n jälkeen pisin JRPG jonka olen läpäissyt. Pelin loputtua tunnuin oloni petetyksi kun en saanut mielestäni minkäänlaista loppukaneettia mutta yllätyin suuresti kun päätin viimeisen tallennuksen ladata uudestaan ja löysin itseni 15 tuntia myöhemmin kaikilla tasoilla tyydytettynä. Ikinä ennen en ole pelihahmoja grindannut maagisen 100-tason rajamaille mutta tässä se tuli tehtyä eikä homma alkanut missään vaiheessa puuduttamaan. Ikinä ennen en ole peleissä muutenkaan kokenut saavani aidosti hyvää ”Post-Game” -kokemusta mutta tässä se tehtiin onnistuneesti. En lähde mitään spoilaamaan mutta lopputaistelu toi hyvällä ja hauskalla tavalla mieleen Dragonballin suosikkihahmoni, Cellin. Puff-puff.

Cerkerin valinnat

Viime vuonna kirjoitin siitä kuinka ensimmäinen ja toinen sija listallani olivat selviä tapauksia, mutta kolmonen oli hyvin vaikea päätös. Kukapa olisi arvannut että tänä vuonna käy samoin? Vaikka vuosi oli täynnä hyviä pelejä, oli näistä kolmossijan valinta taas pitkän haun takana. Kunniamaininnat Ace Combat 7:lle, REmake 2:lle sekä Katana ZERO:lle. Loistavia pelejä kaikki.

3. Daemon X Machina

Mechamiehen elämä on yhtä kidutusta. Front Mission on kuollut ja kuopattu, Armored Core viipyy vieläkin jossain, Mechwarrior sai juuri uuden pelin EGS eksklusiivina ja nousevan auringon maan asukkaat eivät vieläkään suostu lokalisoimaan kaikkia upeita mechapelejään. Senpä vuoksi kun isot nimet Armored Core -pelien takana julkistivat tekevänsä Armored Core -kopiota, kyllä mechamiehen sydän on vaarassa lämmetä.

Ja lämpesihän se. DxM:n alku tuntuu niin Armored Corelta (eli kodilta) kuin voi vain olla, mutta mitä pidemmäs edetään sitä enemmän Daemon X Machina alkoi tuntua omalta jutultaan eikä vain cel-shading -grafiikkaa hyödyntävältä Armored Corelta Switchillä. Vaikka mechan rakentaminen onkin tehty yksinkertaisemmaksi kuin mitä From Softwaren kulttisarjassa, ei pelillisesti meno ole yhtään puutteellisempi. Jos ”Armored Core -grip” ei ole tuttu, niin ei muuta kuin opettelemaan sillä jos DxM:ssä haluaa pelata hyvin ja nopeaa, pitää tähänkin villiin otteeseen totutella. Mechan valmiutta pitää vaihtaa kirjaimellisesti lennosta, samalla kun väistellään vihollisten paukkuja ja yritetään tähdätä omia. Suuret pomot, pienet mechat ja koko ajan talla pohjassa laulava boosti pitävät meininkiä yllä. Myös soundtrack kuulostaa hemmetin hyvältä näinkin pienen budjetin peliksi, ja pelin taidetyyli kätkee hyvin Switchin ansiosta hiukan karkeahkon grafiikan. Jokaisen itseään rakastavan mechamiehen kannattaa Daemon x Machinaa kokeilla, mutta ymmärrän hyvin että kaikkien makuun tämä ei ole. Pelin jälkeen käteen jääkin vain se karu fakta, että Armored Core 6 ei ole tulossa.

2. Outer Wilds

Muistan sen vielä kuin eilisen. Vuonna 2015 törmäsin internetissä Outer Wildsin alphasta olevaan keskusteluun, jossa hehkutettiin sen mysteerejä ja tunnelmaa. Tästä keskustelusta innostuneena latasinkin alpha-demon ja kykenin sen laskemaan alas vasta kunnes olin kolunnut jokaisen nurkan mitä tuosta pienestä näytteestä löytyi.
Siitä lähtien olen odottanut tätä tekelettä kuin kuuta nousevaa, ja vuonna 2019 odotukseni viimein päättyi.

Outer Wilds oli juuri sitä mitä toivoinkin, vanhan hyvän ajan seikkailupeli nykyaikaisissa kuorissa, jossa mysteeri on pääasia ja tutkia saa juuri sitä tahtia miten itse haluaa. Outer Wildsin perusideana on lennellä avaruusaluksella eri planeetoille ja tutkia mitä mysteeristä kussakin paikassa on tapahtunut sekä yrittää pelastaa oma aurinkokuntansa alati poksahtavalta supernovalta. Vaikka kello tikittääkin jatkuvasti, en itse kokenut sitä mitenkään hoputtavana tekijänä. Jossain vaiheessahan kaikkien aika loppuu, mutta Outer Wildsissa pääset aina yrittämään uudelleen. En halua spoilata Outer Wildsistä yhtään mitään muuta, vaan haluaisin että jokainen joka tämän lukee, kokeilisi edes tätä hienoa peliä. Lupaan että tällaista elämystä ette ole saaneet ainakaan vähään aikaan, enkä usko että samanlaista peliä tullaan pitkään aikaan näkemäänkään. Tämä on sinänsä sääli, sillä Outer Wilds oli hyvin lähellä olla minulle koko vuoden kovin peli. Myös pelin loppu on eräs hienoimmista mitä olen kokenut, mutta se avautuu tarpeeksi vasta kun sen on kokenut itse.

1. Sekiro: Shadows Die Twice

Kun Sekiro julkistettiin en odottanut kovinkaan paljoa. From Software oli julkaissut peräkkäin viisi melko samanlaista peliä, ja tästäkin tapauksesta kerrottiin että se on erittäin hankala ja pelaaja herää kuolleista. Odotukseni olivat tasoa Souls-peli feodaalijapanissa, jonka Nioh oli jo tehnyt aiemmin. Fiiliksiä ei myöskään auttanut B-tiimin tekemisiä huokuva vaikutelma, ja kun julkaisijana toimii vanha kunnon Activision, olin varma että 6/10 -tason ”laatua” sieltä olisi tulossa.

Lopputulos olikin sitten vuoden kovin peli. Sekiron pelaaminen on kuin tanssia, aluksi et osaa mitään ja turhautuminen on enemmän kuin lähellä, mutta kun viimein opit mitä teet, tunnet vain meneväsi rytmin mukana ihastellen meininkiä. Sekiron nopeatempoisuus ja tarkkaan hyökkäyksen/torjunnan rytmittämiseen perustuva aggressiivinen pelattavuus erottaa sen nopeasti Souls-peleistä, ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Pelin parasta antia ovatkin sen pomotaistelut, joissa sapeleiden kolina jatkuvista hyökkäyksistä ja torjunnoista saavat taistelut olemaan yhtä hurmosta. Myös pelin ulkoasu on upeaa katsottavaa ja maisemat tarjoavat silmäherkkua miltei jatkuvasti. Missään vaiheessa ei Sekiro tuntunut vanhan toistolta, vaan kaikki oli jotain uutta. Sekiro on tämän vuoden GOTY, sillä siinä peli on pääosassa, eikä mikään muu. Sekiroa on vain niin hiton hauska pelata. Mikäli jos jatkoa ikinä tulee, otan sen ilomielin vastaan.

Osen valinnat

3. Hypnospace Outlaw

Neljä vuotta sitten julkaistiin peli nimeltä Dropsy, joka meni heti omalle menneen vuosikymmenen parhaiden seikkailupelien listalle. Sama studio teki tempun uudelleen Hypnospace Outlaw -nimisen pelin kanssa. Pelillisesti Hypnospace on lähempänä tekstiseikkailua kuin klassista osoitteluklikkailua. Pelin hieno ja koukeroinen juoni avautuu välillä jopa äärimmäisen vaikeiden pulmien takaa. Nostalgiaa herättävä presentaatio on jo yksinään palkintojen arvoinen, ja audionkin puolella tarjoillaan jatkuvasti kovaa tykitystä biisien suhteen. Yksi omaperäisimmistä videopeleistä vuodelta 2019.

2. Devil May Cry 5

En ole aiemmin ollut tämän sarjan suurempi fani, mutta sarjan viides peli (sarjahan ei sisällä sitä jotakin angstista kuudetta peliä..) iski jo alusta lähtien todella lujaa. Kaikkien nykyajan elokuvamaisten pelien (mm. uusin God Of War, Last Of Us jne.) seassa tällainen kuin suoraan PS2 sukupolvelta revitty mäiske, oli juuri se asia mitä tarvitsin. Näyttävää toimintaa oikealla asenteella alusta loppuun.

1. Disco Elysium

Vuoden järisyttävin yllättäjä. Täysin puskista tulleen tiimin ensimmäinen peli iskee heti kultaan. Vanhojen Infinity Engine -pelien fanina on aina ilo saada lisää sellaista herkkua. Siltikään virolaisstudio ei lähtenyt suorilta käsin vain kopioimaan vanhoja klassikoita, vaan kehittäjät pistivät mukaan paljon omia twistejä. Taistelujärjestelmätön CRPG on jo itsessään melkoinen kombinaatio, mutta perkele ne onnistuivat siinä. Keskustelujen syvyys on aivan omassa luokassaan ja tarina on yksi parhaista mitä olen ikinä nähnyt videopeleissä. Vuoden kovin yllättäjä ja samalla vuoden paras videopeli.

Andzerxin valinnat

3. Kingdom Hearts III

Disneyn maailmoja ja Final Fantasya Tetsuya Nomuran sisäistä teinifantasiaa yhdistävä toimintaroolipeli onnistuu melkein täyttämään fanien odotukset. Toiminnalliset taistelut ovat hauskan monipuolisia ja Disneyn animaatioelokuvat heräävät eloon upeissa ympäristöissä. Monimutkainen juonikuvio saa viimeinkin päätöksensä vain antaakseen tilaa pelisarjan seuraavalle juonikuviolle, joka on varmasti entistä sekavampi. Olisin silti pystynyt nielemään tämän kaiken hölmöyden, jos vain Final Fantasy -hahmoja ja lisähaastetta olisi löytynyt pelin vanillaversiosta. Onneksi kuukauden päästä ilmestyvä ReMind-laajennus pyrkii paikkaamaan tätä tilannetta.

2. Crash Team Racing Nitro-Fueled

CTR Nitro-Fueled voi alkuun vaikuttaa turhan tavanomaiselta uusioversiolta, mutta pelin lukuisten sisältöpäivityksien myötä se onkin kehittynyt täysin omaksi tuotteekseen. Kaahailupeli juhlii Crash Bandicoot -tuotenimikkeen historiaa tuomalla kaikki pelisarjan rakastetuimmat ja vähemmän tunnetut hahmot samaan pakettiin. Kaahailun hauskuus, pelaamalla avautuva sisältö ja kuukausittaiset tapahtumat ovat pitäneet meikäläisen tiukasti kilparadoilla, jopa kahdella konsolilla samanaikaisesti.

1. Resident Evil 2

Leonin ja Clairen selviytymistaistelun uudelleenkerronta tarjoaa nostalgisen tuoretta lähestymistapaa selviytymiskauhun klassikkoon. Sankareiden matka läpi kryptisen poliisiaseman, saasteisen viemärin ja salaisen laboratorion tuntuu hyvin kotoisalta ja modernilta pelikokemukselta. Ahtaisiin käytäviin kerääntyneet zombit, vaaralliset Lickerit ja perässä jahtaava Tyrant saavat verenpaineen nousemaan ja jokainen ohiammuttu laukaus saa paskat housuihin. Mikäli Resident Evil 7 ei tehnyt suurta vaikutusta, viimeistään Resident Evil 2 palauttaa pelisarjan takaisin juurilleen.

Drifun valinnat

Vaikka sitä kuinka yrittää itselleen argumentoida nykypelien heikkoutta, ei vuoden 2019 kaltaisten vasta-argumenttien edessä voi kuin myöntyä. Jopa äärimmäiseen rajoitettuun makuuni osui tänä vuonna niin monta peliä, että kolmen parhaimman valitseminen oli jopa vaikeaa, eikä säälisijoituksista ole tietoakaan (terveiset Pokemon Sunille 2016). Listalta jää pois ainakin World of Warcraft Classic, jota olen pelannut enemmän kuin kaikkia listan pelejä yhteensä, mutta ei sitä hyvällä omallatunnolla voi vuoden 2019 pelien joukossa palkita. Suurin mahdollinen kunniamaininta kuitenkin kyseiselle uusiojulkaisulle ja sen tarjoamalle pelikokemukselle.

3. Fire Emblem Three Houses

Roolipelielementeillä maustetut strategiapelit maistuvat oikein hyvin, joten onkin ollut sääli katsella Nintendon länsimaiden osastojen kompastelua Fire Emblemin kanssa. Alkuperäisen ääniraidan puute ja sensuuri on muodostunut lähes synonyymiksi pelisarjan kanssa, joten Three Houses ei ensiesittelyssään herättänyt ollenkaan kiinnostusta. Pelin uusi hahmosuunnittelija ei myöskään osunut täysin makuhermooni, mutta siitä huolimatta annoin Three Housesille kuitenkin mahdollisuuden ja kannattihan se.

Viime vuoden parhaan pelin, Monster Hunter Worldin, tyyliin Three Houses virtaviivaistaa pelisarjaa jonkin verran, säilyttäen kuitenkin identiteettinsä armottomana taktikointina. Taisteluiden ulkopuolinen sisältö on parempaa kuin missään sarjan aiemmassa osassa, ja siihen yhdistetään erinomaisella tavalla niin sivuhahmoihin tutustuminen, kuin myös hahmonkehitys ja sen kanssa tehtävät päätökset. Koska pelissä aika ei seiso paikallaan, on jokaisen päivän aktiviteetit tärkeitä hieman Persona-sarjan tapaan, eikä aikaa ainakaan liiaksi ole tuhlattavaksi. Sopivasti uudistettu Three Houses elvytti mielenkiintoni pelisarjaa kohtaan ja se viihdyttää varmasti vielä useiden kymmenien tuntien ajan uusien pelikertojen ja lisäsisällön myötä.

2. Resident Evil 2

Peilaten Three Housesin julkistusta, toisen Resident Evilin uusioversio aiheutti lähinnä pelkoa uusioversioinnin tyyliä kohtaan. Resident Evilin Gamecube-julkaisu oli todella onnistunut ja se pohjautui uskollisesti alkuperäiseen peliin, mutta tällä kertaa uskollisuus oli jätetty lähinnä tunnelman tasolle, kun pelimekaanisesti siirryttiin muodikkaampaan kolmannen persoonan räiskintään. Toteutus kuitenkin onnistui erinomaisesti, ja Resident Evil 2 onkin yksi parhaita kauhupelejä ikinä.

Parin viime konsolisukupolven aikana Resident Evil -pelisarja ehti loikata jo oikeasti räiskinnän puolelle, mutta onneksi RE2 lainaa kyseisestä genrestä lähinnä pintapuolisesti. Ampumalla tilanteista toki selviää, mutta ampuessasi samaa zombia kahdeksannetta kertaa päähän ja sen yhä noustessa lattialta alkaa toivottavasti vähän hitaampikin kaveri ymmärtämään, että parempia ratkaisuja on olemassa. Kun zombien ohi juokseminen on tehty niin paljon niiden ampumista palkitsevammaksi, ollaan laadukkaan selviytymiskauhun äärellä. Suurempia innovaatioita peli ei toki tarjoa, mutta se tuo Resident Evil 2 -kokemuksen nykypäivään niin laadukkaasti, että sitä on turha lähteä kritisoimaan uuden yrittämisestä. Tällaisenaan Resident Evil 2 on sarjansa paras peli sitten alkuperäisen Resident Evil 3:n.

1. Sekiro: Shadows Die Twice

Listaykkönen rikkoo aiempaa kaavaa, koska Sekirosta osasin olla innoissani jo ensinäkemästä asti. Vuoden 2017 Nioh sai Souls-pelit tuntumaan äärimmäisen hitailta ja tönköiltä, joten Miyazakilla oli nyt mahdollisuus näyttää, että kuka ne parhaat toimintapelit oikein tekeekään? Mies onnistui toden teolla, sillä Sekiro on helposti paras koskaan tehty toimintapeli. Sen loistava kenttäsuunnittelu mahdollistaa useat lähestymistavat samalla piilottaen mielenkiintoisia sivureittejä.

Toiminta itsessään on paljon aktiivisempaa From Softwaren aiempiin peliin verrattuna, ja taistelun keskellä täytyykin miettiä lähes koko ajan erityyppisiä väistöjä sekä vihollisten iskujen torjumista. Myös liikkumiseen on panostettu merkittävästi ja se tehostaa toiminnan sulavuutta. Käytännössä kaikki Sekiron parhaat puolet käytiin läpi PBC-jaksossa 352, joten jos ei vielä käynyt selväksi miksi Sekiro on ehkä jopa kovin peli ikinä, niin pistä kyseinen jakso pyörimään ja sen jälkeen käy hommaamassa peli itsellesi ja nauti kyydistä.

Vuoden 2017 laatupelien tulvaan verrattuna viime vuoden tarjonta tuntui suoraan sanottuna melko aneemiselta. Indie-puolella toki tipahteli mielenkiintoisia pelejä pitkin vuotta, mutta ei mitään mikä olisi yltänyt vuoden 2017 kovimpien, eli Cupheadin tai Hollow Knightin rinnalle. AAA-rintamalla sen sijaan yksikään julkaisu ei saanut ostohousuja jalkaan (ei, ei edes Red Dead Redemption 2), joka on melko harvinaista omalla kohdalla. Noin, nyt kun kyynisyyskiintiö on täytetty, voidaankin siirtyä niihin peleihin! Vaikkei ihan Nioh-Zelda-Persona-tyylisiä sarjatulituksia nähtykään ilmestyi viime vuonna sentään joitain siistejä pelejä ja olen jopa pelannut osaa niistä. Aloitetaan kunniamaininnoista ilman kummempia perusteluja: Tetris Effect, Subnautica ja State of Decay 2. Vasemmalta oikealle: Tetristä hienoilla visuaaleilla, vedenalaista avoimen maailman (avomeren?) seikkailua, ja hiomaton, mutta koukuttava zombie-rellestely. Seuraavaksi sen oikean kärkikolmikon pariin.

3. Shadow of the Colossus

Tämän PS2-klassikon uusioversioinnin voisi melkeinpä luokitella ihan remakeksi kiitos Bluepoint Gamesin erinomaisen kädenjäljen. Peli pyörii (etenkin PS4 Prolla) paremmin kuin koskaan ennen ja kontrolleja on nyt mahdollista viilata hieman käyttäjäystävällisempään muottiin. Kolosseja vastaan kamppaileminen ja niiden selässä roikkuminen tuntuu entistä eeppisemmältä. Päivitetty ulkoasu nostaa pelimaailman yksityiskohdat upeasti esiin ja lukuisat grafiikkafiltterit saavat vannoutuneimmatkin PS4:n photo moden vihaajat hieman innostumaan.

Olen pelannut Colossuksen jokaista versiota, mutta vasta tämän PS4-remasterin myötä opin arvostamaan peliä samalla tavalla kuin muita Team ICOn tuotoksia. Shadow of the Colossus PS4:lle ei kuitenkaan varsinaisesti ole uusi peli, joten en sitä kehtaa ihan vuoden pelikseni nimittää, vaikka kriteerit totta kai muuten täyttyisivätkin. Siitä huolimatta kyseessä on silti definitiivinen versio tästä PS2-aikakauden merkkiteoksesta ja ehdottomasti yksi pelivuoden 2018 kirkkaimpia helmiä.

2. Lethal League Blaze

Lethal League Blaze tuli itselleni valehtelematta aivan puun takaa. Tiesin ensimmäisestä pelistä sen verran, että kyseessä oli eräänlainen tappelu-/party-peli, mutta se jäi itseltäni aikoinaan kokeilematta. Tämän jatko-osan kohdalla sen sijaan olin jo heti trailerin katsottuani myyty; kaikki näytti ja kuulosti uskomattoman hyvältä ja mikä parasta, pelistä huokui Jet Set Radio -fiilis (eli siis se tärkein fiilis) kaikin puolin. Loistavat musiikit, freesin värikäs ja tyylikkäästi animoitu ulkoasu, siistit hahmo-designit; kaikki tässä pelissä vaan osui omaan makuhermoon.

Pelattavuus itsessään on hyvin pitkälti samaa kuin ensimmäisessä osassakin, mutta sisältöä löytyy enemmän uusien hahmojen, kenttien ja lyhkäisen yksinpelikampanjan muodossa. Pelituntuma on erittäin hyvällä mallilla ja pallon lyöminen/torjuminen sekä erikoisiskujen ajoittaminen tuntuu juuri siltä miltä pitääkin. Peruspelattavuus on hektistä ja hauskaa eikä nettipelistäkään löydy juuri mitään moitittavaa. Peliä kehitetään aktiivisesti ja online-puolella löytyy pelaajia, joten ei muuta kuin vuoden 2018 toiseksi kovin peli – indie tai ei – ostoon ja palloja mätkimään!

GOTY: Into The Breach

FTL: Faster Than Light oli erinomainen rogue-like, johon en itse ikinä päässyt kunnolla sisään lukuisista yrityksistä huolimatta, mutta Into the Breach sen sijaan onnistui vetämään mukaansa jo alkumetreillä. Into the Breach on Pacific Rim -tyylisellä asetelmalla varustettu vuoropohjainen strategiapeli, joka minimalistisesta presentaatiostaan huolimatta onnistuu koukuttamaan kymmeniksi tunneiksi. Toisin kuin FTL, Into the Breach ei langeta pelaajaa RNG-kuoppiin, vaan antaa joka kentässä tietyn määrän siirtoja joiden aikana pelaajan tulee suorittaa annetut objektiivit. Kuulostaa aluksi melko suoraviivaiselta ja helpolta pelin pienikokoisia (8×8) karttoja silmäillessä, mutta yksikin pieni erhe voi kostautua brutaalisti seuraavien vuorojen aikana.

Vaikka Into the Breach onkin genreltään puhdasta strategiaa en katsoisi pahalla, jos joku käyttäisi puzzle-peli-termiä kuvaillessaan peliä. Pelaajan täytyy jo ensimmäistä siirtoa suunnitellessaan ottaa huomioon vihollisten hyökkäysjärjestys, mechien iskujen ulottuvuus, ympäristön passiiviset efektit ja moni muu seikka. Pelaan itse melko harvoin Into the Breachin kaltaisia naksutteluja, mutta jokin tässä selvästikin kolahti ja kovaa. Vielä kuudenkymmenen pelitunninkin jälkeen voin huoletta aloittaa uuden läpipeluun kustomoiduilla mech-joukoillani ja viihtyä pelin parissa muutaman tunnin lisää. Into the Breach ei välttämättä tarjoa yhtä paljoa uudelleenpeluuarvoa kuin FTL sen tiiviimmän rakenteen (neljä saarta + lopputehtävä) vuoksi, mutta se on silti loistavasti suunniteltu videopeli niin pelimekaniikoiden kuin grafiikan ja musiikkienkin osalta. Into the Breach nousee kirjoissani vuoden 2018 parhaan pelin jalustalle ylitse muiden ja jään innolla odottamaan Subset Gamesilta lisää.

Ei ollut pelivuodesta 2018 päihittämään kamalan tykityksen omannutta vuotta 2017. Huonolle ei siis tosiaan 2018 hävinnyt ja ennakko-odotuksiin nähden, jäi pelivuosi 2018 reilusti plussalle omissa kirjoissani, josta iso kiitos Sonyn eksklupommitukselle. Vaikkakaan eivät nelospleikan isot nimet kaikki ihan omaan muistolaatikkooni mahtuneet, ei käy kiistäminen etteivätkö nämä kaikki olisi laatutuotoksia… kaikki paitsi Detroit: Become Human siis. Tässä kuitenkin kolme itseäni eniten vuonna 2018 ilahduttanutta tuotosta.

3. Valkyria Chronicles 4

Suurena (kirjaimellisesti näin jouluruokailujen jäljiltä) TRPG-genren ystävänä, on itselleni aina iso asia, kun tähän hienoon lajikkeeseen ilmestyy uusia pelejä. Viime vuonna Mario ja Ubisoftin rasitteet ottivat ensiaskeleensa genreen, ja tänä vuonna saatiin äärimmäisen kova paluumuuttaja Valkyria Chronicles 4:n muodossa. Hieman sivuraiteille kolmannen osansa myötä ajautunut Segan sotaepookki, teki näyttävän (joskin erittäin riskittömän) paluun parrasvaloihin ja meikämandoliini tykkäsi kuin hullu puurosta. Luvassa oli jälleen animekuorrutteella karamellisoitua toisen maailmansodan kuvitteellista draamaa komeilla audiovisuaaleilla ja totta kai laadukkaan TRPG:n perusominaisuudella, tappiinsa vedetyllä haasteella. Uudistuksia oli mukana ”vain” kourallinen, mutta juuri ja juuri tarpeeksi jotta pesäeroa muihin sarjan peleihin tuli saavutettua.

VC4 on oikeastaan yllättävänkin lähellä sitä ensimmäistä sarjan peliä, joka pääsi viime vuonna jo kunnioitettavaan kymmenen vuoden ikään. Moni voisi repiä pelihousunsa siitä että kymmenessä vuodessa ja sarjan neljännessä pelissä, ollaan otettu näinkin vähän kehitysaskeleita, mutta kun otetaan huomioon se suunta mihin sarja oli kolmannen osan myötä menossa, ei neljänteen Valkyria Chronicles-sarjan peliin voi muuta kuin olla tyytyväinen. Ykkösosa oli aikoinaan itselleni yksi ilmestymisvuotensa parhaita pelejä, ja sitä on myös sarjan neljäskin osa.

2. Super Smash Bros Ultimate

Viimeisimpiä Smash Bros-sarjan pelejä ollaan julkistamisesta asti saatu odottaa kuin sitä kuuluisaa iisakin kirkkoa. Ensimmäisen julkistuksen ja varsinaisen julkaisun välillä ollaan saatettu hypejunassa odotella jopa vuosia. Tällä kertaa kuitenkin Nintendo teki ns. ”odysseyt” (tai vaihtoehtoisesti ”xenobladekakkoset”) ja sai kuin saikin mahdottomalta näyttäneet projektin maaliinsa ilman myöhästymisiä, ja voi pyhä persaus millainen paketti se onkaan!!

SSBU on aika lailla sisällöltään ehkä täyteläisin yksittäinen videopelipaketti mitä on tullut vastaan tässä neljän eri vuosikymmenen poikki menevän videopelaamisen ajan. Aina kun yksi tekeminen alkaa hieman kyllästyttämään (erittäin vaikeaa tämän pelin tapauksessa), löytyy heti seuraavan valikon takaa jo jotain uutta tekemistä ja pelattavaa. Pelattava ei myöskään tule ihan heti loppumaan kesken, ovathan Smash Bros-pelit poikkeuksetta usean vuoden käyttöikään helposti yltäviä tekeleitä. Super Smash Bros Ultimate on uskomaton taidonnäyte ja samalla jälleen mainio osoitus siitä miten videopelejä voi julkaista ns. täydellisinä paketteina ilman muutaman kuukauden paniikinomaista DLC- ja patchitykitystäkin. Ultimate ei ole täydellinen, kuten sarjan ominaiseen tyyliin takkuava verkkopeli osoittaa, mutta tämä vika peittyy noin sadan hyvän asian alle. Pohjimmiltaan Smash Bros Ultimate on erinomainen jatko-osa tähän hienoon sarjaan, mutta se ei kuitenkaan tuo sarjaan niin paljon uusia hienouksia kuin vuoden ihkulistan ykköseksi yltävä peli.

GOTY: Monster Hunter World

Lupaan ja vannon käsi sydämellä, että Capcom-fanitukseni ei todellakaan ollut se merkittävin tekijä tässä valinnassa. Monster Hunter World nyt vaan sattuu olemaan niin perkeleen hieno peli, että se olisi ykkösenä, vaikka en olisi ikinä sarjasta tai Capcomista kuullutkaan. Oikeasti kuitenkin se isoin syy GOTY-valintaani, ovat ne uudistukset mitä tämä osa tuo sarjaan, yhdistettynä siihen mahtavaan MonHu-rakenteeseen.

Aikoinaan kun Monster Hunter World julkistettiin, olin hieman skeptinen melkein kaikesta peliin liittyvästä. Käsikonsoliformaattiin täydellisesti sopiva gameplay tuotaisiin tehokotikonsoleille ensimmäistä kertaa aikoihin, ja muutkin uudistukset näyttivät enemmänkin massojen houkutteluilta ja helpotuksilta. Olen pyytänyt julkisesti anteeksi epäilyjäni, sillä jokainen pelin päivityksistä, aina audiovisuaaleja myöten, olivat QoL-päivityksiä sieltä parhaasta mahdollisesta päästä. Kokeilin huvikseni Switchille loppukesästä ilmestynyttä MonHu Generationsin XX-versiota ja aika hankala oli enää palata ”vanhanaikaiseen” muottiin, joten jatkossa sitten vaan sarjan pelit mahdollisimman tehokkaille myllyille ja Worldin pelimekaanisilla pikkuparannuksilla. Monster Hunter Worldissa kaikki vaan toimii. Se on omiaan houkuttelemaan uusia pelaajia tämän erittäin vaikeasti lähestyttävän sarjan pariin, samalla kun se onnistuu pitämään myös sarjan HC-fanit tyytyväisinä. Parasta on myös se että jatkoa on tulossa ensi syksyn massiivisen lisärin muodossa joten eiköhän se ensi vuoden GOTY ole myös jo aika selviö?

Viime vuoden pelitarjonta oli täyttä rautaa, joten vuodella 2018 oli suuret saappaat täytettävänään, mikäli se aikoi edes lähestyä edeltäjänsä tasoa. Kauaksi kuitenkin jäätiin ja 2018 poistuu muistoistani yhtenä unohdettavimmista pelivuosista. Tästä ankeuden suosta nousee esiin kuitenkin muutama helmi.

3. Vampyr

Moni ei varmastikaan odottanut Dontnodilta vuoden kovinta Souls-kloonia, mutta jotenkin tämä Life is Strange -peleistä tunnettu paskastudio siinä onnistui. Toiminta on äärimmäisen sulavaa Bloodborne-tasoisen ketteryyden ansiosta ja se on myös astetta esikuviaan monipuolisempaa erilaisten kykyjen ansiosta. Isotkaan vihollisjoukot eivät tunnu ylitsepääsemättömältä esteeltä, kun osaa hieman soveltaa sinulle annettuja resursseja.

Pohjimmiltaan Vampyr pyörii samalla ”väistä ja lyö”-kaavalla kuin Soulsit, mutta mitäs siitä valittamaan, kun se on jo useasti hyväksi koettua kamaa. Tarinapuolella valitettavasti mennäänkin Dontnodille tyypilliseen tapaan suoraan kaatopaikalle, mutta eipä se paljoa häiritse, kun itse mättö on niin toimivaa.

2. Moonlighter

Moonlighter oli pitkään vuoden pelini, eikä suotta. Luolastoseikkailun sekä kapitalismisimulaation yhdistelmä luo peliin mukavan tahdituksen ja rutiinin tunteen. Öisin pelaaja lähtee koluamaan kerros kerrokselta hankalammaksi muuttuvia satunnaisesti kehitettyjä luolastoja, kun taas päivällä seikkailun tulos muutetaan kylmäksi valuutaksi omassa kaupassasi. Omasta kaupasta vastaaminen tarkoittaa myös omien hintojen päättämistä, joten voittojen maksimoinnista tulee oma pieni minipelinsä pelin sisälle.

Yksinkertainen, mutta toimiva pelimekaniikka yhdistettynä loistavaan graafiseen ilmeeseen tekee Moonlighterista vuoden parhaan indie-pelin ja lähes parhaan pelinkin.

GOTY: Monster Hunter World

Tuntuu hieman väärältä nostaa listan kärkeen peli, jota on pelannut alle viikon ajan, mutta Monster Hunter World tekee niin paljon asioita oikein, että mitään vähempää se ei ansaitse. Pelin uudistukset eivät pilanneet pinnan alla piilevää Monster Hunter -kaavaa, vaikkakin virtaviivaistivat kokemusta rankasti. World tarjoaa yhä samaa haastavaa hirviönmetsästystä kuin aiemmatkin osat, mutta sen lisäksi myös paljon muuta.

Itselleni Monster Hunter Worldin parhaita puolia on ollut metsästäjien tukikohtana toimiva Astera ja sen kehittyminen pelin edetessä. On ilo palata tehtävien jälkeen takaisin kotiin ja nähdä, että mitä uutta nyt on tarjolla. Tällä hetkellä on vaikea sanoa mitään pelin kestävyydestä ja sen lopullisesta sisällön määrästä, mutta se on kuitenkin tarjonnut jo useita kymmeniä pelitunteja ja ansaitsee vuoden parhaan pelin pystin.

3. State Of Decay 2

Vaikka Xbox Onen kovat yksinoikeudet jaksavat odotuttaa, on kyseinen peli vuoden ehdottomasti suurimpia valonpilkahduksia muuten niin harmaassa tarjonnassa. Monet jaksavat vieläkin itkeä erilaisten zombiepelien ähkystä, mutta oli jokaisen oma valinta ylikuormittaa kyseinen genre pelaamalla paskaa (Dead Rising, L4D jne.). Toinen State Of Decay toi mukavasti uudistuksia ykkösosan runkoon, unohtamatta kuitenkaan edeltäjänsä hyviä mekaniikkoja. Myöskään tarinaan ei tarvitse kiinnittää enää kummemmin huomiota ja moninpeli kirsikkana kakun päälle tekee kyseisestä tuotteesta ehdottomasti vuoden 2018 yhtä hauskimmista ajanvietteistä.

2. Fallout 76

Mitähän tästä voisi sanoa mitä (peli)media ei olisi klikkiotsikoinnista saatujen dollarien kuvat silmissään jo sanonut? Totta helvetissä lampaat lukee ja nyökyttää vieressä kun kohua kaivetaan pienimmistäkin vioista. Totuus on kuitenkin se että hyvää Fallout-peliä ei kuitenkaan ole ollut sitten legendaarisen kakkososan, vaikkakin sarjan neljäs osa meni jo parempaan suuntaan kiitos rakentamisen ja tarinapuolen keventämisen, jotka ovat Fallout 76:n elinvoimaisimmat ominaisuudet.

Pelimoottori yskii ja röhisee mutta ei se miten vaan mitä se piirtää. Yksinkertaisesti pelimaailma on vaan kaunis ja tutkittavaa sekä kerättävää riittää. Edes turhanpäiväistä NPC-tauhkaa ei ole ikävä. Ihan sama mistä sen jargonin lukee, oli se sitten paperi tai se bugaava ukko puoliksi kallioon jumahtaneena. Moninpeliaspekti tuo mukaan sitä mitä olen kaivannut Fallout-peleihin, vaikkakin muiden kanssa sotiminen on ryssitty liiallisella paapomisella ettei lumihiutaleille vaan tulisi paha mieli.

GOTY: Farming Simulator 19

Nykyisin parin vuoden välein ilmestyvä pelisarja on viettänyt melkoista luksuselämää kun kilpailua genressään ei juurikaan ole ollut. Silti tämän uusimman osan uudistuksia/parannuksia on lukuisia, vaikka kehittäjätiimi voisi vaan lepäillä laakereillaan kilpailun puutteesta johtuen. Korjattavaakin toki on, mutta se ei tee kyseisestä pelistä yhtään sen vähemmän nautittavaa.

Oman farmin rakentaminen on hyvin tehty, eikä virtuaalilantavarpaiden tarvitse enää tyytyä valmiiseen sapluunaan. Uusia viljelykasveja, eläimiä, niihin liittyviä koneita, saatikka ”mettähommia” unohtamatta. Farming Simulator 19 on malliesimerkki siitä kun keskitytään itse tuotteeseen eikä mihinkään turhaan, joten eihän siitä voi kuin tykätä. Samaan aikaan kun isot julkaisijat kompuroivat omiin sarjoihinsa jatkaa FS-sarja tasaista voittokulkuaan kohti kiistatta kovimman pelisarjan titteliä.

3. God Of War

Ensivaikutelma God of Warin uudesta tulemisesta vaikutti alkuun The Last of Us -faneja kosiskelevalta tuotteelta, mutta pelin aikana sain ilokseni huomata, että tämä ei pidä täysin paikkaansa. Kratoksen ja Atreuksen välistä isä ja poika -suhdetta oli mukava seurata pelin aikana ja myös seikkailun aikana kohdatut sivuhahmot viihdyttivät värikkäillä persoonallisuuksillaan. Selän taakse vaihtunut kuvakulma ja uusittu taistelusysteemi aiheutti itsessäni paljon skeptisyyttä ennen pelin julkaisua, mutta tämäkin osa-alue toimii ilman suurempia ongelmia.

Uusien varusteiden kerääminen, aseiden päivittäminen ja hahmon kykypuu pitivät taistelun mielenkiintoisena ja progressiivisesti kehittyvältä. God of War uudisti rohkealla kädellä jo vanhaksi käynyttä pelisarjaa ja lopputulos näyttää olleen riskin arvoinen.

2. Super Smash Bros Ultimate

Pidän itseäni hieman kasuaalimpana Smash Bros -fanina, mutta ikonisten videopelihahmojen uusin turpasauna tarjoaa onneksi kaikenlaisille pelaajille täsmälleen halutunlaisen pelikokemuksen. Yksinpelaaja pääsee seikkailemaan yli 20 tunnin tarinatilassa ja mätkimään perinteistä classic modea, illanistujaisia viettäville tarjotaan lukuisia säädettäviä pelimuotoja ja eri pelaamisvaihtoehtoja, sekä kilpailulliset pelaajat pääsevät näyttämään taitojansa verkon välityksellä. Vanhoilla konkarihahmoilla pelaaminen tuntuu yhtä hyvältä kuin edellisissä osassa ja uudet tuttavuudet ovat myös tervetulleita lisäyksiä valtavaan hahmokaartiin. Pelin laaja kenttä- ja musiikkivalikoima tukevat nekin erinomaisesti laajaa kokonaisuutta.

Super Smash Bros. Ultimate tarjoaa nimensä mukaisesti ultimaattisen Smash Bros kokemuksen niin pelisarjan uusille ja kuin pitkäaikaisille faneille.

GOTY: Marvel’s Spider-Man

Kuten kolmantena listoillani olleen sodanjumalan tapauksessa, Hämähäkkimiehen paluu pelirintamalle ei myöskään alkuun herättänyt yhtään kiinnostusta, mutta yllättäen tämä seittisinkoilu osoittautui varsin hauskaksi tapaukseksi. Lähes realistisesti rakennetun New Yorkin kaupungissa liikkuminen hämiksen ohjaksissa tuntui hyvin tyydyttävältä ja kaupungin upeita maisemia oli hauska ikuistaa pelin erinomaisella photo modella.

Pelin tarina oli perinteisen supersankarimainen ja piti mielenkiintoa yllä loppuun asti, joskin sivuhahmojen pelattavat osuudet olivat hidasta ja tylsää pakkopullaa. Taistelujen osalta Insomniacin Spider-Man ei juuri uudistanut jo Batman Arkham -trilogiasta tuttua kaavaa, mutta hämiksen vauhdikkuus toi silti pientä vaihtelua pöytään. Pienistä heikkouksista huolimatta pleikkarin Spider-Man tarjosi itselleni vuoden hauskimman pelikokemuksen, sillä innostuin suorittamaan kaikki pelin sivutehtävät ja keräämään hämikselle jokaisen puvun.

3. God Of War

Mainio pelimekaaninen rebootti pitkäikäiselle pelisarjalle. Uudistettu kuvakulma, Leviathan-kirves, Skandi mytologia ja tapa miten peli liukuu pelikuvasta välivideoihin ilman leikkauksia, ovat raikkaita uudistuksia jo hieman ehkä kaavoihinsa kangistuneelle pelisarjalle. Miinuksena taas bossitappelut jotka olivat aiemmissa osissa paljon isompia ja eeppisimpiä.

2. Beat Saber

Sairaan kova VR-exlu. Palikoiden silpominen valomiekoilla musiikin tahtiin on todella tyydyttävää ja hauskaa. Pelin biisilista oli alkuun vähän turhankin suppea, mutta päivitysten myötä uusien biisien lisääminen peliin on tätä nykyään todella helppoa. Hiki lentää ja banjot soi.

GOTY: Super Smash Bros Ultimate

Niin paljon hahmoja, kenttiä ja paljon pelattavaa myös yksinpelaajalle. Ainoa asia mikä uudessa Smashissa aiheutti pienen pettymyksen, oli nettipeli, varsinkin kun siitä pitää nykyään maksaa. Ensimmäisen päivityksen myötä nettipuoli on kyllä parantunut, mutta ollaan silti kaukana hyvin toimivasta tuotteesta. Aiemmasta osasta tuttu ”For Glory” takaisin ja kavereiden kanssa netissä pelaamisesta helpompaa, niin itse olisin tyytyväinen. Tiedän Smash Bros Ultimaten olevan peli, jota tulen pelaamaan vielä vuosienkin päästä.

Tämän vuoden GOTY-listaus oli hyvin helppo ensimmäisen ja toisen sijan kantilta, mutta kolmas sija oli pitkän mietinnän tulos. Mietin pitkään nykyisen kolmannen sijan, God of Warin, Super Smash Brothersin sekä Deltarunen välillä. Näistä Smash tulee ajan myötä varmasti ohittamaan nykyisen kolmannen sijan pitäjän, ja Deltarune olisi sen ohittanut jollei olisi vain glorifioitu demo. Vaikka mietin kuinka innoissani olin viime vuonna tämän vuoden anneista, en olisi ikinä uskonut että GOTY-listaukseni tulisi näyttämään tältä.

3. Detroit: Become Human

En ollut ennen Become Humanin pelaamista pelannut yhtäkään David Cagen elokuvapeliä, korkeintaan katsonut muutamasta niistä läpipeluun, mikä kylläkin on melkein sama asia kuin pelaaminen, mutta Detroit: Become Human sai minut kiinnostumaan sen erikoisen asetelman vuoksi. Kolmen erilaisista oloista tulevan androidin ohjastaminen ihmisten täyttämässä maailmassa kuulosti hyvin mielenkiintoiselta.
Pelin parasta antia on kyttä-androidi Connorilla pelaaminen. Mies, tai siis androidi, joka yrittää löytää itseään samalla kun etsii androideista koostuvaa terroristijärjestöä. Riippuen valinnoistaan Connor voi olla kylmänviileä terminaattori tai henkiä pelastava sankari, samalla kun androidi heittää keskinkertaista läppää vahingossa ja välillä tarkoituksella hellyttävän alkoholistin Hankin kanssa. Mikäli jos peli olisi keskittynyt vain Connorin ja Hankin seikkailuihin, olisi peli paljon parempi kuin mitä se on nyt. Mutta koska kyseessä on kuitenkin ”social commentary” ja Cagen piti saada näyttää ettei hän todellakaan rasisti ole kuten firman sisältä on työntekijöiden puolelta kuulunut, niin pitää mukaan saada hahmoja jotka näyttävät kuinka ilkeitä ihmiset ovat poloisia androideja kohtaan. Sen takia pelin kaksi muuta hahmoa jäävät hyvin yksiulotteisiksi ja tylsiksi sillä molempien tarinat pyörivät vain yhden motivaation ympärillä, eikä Connorin ja Hankin tasoista kemiikkaa oikein kummaltakaan löydy.
Cagen bravuurilla, eli valinnoilla on jopa merkitystä Detroitissa, tai ainakin siltä tuntui kun yksi sivuhahmoista kuoli erään pienen valinnan takia loppupuolella peliä. Tällainen pientenkin valintojen huomioon ottaminen on minusta suuri plussa ja monet muut samanlaisia pelejä rustaavat eivät ikinä tätä tajunneet, *köh* Telltale *köh*. Detroit Become Human on vain elokuvapeli, mutta minusta se oli niin nautittava elokuvapeli, että se on kolmannen sijansa ansainnut.

2. Return of the Obra Dinn

En olisi vielä vuoden alussa uskonut, että yksi kovimpia julkaistuja pelejä olisi vakuutusetsivän päähahmona sisältävä murhamysteeri, joka ei periaatteessa sisällä mitään muuta kuin kävelyä ja pohdiskelua. Mutta niinhän siinä vain kävi, että Lucas Popen taidonnäyte, Return of the Obra Dinn, on helposti vuoden 2018 toiseksi paras peli.

Kun pelaaja astuu ensimmäistä kertaa Obra Dinn -laivalle hivelevät hänen silmiään ihanat seepiansävyiset grafiikat jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan väreistä, sekä kärpäsiä ympärillä pörräävä raato, josta Obra Dinnin tapahtumien vyyhti lähtee purkautumaan. Return of the Obra Dinn on puzzlepeli ilman suoranaisia puzzleja. Pelissä ei mitään muuta tarvitse tehdä kuin ymmärtää kuka kukin on sekä miten he kuolivat? Kuulostaa hyvin tylsältä, mutta Obra Dinniä pelatessa ei ikinä kykene arvaamaan mitä seuraavaksi on tulossa, ja sieltä kyllä tulee vaikka ja mitä. Vaikka tapahtumista ei pelaaja näe kuin pelkkiä pysädyskuvia hyvin pienen ääninäytteen säestämänä ennen jokaista kohtausta, on immersion tuntu huipussaan. Eri kohtauksien kierteleminen ja pienten yksityiskohtien yhdisteleminen nimien ja kuolintapojen selvittelyyn on todella loistavasti tehty. Return of the Obra Dinn on yksi vuoden peleistä, joita jokaisen tulisi ehdottomasti kokeilla.

GOTY: Marvel’s Spider-Man

Lisenssipeli vuoden pelinä vuotena jolloin ilmestyi mm. Super Smash Bros Ultimate, Red Dead Redemption 2 sekä God of War!? Kun Insomniacin Spider-Man esiteltiin ensimmäistä kertaa, olivat fiilikseni hyvin vaisut. Quick Time Eventien täytteistä elokuvamaista peliä kuten kaikki muutkin Sonyn eksklut, joten ei todellakaan jatkoon (Detroit sentään kertaa suoraan olevansa elokuvapeli eikä esitä itseään minään muuna). Mutta julkaisupäivän lähestyessä sisäinen fanipoikani ei vaan voinut jättää peliä hyllyyn.
Insomniacin Spider-Man ei ole mikään legendaarinen Spider-Man 2, jota itse pidän edelleen lisenssipelien ehdottomana kuninkaana. Nelospleikkarin Spider-Man käy kuitenkin hyvin lähellä tuota huippua, ja ilman muutamia pieniä mokia olisi se voinut helposti ”kakkoshämiksen” ohittaakin. Insomniac on hyvin ymmärtänyt miltä hahmon kuuluukin tuntua. Aluksi tappelut tuntuvat hyvinkin kankeilta, kiitos tärkeiden kykyjen avautumisen vasta pitkän ajan jälkeen. Kun kykyjä alkaa viimeinkin avautumaan, samalla kun pelaaja alkaa ymmärtämään miten peliä pelataan, on seittisankarin ohjaaminen yhtä juhlaa. Seitit, pahikset ja vitsit lentävät ympäri paikkoja yhtenä hallittuna kaaoksena, jonka keskipisteenä toimii Peter Parkerin alter ego itse. Insomniac onnistui myös siinä mitä niin monet muut ovat yrittäneet tehdä, mutta vain harvat ovat onnistuneet, eli kaupungissa liikkumisessa, joka itsessään on jo huippuhauskaa. Kaupungin katoilla juoksenteleminen ja hyppeleminen on niin nautittavaa ettei alkupuolen kartan avaaminen Far Cry/Assasins Creed/jne. tyyliin taikka erilaisten kerättävien jahtaaminen ympäri karttaa haittaa ollenkaan. Ainoa asia joka jää harmittamaan on että pelin nimikkosankarin vauhti on lukittu, eli ihan Spider-Man 2:n tasolle ei kuitenkaan päästä. Myös pakotetut Miles- ja MJ-kohtaukset tuovat vain hallaa muuten loistavalle toimintapläjäykselle. Mainituista pikkuvioista huolimatta, on Spider-Man tämän vuoden nautittavin peli kaikilta osapuoliltaan.

Siinä missä itsessäänkin vuosi 2018 oli itselleni pettymys, oli myös pelivuosi 2018 aikamoinen pettymys. Aiemmin pohtimaani/toivomaani vuosien 1997-1998 kaltaista wombocombo double impact -tason vuosiparia ei sitten tullutkaan ja saatiin lähinnä tällainen ”ihan kiva” pelivuosi. Nintendo veti menestysvuoden jälkeen jalat pöydälle ja antoi muiden hoitaa hommat samalla kun he itse jättivät kaiken toivon Smash Brosin varaan. Sony julkaisi pari isoa mutta varsin perinteisestä eksluteosta ja Microsoft taas… no joo. Jopa Rockstarin uusin tekele oli kaikessa kauniissa mahtavuudessaan pelillisesti sellaista jo niin useasti pureskeltua kauraa. Indieskene tuntui olevan ainoa oikeasti aktiivinen taho tänä vuonna, ja se jos jokin on oikeasti surullista. Mutta onneksi oli niiden perinteistenkin pelien joukossa sentään hyviä pelejä, ainakin kolme kappaletta.

3. Super Smash Bros Ultimate

Vaikka tuossa ylempänä pääsinkin mollaamaan Nintendoa siitä että he ottivat koko vuoden höllää ja panostivat vain tämän pelin kehitykseen, niin ei sitä tosiseikkaa voi ohittaa että Nintendo todellakin ihan tosissaan panosti tähän peliin.

Vaikka alkuasetelma vaikuttikin siltä, että tästä tulisi vaan aiemman Smash Bros -pelin oma DX-versio, onnistui Ultimate kuitenkin kaikella ultimaattisella (pun intended) sisällöllään vakuuttamaan kaikki epäilijät siitä, että nyt on kuitenkin ihan oikeasti uusi Smash-peli kyseessä. Hahmoja löytyy pelistä enemmän kuin tarpeeksi, samoin kenttiä, kuin myös musiikkia, kuin myös yksinpelattavaa jne. yms. Tarkalleen ottaen pelistä löytyy kaikkea vähän enemmän kuin tarpeeksi. Onhan Ultimatea ihan kiva pelatakin joten eiköhän se ole paikkansa ansainnut pelivuoden 2018 kolmen parhaan joukossa.

2. SoulCalibur VI

Kukapa olisi uskonut että herran vuonna 2018 ilmestyisi uusi SoulCalibur -tappelupelisarjan peli, joka onnistuisi vieläpä kaiken kukkuraksi olemaan hyvä videopeli? No siis ainakin minä, koska löytyihän peli myös viime vuoden alussa julkaistusta hypelistastani. Pelinä SoulCalibur VI on juurikin sitä mitä hain; Paljon vanhojen tappelumaakareiden paluuta vanhoille taistelukentille paljon koreammalla ulkokuorella varustettuna. Mutta tämän oletusarvon lisäksi sain paljon muutakin; Kaksi tolkuttoman pitkää tarinakampanjaa, hahmonluontityökalut (jotka olisi toki voineet hieman kehittyä vuoden 2008 SoulCalibur IV:stä) joilla netti on täytetty kaikilla hauskoilla luomuksilla, lukuisat uudet mekaniikat jotka tekivät tappeluista entistäkin hauskempia sekä jopa melkein toimivan nettipelin. Viimeiseksi mainittu voisi toimia paremminkin mutta eihän sitä liikaa voi toivoa.
Kuudes SC-pääsarjan tuotos on kuitenkin peli, jota jokaisen sielukkaiden aseiden kalistelua lämmöllä muistelevan ja kaipaavan pitäisi pelata.

GOTY: Marvel’s Spider-Man

Haluaisin päästä sanomaan että ”minähän sanoin että se tulee olemaan hyvä peli” mutta valitettavasti edes minä en siihen kyennyt. Olin todella hilkuilla toki laittamassa sitä jo aiemmin mainitsemalleni hypelistalle, mutta edes meikäläinen ei uskonut että siitä tulisi oikeasti näin merkittävä teos. Itselleni olisi riittänyt ihan perushyvä Spider-Man -lisenssiin pohjaava videopelikin, mutta Insomniacille se ei selvästikään riittänyt. Tiimi otti hahmon IP:n sen ansaitsemalla arvokkuudella kontolleen ja pyrkivät siihen että heidän luomuksensa tulisi olemaan paras mitä ollaan kuunaan nähty. Ja he toden totta onnistuivat siinä.

Tiedostan että tämä on äärimmäisen väsynyt lause mutta ” Spider-Man -pelissä pelaaja todellakin tuntee olevansa Spider-Man”. New York ei ole koskaan näyttänyt missään muussa videopelissä näin kauniin rosoisen elävältä. Sen korkeiden rakennusten välissä verkoilla singahtelu ei ole koskaan ollut näin siistiä. Sen maailman ylläpitämä kahtiajako siitä onko Spider-Man oikeasti sankari vaiko uhka yhteiskunnalle ei ole koskaan tuntunut näin oikealta. Se miten päähahmon inhimillisyys välittyy pelaajalle, on myös jotain sellaista mitä aiemmissa hahmon ympärille askarrelluissa peleissä ei ole nähty. Tämä kaikki ylistys ei suinkaan tarkoita sitä etteikö pelissä olisi myös ollut omia ongelmiaan. Kaikesta hehkutuksestani huolimatta, Spider-Man myöskin on varsin tuttu, turvallinen ja tyypillinen videopeli, joka ei sitten kuitenkaan pyri tuomaan videopelaamiseen mitään juurikaan uutta ja ihmeellistä. Tappelu on peruskauraa, tehtävät ovat ihan kivoja siihen asti kunnes toiston toisto alkaa nostamaan päätään esiin ja kaikki avoimesta maailmasta kerättävä oheishärpäke on olemassa vain koska ”onhan sitä oltava”. Mutta näistä vanhahtavista designratkaisuistaan huolimatta on, kuitenkin Insomniacin supersankarieepos itselleni se vuoden peli. Se oli itselleni tänä vuonna ainoa peli, joka onnistui imaisemaan itseni sen maailmaan täysin, ja jonka parissa nautin jokaisesta hetkestä.

3. Vampyr

Vampyr oli vuoden alussa listallani yhtenä odotetuimmista peleistä, ja silti peli tuli ja kolahti kuin puskista. Tietenkin yksi syy tälle oli pelin sangen minimaalinen markkinointi, jonka vuoksi varmaan monillakin tämä herkku on jäänyt välistä. Minä toivoin peliltä enemmän vanhaa kunnon Vampire: The Masqueradea mutta peli kallistuu enemmänkin Bloodbornen suuntaan toiminnan määrällään. Tämä ei kuitenkaan ole miinus koska pelin toiminta on tiukkaa ja vaikeusastekin on täysin pelaajan valintoihin perustuva.

Vampyrin parasta antia itselleni ovat silti keskustelut ja tarina kokonaisuudessaan. Kostea ja pimeä Lontoo ruttoineen on mitä herkullisin asetelma larppailla Draculaa.

2. Super Smash Bros Ultimate

Tämä peli ansaitsisi paikan tällä listalla jo yksinään kaiken sen nostalgian ja pelihistorian määrän takia mitä se pitää sisällään, mutta onneksi se itse pelattavuus ja itse pelikin on täyttä timanttia. Smash Bros on itselleni yksi tärkeimmistä Nintendon sarjoista, ja se teki toden totta paluunsa erittäin näyttävästi.

Pelattavan määrä Ultimaten pienessä pelikasetissa on järisyttävä, ja edeltäjiensä lailla tätäkin osaa tullaan hakkaamaan vielä vuosienkin päästä. Samalta sohvalta tämä kaaos on parasta hupia aikoihin. Ja onhan se kymmenen vuotta peliin toivottu Belmont viimein myös mukana. Jee!

GOTY: Hitman 2

Hitman ei ikinä ole ollut pelisarjana minulle kovin tärkeä. Monta sarjan peliä olen testaillut vuosien aikana, mutta mikään ei ole iskenyt mitenkään lujasti. Reilu vuosi sitten annoin kuitenkin mahdollisuuden vuonna 2016 ilmestyneelle ”Season 1”-nimellä tunnetulle uuden sukupolven Hitmanille ja voi veljet sehän iski kovaa! Tämän vuoksi Hitman 2 meni heti vuoden yhdeksi odotetuimmista nimikkeistä, eikä hype pettänyt. Hitman 2 jatkaa siitä mihin aiempi osa jäi mutta viilaa peliä vielä uusine parannuksineen. Pelin antama vapaus pelaajalle on järisyttävä, kohteet voi murhata mitä kekseliäillä keinoilla tai ihan klassisesti vain rautalangalla. Sinä päätät.

Vuosi 2017 on ollut täynnä järisyttävän kovia pelijulkaisuja niin AAA- kuin indie-puolellakin. Tykitys alkoi heti varhain tammikuussa mm. Yakuza 0:n ja Resident Evil 7:n kaltaisten järkäleiden saattelemana ja meininki vain jatkui ja parani entisestään vuoden loppua kohti edetessä. Vaikka loistonimikkeitä onkin tipahdellut joka kuukausi kuin tähtiä Hollywoodissa ei valitettavasti kaikkea ehdi aina julkaisuvuonna kokeilemaan, joten pahoittelut omalta osaltani Zeldalle, Mariolle, Nierille, Persona 5:lle, Horizon Zero Dawnille ja monelle muulle huippupelille – olette varmasti kaikki tosi hyviä tyyppejä ja kehunne ansainneet!
Kunniamainintani tältä vuodelta ovat Resident Evil 7, Rime ja Snake Pass. Vasemmalta oikealle: loistava kauhupeli ja sarjan ansaitsema jatko-osa, kaunis Team Icon tuotoksia matkiva seikkailu, ja pirteä trooppinen puzzleilu ihanalla soundtrackilla.

3. Hollow Knight

Viime vuonna nimesin Doomin vuoden yllättäjäksi listoillani ja tällä kertaa kyseinen titteli kuuluu helmikuussa ilmestyneelle Hollow Knightille. Hollow Knight on synkeä hyönteisteemalla varustettu metroidvania, jossa vaelletaan ja taistellaan läpi hylättyjen luolastojen etsien vastausta siihen, mikä koitui ötökkävaltakunnan turmioksi. Peli on pieneen budjettiinsa ja kehitystiimiinsä nähden aivan loistava paketti, sillä pelattavaa on kymmeniksi tunneiksi ja eri kykyjen yhdistelmillä leikkimällä saa roimasti lisää hupia perustappeluihinkin. Rautaisen pelattavuuden lisäksi pelin audiovisuaalinen anti on myös varsin messevää, jokainen öttiäinen on animoitu sulavasti ja kauniit musiikit korostavat pelin lohdutonta tunnelmaa.

Ainoa asia joka omaa pelinautintoani lannisti oli julkaisussa läsnä olleet bugit (…), mutta niitäkään ei tarvitse enää pelätä kiitos Team Cherryn kovan päivitystahdin. Pelin omalaatuinen karttasysteemi voi myös olla joidenkin mielestä jokseenkin turhauttava, mutta itse pidin siitä. Hollow Knight on ehdottomasti ansainnut jokaikisen saamansa kehun, se saattaa olla ”vain” indie-peli mutta se on silti helposti yksi vuoden 2017 kirkkaimpia helmiä minun kirjoissani.

2. Nioh

TGS-trailereista ja Hazukin hypetyksestä huolimatta Nioh ei juurikaan herättänyt kiinnostusta ennen tammikuussa ilmestynyttä Last Chance -demoa. Heti kokeiluversion alkumetreillä tuli huomattua miten loistavat pelin taistelumekaniikat ovat ja käytinkin pelkän demon koluamiseen päälle kymmenen tuntia. Souls-pelisarjan ystävänä Niohin mielenkiintoiseen henkientäyteiseen maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan, mutta siihen sopeutuminen vaatikin muutaman pelitunnin lisää. Nioh tarjoaa pelaajalle valtavan määrän erilaisia aseita, taistelutyylejä, taikoja ja kykyjä ja vaikka se pelimekaniikoiden määrä saattaakin alkuun hieman pelottaa, opettaa peli alussa olennaiset asiat hyvin ja vihollisten silpominen alkaa tuntumaan todella palkitsevalta kun saa taisteluissa kunnon flow’n päälle.

Niohin juonesta en kieltämättä ymmärrä paljoa, sen verran osaan sanoa että se käsittelee päähenkilö Williamin seikkailuja 1600-luvun Japanissa ja pahojen voimien pysäyttämistä. Juonen vaikeaselkoisuudesta huolimatta välivideot ovat hienosti tehtyjä ja oikeisiin historian henkilöihin perustuvat hahmot mielenkiintoisia. Toisin kuin esim. Dark Souls, Nioh ei ole suoranaisesti open world -peli, vaan kenttiin mennään ihan valikosta valitsemalla ja tehtäviä – niin sivu- kuin päätehtäviäkin – on mahdollista pelata uudestaan, josta itse pidän. Kenttäsuunnittelu on päällimmin puolin hyvää ja pomotaistelut siistejä, mutta vihollistyyppejä olisi ehdottomasti saanut olla enemmän. Tulet kamppailemaan samoja miekkaluurankoja vastaan niin ensimmäisissä kuin viimeisissäkin kentissä, joka latistaa muuten mahtavan pelin fiilistä jonkin verran. Siitä huolimatta Nioh on loistava high-risk-high-reward-pelityyliin kannustava ARPG, joka on malliesimerkki siitä että ikuisuusprojektitkin voivat osoittautua timanttisiksi tekeleiksi.

1. Cuphead

Tänä vuonna tuo kaikkien havittelema Vuoden Peli -pysti menee pelaajakansan hurmanneelle Cupheadille! Cuphead oli itselleni (ja varmasti monelle muullekin) yksi tämän vuoden odotetuimmista peleistä ja se onneksi myös lunasti sille asetetut odotukset täysin. Cupheadin taidetyylistä on vaikea olla pitämättä, se vangitsee 30-luvun piirrettyjen tyylin hahmojen anatomioista niiden tanssahteleviin animaatioihin aivan täydellisesti. Kaikki myös näyttää, tuntuu ja kuulostaa autenttiselta pelin valikoista ääniefekteihin. Jokainen kenttä ja pomotaistelu on oma taideteoksensa, missään kentässä ei kierrätetä mitään aikaisemmin pelissä nähtyä (pl. mausoleumikentät) ja jo siitä syystä nostan kuvitteellista 30-luvun silinterihattuani StudioMDHR:n suuntaan – en edes halua tietää minkälaisia työtuntimääriä tämä projekti on kaiken kaikkiaan vaatinut.

Cuphead ei kuitenkaan ole pelkkää silmäkarkkia (kuten moni, minut mukaan lukien, ehti ennen pelin julkaisua pelätä), vaan kaiken sen audiovisuaalisen gloorian alla on myös oikeasti erittäin pätevä ja haastava run ’n’ gun -peli. Cupheadin piti alunperin koostua vain pomotaisteluista, mutta kehityksen edetessä peliin lisättiin myös perinteisempiä run ’n’ gun -tasoja kourallisen verran ja kaikki kentät on myös mahdollista pelata kaverin kanssa samalta sohvalta. Cuphead laittaa reaktiokyvyt ja hermot kovalle koetukselle, mutta vaikka se osaakin olla ajoittain todella vaikea, ei se missään vaiheessa pahemmin vituttanut sen upean taidetyylin ansiosta – kuollessakin on yleensä hymy herkässä kun lueskelee ruudulla pällisteleviä pomojen ivailevia sanaleikkejä. Cuphead ei myöskään ole mikään tunnissa läpäistävä räpellys, vaan puhutaan ihan täysimittaisesta videopelistä josta löytyy uudelleenpeluuarvoa eri vaikeusasteiden, keräiltävien ja ennätysten viilaamisen muodossa. Cupheadia saatiin odottaa monta vuotta, mutta se oli todellakin kaiken sen odotuksen arvoista joten sen kunniaksi iso käsi Moldenhauerin veljeksille ja peukut pystyssä toivotaan ettei seuraavaa peliä tarvitse odottaa yhtä kauan!

3. Nioh

Viime vuoden odotetuimpien pelien listalla menin toteamaan että Nioh tulisi olemaan tämän vuoden ehdoton GOTY. Tämä samainen ajatus seurasi perässäni vielä pelistä tekemään arvosteluunkin  saatesanoin: ”Mutta onko Nioh tämän vuoden paras peli? Avoimesti en tiedä. Se on erittäin kova tapaus mutta koska tästä vuodesta 2017 on tulossa aivan tajuttoman kova pelivuosi, niin saattaa olla ettei sen rahkeet GOTY- leimaan riitä. Mutta näillä näkymin uskallan kyllä sanoa että se on sitä.”

Ja kappas miten kävikään?!? Nintendo päätti laittaa työhousut jalkaan ja niin jäi kun jäikin Nioh rannalle ruikuttamaan.

Mutta ihan näin suoraan sanottuna ei se vuoden kolmanneksi paras pelikään ole yhtään hullumpi suoritus, varsinkaan kun katsoo mitä kaikkea muuta myös tämä pelivuosi on tarjonnut ja kun varsinkin miettii niitä lähtökohtia joista Nioh sai alkunsa ja miten pitkä se sen käymä polku varsinaiseen julkaisuun asti tuppasi olemaan. Mutta miksi se sitten on niin hyvä videopeli kuin mitä se on? Se tekee vain lähes kaiken oikein. Se sijoittuu yllättävän vähän nykyisin käytettyihin japanilaisiin maisemoihin jossa pelaaja saa ohjastettavakseen samurai soturin ja jolla pääsee sitten pätkimään vihollisia kilon palasiksi. Se on pelimekaanisesti hyvin pitkälti täysi napakymppi sen teknisen toimivuuspuolen ollessa äärimmäistä huippuluokkaa. Nioh myös tarjoaa järisyttävän paljon haastavaa tekemistä sekä koettavaa ja ennen kaikkea, sitä on kiva pelata.

Jos Nioh olisi tullut minä tahansa muuna kuin juuri tänä vuonna, ansaitsisi se GOTY -leiman. Tällaisenaankin ansaitsee se ainakin yhden arvioitsijan, eli meikäläisen, hehkutukset sekä hyväksynnän hylkeet.

2. Super Mario Odyssey

Voisin tehdä vain tylysti ja sanoa että katsokaa arvostelu mutta sehän nyt olisi aivan liian helppoa. Mario on Mario vaikka voissa paistaisi ja vaikka julkistuksen aikoina pään sisälle pääsi syntymään pieni pelko siitä että nyt mennään Sonic 06-nimiseen lepikkoon ja vauhdilla, onnistui Nintendo kääntämään painajaiset unelmiksi tämän ensiesityksen jälkeen tulleilla trailereilla ja varsinkin lopullisella tuotteella.

Super Mario Odyssey on peli jossa tuntuu olevan kaikki täysin viimeisen päälle suunniteltua sekä ylipäätään kunnossa. Siinä on tismalleen oikea määrä tekemistä ja sen parissa on koko ajan Nintendon painottaman nykylinjan mukaisesti hauskaa. Mutta miksi se sitten on vain kakkossijalla? Mario Odyssey on kaikesta loistavuudestaan huolimatta kuitenkin ehkä vähän liiankin turvallinen peli. Vaikka sen gimmickit ovatkin oikein yksinkertaisia, mukavia ja toimivia, niin loppupeleissä se vaan tuntuu jokseenkin vanhan lämmittelyltä. Tätä ei siis kuitenkaan pidä ottaa missään nimessä negatiivisena asiana, koska peli hoitaa jokaisella muulla osa-alueella asiansa enemmän kuin hyvin eikä millään pelkällä nostalgiatrippailuilla vuoden toisiksi parhaan pelin titteliä viedä. Se ei vaan kuitenkaan tunnu yhtä pelialaa muokkaavalta teokselta kuin se tämän vuoden kovin teos joka muuten on…

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Tidididii. Se on se tuttu Zelda-ääni jota ollaan saatu kuunnella pitkin kulunutta vuotta enemmän kuin useampaan kertaan PBC:n podcastien lomassa. Niinkin oudolta kuin se kuulostaakin, niin itse en odottanut uusimmalta Zeldalta mitään ihan uskomattomia ihmeitä. Aavistin toki että Nintendo tuskin kehtaisi taikka edes kykenisi tehdä siitä mitenkään huonoa saatikka keskinkertaista tekelettä, koska kyseessä kuitenkin oli Switchin alkutaipaleen ”se” peli, mutta herranjestas millaisen mestariteoksen Japanin sankarit saivatkaan aikaan.

Breath of the Wild on vain jotain niin uutta mutta samalla vanhaa. Se miten peli rakentaa yksinkertaisesta ja simppelistä pelimaailmasta niinkin elävän kuin mitä se loppupeleissä on, on vain jotain sellaista joka jokaisen pelaajan pitäisi kokea. BOTW tekee avoimista pelimaailmoista taas kerran kiinnostavia ja samalla tarjoaa ihan tolkuttoman määrän tekemistä ja tehtävää mutta se ei kuitenkaan pakota tekemään niistä mitään. Jopa paljon kohua pelaajien keskuudessa kerännyt pelin oma kiipeilymekaniikka on myös jotain aivan muuta mitä voisi olettaa. Vaikka se tuntuu, näyttää ja kuulostaakin aivan perustason idealta paperilla, niin onnistuu se muokkaamaan pelikokemusta niin kovin, että aniharva muu avoimen maailman peli tuntuu enää sen kokemisen jälkeen miltään.

BOTW onnistuu antamaan pelaajalle oikeasti niin suuren vapauden ja kokemisen tunteen että nyt jos koskaan kehtaa seikkailupeliä oikeasti kutsua seikkailupeliksi. Voisin listata tähän vaikka mitä kaikkea mikä pelissä toimii kuin unelma, mutta jätän sen nyt tekemättä koska vastaavasti voin vain sanoa että siinä ei ole juurikaan, jos ollenkaan vikoja. Se mitä itse olen videopelejä pelannut yli 25 vuoden ajan, ei yksikään muu peli viimeisen 15 vuoden ajalta ole onnistunut säväyttämään meikäläistä näin kokonaisvaltaisesti kuin BOTW ja siksi se on allekirjoittaneen tämän vuoden GOTY-tittelin arvoinen.

3.Prey

Ensin tuli Prey vuonna 2006 ja heti perään monen mutkan jälkeen uusi versiointi vuonna 2017. Inkkariteema sekä puzzleilla sävytetty räiskyttely sai väistyä tunnelmallisemman avoimen avaruusaseman tutkiskelun tieltä. Jopa Bioshockin kaltaisia piirteitä saava Prey oli alkuvuoden pelitykityksen outolintu joka tuli markkinoille vähin äänin ja teki kovan vaikutuksen pelattavuudellaan, miljööllään sekä hieman jopa vastoin FPS-genren normeja, hahmon monipuolisella muokattavuudella. Juonella ei mitään ihmeitä saatu aikaan mutta se riitti syyksi koluta kaikki pelin mestat, pistää irtaimistoa samalla nippuun ja vain nauttia avaruusaseman aution eteerisestä tunnelmasta. Eipä varmaan koskaan enää tule missään pelissä vastaisuudessa ammuttua niin hermostuneesti kaikkea irtaimistoa kupeista kaappeihin joten peli ansaitsee siitäkin pisteet kotiin.

2. Ever Oasis

Olen tässä yrittänyt päästä 3DS:n kelkkaan jo parin vuoden ajan mutta mitään itseäni mihinkään suuntaan liikuttavaa peliä ei vaan ole tullut vastaan. Sitten kauppoihin saapui Ever Oasis. Kivaa kaupunginrakentelua ja samalla kevyen JRPG:n hengessä grindailua. Mikäpäs sen mukavampaa kuin pienen keitaansa kasvattaminen aina vaan suuremmaksi metropoliksi koukuttavan grindailun ohessa. Toivottavasti näemme vielä jatkoa toki isompana ja laajempana vaikka Switchillä mutta kyllä Ever Oasis 2 saisi minut kaivamaan 3DS:ni hyllystä pölyttymästä vielä vuosienkin kuluttua.

1.Styx: Shards of Darkness

Oli pelottavan lähellä etten olisi laittanut Styxiä ollenkaan listalle. Aika oli tehnyt ikävät tepposet ja muistin listaa koostaessani lähinnä kaiken sen keskinkertaisuuden mitä kyseinen tuote pitää sisällään. Ajattelin kuitenkin muistini virkistämiseksi laittaa pelin vielä kerran konsolin sisuskaluihin ja katsella mitä kaikkea siinä lopulta oli mistä vuoden alussa erittäin paljon tykkäsin? Eipä mennyt kauaa kun lopputekstit taas pärähti ruutuun joka on merkki siitä että jotain taikaa pelissä on.

Styx edustaa jopa puristien keskuudessa unohdettua vanhan koulukunnan hiiviskelyä. Rautaisat kontrollit, monipuolinen kenttäsuunnittelu ja asia missä muut hiiviskelypelit eivät pääse lähellekkään on itse päähahmo Styx. Ahne, omaa etuaan tavoitteleva puujalkavitsejä ampuva vihreä goblini jaksaa naurattaa osasta toiseen eikä tämä osa tee poikkeusta. Styx-pelisarjaa voi vihata tai rakastaa mutta toivon hartaasti että tulemme näkemään vielä monta Styxin seikkailua sillä pelisarja on vain parantunut joka osalla. Vihaajat vihaa mutta Styx senkuin porskuttaa kohti kirkkaampaa tulevaisuutta!

3. Tekken 7

Aiemmat tappelupelikokemukseni ovat täysin kaksiulotteisia, joten Tekken oli lähes samanlainen kulttuurishokki kuin ensimmäinen pelaamani tappelupeli Street Fighter 4. Liikkeen täysi vapaus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat jotain mitä mikään muu peli ei tällä hetkellä tarjoa. Pelkästään liikkumisen harjoitteluun on mahdollista upottaa lukemattomia tunteja eikä harjoiteltava todellakaan lopu siihen. En usko liioittelevani jos väitän Tekkenia nykyisistä tappelupeleistä vaikeimmaksi ja korkean tasokaton vuoksi sen pelaaminen tuntuu palkitsevalta, mikä on aina loistavan pelin merkki.

2. Nioh

Toimintapelit elävät nyt renessanssiaikaansa Souls-pelien suosion ja laadun vuoksi, ja Nioh on From Softwaren tuotosten jälkeen genren suurin innovaatio. Vihollisten läpi väistely vahingoittumattomana stamina-mittarin rajoittamana on osoittautunut ainakin itselleni toimintapelien hauskimmaksi pelimekaniikaksi. Mutta hauskuus ei tietenkään rajoitu pelkästään väistelyyn vaan myös mättäminen on erittäin viihdyttävää, sillä kolmen eri perushyokkayksen ja erikoisliikkeiden yhdistelma tarjoaa joka tilanteeseen oikean ratkaisun. Stamina-mittarikin on joutunut innovaation uhriksi Ki Pulse -mekaniikan muodossa. Oikein ajoitettu napin painallus palauttaa menetetyn staminan valittomasti eikä näin toiminnan keskelle pääse syntymään passiivisia hetkiä. Pelaajalla on kokoajan mahdollisuus tehdä jotain parantaakseen omaa tilannettaan ja tämä aktiivisuus tekee Niohista niinkin täydellisen kokemuksen että se nousee vuoden 2017 terävimpään kärkeen.

1. Nier: Automata

Automata on niitä tapauksia, jotka vaan pelaajan täytyy kokea itse. Peliteollisuuden yksi suurimmista neroista, Yoko Taro, sai vihdoin kumppanikseen toimintapeleistä jotain tietävän tahon Platinum Gamesin muodossa, joten miehen aiemmista peleistä tuttu tönkköys tai ihan vaan suoraan sanottuna pelimekaaninen paskuus on täysin poissa. Pelin toiminta on täysin pätevää vaikkakaan ei sinänsä tarjoa mitään uutta, mutta tästä pelissä ei ole kuitenkaan kyse, vaan Nier loistaa juonellaan, tarinankerronnallaan sekä tunnelmallaan, jota korostaa vuoden paras soundtrack. Kokemuksena täysin uniikki Nier: Automata on sellainen peli, joka jää mieleen ja tulen sitä varmasti muistelemaan vuosienkin päästä ja pitkäkestoisuutensa sekä uudelleenpeluuarvonsa vuoksi se on ehdottomasti vuoden 2017 paras peli.

3. Metroid: Samus Returns

Uutta Metroidia oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Peli toistaa ehkä hieman liiaksikin itseään loppua kohden, mutta onnistuu kuitenkin olemaan ehdottomasti vuoden parhaimmistoa.

2. Hollow Knight

Vuoden suurin yllätys jot ei todellakaan uskoisi pienen indietiimin ensitekeleeksi. Pitkään ja hartaasti kyhätty laaja metroidvania ei kalpene genrensä parhaiden joukossa lainkaan.

1. The Legend of Zelda: Breath of The Wild

Tästä tuli pelattua ainoastaan Wii U-versiota, mutta vanha rauta ei laske pelin huikeutta laisinkaan. Viime vuosien paras videopeli.

3. Super Mario Odyssey

Vanha kunnon pullea viiksivallu se vain jaksaa porskuttaa täysillä. Harva pelisarja on yhtä tasaisen laadukas kuin Marion tasoloikinnat mutta Odyssey menee jopa kyseisessä listauksessa kärkeen kirkkaasti. Harva peli aiheuttaa yhtä täydellistä iloisuuden tunnetta pelatessaan kuin tämä seikkailu. Tiukat kontrollit, hyvät kentät ja pelattavaa aivan järjetön määrä.

2. Thimbleweed Park

Minun suuri rakkauteni point ’n click-pelejä kohtaan ei varmaankaan ole kuulijoille yllätys. Lucasartsin klassikot ovat kovimpia suosikkejani genrestä eli ei pitisi myöskään yllättää että tämä Ron Gilbertin ja muiden veteraanien kyhäämä mahtava Maniac Mansionin ja Monkey Islandien tyylinen seikkailu menee yhdeksi pelisuosikeistani tältä vuodelta. Loistavia pulmia ja juoni joka jaksaa yllättää. Dialogi on yhtä hyvää ellei parempaa kuin vanhoissa klassikoissa ja kuka ei rakastaisikaan Thimbleweed Parkin nostalgisen ihanaa pikseligraffaa?

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Vaikka pidän Zelda-sarjaa yhtenä kovimmista suosikeistani pelisarjojen saralla, on sarjan taso omasta mielestäni Wind Wakerin jälkeen keikahdellut suuntaan jos toiseenkin. Näinpä en liikaa jaksanut hypettyä ennen Breath Of The Wildin julkaisua mutta kyseinen peli sitten otti ja meni uudistamaan sarjaa loistavalla (joskaan ei vielä ihan täydellisellä) tavalla ja pakotti minutkin Switchin ostoon. Yksi parhaista Zelda-sarjan peleistä eli näin ollen myös yksi parhaista peleistä ikinä.

Itku pääsee kun muistelee kuinka kova pelivuosi 2017 oikein olikaan. Huippupelejä julkaistiin kuukausittaisella tahdilla jokaiselle kuviteltavissa olevalle alustalle (paitsi tietty sille Vitalle… taikka VR:lle) ja näiden mahtipelien kirjo oli laaja ja värikäs kuin NFL-jengin field goal-puolustuksen frontline konsanaan. Kolme pitää kuitenkin tähän listaan valita joten pahoittelut Nioh, Cuphead, Wipeout: Omega Collection, Metroid: Samus Returns, Xenoblade Chronicles 2, Snake Pass, Monster Hunter Stories… ehkä sitten ensi vuonna? Ei kun ettehän te voi olla enää silloin ehdolla, oh well.

3. Horizon: Zero Dawn

Guerrilla Games alkoi tuntumaan jo yhden tempun ihmeeltä sen tuottaessa liukuhihnalta koko ajan uusia mitäänsanomattomia Killzone-pyssyttelyjään. Firma yllättikin kaikki julkistamalla pari vuotta sitten E3-messuilla Horizon: Zero Dawnin jonka ennakkomateriaalit eivät kuitenkaan saaneet kaltaistani pelikyynikkoa innostumaan millään lailla. Kaikki pelistä esitetty matsku oli niin perinteistä keskitason mediaania ääneen monologia pitävästä mukanokkelasta päähenkilöstä aina perustason open world-tunnelmointiin.

Valmis peli otti ja ilmestyi sitten tämän vuoden keväällä ja arvostelut nähtyäni lensin perseelleni, tarkistin että nyt on varmasti numerot oikeassa järjestyksessä ja arvostelut puolueettomia, lensin uudelleen perseelleni ja juoksin lähimpään pelikauppaan. Peli oli synkkien ja tylsien Killzone-vuosien jälkeen kuin raikas tuulahdus vasten kasvoja saunahelteisenä kesäpäivänä. Uskomattoman kaunis avoin pelimaailma oli nykyisen konsolisukupolven herkullisimpaan osastoon kuuluvaa silmäkarkkia ja pelin taustatarina hyvin kirjoitettuine loreineen tuntui erittäin hyvin kirjoitetulta kokonaisuudelta. Pelattavuus oli myös sangen messevää. Horizonissa homma toden teolla toimii monellakin osa-alueella ja se on toivon mukaan uuden pelisarjan loistelias alku. Sen kaikessa loistavuudessa ei kuitenkaan ole samanlaista imua kuin samalla viikolla ilmestyneessä samantyylisessä pelissä josta lisää myöhemmin…

2. Super Mario Odyssey

Nintendon (ja koko videopelaamisen) maskottihahmon tasoloikinnat edustavat aina ilmestyessään sitä videopelaamisen sielua ja ydintä kaikessa parhaudessaan eikä tämä uusinkaan Marion loikinta tuonut muutosta tähän kaavaan. Mielikuvituksellisissa, mutta silti taidokkaasti rakennetuissa ja rytmitetyissä kentissä tasoloikitaan mikroskooppisen tarkasti toimivien kontrollien avittamana ja grafiikka on kaunista sekä musiikki jää positiivisella tavalla soimaan päähän. Mario onnistui jälleen muistuttamaan meille kaikille mistä videopelaamisessa onkaan kyse.

Mario Odyssey ei aivan pysty tarjoamaan sitä samaa hämmästyksen fiilistä mitä ensimmäinen Galaxy aikoinaan uusilla ulottuuvuksillaan tarjosi mutta tällaisenaankin se pyyhkii lattiaa about kaikilla kilpailijoillaan ja on samalla yksi vuosikymmenen parhaita videopelejä. Ei kuitenkaan aivan vuoden 2017 paras videopeli.

1. The Legend Of Zelda: Breath Of The Wild

BOTW:sta on hankala enää sanoa mitään ylistävää mitä ei joko PBC:n ääniaalloilla tai pelimediassa ylipäätään oltaisiin jo sanottu. Se on taianomainen peli jonka pariin on helppo eksyä tuntikausiksi kerrallaan ja missään vaiheessa ei pelaajalle edes satojen pelituntien jälkeen tule tylsää. BOTW on open world-peli joka opettaa toivon mukaan myös muille kehittäjille alalla että joskus less is more ja minimalismillakin voi saada aikaan jotain kerrassaan unohtumatonta. Kun olet BOTW:ssa kiivennyt massiivisen vuoriston huipulle, ilman että taustalla soi jatkuvasti musiikkiscore, ja katsot pelin äärimmäisen kaunista pelimaailmaa vuoren huipulta samalla kun pari haikeaa pianon pimpauttelua kuuluu taustalta… voiko olla kauniimpaa?

Uusimmassa Zeldassa myös pelilliset ratkaisut ovat häkellyttävän hienoja. Pelin melkein täysin vapaat kädet pelaajalleen antava fysiikkamoottori mahdollistaa sen että pelin tarjoamat puzzlet voi pelaaja suorittaa sillä lailla miten itse parhaaksi näkee ja sama pätee myös itse peliin joka ei pitele pelaajaa kädestä millään lailla vaan koko massiivinen pelimaailma on vapaata riistaa pelin alkuhetkistä alkaen. Haastavuuskäyrä on myös saatu pelissä osumaan niin nappiin kuin vain mahdollista ja jopa haastavista peleistä kiksinsä saavat tulevat pelin parissa viihtymään.

BOTW on sanalla sanoen mestariteos jollaisia tulee pelien maailmassa vastaan kourallinen vuosikymmenessä. Se oli Nintendolta erittäin iso riski joka kuitenkin kannatti sillä se tullaan muistamaan yhtenä tämän vuosituhannen parhaista videopeleistä ja ihan ansaitusti. Muut open world-pelit voivat tulla lesoilemaan ovet paukkuen 4K-grafiikoillaan ja fotorealistisilla hahmomalleillaan mutta BOTW pieksee nämä kaikki sydämellä ja tunnelmalla ja sillä pelien tärkeimmällä osa-alueella, hauskuudella.

3. Cuphead

Pitkään kehityksessä ollut Cuphead oli vuoden 2017 kunnianhimoisimpia pelijulkaisuja. Kokonaan käsin piirretyllä grafiikalla toteutettu Run&Gun-genren edustaja ja lukuisista pomotaisteluista koostuva peli herätti paljon huomioita komealla ulkoasullaan joka oli rakennettu tekemään kunniaa 1930-luvun vanhoille piirretyille.

Itselleni pelin isoin koukku on audiovisuaalisen hienoudesta huolimatta sen haastavuus. Pomojen hyökkäyskaavojen ja eri vaiheiden opetteleminen vaatii lukuisia yrityksiä, mutta nopeiden lataustaukojen takia kuoleminen ei juuri koskaan turhauta. Lopulta hankalan pomon kaatamisen jälkeen pelaajan valtaa palkitseva tunne. Cuphead tarjoaa komean ulkoasunsa lisäksi haastavan koukuttuvan pelikokemuksen, eikä ohjainta tee mieli laskea, ennen kuin viimeinenkin pomo on päihitetty.

2. Super Mario Odyssey

Marion paluuta kolmiulotteisiin hiekkalaatikkokenttiin ollaan saatu odottaa pitkään, mutta lopulta Nintendo päätti tuoda vanhan kunnon putkimiehen, sekä tämän uuden kumppanin Cappy -lakkikummituksen, uudelle Nintendo Switch-pelikonsolilleen tarjoten vuoden parasta tasoloikintaa.

Vanhojen Power Upien hylkääminen ja niiden korvaaminen Cappyn kaappausvoimilla, piristi huomattavasti jo hieman väsähtänyttä Mario kaavaa tuoden samalla paljon uusia ideoita pöydälle ja lopputuloksena on erittäin hauska pelikokemus. Monipuolinen ja värikäs kenttäsuunnittelu tukevat hyvin kokonaisuutta piilottamalla kenttiin tusinoittain Power Mooneja, joiden paikantaminen kannustaa pelaaja tutkimaan kentät läpikotaisin. Super Mario Odyssey keskittyy puhtaasti hauskaan pelattavuuteen ja sen pelaaminen herättää ajoittain samanlaisia fiiliksiä, joita sai vielä joskus lapsena kokea videopelien parissa.

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Vuosien lykkäyksien jälkeen alun alkujaan pelkästään Wii U:lle kyhäilty open world-seikkailu The Legend of Zelda: Breath of the Wild, julkaistiin viimeinkin ja se ei ainoastaan onnistunut täyttämään omia odotuksiani, se onnistui ylittämään ne täysin!

The Legend of Zelda: Breath of the Wild luo pelisarjalle täysin uuden pohjan ja se muuttaa kaikki käsitykset pelisarjasta. Pelin yksityiskohtaiseen ja hyvin elävältä tuntuvaan pelimaailmaan on pelottavan helppo uppoutua useimmiksi tunneiksi. Rakastan eniten pelissä vapauden tunnetta, sillä mikään näkymätön seinä tai NPC-hahmo ei ole rajoittamassa pelaajan etenemistä ja rikkomassa pelin immersiota. Muutkin osa-alueet kuten taisteleminen, craftääminen ja pulmanratkonta onnistuttiin päivittämään nykypäivän standardeille. The Legend of Zelda: Breath of the Wild ei ole ainoastaan vuoden paras videopeli. Breath of the Wild on peli, joka tullaan muistamaan tältä konsolisukupolvelta ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista videopeleistä.

3. PlayerUnknown’s Battlegrounds

Vähän kuvottaa laittaa näinkin keskeneräinen tuotos listalle, mutta ei voi mitään. Yksin tätä vuoden peli-ilmiötä tuskin jaksaisin pelata kauaa, mutta kavereiden kanssa kirjaimellinen selviytyminen isossa hiekkalaatikossa on vaan todella hauskaa.

2. The Legend Of Zelda: Breath of the Wild

Tämä on peli, joka aiheutti itsessäni paljon ristiriitaisia tuntemuksia, mutta lopulta plussan puolelle mentiin silti reilusti. Toivoisin kuitenkin, että seuraava Zelda-peli olisi enemmän sitä ns. perinteisempää Zelda-peliä.

1. Super Mario Odyssey

Tämä lunasti ja osittain myös ylitti odotukseni uudesta Marion 3D-seikkailusta. Huippuunsa hiotut ulkoasu, mekaniikat, tiukat kontrollit ja pelattavuus tekevät tästä vuoden ykköspelin itselle.

Oselotin valinnat

3. Dishonored 2

Ensimmäinen osa oli oman ilmestymisvuotensa yksi parhaista peleistä eikä jatko-osa ole poikkeus. Helvetin tarkasti hiottua hiiviskelyä todella vapaalla etenemisellä on kaava joka tekee tästä tekeleestä yhden genrensä parhaista peleistä. Uusi pelihahmo ja tapahtumamiljöö tekivät myös pelistä täysin uuden tuntuisen vaikka perusteet olivat samat kuin ykkösosassa.

2. Overwatch

Team Fortress 2 on yksi parhaista nettipeleistä mitä olen ikinä pelannut. Pelin perustaa kuitenkin on muokattu niin valtavasti sitten pelin ensimmäisten vuosien että oma innostus peliä kohtaan kuoli useita vuosia sitten. Blizzard päätti sitten herran vuonna 2016 julkaista oman näkemyksensä samantyylisestä räimeestä ja lopputulos on mitä loistavin. Pelissä iskee kaikki samat asiat kuin TF2:ssa, tiukkaa räiskintää yhdistettynä tiimityön tärkeyteen. Harva nettiräiskintä on näin monipuolinen ja hauska. Yksikään hahmo ei tunnu turhalta ja tasapainotus on kunnossa. Hienoa työtä Blizzard!

1. Gears of War 4

Minulle vuoden kovin yllättäjä. Pelin traikut ja pelimatsku ei pahemmin lämmittänyt ennakkoon mutta kun pelin pariin pääsin on se pitänyt otteessaan melkoisen hyvin. Versus-mode toimii ensimmäisen kerran sarjan historiassa lagailematta ja sulavasti. Horde on hiottu entisestään kovemmaksi ja kampanja oli yksi sarjan parhaista. En olisi uskonut että vanha kunnon Gears vielä minuun näin uppoaisi mutta onneksi olin väärässä.

LordZalorin valinnat

Tämän vuoden listaukseni muodostaa kätevästi kolmion, sillä valikoidut nimikkeet eivät voisi olla kauempana toisistaan. Järjestykseen laittaminen on hankalaa, sillä kunkin osa-alueen arvostaminen toisen yli vaihtelee hetkittäin. Kolmikärjen kolme kärkeä ovat kuitenkin terävät, joten miksipä sitä enempää venyttämään.

3. Overwatch

Vuoden viihdyttävin moninpeli, vuoden räiskintä ja vuoden hahmosuunnittelu. Toiminta toimii, ammuksia ammutaan, pelaajat pelaa ja vihaajat vihaa. Overwatch on pelimekaniikallisesti piristävä ja nautinnollinen tapaus, joka palautti minun uskoni FPS-genreen ainakin vielä hetkeksi.

Erityisesti nautin siitä kuinka persoonallisia pelin hahmoista ja heidän vuorovaikutuksestaan on saatu. Eiväthän hahmokohtaiset repliikit ja dialogi mikään uusi idea ole, vastaavia löytyy Lolista, Vermintidestä ja tuhannesta muusta teoksesta, mutta Overwatchissa hahmojen jutustelussa on erityisen kotoisa ja lämpöinen sävy.

Julkaisun jälkeiset ”weekly questit” Arcade-pelimuodon muodossa vain tuppaavat ärsyttämään. Siinä missä Hearthstonessa Brawl on parhaimmillaan muutaman minuutin juttu, Overwatchin vastaavan maksimaalinen hyödyntäminen alkaa käydä yhdeksine voittoineen jo askareesta. Mutta Arcaden pelaaminen on tietysti vapaa-ehtoista ja toistaiseksi olen onnistunut daily win-rutiinin minimoimaan.

2. Tokio Mirage Sessions #FE

Shin Megami Tensei #hashtag Fire Emblem on vuoden pelein peli. Kuusikymmentätuntinen roolipeli ei oikeastaan räjäytä tajuntaa millään yksittäisellä osa-alueella mutta osiensa summa on vuoden hienoimpia kokonaisuuksia. Japanin idolikulttuuriin sijoittuva peli pitää sisällään kasoittain runsaasti pieniä yksityiskohtia, joille ei voi kuin nostaa hattua: partyvalikko on ”Casting” ja varustevalikko vastaavasti ”Wardrobe” näin pieniä piristysjippoja mainitakseni. Maininnan arvoinen on myös pelin NG+, jonka tallennus on luonnollisesti merkitty ”Season 2” –leimalla.

Sivutehtävissä on tilannekomiikkaa ja kyllä peli yllättää muutamalla herkemmälläkin hetkellä. Jokaiselle hahmolle kerrotaan jonkinasteinen henkisen kasvamisen kaari. Mutta myönnetään, että päähenkilön täydellinen tiedostamattomuus häneen suunnattuihin iskuyrityksiin kävi läppänä hieman vanhaksi ja tarinankerronallisesti on malliesimerkki sinisistä palloista.

Ei täydellinen hitti mutta sopiva joutsenlaulu geninsä parhaalle konsolille. Playstation 4 ja Xbox One? More like PS 3.5 ja Xbox 361!

1. Pokemon Go

Peli, joka ei tarvitse perusteluja mutta silti perustelen valintaa kuin olisin tilannut pizzan ananaksella. Valintana siis aivan oikea, mutta jotkut eivät vaan ymmärrä hyvän päälle.

Löytyykö Pokemon Go Suuren Tietolähteen ”Vuonna 2016 julkaistut videopelit” –listasta? Kyllä. Millä pelillä on suurimmat pelitunnit koko vuonna? Pokemon Go:lla. Videopeli, jolla on ollut suuri vaikutus elämääni muun muassa liikunnan muodossa. Mikä on Pokemon Go?

I rest my case.

Lionheadin valinnat

Listalta ulkopuolelle jääneet Farming Simulator 2017, World Of Final Fantasy ja Titanfall 2 ovat kaikki loistavia pelejä joiden pariin tulee palattua varmasti vielä monia kertoja, kiitos joko niiden pelimekaniikkojen tai yltiökoukuttavan farmaamisen (see what I did there?) vuoksi.

3. Doom

Peli mikä yllätti todenteolla eikä vähiten Bethesdan arvostelukoodiperseilyiden takia. Itsehän en voinut luopua hypejunassa matkustamisesta ja siinä tuli istuttua pelin lopputeksteihin saakka. Doom on tuote jota olen kieli lattialla odottanut Doom 3:sta lähtien. Vuoden 2016 Doom on peli joka lunasti odotukseni olemalla loistava aivot narikkaan-räiskintä samalla kun se tiputtaa kyydistä kolmosen kauhuelementit ja keskittyy vain siihen veriseen ja äänekkääseen olennaiseen. Hyvä soundtrack, vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä oleva Doom on peli joka ansaitsee tulla pelatuksi!

2. Battlefield 1

Telaketjujen jylinästä, kuolleitten hevosten pinoista, tuhoutuneista zeppeliineistä ja monesta muusta ensimmäisen maailmansodan kauhusta on Battlefield 1 tehty. Dice pystyi näyttämään että vielä Hardlinen ja Battlefrontin syvistä soista nousee se messiaspeli mitä kansa on pitkään toivonut. Hyvään ryhmätyöskentelyyn painottava peli mikä palkitsee ryhmässä toimimisen sen sijaan että tarkka-ampujat ja oman elämänsä Rambot keräisivät kaiken gloorian. Myöskin luokkapohjainen asetyyppien jakaminen nousee oikeuksiinsa kun kaikille pelin classeille ei saakaan rakennettua kiikarikivääriä joka puolestaan vähentää matsit alusta loppuun munat turpeessa istuvia idiootteja. Yksinpelistä ei juurikaan kiitosta heru. Hajuton ja mauton kylkiäinen yksinpelikokemuksien perään huutelijoille.

1. Overwatch

Kun keväällä ilmoittauduin Overwatchin betaan, en olisi ikimaailmassa arvannut miten paljon kyseinen peli tulee syömään arvokkaasta peliajastani. Overwatch on peli mitä kaltaiseni vanha Team Fortress 2-jäärä ei todellakaan luullut kaipaavansa. Täysin tiimipelaamiseen nojautuva peli jossa sooloamisella ei saa aikaan muutakin hampaitten nirskumista ja rikkinäisiä peliohjaimia. Lukemattomia erilaisia kombinaatioita värikkäiden hahmojen välillä yhdistettynä Blizzardin osaavaan päivitystiimiin jonka työpanoksella pelin balansseja saadaan muutettua aika lailla heti porsaanreikien ilmaantuessa. Ilmaiset uudet hahmot on myös asia josta muut rahastusfirmat voisi ottaa mallia. Maininnan arvoinen on myös pelin oma yhteisö. Maininta on nimenomaan positiivisessa mielessä mainittu mikä ei näin CS-urpojen ja Mobapsykopaattien aikakautena ole mikään itsestäänselvyys. Syitä on monia mitkä nostavat Overwatchin harmaasta massasta muiden vuoden 2016 ilmestyneiden pelien yläpuolelle mutta toivottavasti tässä tekstissä oli jo tarpeeksi päteviä perusteluita.

Norsukamman valinnat

Taas kerran mennyt pelivuosi tuntui nopeasti ajateltuna melko kehnolta mutta kun vuoden parhaita pelejä alkaa päässään listaamaan, jouduttiin taas runsaudenpaljouden eteen joka on merkki siitä että pelivuosi oli kuitenkin ihan helvetin hyvä. Kunniamaininnan arvoisia pelejä jotka eivät tälle kolmen pelin kärkilistalle päässeet olivat kivenkova Capcom-duo Street Fighter V sekä Monster Hunter Generations ja hieman harvemmin mainituista nimikkeistä pitää mainita mahtava Enter The Gungeon sekä terapiakokemuksen tarjoava Stardew Valley.

3. Ratchet&Clank

Näin sitä vaan valitaan vuoden parhaiden pelien joukkoon 13 vuotta sitten ilmestyneen pelin halpishintainen uusioversio joka on vieläpä tehty elokuvan oheistuotteeksi. Nämä negaatioiksi luettavat asiat ovat kuin kaukainen muisto vain kun Ratchet&Clank pyörii nelospleikkarin sisälmyksissä tarjoten pelaajalleen sarjalle ominaista turboahdettua räimettä yhdistettynä PS4:n parhaisiin grafiikoihin (niin teknisesti kuin designinkin kannalta) ja maanmainioon tasoloikintaan.

Ratchet&Clank ei todellakaan ole mikään nykypäivän valitettava muoti-ilmiö joka tunnetaan myös HD-remasterina. Ainoa asia mikä on jäljellä PS2:lla sarjan startanneesta pelistä, on pelin juoniaihio ja pelimekaniikat. Kaikki muu on tuotu nykypäivän standardisilmiä miellyttäväksi pelikokemukseksi ja vieläpä erittäin onnistuneesti. Jos tällaista herkkua saa täyden pelin hintaa reilusti halvemmalla hinnalla, on aivan typerää ohittaa tämä kerrassaan loistava peli.

2. Fire Emblem Fates

Monen pelaajan mielessä on vieläkin 3DS:n huippuvuosi 2013. Tuolloin tälle Nintendon käsikonsolille ilmestyi huippupelejä kuin niitä kuuluisia sieniä siinä vielä kuuluisammassa sateessa. Tämä vuosi voidaan laskea menestyskonsolille lähes samanlaiseksi megavuodeksi. Loistavia pelinimikkeitä ilmestyi oikealta ja vasemmalta ja itsekin kulutin neljään konsolille ilmestyneeseen nimikkeeseen (Pokémon Sun, Dragon Quest VII:n uusioversio, Monster Hunter Generations ja Fire Emblem Fates) reilusti yli 500h joka on varmaan enemmän mitä olen tämän konsolisukupolven kotikonsoleihin laittanut yhteensä aikaa niiden elinkaaren aikana.

Fire Emblem on kutkuttavasta haastavuudestaan tunnettu pelisarja joka on viimeisten vuosien aikana noussut sieltä underground-piirien kulttisuosikista koko pelaavan kansan suosioon. Tästä suosiosta on todisteena myös pelisarjan uusimman pelin, Fire Emblem Fatesin, kunnianhimoinen julkaisumalli joka koostuu kahdesta pääpelistä (kutsumanimiltään Conquest ja Birthright) ja näiden lopullisesta yhdistelmästä, Fatesista. Conquest on pelikaksikosta sitä ehtaa Fire Emblemiä saatanallisen vaikeutensa kanssa ja sisarpeli Birthright on puolestaan huomattavasti enemmän tarinaan ja hahmoihin keskittyvä kokemus tarjoten hieman tummasävyistä veljeään helpomman (siltikin haastavampi kuin 98% nykypäivän peleistä) kokemuksen. Kun nämä kaksi peliä on läpäisty yhdellä 3DS:llä, on pelattavissa kolmas peli joka nitoo koko eeppisen tarinan yhteen. Pelasin totta kai kaikki nämä pelit ja vielä pariin kertaan. Turha syyttää minua masokismista sillä tämä peli nyt on vaan niin loistava että elämästä menetettyjä satoja tunteja ja lukuisia päänsisäisiä verisuonia ei edes huomannut hukkaavansa.

1. Battlefield 1

Suurena Battlefield-sarjan ystävänä skippasin tietoisesti Hardlinen. Battlefrontiin puolestaan petyin joten ”ykkösbäfällä” oli tosiaan isot saappaat täytettävänään sillä olin nyt nelososasta asti ollut ilman ihanan loistavaa Battlefield-kokemusta.

Dice kuitenkin teki melkoisen tempun kun Battlefield 1 osoittautui täysosumaksi. Mielenkiintoiset puitteet tarjoava ensimmäisen maailmansodan tapahtumamiljöö kiehtoo kaikessa freesiydessään ja moninpelin ”uudistukset” (palaaminen toisistaan kunnolla eroaviin classeihin, unlock-helvetin vähentäminen) toimivat kuin pistin kusipääottomaanin sydämeen konsanaan. Jopa yksinpeli useine kivoine tarinoineen jaksoi viihdyttää ja pelin aihealue on myös niin vähän tapetilla viihtynyt viime vuosina, että pelatessa jopa oppii nippelitietoa tuosta mielenkiintoisesta ja oikeasti kamalasta ajasta. Loistava peli kaikin puolin ja tulevien sisältöpäivitysten myötä homma tulee vaan paranemaan jatkossa.

Dynan valinnat

Tänä vuonna ilmestyi yllättävän paljon mielenkiintoisia pelejä ja mielestäni 2016 onkin ollut huomattavasti parempi pelivuosi kuin 2015. Ihan kaikkia tämän vuoden tekeleitä en valitettavasti ehtinyt pelaamaan läpi (sori Uncharted 4 ja Dishonored 2!), mutta sen verran kuitenkin että valintojen päättämisessä meni tovi jos toinenkin. Valitsin listalleni mielestäni kolme hyvin erilaista peliä, jonka takia niiden laittaminen paremmuusjärjestykseen onkin hieman hankalampi homma, mutta yksi näistä on kuitenkin se kovin.

Ennen varsinaista top kolmosta heitän tähän vielä muutamat kunniamaininnat: Ratchet & Clank, Kirby: Planet Robobot, Deus Ex: Mankind Divided ja Dark Souls III – kaikki kovia pelejä, mutta ei ihan kuitenkaan yltäneet kolmen parhaan joukkoon!

3. Doom

Doom oli helposti vuoden yllättäjä itselleni. Kun pelistä näytettiin ensimmäistä kertaa gameplayta viime vuoden E3-messuilla reaktioni oli lähinnä ”meh” ja koko peli unohtuikin joksikin aikaa, vaikka demoa tulikin testattua PC:llä. Ostin pelin kuitenkin myöhemmin PS4:lle ja heti ensiminuuteilla huomasin, että kyseessähän on erittäin pätevä tekele. Doom on erinomainen sekoitus modernia ja old school -räiskintää avainkortteineen päivineen. Se on hyvin nopeatempoinen, se kannustaa tutkimaan kentät läpikohtaisesti ja erilaisia aseita pelistä löytyy mielin määrin. Doomin teknistä puolta täytyy myös kehua, sillä pelattavuus on todella sulavaa ja itse peli pyörii lähes taukoamatta 60fps konsoleillakin, joka on melko harvinaista etenkin nykypäivänä. Siitä ehdottomasti propsit id Softwarelle!

Doomin moninpeli ei ole mielestäni niin huono mitä sen betan aikana annettiin ymmärtää olevan, mutta pelin paras osa-alue on kuitenkin ehdottomasti sen yksinpelikampanja. Kampanjan juoni on niin yksinkertainen, että se on lähestulkoon olematon mutta sillä ei ole mitään väliä, koska koko pelin pointtihan on pistää demoneita turpaan ja sitä Doomissa pääsee tekemään lukemattomilla eri tavoilla noin kymmenen tunnin ajan. Demonien pieksemisen riemua lisää myös pelin erinomainen soundtrack, joka koostuu aggressiivisesta konemetalliryminästä. SnapMapista, eli pelin kartanluontimoodista, mainittakoon sen verran, että se on hyvin kattava ominaisuuksiltaan mutta konsolilla oman tason luominen oli ainakin itselleni aivan liian työlästä.

Doom oli mielestäni sopivan haastava Ultra-Violence-vaikeusasteella (konsolilla) pelattuna, mutta ennen kaikkea se oli viihdyttävä ja hauska pelata. Glorykillit eli pelin lopetusliikkeet ovat mielestäni hyvä lisä, sillä ne eivät kuitenkaan erityisemmin hidasta pelin nopeaa rytmiä ja ne tuovat lisää sitä brutaalia överiyttä Doomiin mistä itse kovasti pidän – ja kukapa ei haluaisi repäistä Cacodemonilta silmää päästä? Niinpä. Doom 3 oli mielestäni myös hyvä peli, mutta uskon että id Software teki oikean valinnan tehdessään Doomista taas arcademaisen räiskinnän. Doom on helvetin hyvä peli (no pun intended), jota jokaisen räiskintäpelien ystävän kannattaisi vähintäänkin kokeilla. Rip and tear!

2. Inside

Inside oli myös eräänlainen yllättäjä itselleni, sillä vaikka pidinkin Limbosta melko paljon, ei se kuitenkaan loppupeleissä ollut mielestäni niin mullistava kokemus – toisin kuin Inside. Tykästyin heti pelin alkuhetkillä sen hienovaraisesti tyyliteltyyn kolkkoon maailmaan, kuin myös siihen miten hiotuilta animaatiot, veden heijastukset ynnä muut pienet yksityiskohdat näyttivät. Inside alkaa hyvin hämärissä olosuhteissa, kun pelin nimeltä mainitsematon päähahmo on joko paennut jostakin tai etsimässä jotakin eikä peli kerro pelaajalle juurikaan mitään suoraan. Kuten Limbossakin, pelaajan täytyy siis itse päätellä mitä pelin aikana oikeastaan tapahtuukaan ja minkä takia, ja tämä on itselleni ehdottomasti yksi Insiden vahvuuksista. Pidän siitä ettei kaikelle anneta yhtä tiettyä selitystä vaan jätetään asioita nimenomaan pelaajan tulkinnan varaan. Insiden tarinasta ja sen mahdollisista tarkoituksista on kuitenkin hyvin hankala kirjoittaa tätä enempää spoilaamatta koko peliä, joten jätetään pelin juonen käsitteleminen tähän.

Pelattavuus Insidessa on lähes identtistä Limbon kanssa, mutta peli ei ole enää pohjimmiltaan niinkään puzzleilua. Pulmanratkontaa kyllä löytyy pelistä, mutta juoni tuntuu menevän sen edelle, mikä ei itseäni haitannut kyllä yhtään. Toisin kuin Limbo, Inside ei ole enää pelkästään 2D-peli, vaan siihen on lätkäisty puoli ulottuvuutta lisää, joka tuo lisää eloa ja tunnelmaa pelin maailmaan. Insiden selkäpiitä karmiva, dystooppinen tunnelma onkin varmaan se pääsyy miksi se mielestäni kuuluu vuoden parhaimpien pelien joukkoon. Inside on erittäin mielenkiintoinen ja vaikuttava peli, jonka pääsee helposti yhdessä illassa läpi ja suosittelen sitä kaikille joita kiinnostaa hieman erilaisempi pelikokemus.

1. The Last Guardian

Pohdin tätä valintaa pitkään ja hartaasti, ja kyllä, päädyin lopulta siihen päätökseen, että The Last Guardian on vuoden pelini. Mietin kaikkia tänä vuonna pelaamiani pelejä ja pohdiskelin, että mikä näistä tulee oikeasti jäämään mieleeni, mikä herätti eniten tunteita, ja missä oli paras tarina. The Last Guardian oli heti ensimmäisenä ajatuksena jokaista näistä pohtiessani – eikä syyttä.

The Last Guardian on upea tarina ystävyydestä pienen pojan ja aarnikotkaa muistuttavan Trico-otuksen välillä. Ystävyys muodostuu ja vahvistuu pelin edetessä, kun kaksikko selviää kaikenlaisista kiipeleistä ja Tricosta muuttuu pikkuhiljaa tottelevaisempi. Pelin upeaan, satukirjamaiseen maailmaan on todella helppo uppoutua ja Tricosta alkaa välittämään heti pelin alussa sen luonnollisen käyttäytymisen takia. Trico on kuin aito eläin, mikä myös näkyy sen tekoälyssä ja ylipäätään liikehdinnässä, Trico saattaa kiinnittää huomionsa hetkeksi johonkin aivan muuhun eikä välttämättä suostu heti tekemään mitä haluat. Tämä oli monelle etenkin pelin alkupuolilla iso valituksen aihe ja myönnettäköön, itsekin turhauduin useaan otteeseen, kun Trico ei välillä totellut ollenkaan, mutta pystyin myös antamaan sen anteeksi koska nautin pelistä muuten todella paljon. The Last Guardian on täynnä uskomattomia kohtauksia, jotka saavat pelaajassa aikaan niin ilon kuin surunkin tunteita ja näitä hienoja hetkiä nostattavat pelin orkestraaliset musiikit.

The Last Guardianin tekninen toteutus ei tosin olekaan ihan samanlaista glooriaa, kuin pelin tarina ja maailma. Ruudunpäivitys tipahtelee melko rajusti etenkin ulkoalueilla (jopa PS4 Prolla), kontrollit tuntuvat vanhentuneilta, kamera on todella kömpelö, Tricon tekoäly bugittelee ajoittain jne. Pelistä kyllä huomaa, että sitä on alettu kehittämään PS3:n alkuaikoina eikä kaikki ole todellakaan mennyt aivan nappiin. Näistä ongelmista huolimatta nautin kuitenkin tästä mitä luultavimmin Uedan joutsenlauluksi jäävästä teoksesta erittäin paljon enkä malttanut lopettaa sen pelaamista. The Last Guardian on todella kunnianhimoinen peli ja ainutlaatuinen seikkailu, siksi se on minun valintani vuoden peliksi.

Andzerxin valinnat

3. Ratchet & Clank

Tasoloikkakaksikon kunniakas ja onnistunut paluu antaa anteeksi Insomniac Gamesin 3-5 vuoden takaiset perseilyt pelisarjan parissa. Alkuperäisen Ratchet & Clankin remake/reboot vie sarjan takaisin juurilleen ja lisää mukaan jatko-osissa jalostettuja pelimekaniikkoja, sekä entistä kahelimman asearsenaalin. Pelisarjasta tunnettu huumori ei sekään jätä kylmäksi.

Alkuperäisten pelien rautainen pelattavuus näkyy ja ennen kaikkea tuntuu pelissä. Mielikuvituksellisilla aseilla räiskiminen tuntuu yhtä hyvältä, tasoloikinta osuudet toimivat ja pulman ratkonta on sujuvampaa, kuin alkuperäisessä pelissä. Eksoottiset ja monipuoliset planeetat ovat graafisesti erittäin komeaa silmäkarkkia ja äänimaailma luo ympäristöön sopivaa tunnelmaa.

Vaikka pelattavuus ja kaikki muu toimiikin pelissä, olin silti hieman pettynyt, kuinka paljon alkuperäistä sisältöä jätettiin pois uudistetusta versiota ja tarinaa vietiin huonompaan suuntaan. Tästä voidaan tietenkin syyttää pelin rinnalla julkaistua animaatioelokuvaa, jonka kohtauksia nähdään myös itse pelissä. Peli tehtiin leffan ehdoilla, minkä takia se tuntuu tavallaan leffalisenssipeliltä.

Näistä pikku asioista huolimatta pelisarjaan reboot on oiva mahdollisuus tutustua pelisarjaan, tai verestellä omia muistoja pelisarjan alkutaipaleista. Onhan pelissä myös paljon uudelleenpeluu arvoa, jos haluat kehittää kaikki aseet maksimi tasolle, tai kerätä kaikki piilotetut esineet.

2. Pokemon Sun/Moon

Pokémon-sarjan noviisina on hyvä olla. Keväällä pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan alkuperäisen Pokémon-pelikaksikkoon ja nyt syksyllä hyppäsin pelisarjan tuoreimpaan osaan. Siksi onkin ilo huomata, että Pokémon ei ole pelisarjana jäänyt jumittamaan paikoilleen näin kahdenkymmenen vuoden taipaleen jälkeen.

Tervetulleet uudistukset, kuten HM-liikkeiden hylkääminen ja niiden korvaaminen näppärällä Ride-systeemillä, oman tiimin ja boksin hallinta on käytännöllisempää, sekä pelaajan ei tarvitse enää muistaa kaikkien taskumörköjen tyyppiä ulkoa taisteluiden tiimellyksessä näppärien valikkoapujen ansiosta.

Alola tuntuu pelialueena hyvin mielenkiintoiselta paikalta, jota on hauska lähteä tutkimaan. Trooppiset ympäristöt ja hiekkarannat onnistuvat luomaan melkeinpä aitoa lomailun fiilistä. Pelaajan matka tuntuu myös henkilökohtaisemmalta eri kustomointi ominaisuuksien avulla, jossa voit esimerkiksi luoda pelihahmollesi kesäisen vaatetuksen.

Kokonaisuudessaan Sun ja sen sisarpeli Moon vievät pelisarjan uusille urille, eikä vanhaan ole enää paluuta. Tätä peliä on helppo suositella sellaiselle henkilölle, joka haluaa tutustua Pokémon-pelisarjaan. Seikkailun jälkeenkin maailmasta löytyy vielä paljon Pokémoneja pyydystettäväksi pidemmäksi aikaa.

1. Uncharted 4: A Thief’s End

Kauan odotettu PlayStation 4-yksinoikeus julkaistiin viimeinkin ja se ei tuottanut omalla kohdallani lainkaan pettymystä. Oikeastaan se onnistui ylittämään kaikki odotukseni! Pelin kehittäjä Naughty Dog päätti huippusuositun pelisarjansa ryminällä ja lisäsi pleikkarin pieneen yksinoikeuspelikirjastoon unohtumattoman helmen.

Nathan Draken ja kumppaneiden viimeinen seikkailu tuntuu entistäkin elokuvamaiselta pelikokemukselta yksityiskohtaisten kasvoanimaatioiden, komeiden toimintakohtauksien ja leukoja loksauttavan graafisen ulosannin ansiosta.

Pelattavuus on kokenut aiempiin osiin verrattuna paljon uudistuksia. Pakollisia ja hyvin puuduttavia räiskintäosuuksia on vähennetty merkittävästi, sillä pelaajalle tarjotaan vapaat kädet edetä pelissä haluamallaan tyylillään. Voit perinteisesti räiskiä vihollisaaltojen läpi, tai vaihtoehtoisesti hiipiä näiden taakse ja kukistaa vihulaiset hiljaa yksi kerrallaan. Kiipeilyistä on tehty hauskempaa lisäämällä heittokoukun, jonka avulla homma tuntuu ripeämmältä. Lisäksi mukaan on ängetty liukumismekaniikkaa ja taisteluanimaatioita.

Olin aikanaan hyvin pettynyt Uncharted 3:n vähäisiin pelillisiin uudistuksiin ja tyhjänpäiväiseen tarinankerrontaan, minkä vuoksi odotukseni tätä neljättä osaa kohtaan olivat hyvin alhaiset. Voin nyt kuitenkin todeta olevani positiivisesti yllättynyt sen tarjoamasta pelikokemuksesta. Peli onnistui viemään tarinan hyvään lopputulokseen samalla esitellen uusia ja mielenkiintoisia hahmoja, sekä tuomaan pelattavuuteen kaivattuja uudistuksia. Uncharted 4 ei ole pelkästään tämän vuoden paras peli. Se on myös Uncharted-pelisarjan kruununjalokivi.

Drifun valinnat

3. Pokémon Sun/Moon

Pokémon lähti uuden peliparin voimin uusille linjoille ja lopputulos ei varmastikaan miellyttänyt kaikkia vanhemman polven Pokémon-faneja. Olen yksi heistä. Seikkalun tuntu on pelistä poissa, kun sekuntiakaan ei kuljeta ilman jonkinlaista opastusta. Minikartalla suuntaa osoittavat punaiset täplät eivät ole elementti, jota Pokémon-peliini kaipasin.

Myöskään uusi salit korvaava Trial-systeemi ei ole aivan edeltäjänsä tasoinen. Sen sijaan, että vastassa on kylän kovin kouluttaja, päätyy pelaaja taistelemaan yksittäistä hieman kovempaa taskuhirviötä vastaan. Yksittäistä siis siihen asti, kunnes vastapuolelle kutsutaan kaikkia Pokémonin sääntöjä vastaan apujoukkoja. Vaikka olenkin aina ollut Pokémonin suhteen haasteen puolesta, ei sitä pitäisi toteuttaa näin keinotekoisella tavalla.

Kaikki muu haaste pelistä onkin sitten poistettu. Pokémonien status-tilat voi poistaa heti taistelun päätteeksi, ettei vahingossakaan tarvitse tuhlata rahojaan parannustarvikkeisiin aiempien pelien tapaan. Aivosolujaan ei myöskään tarvitse häiritä turhaan, sillä peli kertoo mikä iskuistasi tehoaa parhaiten vastustajaan. Oliko HM-iskujen sovittaminen tiimiin aiemmin liian hankalaa? Ei hätää, enää ei tarvitse sitäkään tehdä. Kaikki vähänkään työläs on pelistä poistettu ja se on suunta, jota en arvosta.

Miksi Pokémon Sun/Moon sitten on vuoden kolmanneksi kovin peli? Kai se on se henkilökohtainen fanipoikuus.

2. Dark Souls III

Souls-sarja oli ennen toista osaansa lähes virheetön. Dark Souls 2 pilasi kaiken. Pystyisikö From Software ja Hidetaka Miyazaki enää ikinä nostamaan sarjaansa aiemmalle tasolle? Dark Souls 3:lta tätä odotettiin, kun mies itse oli jälleen ohjaksissa. Tarpeeksi lähelle ainakin päästiin.

Dark Souls 3 tuntui todella freesiltä. Aiempien pelien hyvin puolustuskeskeinen pelityyli ei ainakaan itseltäni onnistunut. Ehkä juuri sen takia pelin ensimmäinen pelikerta oli minulle haastavin kaikista Soulseista, joten siltä osalta Dark Souls 3 ainakin onnistui. Myös seikkailuntuntu oli entisellään, sillä vaikka alueet olivatkin melko suoraviivaisia, ne olivat suurimmalta osin hyvin laajoja ja tutkittavaa löytyi todella paljon.

Tärkeintä Dark Souls 3:ssa itselleni oli kuitenkin kuinka paljon enemmän jatko-osalta se tuntui verrattuna Dark Souls 2:een. Enää ensimmäistä Dark Soulsia ei tiedostettu pelkillä esineiden esittelyteksteistä löytyvillä viittauksilla, vaan nyt tehtiin oikeaa jatko-osaa samassa maailmassa. Dark Souls 3:n Anor Londoon ensimmäistä kertaa saapuminen ja pelin viimeisen bossin toisen vaiheen Gwyn-musiikit ovat eräitä hienoimpia hetkiä pelien parissa, mitä olen ikinä kokenut.

1. Street Fighter V

Vuoden 2016 paras peli on Street Fighter V. Valinta on ehkä hieman ongelmallinen, sillä pelillä itsellään on valinnan kanssa hyvin vähän yhteyttä, se vain sattui ilmestymään juuri siinä tienoilla, kun olin alkanut tappelupeleistä välittämään. Street Fighter V ei ole mikään mestariteos, mutta sen ympärillä pyörinyt Capcom Pro Tour tahditti itselleni oikeastaan koko vuoden. Julkaisun jälkeen odotettiin ensimmäisiä turnauksia, kevät meni EVO:a odotellessa ja vuoden toisella puoliskolla Capcom Cup olikin jo ihan nurkan takana. Street Fighter V olisi varmasti hyötynyt ylimääräisestä vuoden kehitysajasta, mutta tällaisenaankin se käytännössä muutti pelimakuani ja suhtautumistani peleihin niin merkittävästi, että se ei ansaitse mitään vähempää, kuin tittelinsä vuoden pelinä.

Hazukin valinnat

3. Uncharted 4 – A Thief’s End

Olen aina tykännyt Uncharted-pelien meiningistä mutta en ole niitä kuitenkaan minään maailman erikoisimpina peleinä pitänyt. Ne ovat vain olleet Indiana Jones -elokuvien kaltaisia videopelejä erittäin mainiosti toteutettuina ja niitä on ollut ilo pelata. Kun tämä neljäs osa julkistettiin ja sen todettiin olevan Nathan Draken viimeinen taival, olin sinällään ihan tyytyväinen että sarja saatettaisiin jonkinasteiseen päätökseen ja että Naughty Dog pääsisi näin ollen myös ottamaan uusia vapaampia askeleita tulevaisuuden pelihankkeita kohden. Mutta en minä ihan ajatellut että siellä studiolla oikeasti onnistuttaisiin kasaamaan näin kokonaisvaltaisesti toimivaa pakettia.

Neljäs (oikeastaan viides) Uncharted on oikeasti peli joka on tehty suurella sydämellä ja joka kerää kaikki sarjan toimivimmat piirteet samalle kiekolle. Sarjana Uncharted on aina pyrkinyt aiheuttamaan pelaajilleen leukojen tipautuksia huikealla graafisella annillaan ja A Thief’s End ei petä tässä kyllä tippaakaan. Se laittaa PS4:n sellaiseen linkkuun että avoimesti en edes ymmärrä miten ihmeessä kehitystiimi on siinä onnistunut. Monesti myös PBC-podcasteissa mainitsemani pelissä esiintyvä monsuunisade on yksi hienoimmista graafisista suorituksista koskaan. Mutta pelkällä graafisella annilla ei vielä mitään GOTY-titteleitä jaella joten onkin hyvä että pelissä paljon muutakin erinomaista. Sen tarina mm. on valehtelematta itselleni sarjan paras ja käsittelee hienosti Draken ja tämän veljen Samin keskeistä kemiaa ja näin ollen tuo molemmista hahmoista paljon hienoja piirteitä esille. Se myös toimii omana tarinanaan joka ei tarvitse pohjustusta muista sarjan peleistä mutta se ei myöskään unohda sarjan lojaalisia faneja kaikilla vanhoihin peleihin viittaavilla asioillaan. Pelillisesti peli on myös balansoitu enemmän kuin hyvin ja mitään tylsää tai turhaa kohtaa ei pelistä juuri löydy. Pelin päätöskin on oikeasti erittäin hyvin toteutettu ja se antaa ennen kaikkia arvokkaan päätöksen Nathan Draken seikkailuille. Kaiken kaikkiaan se on vain erittäin hyvin toteutettu videopeli ja näin ollen on mielestäni GOTY-maininnan arvoinen tapaus.

2. Unravel

Harva peli oikeasti iskee näin syvälle (sori vaan Inside). Jo ensihetkistä kun näin pelin pääkehittäjän astelevan vuoden 2015 E3-lavalle, näin että peli on miehelle oikeasti erittäin tärkeä. Mies esitteli sitä kuin omaa rakkainta aarrettaan ja olikin hieno nähdä että yleisö oikeasti kunnioitti tätä miehen pyyteetöntä ja arkaa esitystä huikein taputuksin. Mutta sitten tuli hiljaista ja pelin vain saapui latauspalveluihin ja arviot antoivat uskotella itselleni että kyseessä on vain sellainen vähän parempi kuin ”ihan kiva” tason peli ja näin ollen annoin sen pelaamisen jäädä toistaiseksi. Mutta kun peli saapui EA:n access palveluun ilmaisena pelinä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Harvoin olen ollut ennakkoasenteeni kanssa näin väärässä.

Unravel on yksi näteimmistä ja suomalaisimmista peleistä mitä olen koskaan pelannut (sori vaan My Summer Car) ja valitettavasti senkin ovat tehneet ruotsalaiset. Se on perinteinen tasoloikinta fysiikkapuzzleiluilla ja juurikin puzzleilun puoli on toteutettu erittäin hyvin. Itselleni se tärkein asia pelissä on kuitenkin sen ympäristöt, ajallisuus ja sen yleisesti ottaen kantava teema joka on luonnon kauneus ja sen suojelu. Se on ennen kaikkea toteutettu hyvin puhuttelevalla tavalla ja ääripäät tämän suojelun osalta ovat tuotu erittäin hyvin esille. Ajallisuuden ja ympäristöjen kohdalla joudun toki myöntämään että olen hieman liiankin hyvin kohdeyleisöksi osuva koska se tuntuu kuin katsoisin oman sukuni historiaa suurennuslasin läpi ja sen maisemat ovat myös kuin oman lapsuuteni vastaavat kaikkine punaisine tupineen, järvimaisemineen sekä lumisine kuusimetsineen. Unravel muistutti siis paljon siitä ajasta kun kaikki oli vielä viatonta sekä ylipäätään paremmin ja harva jos mikään peli on oikeasti iskenyt tähän lokeroon päässäni ja siksi se on itselleni yksi tämän vuoden osuvimmista teoksista.

1. Overwatch

Eniten Overwatchin arvostamisen kanssa harmittaa se, että Lordzalor oli oikeassa pelin suhteen jo puoli vuotta ennen julkaisua. Siitä tuli kuin tulikin ihan tajuttoman suuri menestys ja ei voi kuin ihmetellä että miten Blizzard nyt tässäkin taas kerran onnistui?

Alun alkujaan odotin että tämä peli tulisi vaan tappelemaan Battlebornin kanssa samasta pelaajakunnasta ja loppujen lopuksi molemmat näistä peleistä olisivat vain romahtaneet omaan sotimiseensa, mutta selvästikin Overwatch oli hieman niskan päällä jo heti startista ja näin ollen käytännössä tyrmäsi koko BB:n ulos talosta. Mutta se mikä pelistä siis tekee onnistuneen on yksinkertaisesti se että se on varsin hyvin hiottu paketti. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, se pyörii myös nuhapumppuihin verrattavissa olevilla koneilla (myös konsoleilla), sen pelattavuus on kärkikastia ja sen hahmot ovat kaikki hyvin tarkkaan valmiiksi mietittyjä eikä yksikään niistä ole oikeasti turha. Pelin tasosuunnittelu on myös varsin mallikasta tekemistä Blizzardin insinööreiltä ja mitään erityisiä ja puhtaita suunnitteluvirheitä ei muutenkaan pelistä tunnu löytyvän. Toki lootboxit hieman aiheuttavat harmaita hiuksia mutta se on pientä verrattuna tämän loistavan pelin lukuisiin positiivisiin puoliin.

Tootsin valinnat

3. Battlefield 1

Battlefield 1 on laaja, kaunis, sivistynyt, komea, kohtelias, hyvältä kuulostava ja ennen kaikkea mukava pelata. Ensimmäisen maailmansodan maisemat on taitavasti käännetty Battlefield-muottiin ja lopputuloksena on peli joka palauttaa sarjan takaisin huipulle kauhean Hardlinen jälkeen. Rynkkyjen puute muuttaa hahmoluokkien balanssia ja tuloksena on peli jossa kaikilla luokilla on selvät vahvuudet ja heikkoudet. Mukaan heitetään vielä mielenkiintoa nostavat ajankohdan mukaiset tankit ja kaksitasolentokoneet niin vuoden paras peli on valmis.

2. Dark Souls III

Dark Souls III yhdistää From Softwaren edellisten pelien parhaita puolia. Bloodbornen nopea tempo yhdistettynä Dark Souls II:n turhautumista vähentäviin suunnitteluratkaisuihin tekee tästä mukavimman Souls-pelin uudelleenpeluuarvoa ajatellen. Pomotaisteluiden puzzle-tyylinen suunnittelu ei ole sarjan kohokohta, mutta niiden ulkopuolella kyseessä on mukava ja turvallinen jatko-osa.

1. The Witcher 3: Blood and Wine

CD Projekt RED onnistui tarjoamaan Geraltille kunnolliset jäähyväiset (ainakin pariksi vuodeksi) tällä tavallisen videopelin kokoisella loistavalla laajennuksella. Toussantin satumaiset maisemat ovat täynnä metsästysretkiä, suuria hyönteisiä ja omituisia aksentteja. Kirjoista paluun tekevä vampyyri Regis toimii tällä kertaa Geraltin kumppanina kun lähdetään selvittämään murhamysteeriä Toussantin herttuattaren pyynnöstä.

Siinä sitä olisi sitten tarkoin valitut helmet vuodelta 2016. Jos sinulla on jonkinlaisia vastaväitteitä tai haluat muuten vaan namedroppailla oman suosikkisi, kommenttikenttä on vapaa kaikenlaiselle avautumiselle. Jos haluat ennakkoon tietää hieman ensi vuoden listausta, kannattaa lukaista PBC:n odotetuimmat pelit-listaus parin viikon takaa. Sitä ennen luonnollisesti pelaat kaikkia tämän listan pelejä. Ne nimittäin kuuluvat pelaamisen yleissivistykseen muutaman vuoden päästä.