01:15:59 Uutiset:
Ubisoft uudelleenjärjestyy ja peruu pelejä
Molyneux jatkaa temppujaan
Tissit

01:41:41 Pelikerho:
Metroid Prime 4

03:00:44 Edellinen kahden viikon kysymys:
Mikä vuoden 2026 odotetuin videopelisi?

Musiikit:
Clair Obscur: Expedition 33 – Time to Swim Swim
Black & White – Script 1
Wave Race Blue Storm – Intro Music
Metroid Prime Federation Force – Splash Screen (Main Theme)
Metroid Prime 4: Beyond – Volt Forge
Metroid Prime 4: Beyond – Fury Green
Dragon Quest 3 HD-2D Remake – Village
Super Metroid – Staff Credits / Finale

Kahden viikon kysymys:
Mikä oli paras vuonna 1998 julkaistuista videopeleistä?

On jälleen aika taputella yksi kalenterivuosi taakse, ja se tarkoittaa tietenkin vuoden parhaiden asioiden listaamista videopelisoftan saralla. Jälleen kerran se varsinainen ympäröivä maailma tarjosi vähän, tai ei ainakaan kolmea, aihetta riemuun mutta onneksi on olemassa nuo iki-ihanat videopelit, joita ilmestyi taas lukuisia hyviä.
Koska aika on kuitenkin meillä kaikilla rajallista, niin kannattaa pelata viime vuoden videopeleistä vain kolmea. Mitä kolmea kysyt varmaan?
No ainakin näitä kolmea jotka PBC:n sertifioidut asiantuntijat suosittelevat kukin tahollaan pelaamaan.

Cerkerin valinnat

Taas on yksi vuosi taputeltu ja kiirettä on pitänyt. Pelejä tuli järjetön määrä niin
pienemmiltä kuin isoimmilta julkaisijoilta. Nintendo julkaisi lähinnä kädenlämpöisiä
tekeleitä, Xbox otti ja kuoli, ja Playstation nosti hintoja. Lujaa menee.
Pelit kuten MK World, DK Bananza, Prime 4 tai Avowed ovat olleet kivuliaan keskinkertaisia, mukiinmeneviä, tai kuten kansakielellä sanottaisiin, ihan kivoja.
Sellaisia 7/10-pelejä, jotka pelaa kerran läpi ja sitten unohtaa.
Indiepuoli taas on porskuttanut menemään hullunlailla ja sieltä olemme saaneetkin vuoden kovimmat pommit. Tässä pari isoa nimeä, jotka ovat jääneet tältä listalta puuttumaan, mutta joihin kehotan tutustumaan.
Ender Magnolia oli vuoden toiseksi paras metroidvania, StarVaders on roguelike-korttirunkkareille uutta herskaa ja Nubby’s Number Factory on Peggle LSD:llä höystettynä.
Deltarune imi myös tunteja pohjattoman paljon ja voisin jälleen laittaa sen tähän listaan, mutta peli ei ole vieläkään ulkona.
Ehkä ensi vuonna? Nyt itse asiaan!

3. Hollow Knight: Silksong

Se on viimein ulkona. Vuosien ja vuosien odottelu palkittiin viimeinkin, vaikka usko
meinasi jo loppua, ja Silksong on viimein todellinen. Ja mikä seikkailu “silkkilaulun”
maailmassa odottaakaan. Salaisuuksia, rumia pomotaisteluita, loputon määrä krääsää
avattavaksi ja kokeiltavaksi. Silksong on metroidvaniaa parhaimmillaan.
Jos siis olet pelannut Hollow Knightia, sillä peli ei pelkää olla vetämättä turpaan heti
alkumetreiltä. Seikkailun edetessä vaikeustaso vain jatkaa kipuamistaan, jolloin
jokainen varmasti saa tuntea turhautumisen tunteita. Varsinkin Bilewater on
varsinainen mentaalipuolen anaalifistaus jonka devit ovat halunneet tunkea niin syvälle pelaajan peräreikään kuin vain kykenevät.

Silksong ei siis oikein osaa hakea sopivaa tasapainoa. Se on mahtava peli, jonka
pelaaminen ajoittain turhauttaa aivan liikaa. Vain tämän takia Silksong ei pääse
kipuamaan listassa kolmatta sijaa korkeammalle.

2. Dispatch

Graafiset seikkailupelit eivät ole kuolleet, julisti lajityypin ykkösnimen, TellTale Gamesin, raunioilta noussut AdHoc Studio.
Olen täysin samaa mieltä kuolinilmoituksen peruuttamisen kanssa.
Dispatch on peli jonka jokaisen The Walking Dead (peli, ei se sarja tai sarjakuva) -fanin tulisi pelata. En itse nauti nykyajan supersankaritauhkasta (Invincible tai The
Boys), jossa supersankarit esitetään pahiksina tai muuten vain persreikinä.
Eikä siitä nauti myöskään Dispatch, vaan sen sankarit ovat rehdisti entisiä pahiksia jotka
haluavat nyt yrittää auttaa maailmaa. Päähenkilö Robert taas on oikea “iso sankari”
kuten pelissä sanotaan, joka ei nyt ikävä kyllä kykene superoimaan, mutta kykenee auttamaan nämä entiset pahikset jaloilleen, ja ehkä samalla pelastamaan maailman.
Sekä tietty rakastumaan joka on asia mitä ei ikinä sovi unohtaa.

Dispatch on juuri sitä entistä Telltale-laatua mitä ensimmäinen The Walking Dead ja
The Wolf Among Us olivat. Pelistä paistaa sen rajallinen budjetti lävitse, mutta voin sen
antaa anteeksi mikäli jos jonain kauniina päivänä ilmestyvä Dispatch Season 2 lisää mukaan tämän startin pienet puutteet, kuten kuljeskelun ympäriinsä ja keskustelut tiimikavereiden kanssa. Jos siis Season 2:sta ikinä saadaan, ja mikä olisikaan parempi tapa auttaa tässä kuin ostaa ja pelata Dispatch.

1. Clair Obscur: Expedition 33

En ala väittelemään kenenkään kanssa onko E33 indie vai ei, sillä statuksestaan huolimatta on se minulle tämän pelivuoden todellinen yllätys.
Entisten Ubisoft-miehien (ja naisten) tekemä vuoropohjainen RPG parry- ja väistömekaanikoilla? Luultavasti kyseessä tulee olemaan paskaa, mutta peli näyttää kuitenkin hyvältä, ja 50 euron hintalappu ei ole niin korkea (kiitos Nintendolle tästä pelihintojen inflaatiosta) etteikö sitä voisi kokeilla. Ja sitten pankki räjäytettiin, holvi tyhjennettiin, ja Game Awardseista poistuttiin hulppeiden yhdeksän pystin kanssa. Ja kyllä, ne Expedition 33 todellakin ansaitsi.

Kaikki pelissä hahmoista pelattavuuteen ja musiikista ulkoasuun on todellista loistoa.
Harva peli kykenee saamaan pelaajansa kyyneliin ensimmäisen kymmenen minuutin aikana, mutta E33 sen teki.
E33 on helposti vuoden peli, ja sen tietääkseen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuunnella pelistä nauhoitettu Pelikerho-jakso.

Tootsin valinnat

Valitettavasti MXGP 2021 tuli vuonna 2021, eikä täten vuosi 2025 sisältänyt yhtään ikivihreää klassikkoa. Kohtuu lähelle kuitenkin päästiin ja varsinkin listan kolmannesta sijasta oli kova kamppailu. Ulkopuolelle jääneistä voin suositella ainakin kolmea kovaa D:tä, eli Doom: The Dark Agesia, Dispatchia, ja Digimon Story: Time Strangeria.

3. The Bazaar

The Bazaar on monella tavalla outo valinta vuoden parhaiden pelien listalla.
Se ei ole kovin hiottu, rahastusmalli on ihan perseestä, eikä siinä ole mitään johdonmukaista taidetyyliä.
Nämä puutteet se paikkaa erittäin onnistuneella gameplayloopilla, missä pelaajaa koukutetaan vetämään ainakin se yksi vuoro vielä, sillä seuraavalla kauppiaalla voi olla juuri se tavara mitä tarvitset. Usein siellä kaupassa ei ole mitään ja sitten otetaan turpaan, mutta tulipahan ainakin yritettyä.
Eniten pelaamani peli vuonna 2025.

2. Battlefield 6

Bäfä teki paluun hetken hiljaisuuden jälkeen (2042:ta ei lasketa!) ja tällä kertaa “paluu juurille”, joka siis tarkoittaa Battlefield 3/4:sta, jättää harvat kylmäksi. Vaikutteita on otettu selvästi uusista Call of Duty -sarjan peleistä, mutta tankit ja tuhoutuva ympäristö ovat sitä klassista Battlefieldia. Nettiräiskinnässä tärkeintä on aina tuntuma, eikä ampuminen ole tuntunut sarjassa ikinä näin hyvältä. Jalkaväen ja panssarien aseet ovat tappavampia kuin koskaan, jolla yritetään tasapainottaa modernien räiskintöjen sulavaa liikkumista.
DICE:n ja muiden Battlefield studioiden pitää nyt vain onnistuneesti laajentaa kokemusta uusilla kartoilla ja aseilla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainakin jollain tasolla uskon heidän onnistuvan.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Clair Obscur on malliesimerkki pelistä, joka on kehitetty tiettyä visiota seuraten.
Sandfall Interactive on tiennyt mitä halutaan apinoida, missä innovoida, ja missä mennä sieltä mistä aita on matalin. Clair Obscur on pelattavuudeltaan perinteinen JRPG, johon on lisätty ajoituspohjaisia toimintoja. Ennen julkaisua tämä tietenkin kuulosti ihan paskalta, mutta seitsemännen generaation QTE:itä muistuttavat reaktiotestit eivät kuitenkaan koskaan tunnu päälleliimatuilta, vaan integroidulta osalta kokonaisuutta, jonka hiomiseen on selvästi käytetty runsaasti työtunteja. Overworld on simppeli eikä sorru yliyrittämiseen, vaan toimii ydinkokemusta vahvistavana mukavana lisänä.
Sydämen pelille tarjoaa tietenkin tarina, joka sai allekirjoittaneen vuodattamaan muutaman kyyneleen.
Pelatkaa nyt edes ekat pari tuntia, tiedätte sitten kyllä miksi tätä peliä kehutaan.

Teman valinnat

3. Metroid Prime 4: Beyond

Metroid, tuo minulle niin rakas sarja. Pelistä olisi paljon sanottavaa ja tuntuisi väärältä purkaa kaikki tuntoni peliä kohtaan tähän lyhyeen tekstiin vain hetki julkaisun ja ensimmäisen läpipeluun jälkeen, kun kokonaiskuvaa ajatuksistani ei ole vielä päässyt täysin hahmottumaan. Vaikka peli ei mitenkään pysty lunastamaan sille ehkä turhaankin asetettuja korkeita odotuksia, jätän ne mahdolliset nillityksen aiheet myöhemmälle ja totean kyseessä olevan erinomainen videopeli, joka ansaitsee ainakin fanilasieni läpi katsottuna paikan vuoden parhaiden joukossa.

2. Hades 2

Ensikosketukseni Hades kakkoseen oli vuosi ennen lopullista julkaisua, jolloin mietteeni early access -versiosta voi tiivistää lyhyesti jotakuinkin näin:
”Aika hyvä, mutta eka oli parempi”.
Vuosi lisää kehitysaikaa teki kuitenkin ihmeitä, sillä peli on nykykunnossaan kaikin puolin edeltäjäänsä parempi tekele. Pelattavuus on sitä tuttua kultaista Hadesta muutamalla uudella jipolla ja sitä pelattavaa on ainakin tuplasti edelliseen verrattuna.
Ei se alkuperäistä tylsemmäksi parjattu tarinakaan loppupeleissä huonoksi jää.
Suosittelen ehdottomasti palaamaan pelin pariin, vaikka early access -julkaisu olisikin jättänyt hieman ristiriitaiset fiilikset.

1. Hollow Knight: Silksong

Team Cherry sai kuin saikin ikuisuusprojektinsa valmiiksi, mutta mikäs siinä työstäessä, kun rahaa on ja hommassa on selkeästi pysynyt punainen lanka mukana koko ajan. Lopputulos on omissa kirjoissani liki täydellinen metroidvania. Kyllä, pelin vaikeustaso on ajoittain painajaismainen ja mukaan on eksynyt liikaa gauntletmaisia ”tapa kaikki nämä vihut edetäksesi” -tilanteita, mutta niitä on ilo pelata loistavien ja edeltäjäänsä monin verroin parempien taistelumekaniikkojen vuoksi. Kyseessä on mahdollisesti sulavuudeltaan paras koskaan luotu 2D-taistelusysteemi.
Pelin suurin tähti on kuitenkin yllättäen pelimaailma itse. Sen suunnittelemiseen käytetty vaiva paistaa läpi kaikkialta, pohjaratkaisuista visuaaliseen toteutukseen.
Rakastan sitä, miten mietittyä kaikki on. Mitään aluetta ei ole vain lätkäisty paikalleen, vaan sen olemassaolo on sekä perusteltua, että maailmanrakennuksen kannalta loogista.
Hyvää kannatti tällä kertaa todellakin odottaa.

NK:n valinnat

Pelivuosi oli kaikin puolin outo. Microsoft tiputti itsensä viimeistään nyt pois konsolisotatantereelta, Nintendo juhlisti uuden konsolin julkaisuaan jotenkin unohdettavilla julkaisuikkunan peleillä, vanhaan ikään päässeiden pelikonsolien hinnat eivät suinkaan laskeneet vaan sen sijaan nousivat, Monster Hunter -sarja näki huonoimman pääsarjapelinsä ikinä ja pelijulkaisulistoilta löytyi parikin kappaletta melkein kymmenen vuoden ikään päässeitä ikuisuusprojekteja (joista toinen jopa allekirjoittaneen GOTY-valinnoista).
Kuten todettua, outo pelivuosi.
Tässä kuitenkin ne pelit jotka tekivät tästä pelivuodesta ihanuutta.

3. Shinobi: Art of Vengeange

Parisen vuotta sitten, Sega tiputti pommin jota pelaajat olivat odottaneet jo vuosia.
Se kertoi tyylikkään trailerin myötä että se työstää takavuosien hittisarjoihinsa uusia osia, ja kansa flippasi aivan täysin Jet Set Radion, Golden Axen ja Crazy Taxin vilahdellessa ruudulla. Tarkkasilmäisimmät näkivät pelien joukossa myös Sega-ninja Shinobin, ja kun näistä muista peleistä on julkistuksen jälkeen nähty ja kuultu yhtä paljon kuin Michael Schumacherin nykykondiksesta viime vuosina, ehti Shinobi uuden pelinsä kanssa ensin markkinoille viekkaan ninjan tavoin.

Lisänimeä Art of Vengeange totteleva ninjailupinjailu, on sitä taattua Segan kulta-ajoilta tuttua Shinobia mutta luonnollisestikin nykypäivän muottiin asetettuna.
Ruudulla näkyvä 2D-mättö on jumalaisen kaunista ja tämä ei ole mikään ihme, onhan pelin takana Sega-kunniaa ennenkin mm. Streets of Rage 4:llä ja Wonder Boyn uudella tulemisella tehnyt Lizardcube. Kun nämä kauniit visuaalit vielä kuorrutetaan Tee Lopesin hienolla toimintabiitillä ja ninjatähden terävällä pelattavuudella, ei lopputuloksena voi olla kuin kultaa. Kunniamaininta sille toiselle retroninjailulle, Ninja Gaiden Rageboundille, joka palautti sen toisen 80-90-luvun taitteen ninjailun takaisin parrasvaloihin.

2. Battlefield 6

Viime Battlefield-pelin jälkeen tarvitsin terapiaa kyseisen farssin unohtaakseni, joten en hirveästi muista kyseisen kamaluuden julkaisun ajoista mitään. Sen kuitenkin muistan että kuten niin moni sitä edeltänytkin Battlefield, oli se julkaisussa ihan hirveää pelattavaa. Tuon tragikoomisen huonon pelin jälkeen EA teki aikamoisen peliliikkeen, ja palkkasi Battlefield-tuotenimikkeen johtoon FPS-moninpelien mestarismiehen, traagisesti joulun alla menehtyneen Vince Zampellan (lippiksineen päivineen), joka ensitöikseen ilmoitti että nyt otetaan uuden pelin kanssa ihan rauhassa ja keskitytään olennaiseen.
Kului useampi kehitysvuosi ja tulevaisuuden dystopiat sekä menneiden aikojen maailmansodat saivat jäädä taakse, kun Zampella keskittyi siihen millä mies oli uransa tehnyt, eli moderniin sodankäyntiin. Moninpelipuolelta karsittiin kaikenlainen turha kikkailu pois, ja fokus oli vain ja ainoastaan toimivassa moninpeliräimeessä perinteisin Battlefield-maustein.

Lopputuloksena oli ei enempää eikä vähempää kuin paras Battlefield sitten sarjan neljännen osan, ja vuoden 2025 parasta moninpeliä siinä sivussa.
Uudet Battle Royale -pelimuodot ja huvittavan kliseiset yksinpelikampanjat ovat ihan kivaa pikkulisää perinteisen moninpelin ollessa se koko homman suola ja sokeri.
Yksikään matsi ei ole keskenään samanlainen kun sarjan tunnetuimmat ominaisuudet, ajoneuvot sekä tuhoutuvat ympäristöt, tarjoavat variaatiota pelattavuuteen ja kaikenlaisten taitotasojen pelaajat löytävät taistelukentältä oman roolinsa.
Parasta koko hommassa on se, että kun Battlefield 6 on jo nyt näinkin hyvässä kunnossa, se tulee varmasti vuoden tai parin päästä olemaan nykyistäkin parempi.
Tämä toivottavasti tapahtuu vaikka FPS-pelien mestarismies valvookin lähietäisyyden sijaan hommia tuonpuoleisesta käsin.

1. Hollow Knight: Silksong

Kauan sitä saatiin odottaa mutta lopulta jopa meemistatukseen asti päässyt Silksong toimitti, ja toimitti sellaisella tavalla että oksat helvettiin.
Harva peli, etenkään indie, onnistuu kaatamaan globaalilla tasolla useamman alustan digikauppapaikat julkaisunsa aikana, mutta suursuosio oli tässä tapauksessa täysin ansaittu, sillä Silksong on kaikessa “samankaltaisuudessaan” ja “vaikeudessaan” tämän vuoden kovin videopelitapaus. Pyörää ei suinkaan Team Cherry keksi uudelleen, vaan tarjoaa meille pelaajille hieman Hollow Knightia toimintapainotteisemman kokonaisuuden, pelin ollessa kuitenkin täynnä sitä samaa magiaa kuin mainittu metroidvania-klassikkokin. Minimalistinen tarinankerronta yhdistettynä simppeleihin mutta persoonallisiin visuaaleihin, unohtamatta helvetin hyvin toimivaa pelattavuutta, kuulostaa ihan Hollow Knightilta eikö?

Silksong on kuitenkin jopa paljon enemmän kuin Hollow Knight.
Se tarjoaa monimuotoisemman maailman tutkittavaksi, hieman enemmän persoonaa omaavan päähahmon pelattavaksi, ja erittäin paljon ylipäätään pelattavaa pikkurahalla. Peli tarjoaa parhaita pomotaisteluita mitä 2D-pelien saralla on nähty ja pelin haastekäyrä on aika lailla täydellinen (oli sitä myös jo ennen helpotusta tuoneita patcheja).
Odottavan aika oli koomisenkin pitkä, mutta Silksong on upea merkki siitä että kliseinen lause siitä hyvästä jota kannattaa aina odottaa, pitää taas kerran paikkansa.
Metroid Prime 4:n tapauksessa asia ei kuitenkaan ollut näin mutta tämä olikin GOTY-lista.

Andzerxin valinnat

Minun pelivuoteni koostui pitkälti backlogin purkamisesta ja vanhojen suosikkipelien pelaamisesta, joka tuo nykyään minulle enemmän tyydytystä uusien pelitrendien seuraamisen sijaan. Nintendo Switch 2 toki kiinnosti heti julkaisussa, joten laite tuli hommattua suoraan julkaisupäiväksi. Valitettavasti tällä hetkellä uuden konsolin alkutaipaleet eivät ole samanlaista voittokulkua verrattuna isoveljeensä, mutta toisaalta hitaampi startti ei aiheuta nopeaa äkkijarrutusta liiankin hyvälle alulle.
Uusia pelejä tuli kuitenkin pelattua noin kourallinen määrä, joten tässä ne parhaimmat.

3. Ghost of Yōtei

Paluu kaukaiseen itään uudella päähahmolla ja sijainnilla oli ihan virkistävä tuulahdus Ghost of Tsushiman seuraajalle. Vaikka turhankin perinteinen kostotarina ei vedä vertoja ekan pelin samurain kunnian ja aaveen persoonan vastakkainasettelulle, en silti kaivannut suoraa jatko-osaa Jin Sakain tarinalle, joka saatettiin Tsushimassa jo hyvään päätökseen. Uuden päähahmo Atsun kostoretki oli mukava avoimen pelimaailman seikkailu, jossa riitti paljon lääniä tutkittavaksi ja pelin combat tuntui sopivan haastavalta verrattuna samoilla teemoilla ratsastavaan Assassin’s Creed Shadowsiin, joka oli vain tyhjänpäiväistä grindaamista. Autenttinen ja elävä pelimaailma veti myös paremmin puoleensa komeilla maisemilla ja hyvin tunnelmallisella ääniraidalla.

2. Donkey Kong Bananza

Donkey Kong koki melko kivisen startin omalla kohdallani.
Surkea aloituskenttä, uusien Bananza-voimien vähyys pelin alkupuolella, sekä painava väsymys banaanien jatkuvaan keräämiseen saivat minut jo kyllästymään peliin ennen sen puoltaväliä. Tartuin uudestaan ohjaimeen vasta loppuvuodesta ja huomasin että pelihän parani mitä pidemmälle siinä eteni. Uusia Bananza-voimia alkoi tulla melkoisella tykityksellä, sekä hoksasin että turhanpäiväinen kaivautuminen oli vain ajan tuhlausta ja aloin viimeinkin nauttia kenttien tutkimisesta.
Vaikka en päässytkään nauttimaan saman tekijätiimin kynästä olevan Super Mario Odysseyn kaltaisesta loikinnasta, tarjosi Donkey Kong Bananza suuren ja värikkään seikkailun, jossa riitti löytämisen riemua ja monipuolisia kenttiä.

1. Clair Obscur: Expedition 33

“Typerä ja epämyyvä nimi” oli ensimmäinen ajatus tästä pelistä, kun näin sen tulevien pelijulkaisujen listalla. En myöskään pidä säännöllistä Xbox Game Pass -tilausta päällä, joten peli tuli koettua vasta loppuvuodesta sen yllättävien suosionosoituksien kannustamana. Ja olihan se oikein mainio peli!
Hyvin mielenkiintoinen asetelma ja kiinnostavat hahmot kannustivat minua selvittämään pelimaailman salaisuudet, ja oikein tyydyttävä vuoropohjainen combat piti minut varpaillaan haastavissa yhteenotoissa. Risuja täytyy kuitenkin antaa karttojen puutteesta luolastoissa ja heikosta peliprosessin seurannasta, mikä ei kannustanut minua tutkimaan kaikkia pelin sivupolkuja…ainakaan vielä.
Tästä huolimatta mukaansatempaava tarina ja visuaalinen kerronta, tyydyttävä combat, sekä upeat musiikit nostivat tämän vuoden ykköspelikseni.

Hazuki_exe:n valinnat

Joka vuosi se tulee sanottua, mutta onpahan taas kyllä ollut sellainen pelivuosi ettei mitään tolkkua. Laadukkaita pelejä tulee kuin sieniä sateella vaikka peliala itsessään koittaa vieläkin kaikin voimin tuhota itse itsensä. Erona vanhaan on toki se, että indiepuoli on alkanut oikeasti nousemaan arvoon arvaamattomaan kun isommat tahot vuorostaan vain tekevät niitä turvallisia jatko-osia tai koittavat haastaa Fortniten kukin vuorollaan, siinä toki jatkuvasti epäonnistuen. Uutta konsoliakin päästiin hypistelemään Switch 2:n muodossa ja vaikka se tähän mennessä tavallaan ehkäpä vähän jopa onkin ollut pettymys (laite siis on kyllä kaikkea sitä mitä se lupasikin olla mutta vuosien odottelun jälkeen vain toivoi enemmän), niin silti uusi konsoli on aina uusi konsoli ja Nintendon myyntidatassahan tämä ei siis ole juurikaan näkynyt joten mikä minä olen tässä ulisemaan. Uusien laitteiden tulva ei ole myöskään päättymässä kun Valven uudet aluevaltaukset lähtevät pikkuhiljaa rullaamaan. Varsin hyvästä pelivuodestaan huolimatta Microsoftillakin puhaltavat pelipuolella muutoksen tuulet, kun laitteet ei vaan käy kaupaksi ja viimeistään Game Passin rajun hinnankorotuksen kohdalla jokainen joutui oikeasti syvästi miettimään oliko Xboxin taru pikkuhiljaa tässä?
Sonylla vuorostaan on lähes kaikki GaaS-projektit saaneet kirveestä, ja sitä myötä edes niitä perinteisiä kolmannen persoonan cinemaattisia walk&talk-pelejäkään ei ole mahtunut vuoteen kuin kourallinen. Jänniä ovat siis ajat pelialalla olleet ja vielä jännempiä ne tulevat jatkossa olemaan.
Mutta kaiken kaikkiaan on kyllä hienoa aikaa olla pelaaja koska kaikille sentään löytyy varmasti jotakin.
Tänäkään vuonna en valitettavasti ehtinyt pelaamaan kaikkea mitä olisin halunnut joten kuka tietää ovatko nämä kolme valintaa oikeasti ne vuoden parhaat pelit, mutta nämä ovat ainakin ne joita minä ehdin ja halusin aikataulun puitteissa heti pelata.

3. Dispatch

Enpä olisi osannut arvata kuinka loppumetreillä tämä tapaus ehtikään vielä nousta omalle GOTY-listalleni. Enpä olisi myöskään osannut arvata että Telltale -tyylinen videopeli (painotus sanalla video) vielä iskisi näinkin kovaa vuonna 2025, mutta kun kyseessä on AdHoc Studion oma IP jolla voivat tehdä mitä vaan haluavat, ja kun kyseessä on vieläpä supersankareiden ympärille rakennettu kyhäelmä, niin kyllähän sellainen vaan tuppaa itseeni uppoamaan vaikka sitä kuinka haluaisikaan uskotella muuta.
Pelillinen antihan Dispatchissä on toki pääosin varsin perinteistä “tee valintoja joilla on väliä ja katso videota” -tasoista löhöilyä, mutta kun nyt kerrankin oikeasti jokainen vastaus tuntuu oikeasti siltä, että sillä on aivan tolkuttoman paljon painoarvoa, niin pakkohan sellaista on arvostaa. Pelissä toki toimitaan myös pelin otsikon mukaisesti aspassa työnohjaajana supersankareille, pyrkien valitsemaan oikeat henkilöt oikeisiin töihin, pitäen myös samalla silmällä sitä että resurssit riittävät koko työpäivän tarpeisiin.

Mutta se koko pelin suola on sen ulkoasu, tarinankerronta ja ennen kaikkea ne hahmot. Näillä sarakkeilla on peli on onnistunut aivan huikealla tavalla ja ensimmäisten pelihetkien kohdalla en edes tajunnut pelaavani videopeliä koska visuaalinen anti oli vaan niin äärimmäisen upeaa. Tarinankerronta vuorostaan on jo pelkällä yhdellä pelikierroksella erittäin viihdyttävää katseltavaa ja on suorastaan häkellyttävää ajatella että pelin voi pelata vielä useammalla tyystin eri tavalla saaden täysin erilaisen kokemuksen. Hahmot vuorostaan ovat varsin uskottavia karikatyyrejä, mutta kuitenkin todella luonnollisia kaikessa hölmöydessään.
Huikaiseva tapaus kaiken kaikkiaan ja jatkoakin on ilmeisesti suunnitteilla joten sitä odotellessa.

2. Blue Prince

Harva peli oikeasti jää näin pahasti asumaan “vuokravapaasti” pään sisälle läpipeluunsa jälkeen. Blue Princessähän kupletin juoni on sattumanvaraisuuden manipulointiin pohjautuva roguelite-puzzleilu, jossa tarkoituksena on päästä mystisen joka päivä pohjapiirustustaan vaihtavan kartanon salaiseen huoneeseen 46.
Tarinallisestihan peli on yhtä hölynpölyä joka kuvittelee itsestään aivan liikoja, mutta sitä on kuitenkin ihan viihdyttävä seurata. Asia joka sitten tämän pelin erottaa muista, on juurikin sen tyylipuhdas arvaamattomuus. Joskus peli vaan päättää että tällä kierroksella pelaaja ei saa aikaiseksi yhtään mitään, mutta silti jokaisessa pelikierroksessa pelin kujeet tietävä pelaaja pystyy kyllä tarvittaessa shakkimaiseen tyyliin vastaamaan pelin asettamiin aluksi lähes mahdottomilta tuntuviin haasteisiin. Peli myöskin siis pohjautuu täysin siihen, että pelaajan pitää itse oppia miten kartanon logiikka toimii ja mitä missäkin tekemällä vaikuttaa mihinkin ja milloinkin.
Loppujen lopuksi Blue Prince on todella yksinkertainen videopeli, mutta silti siitä löytyy syvyyttä aivan järisyttävän paljon ja monesti onkin käynyt mielessä että kartanoon pitäisi palata vielä kerran selvittämään ne loputkin sen syövereissä olevat mysteerit.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Sinällään on todella jännä kuinka näinkin laadukkaana ja monipuolisena pelivuotena on oikeasti olemassa se yksi muita vaan äärimmäisesti kirkkaampi teos.
Pelimedioita selaaville ei varmastikaan tule yllätyksenä pelin järin iso suosio, mutta on täysin ymmärrettävää että peliä pelaamattomille saattaisi nousta hieman kysymyksiä että miten ihmeessä juurikin tämä yksi, osittain jopa vanhanaikainen peli on voinut nousta täysin puskista lähes koko pelimaailman kirkkaimmalle paikalle?
Minä voin toki yrittää avata tätä, mutta oikea ratkaisuhan tähän tietenkin olisi vaan se, että vain lähdette ilman ennakkotietoja pelaamaan peliä ja jos ette vielä senkään jälkeen ymmärrä, niin sitten en osaa auttaa ongelmienne kanssa.
Mutta se miksi Clair Obscur Expedition 33 on minulle vuoden peli on se, että se on käytännössä lähes täydellinen videopeli.
Se tekee oikeasti lähes kaiken oikein. Se onnistuu olemaan perinteinen, mutta moderni. Se on vuoropohjainen JRPG, mutta se on kuitenkin oma juttunsa eikä takerru genreensä kuin takiainen, vaan pyrkii myös pumppaamaan uutta verta genrensä sisälle.
Sen mekaniikat ovat monipuoliset ja todella moniin erilaisiin pelityyleihin taipuvat.
Se haastaa pelaajansa, mutta antaa myös siimaa tarvittaessa niille joille genre ei ole niin tuttu. Se onnistuu tarinallisesti säväyttämään useampaan otteeseen ja sen prologi on käsi sydämellä sanottuna paras mitä missään videopelissä on koskaan nähty. Sen maailma on monipuolinen, elävä ja kaikessa outoudessaan uskottava.
Se on visuaalisesti unenomaisen uskomattoman upea.
Sen musiikkipuoli haastaa laadullaan jopa Nobuo Uematsun.
Sen hahmot ovat tykättäviä, muistettavia sekä omia persooniaan.
Ihan tällainen pieni listaus pelissä mallillaan olevista asioista.

Expedition 33 ei kuitenkaan ole täydellinen, koska mikään oikeasti täydellinen peli ei ole. Sen valikot ovat hieman vaikeasti ymmärrettäviä ja se ei oikein pidä kirjaa siitä missä paikoissa on tullut jo vierailtua tai että onko näissä vierailluissa paikoissa tullut jo tehtyä kaikki mikä tehtävissä on? Nämä ovat kuitenkin marginaalisen pieniä vikoja massiivisen suuressa onnistumisessa. Clair Obscur Expedition 33 on peli joka onnistui antamaan minulle taas mahdollisuuden kokea se sama tunne minkä Final Fantasy VII ja Chrono Trigger antoivat lapsuudessa niitä ensimmäistä kertaa pelatessa.
Se oikeasti muuttaa pelaajansa maailmankuvaa ja kun sen kuvan ytimessä on meille kaikille varmasti jollain muotoa tuttu menetyksestä ylitse pääseminen, niin se on vaan jotain aitoa ja kaunista. Clair Obscur: Expedition 33 on peli joka on ottanut oppia aiemmin sille polkuja tehneiltä klassikoilta, ja joka tulee olemaan majakka sitä seuraaville vielä pitkään, “for those who come after” kuten varmaan tiedättekin.

Lionheadin valinnat

3. Cronos: The New Dawn

Aikana kun Dead Spacen, Bioshockin ja vaikkapa Singularityn kaltaiset yksinpelattavat pelotteluräiskyttelyt ovat kuopattu, ja tilalla on lähinnä kolmen pennin hupia, on ilo nähdä jotain edes vähän näiden mainittujen pelien kaltaista tavaraa isoilla tuotantoarvoilla kuorrutettuna. Peli saattaa pikkuisen mennä hyppysäikyttelyn puolelle, mutta sitä varten apuvälinekeskuksissa on myynnissä aikuisten vaippoja.

2. Drop Duchy

Vihaan Tetristä, mutta kaupunkien rakentelu on kivaa.
Näitä kahta asiaa kun paukuttaa yhteen kuin vierasta sikaa niin mikä voisi mennä pieleen?
Drop Duchy laadun perusteella ei oikein mikään.
Hieman suolaista toki maksaa neljän euron sopuisaa hintaa sisällöstä (pelin sisäiset kansat) peliin minkä normaali myyntihinta ole kuin viitisentoista euroa, mutta kun vaan on pakko.

1. ARC Raiders

Vuoden kovin moninpelattava ihmiskoe.
Tarpeeksi kasuaali omaksua mutta pelistä löytyy sen verran syvyyttä että pelattavaa riittää moniksi illoiksi.
Peli opettaa myös että kaikki on katoavaista, niin edellisen kierroksen saamasi lootit kuin myös aika ja nuoruus.

Hakalan valinnat

3. Death Stranding 2: On The Beach

”V***u tämä on outo peli” sanoi vaimo kun pari iltaa seurasi vieressä pelin etenemistä. Hetkeä aiemmin tämä oli nähnyt täysin puskista tulevan musikaaliesityksen ja kommentin aikana oli käynnissä kaksintaistelu kitaroita revitellen valtavan vauvan katsoessa vieressä ja taustalla oli käynnissä mechataistelu. Itse hämmästelin tapahtumia hymyssä suin ja ajattelin mielessäni ”voi sitä Kojimaa”. Hideo on selvästi saanut lisätä peliin kaiken mitä mieleensä on juolahtanut ja siitä huolimatta saanut aikaiseksi pelin, jonka tarina on ymmärrettävä ja yllättävän helposti seurattava. Toki läpäisyn jälkeen käytin yhden illan lorevideoiden parissa joista sain vahvistuksen, että olin kuin olinkin pysynyt alusta loppuun asti tarinassa mukana ja olin jokaisen nyanssin ymmärtänyt.
Itse pelaaminen on mennyt selvästi toiminnallisempaan suuntaan sitten ensimmäisen pelin ja itselleni tämä toimi mainiosti. En tiedä olisinko jaksanut pelata peliä loppuun asti jos itse pelaaminen olisi ollut vain lisää ensimmäistä osaa (joka sekin on omana kokonaisuutenaan erittäin mainio peli) joten lisätty toiminta ja koko aiempaa tasaisempi pelimaailma jonka ansiosta pystyt siirtymään ajoneuvoilla nopeasti paikasta toiseen piti huolen siitä, että peli toimi hyvin sekä lyhyissä että pidemmissä pelisessioissa.

Hideo sai jälleen tiristettyä itsestäni liikutuksen kyyneleen vaikka yritin kaikkien nettikiusaajien kommenttien saastuttamana pitää mieleni skeptisenä ja Kojimaa vihaavana. Lisää vapaana temmeltävää Kojimaa kiitos!
En malta odottaa millaisia juonenkäänteitä kolmas osa tulee pitämään sisällään.
Kept you waiting, huh?

2. Monster Hunter Wilds

Monster Hunter on aina kiehtonut ajatuksen tasolla.
3DS:llä yritin päästä neljänteen osaan sisälle, mutta tuolloin en lopulta ollut vielä henkisesti tarpeeksi kypsä ja tuo kokeilu jäi alkutekijöihinsä.
Vuodet kuluivat ja jokainen uusi osa tuli hankittua, mutta itse kokeilut jäivät aina pintapuolisiksi.
Lopulta kun Wildsin julkaisupäivä alkoi lähestyä, koin valaistuksen ja päätin, että nyt on se hetki kun tahdon aidosti uppoutua pelisarjan pariin.

Wilds oli juuri sitä mitä olen aina kuvitellut Monster Hunterin olevan.
Valitse itseäsi miellyttävä aselaji, tapa hirviö lootin vuoksi, palaa hubiin ja katso saatko päivitettyä asetta tai armoreita.
Internet sanoo, että Wilds on tehnyt kaikesta tuosta liian helppoa ja nopeaa mutta ehkä juuri sen vuoksi koin tämän olleen itselleni täydellinen ensimmäinen kunnollinen Monster Hunter-kokemus. Lähes jokaisen taistelun jälkeen saat luotua tai päivitettyä jotain jota tekee mieli lähteä saman tien kokeilemaan seuraavaan taisteluun joten mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Sanoisin, että Wilds oli pelimäisin peli jota olen vuosikausiin pelannut. Tavallisesti pelaan jatkuvasti lähinnä tarinavetoisia pelejä joten Monster Hunter ei (kovasta yrityksestään huolimatta) varsinaisesti tähän genreen kuulunut ja tähän koukuttuminen oli harvinaisen hauskaa.

1. Clair Obscur: Expedition 33

Peli joka täytti ajatukset siinä mittakaavassa, että aloin pelin tapahtumista puhumaan jopa vaimolle jota en yleensä peliasioilla häiritse.
Ellei kyseessä ole jotain Pokémoniin tai Animal Crossingiin liittyvää.
Ensimmäisten taisteluiden aikana mietin, että riittääkö kärsivällisyyteni pelaamaan vuoropohjaisilla taisteluilla varustettua peliä joka on pilattu QTE-elementeillä että väistelyyn ja vastaiskuihin on saatu Dark Soulsmaista elementtiä. Pian kuitenkin hoksasin, että nämä QTE-väistelyt olivat sittenkin mieleeni, onhan vuosien varrella tullut hankittua Platinatrophyt useammasta Souls-pelistä.
Itse taistelusysteemi on myös niin äärettömästi muokattavissa erilaisten passiivisten ja aktiivisten taitojen myötä, että systeemistä saa varmasti jokainen irti niin paljon kuin vain tahtoo käyttää aikaa erilaisten ominaisuuksien tutkimiseen ja kokeiluun.

Expedition 33:n isoin juttu itselleni (ja asia joka jäi pyörimään päähän pelin sammuttua) oli kuitenkin sen tarina. Pelkästään pelikaupoista löytyvä takakannen juoniselostus kolahti itselleni sen verran kovasti, että teki mieli ottaa selvää millaisia juonikuvioita tekijät ovat keksineet. Pelihahmot ovat maailman fantasiaelementeistä huolimatta aidon ja maanläheisen tuntuisia. Hahmojen välillä on selvää historiaa jonka selvittämiseen ei käytetä tuntikausia terapiasessioilta tuntuvia keskusteluhetkiä vaan tämä jätetään itse pelaajan harteille huomioitavaksi. Tämä on virkistävää vaihtelua siihen, että hahmo kertoo ensimmäisellä tapaamisella miten hän muistaa toisen syöneen koulussa keksinsä lupaa pyytämättä ja riidan päätteeksi molemmat vannoivat olevansa ikuisia verivihollisia.
Mitään sen kummempaa en tarinasta tahdo kertoa mutta sen verran voisin vielä yhtä väestöryhmää huomioida, että pelistä löytyy erikseen oma LGBTQIA2S+-hahmo jalkafetissihenkilöille.

Osen valinnat

3. Like a Dragon Pirate Yakuza in Hawaii

Goro Majima sai viimeinkin täysin oman seikkailun ja vieläpä merirosvoteemalla.
Sarjan jo hyvin tuttuun kaavaan lisätään meritaistelut ja erillaiset ryöstelyt.
Sarjan faneille taattua herkkua.

2. Two Point Museum

Pelisarja on saanut jo kolmannen osan ja tällä kertaa museot ovat syynissä.
Pelattavuutta on hiottu entisestään ja mukaan on tuotu vielä erikoisempia haasteita ja mahdollisuuksia joilla parantaa milloin mitäkin museota.
Luultavasti helpoiten lähestyttävä sarjan peleistä vaikka syvyyttä on kaikista eniten.

1. Metroid Prime 4: Beyond

Onko sitten täysin sokeaa fanipoikailua vai mitä, mutta minulle Prime 4 maistui todella hyvin vaikka kyseessä on mahdollisesti oman sarjansa heikoin peli.
Tietysti kun kyseessä on sanapari Metroid ja Prime niin taso on järisyttävän kova joten heikoimmillaankin puhutaan laatutapauksesta.
Pelin isoin ongelma on turhat sivuhahmot jotka ovat kuitenkin todella pienessä osassa. Myös päävihollinen ja loppu jättävät paljonkin toivomisen varaa.
Puutteistaan huolimatta ikuisuusprojekti teki isoimman vaikutuksen vuonna 2025 läpäistyistä peleistä.

Nyt on PBCn vuoden 2025 GOTY palkinnot arvottu.
Onnea voittaneille.
Jos kuitenkin haluat kuulla listoille päätyneistä peleistä lisää, niin alla olevien linkkien kautta pääset suoraan kuuntelemaan kyseisistä peleistä tehtyjä Pelikerho jaksoja:
Monster Hunter Wilds
Clair Obscur: Expedition 33
Donkey Kong Bananza
Hollow Knight: Silksong
Battlefield 6
Ghost of Yōtei
Metroid Prime 4: Beyond (Tulossa)

Peliala päätti seurata yhtä kovimmista pelivuosista koskaan (2023), vetämällä paljon asioita likimain yhtä paljon perseelleen kuin nykyinen Suomen hallitus helvetin erinomaisine hallitusohjelmineen. Isot pomot saivat taas vuosibonarinsa samaan aikaan kun väkeä potkittiin kortistoon vasemmalta ja oikealta, Gamergate alkoi erinäisin tempauksin nostaa vuosien pienen breikin jälkeen taas rumaa päätään eikä sellaisia oikein megaluokan pelitapauksiakaan näkynyt kalenterivuoden aikana ilmestyvän kun Nintendo panttasi vielä yhden vuoden Switchin jatkajaa, Sonyn omat isot IP:t loistivat poissaolollaan ja Microsoft oli aivan totaalisen sekaisin.

Meidän pelaajien onneksi, löytyi julkaisukalenterista myös todellisia helmiä, ja tässä ovat ne vuoden 2024 ihan aikuisten oikeasti parhaat pelit, jotka ovat testanneet toimiviksi joukko maailman säkenöivimpiä pelaamisen asiantuntijoita… miksiköhän tässä noin lukee?

Teman valinnat

Vuosi 2024 uhkasi pahasti jäädä kohdallani uusien pelien suhteen välivuosimaiseksi. Viime vuoden tykittelystä ei ollut tietoakaan ja muutama todennäköinen huippupeli, kuten Luigi’s Mansion 2 HD, odottelee vielä peluuta. Loppuvuosi toi kuitenkin mukanaan muutaman herkkupalan listalleni.

3. Indiana Jones and the Great Circle

Jos totta puhutaan, ei Indy välttämättä pelinä ole se kaikkein omaperäisin tai hiotuin, mutta joskus sekin voi riittää. Se tärkein toimii: peli on erinomainen Indiana Jones -kokemus ja onnistuu tavoittamaan oikean hengen paremmin, kuin pari viimeistä tuotenimikkeen tiimoilta tehtyä elokuvaa. Sitä pelaa puutteistaankin huolimatta oikein mielellään ja kokonaisuus nousee lähes erinomaiselle tasolle.

2. Helldivers 2

Jos vuoden parhaan pelin valinta menisi jakoon pelkkien pelituntien perusteella, Helldivers 2 olisi helppo ykkönen.
Peli tuli elämääni täysin yllättäen ja vei mukanaan täysin muutamaksi kuukaudeksi.
Konsepti itsessään on tietysti vanha ja hyväksi todettu, mutta toteutus on mitä täydellisin ja runsaan, toimivan satiirin kuorruttama.
Niitä vihuja on vaan niin kiva kurmottaa ja tapoja siihen on annettu mukavan monipuolisesti.

Yksinkertaisesta kaavastaan huolimatta peli ei oikeastaan koskaan ala toistaa itseään liikaa, sillä aina voi kokeilla hieman erilaisia varusteita ja vaihtaa tarvittaessa täysin toisistaan poikkeavien vihollisfaktioiden välillä aina kun ötökät tai robotit rupeavat kyllästyttämään. Kehittäjä jaksaa myös päivittää ja uudistaa peliä säännöllisen epäsäännöllisesti, kannustaen takaisin sotimaan aina kun pelin on jo lähes kerennyt jättää taakseen.

1. Nine Sols

Se pakollinen metroidvania-valintani tälle vuodelle.
Niin vai että mikä Prince of Persia?
En ole koskaan kuullutkaan.
Sen sijaan listalleni nousee kirjaimellinen Made In Taiwan -statuksen yllättäjä Nine Sols, jonka ohitin olankohautuksella alkukesäisen PC-julkaisun aikaan.
Onneksi olin paremmin hereillä loppuvuodesta ja nappasin pelin pelattavaksi konsolijulkaisun aikoihin.

Peli alkoi ehkä hieman ristiriitaisilla mietteillä ja kaikessa näkyi aluksi pieni indie-peleille tyypillinen laadun heittelehtiminen.
Vaikka peli oli heti aluksi päällisin puolin äärettömän komea, en juurikaan pidä esimerkiksi perusvihollisten ulkonäöstä ja animointityylistä.
Osa ympäristöistä oli myös aluksi melko tylsiä, epätasaisia.
Peli kuitenkin kasvoi nopeasti aivan timanttiseksi, ei vähiten sen erinomaisen, Sekiro-vaikutteisen taistelusysteemin ansiosta.
Myös viholliset ja ympäristöt muuttuivat pian mielenkiintoisemmiksi. Parin tunnin alkukankeuden jälkeen huomasin nauttivani pelistä kuin muuan Hollow Knightista aikoinaan…
Nine Sols on ehdottomasti vuoden suosikkipelini, paras pelaamani Metroidvania aikoihin ja paras Sekiro sitten Sekiron.

Hazukin valinnat

Vuosi 2024 on ollut kyllä taas varsinainen pelivuosi. Siinä missä pelejä on tullut kuin sieniä sateella, ja laatua on puskenut esiin niin isojen kuin pienempienkin toimijoiden toimesta, on vastaavasti peliala kurittanut tekijöitään useamman eri tahon toimesta ja lukujen valossa voisikin helposti luulla, että vähintäänkin jokainen kehittämisestä vastaava henkilö olisi kerran saanut vuoden aikana kenkää. Ajat ovat toki kovat kaikilla muillakin, mutta on silti huolestuttavaa, kuinka vieläkään ei johtoportaissa oikein tunnuta ymmärtävän, että pelien kehitystyö on laajemmilta osin tiimityötä ja vaatii siis perinteisen rahankaatamisen sijaan myös aikaa siihen, että tiimistä oikeasti muodostuu tiimi ja että hommat lähtevät rullaamaan halutulla tavalla. Mutta eiköhän tämäkin jossain kohtaa korjaannu tavalla taikka toisella; Viimeistään sitten maailmanloppuun, jos ei muuten.
Mutta niin videopelit… ne on olleet hyviä ja niiden monipuolisuudesta ja laadusta varmasti kertoo myös meidän jokaisen erittelemät listaukset.
Siinä missä on huono aika olla kehittäjä, niin on vastavuoroisesti erittäin hyvä aika olla pelaaja.

3. Tekken 8

Uusi Tekken on aina odotetuimpien pelieni kärjessä ja niin oli tänäkin vuonna.
Voisi myös sanoa, että odotus todellakin palkittiin, kun Tekken 8 paukahti markkinoille ja tällä kertaa jopa ihan täytenä pakettina heti julkaisussa.
Pelattavaa piisasi yllin kyllin niin yksinpelaajalle kuin myös tottakai netissä sekä kotikulmilla kavereita mättävälle pelaajalle ja mikä tärkeintä, niin se itse core-gameplay on vain jatkanut paranemistaan.
Bamcolla on selvästikin napattu rusinat pois pullasta ja tilalle tuotu suklaahippuja, kun perustappelu on pysynyt aikalailla samana, mutta painopiste on muuttunut aggressiivisempaa pelitapaa suosivammaksi joka tietenkin lämmittää itseäni pelaajana sekä katselijana.

Pelin ainoa heikohko piirre on sen soundtrack joka painottaa hieman liiankin kanssa vanhojen biisien suosimiseen, eikä näin ollen omaa oikein omaa identiteettiään, mutta muutoin Tekken 8 on vaan Tekken isompana, ärhäkkäämpänä ja parempana kuin koskaan.

2. Black Myth: Wukong

On sitten mitä mieltä tahansa pelin taustoista vaikuttavista tekijöistä saatikka säälittävästä anti-woke -väestä, niin fakta on että Black Myth: Wukong (kaverien kesken ”Apinapeli”) on aivan tautisen kova videopeli. Vaikka se onkin tavallaan vain perinteinen souls -pelejä ”apinoiva” tapaus, niin on siinä myös paljon omaansa.
Se on nimittäin enemmänkin jopa Souls-lite kuin varsinainen Souls -peli, koska pelin taistelut eivät ole läheskään yhtä staattisia ja jykeviä vaan meno muistuttaa enemmänkin perinteisiä toimintapelejä. Kuolemista ei myöskään enää erikseen pyritä rankaisemaan kerätyn lootin menettämisellä vaan peli antaa pelaajan jatkaa pelaamista täysin ilman tällaista ylimääräistä mielipahan luomista. Action-pohjaista taistelua avittavat myös peliin tuotu skilltree, jonka jokaisella osasella voi oikeasti vaikuttaa omaan pelityyliinsä vaikka pelaajalla onkin vaan käytettävissä yksi ja ainoa ase. Monipuoliset ja vaihdettavat kyvyt eivät toki tavallaan juurikaan juhli omaperäisyydellään, mutta itse pelissä ne toimivat enemmän kuin hyvin ja luovat juurikin sitä haluttua monipuolisuutta ja syvyyttä itse pelattavuuteen. Pelin kenttärakenne on myös varsin perinteinen ytimeltään, mutta se niiden laajuus onkin sitten aivan toiselta planeetalta. Kentissä on niin paljon tutkittavaa ja nähtävää, että välillä niiden koko saa jopa ihan kauhistumaan.
Tämän voisi myös kuvitella haittaavan itse peliä, mutta nämä alueet eivät kuitenkaan ole vain tyhjiä aromaita, niin siitä ei pääse erityisemmin syntymään ongelmaa.

Pelin heikkoudet ovatkin sitten valitettavasti itse tarinan kerronnassa. Wukong kuitenkin pohjautuu Kiinan Journey to the West kansanperinneteokseen, josta on moni muukin media ammentanut paloja vuosien saatossa, mutta Wukong tekee sen vielä syväluotaavammin ja se osittain onkin myös sen isoin ongelma.
Tarinan eri vaiheita ei-tietävänä voikin löytää itsensä usein erittäin hukasta, kun peli vähän kuin olettaa että kaikkihan tämän tarinan pääpiirteet jo tietävät.
Asiaa ei myöskään auta pelin hyvin autenttinen käännöstyö, joka saa välillä lauserakenteillaan pelaajan pään niin pyörälle ettei siitä tahdo oikein jäädä mitään mieleen.
Teknisesti peli on toki osittainen mestariteos ja todellinen taidonnäyte, mutta samalla hieman liiankin vaativa tapaus koska vaikka peli onkin nätti kuin sika pienenä, niin ei se silmä karkki silti ihan oikeuta sitä, miten peli pyörii kaikilla alle 3000€ laitekokonaisuuksilla.
Kaiken kaikkiaan Musta Myytti on kuitenkin erittäin hyvä sekä viihdyttävä videopeli, vaikka ei välttämättä mikään innovaatioiden suurin tähdenlento.

1. Balatro

Videopeleissä on parasta niiden monipuolisuus.
Ne voivat kertoa tarinoita arkisista kuin myös täysin utopistisista asioista.
Niiden avulla voidaan käsitellä menetystä ja kuolemaa kuin myös elämän pieniä iloja, tavoitteiden saavutusta ja ystävyyttä.
Niissä voi pelaaja olla kuka tahansa ja tehdä mitä tahansa.
Tai sitten peli voi olla puhdas korttipeli perinteiselle korttipakalla lisätwistein varustettuna.
Balatro on äärimmäisen kova esimerkki siitä, että laadukas videopeli ei tarvitse taakseen lukuisia kehittäjiä, pohjatonta rahasäiliötä, vuosien markkinointia, ei huipputeknologiaa eikä edes superinnovaatiota. Joskus vaan riittää yksinkertaisesti se, että pelin ydinidea on äärimmäisen nerokas ja koukuttava ja että sen ympärille on osattu kasata juuri sopivista palikoista juuri oikeankokoinen videopeli.

Balatrossa parasta on ehdottomasti juuri se, että sitä voi pelata kuka tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa ja kuinka siihen on helppo päästä sisään ja vaikea päästää irti.
Peli osaa olla myös ääreensä haastava ja välillä jopa RNG-jumalten takia aivan mahdoton, mutta ei siltikään niin ärsyttävä, että se söisi peli-iloa.
Balatro on yksinkertaisesti vaan huikea videopeli.

Drifun valinnat

3. S.T.A.L.K.E.R. 2: Heart of Chernobyl

Vuoden kolmanneksi paras peli on ongelmistaan huolimatta Stalkerin vuosikausia odotettu jatko-osa, joka tuo klassikkopelisarjan onnistuneesti nykypäivään.
Kunhan vaikeustason lyö tappiin niin tarjolla on sitä vanhaa kunnon Stalker-menoa, jossa hengestään pääsee ennen kuin ehtii kissaa sanoa, mutta sama tietenkin pätee myös vihollisiin.
Tämä tekee viholliskohtaamisista mukavan jännittäviä, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemättömiä.
Kun ottaa huomioon pelin kehitysongelmien syyn, on Stalker 2:n pienet kauneusvirheet helppo antaa anteeksi.
Zonessa seikkailu on kokemus jo nyt.

2. Metaphor: ReFantazio

Atlus ei poikkea paljoa tutulta Persona-reitiltään Metaphorissa, mutta uutta ja vanhaa yhdistetään kuitenkin erittäin pätevästi.
Personasta hahmonkehitystä on muutettu paljon vapaammaksi, mikä tekee hankalampien bossien haastamisesta astetta mielenkiintoisempaa.
Kun vaihdettavana ei olekaan enää vain päähahmon Persona, vaan koko hahmokaartia pääsee muokkaamaan mielensä mukaan, voi tiimin hioa täydellisen sopivaksi juuri jokaista tappelua varten. Tarvetta tälle ei toki lähes koskaan ole, mutta sen mahdollisuus on kuitenkin arvostettavaa.
Pelin visuaalinen ilme on myös mitä parhainta ja iso plussa tässä minimalistisen UI-designin maailmassa.

1. Balatro

Pelivuoden 2024 freesein tapaus saapui ketään yllättämättä isojen studioiden sijaan yksittäiseltä indie-kehittäjältä.
LocalThunkin Balatro addiktoi heti ensimmäisestä pelikerrasta alkaen ja juuri sopivaan tahtiin koveneva vaikeustaso pitää koukussa pitkään.
Korttien ja jokerien kombottamisen oppii nopeasti, mutta parhaiden yhdistelmien löytäminen ja saavuttaminen vie aikansa.
Samankaltaista helmeä saattaa olla turha odottaa ihan pian, mutta Balatro on kuitenkin selvä merkki siitä, että elämme indie-pelien kulta-aikaa.

Tootsin valinnat

2024 ei ehkä löydy parhaiden pelivuosien listalta, mutta kyllä sitä tällaisen pikkulistan täyttää.
Lisärit ja remaket menettävät pisteitä täysin uusiin peleihin verrattuna, joten sori Persona 3 Reload ja Elden Ring Shadow of the Erdtree, koska ihan vaan laatua tuijottamalla ne saattaisi seuraavalta listalta löytyä.

3. Indiana Jones and the Great Circle

”Intiaani Joonaksen” uusi seikkailu puhdistaa paskan viidennen elokuvan maun suusta erittäin tehokkaasti.
Machine Games ei ole viisaasti lähtenyt jäljittelemään pelimaailman aikaisempia Indiana Jones -pelejä, vaan ottanut enemmän mallia Eidos Montréalin Deus Ex -peleistä sekä Arkanen hienoista Dishonoredeista. Indy seikkailee pienissä hubimaailmoissa, joissa kaikkialle pääsee usealla eri tavalla ja jossa jokainen tila tuntuu uudelta pieneltä mysteeriltä.

Räiskintäpelinä peli on kuitenkin kohtuu keskinkertainen, joka on varmasti tarkoituksellinen keino ohjata pelaajaa hiippailemaan ja mäiskimään Suomenkin politiikassa kovassa huudossa olevia nasuja nyrkeillä. Peli menettää viehätystään toisella puoliskolla ja on muutenkin ylipitkä, mutta Vatikaanissa seikkailua voi suositella varauksetta kaikille hyvien pelien ystäville.

2. Metaphor: ReFantazio

Metaphor on jatkoa Persona 5:lle, mutta tällä kertaa lukio on vaihtunut perinteisempään JRPG-elementeillä kuorrutettuun keskiaikafantasiamaailmaan.
Vuoropohjainen taistelu on myös hieman erilaista, koska tällä kertaa pelaaja voi valita jokaiselle hahmolle mieleisensä jobin.
Mitään älyttömän syvällistä ei systeemiltä kannata odottaa, mutta se pysyy mielenkiintoisena pelin vajaan 70 tunnin pituuden ajan.

Persona-sarjan tyyliin pääpaino on kuitenkin toverien kanssa hengaamisessa, olkoonkin että tällä kertaa teinityttöjen kanssa treffailu on jätetty pois.
Tarina on (yllätys yllätys) selkeä metafora poliittisten ääriliikkeiden nousulle, eikä peli yritä Ubisoftille tutussa united smile -hengessä olla kaikille kiltti.
Suosittelen kaikille, joille Persona 5 maistui ja jotka haluavat jotain oikeasti uutta.

1. Final Fantasy VII Rebirth

“Mutta Tootsi! Eikö remake-pelien pitäny saaha miinuspisteitä?!?”
No joo, mutta FFVII Rebirth on silti vuoden paras peli ja sillä piste.
Final Fantasy VII:n maailma on käännetty moderniksi avoimeksi maailmaksi erittäin onnistuneesti ja kun tämä yhdistetään Remakessa esiteltyihin parhaisiin moderneihin JRPG-mekaniikkoihin niin lopputulos on ikimuistoinen.
Rebirth on ennen kaikkea tunnelmallaan erottuva teos.

Peli näyttää ja kuulostaa mahtavalta, hahmot ovat kaikessa animemaisuudessaan viihdyttäviä, eikä huonot vitsit vie painoa tarinan vakavammilta hetkiltä.
Kritiikkinä voi sanoa, että päätarinan osalta alkuperäisen FFVII:n juonesta eroavat hetket olisi voinut jättää väliin, ellei niille tule jotakin mahtavaa tarkoitusta sarjan kolmannessa osassa.
Joka tapauksessa kyseessä on ns. must-play kaikille alkuperäisen ystäville.

NK:n valinnat

Pelivuosi 2024 oli jotenkin kummallinen. Monta vuotta on nyt menty perätysten siten, että vuodessa ilmestyy ainakin yksi tai kaksi omissa mieltymyksissäni S-tierin peliä, jotka tietää jo ennen niiden ilmestymistä päätyvän GOTY-listalleni. Ja sinne ne ovatkin päätyneet. Tänä vuonna ei kuitenkaan ole ennakkohypeissä ollut mitään sellaisia messiaspelejä joita on odottanut vuosia kuin kuuta nousevaa, joten voitaneen sanoa reiluuden nimissä että kaikki pelit lähtivät samalta viivalta kilpailemaan allekirjoittaneen suosiosta.
Luigi’s Mansion 2 HD ei valitettavasti päässyt kärkikolmikkoon mutta onko siihen syynä oma ”ei uusioversioita GOTY-listoille” -sääntöni vai tämän todella tarpeellisen uusiojulkaisun lopullinen laatu?
Mene ja tiedä kuten edesmennyt selostajalegenda aina samettisella äänellään sanoi mutta se Tapsasta, tässä tulee tämän vuoden parhaat kolme peliä.

3. Pokémon Trading Card Game Pocket

Joku voisi luulla että pelivuosi oli jotenkin huono kun enimmäkseen rahastamisella elävä mobiilipeli pääsee mainituksi tällaisessa listauksessa, mutta niin se vain oli itselleen myönnettävä että virtuaalikorttipeli osoittautui yhdeksi tänä vuonna eniten omaan makuhermoon osuneista pelitapauksista.
Homma alkoi leikkimielisellä latauksella, jossa tarkoitus oli vain testailla pelin pakkarepäisymekaniikkaa, eli siis asiaa joka oli pelin ennakkomatskuissa hassulla tavalla kiinnittänyt suurimman huomioni. Tästä sitten muutamia pakkoja avattuani (mekaniikka on juuri niin tyydyttävän tuntuinen ja kuuloinen kuin ounastelinkin by the way), huomasinkin että taskuhirviöitä on kertynyt sen verran kiva määrä, että jatketaanpa availua niin kauan kun ilmaiseksi hupia vielä riittää.
Mukana oli lapsuudesta tuttuja kortteja, kuin myös aivan uusia lappuja, joiden visuaalinen anti miellytti harjaantunutta Pokémon-silmääni.
Pelissä aukesi koko ajan siellä ja täällä jotain pientä bonaria jolla sai taas avattua lisää pakkoja, ja kohta sitä huomasikin jo olevansa ihan koukussa peliin.
Tästä oli vielä matkaa online-taistoihin, jotka noudattavat oikean elämän TCG-sääntöjä, joskin erittäin paljon kasualisoituna.
On viikottaisia ja kuukausittaisia eventtejä, lisää kortteja on luvassa tasaisin sisältöpäivityksin, on korttien vaihtelua kaverilistalaisten kanssa, ja parasta on se että pelistä voi nauttia laittamatta siihen penniäkään kiinni.

Pokémonin mobiilikorttipeli on itselleni vuoden ylivoimaisesti kovin yllättäjä, ja se näyttää uhkaavasti olevan myös kohtapuoliin eniten koskaan pelaamani mobiilipeli.
Toimivaa ja koukuttavaa matalan kynnyksen hupia. Juuri sellaista mitä mobiilipelin pitääkin olla.
Eikä ole muuten edes sovelluksensisäisiä mainoksia joten suuret lisäpisteet tekijätiimille tästä.

2. Prince of Persia – The Lost Crown

Keski-ikäinen Prince of Persia -videopelinimike oli monen monta vuotta limbossa.
IP:n omistava Ubisoft tehtailee nykyään pahempaa vuosipäivityspaskaa mitä EA on ikinä tehnyt, ja ainoa vähänkään Persian kruununperijästä muistuttava asia oli monen vuoden ajan Sands of Timen uusioversio, joka on kaikessa kehityshelvetissään muuttunut enemmänkin epähauskan meemin asemaan.
Viime vuoden kesällä saatiin kuitenkin kokea pienimuotoinen ylläri, kun Ubisoft julkisti upouuden Prince of Persia -pelin olevan jo pitkällä kehityksessä, ja mikä herkullisinta, olisi peli 2D-metroidvania. Pieniä epäilyksiä oli kuitenkin koko ajan peliä kohtaan sillä Ubisoft jos kuka onnistuisi kyllä täysin pissimään herkullisimmatkin premissit, mutta hieman ennen pelin julkaisua kun pääsi kokeilemaan pelin demoa, se oli menoa sen jälkeen.

Uusin Prince of Persia laittaa täpän kaikkiin laadukkaan metroidvanian bokseihin, ja samalla se tuo myös paljon omia mausteitaan genreen.
Pelin taistelumekaniikat ovat kuin laadukkaissa tappelupeleissä konsanaan, ja loppupuolen tasoloikkapuzzleiluhaasteet saavat solmuun niin sormet kuin aivonystyrätkin.
Pomotaistelut ovat kahdesta käytössä olevasta ulottuvuudestaan huolimatta kekseliäitä ja visuaalisesti hienoja, ja pelin juonikin osaa tarjota pari hienoa kierrepalloa joita ei oikein odottaisi tämän genren edustajalta.

1. Unicorn Overlord

Ei ole mikään salaisuus että nautin suuresti TRPG-peleistä.
Vanhana Ogre Battle -veteraanina voin sanoa myös nauttivani erittäin paljon TRPG:n sisargenrestä SRPG:stä (Strategy Role-Playing Game), jonka edustajat on kuitenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta laskettavissa parin käden sormilla, ja nekin kädet kuuluvat T-Rexille.
Visuaalisen näyttävyyden mestaripelitalona tunnettu VanillaWare, päätti kuitenkin kaikessa hienoudessaan palkita meidät genren fanit tällä hienolla nimikkeellä, joka lyö sen tason kunnarin että se jättää sysää Ogre Battlet tyylillä pois genren ylivaltiaan paikalta.

Unicorn Overlord ei ole missään nimessä peli kaikille.
Se on täynnä numero- ja stattimanagerointia, piinkovaa haastetta ja lukuisten hahmojensa vuoksi pelin tarina voi tuntua hieman vaikeasti seurattavalta.
Jos pelille kuitenkin antaa mahdollisuuden, se vie takuuvarmasti sydämen.
Pelin perusmekaniikat ovat jo yksinään sellaisia, että niiden pariin saa upotettua pelin lähemmäs sataa menevästä pelikellosta useita kymmeniä tunteja, ja jos ei pääjuoni jostain syystä nappaa, on pelimaailma ahdettu täyteen kaikenlaista lisätekemistä, joka pitää pelaajan kuin pelaajan viihtyneenä tuntikaupalla.
Unicorn Overlord on Atlus-pelitalon käsittämättömän kovan pelivuoden ehkä se vähiten parrasvaloissa viihtyvä tapaus, mutta minun silmissäni se on vuoden 2025 paras videopeli.

Osen valinnat

3. Clickolding

Klikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklikklik.
Muuta ei tästä hienosta tapauksesta tarvitse sanoa.

2. Stellar Blade

Ai tykkäät NieR-sarjasta ja olet myös perverssi? Tässä olisi siis peli sinulle!
Korealaiset sekoittivat onnistuneesti DmC:n nopeaa toimintaa ja Souls-pelien mekanismeja.
NieR: Automatasta on sitten varastettu juoni ja ulkoasu.
Hirveästi en jaksanut peliä hypetellä joten pelin kova laatu tuli itselle vastaan vuoden parhaana yllätyksenä kuin hyvä hanuri vasten verkkokalvoja konsanaan.

1. Like A Dragon: Infinite Wealth

Vaikka Yakuza-sarja on spin-offien takia kehittynyt melko lailla vuosittaiseksi sarjaksi, oli tässä ehditty jo neljä vuotta odotella Ichibanin paluuta.
Meno on edelleen taattua häröilyä ja kivenkovaa vuoropohjaista ropetusta.
Heikot valittaa ähkystä, voittajat nauttivat jokaisesta sekunnista.

Andzerxin valinnat

Jopas oli kummallinen pelivuosi. Pelialan puolelta kuului vain synkkiä uutisia ja päällä on vain odottava tunne.
Mikkis ja Sony toki ilahduttivat Indiana Jonesin ja Astro Botin kaltaisilla yllätyshiteillään, mutta muuten heidän tallissaan tuntui olevan hiljaista.
Nintendolle tämä oli melkoinen täytevuosi ennen tulevaa Switch 2:sta lukuisine uudelleenjulkaisuineen ja kokeellisilla prinsessa peleillään.
Uusia pelejä tuli kuitenkin jonkin verran pelattua tämän vuoden puolella, josta haluan nostaa ne itselleni hauskimmat tapaukset.

3. Tekken 8

Rautanyrkin kahdeksas tuleminen paikkasi seitsemännen osan epäkohtia tarjoamalla monipuolisempaa sisältöä yksinpelaajille viihdyttävän tarinatilan ja opettavaisen Arcade Questin muodossa, sekä verkkopelaajia muistettiin kattavilla moninpelitiloilla joissa vastustajia riittää tämän konsolisukupolven loppuun asti.
Sulavasti rullaavat taistelut hienoine animaatioineen, Heat-systeemin kaltaiset uudistukset ja värikäs hahmokaarti saivat meikäläisen pysymään visusti sohvan äärellä ja hyppäämään matsista seuraavaan.

2. Prince of Persia: The Lost Crown

Prince of Persia soveltuu täydellisesti Metroidvania-muottiin kinkkisellä tasoloikinnallaan ja tyydyttävällä combatillaan.
Ajan rikkoman vuoriston tutkiminen oli mukavaa puuhaa ja haastavat pomotaistelut pakottivat keskittymään pelaamiseen.
On sääli ettei peli onnistunut löytämään isoa yleisöä ja täyttämään Ubisoftin odotuksia.

1. Astro Bot

Hetkeen en ole kokenut näin puhdasta pelaamisen iloa kun aiemmin lähinnä teknologiademoista tutun Astro Botin täyspitkä seikkailu, sai leveän hymyn naamalle miltei joka kentän kohdalla. Poissa ovat ylipitkät välivideot, pakolliset kävelyosuudet, aseiden ja varusteiden pistekertoimet ja muu Sonyn yksinoikeuksista viime vuosina tuttu hevonpaska.
Ei, tässä on vain löyhä tarina + yksinkertainen päähahmo, ja pelaajan annetaan itse vapaasti tutkia pelin hienoja kenttiä ja niihin ympättyjä gimmickejä.

Tasoloikkien suurystävänä nautin pelin tarjoamasta keräilyfestistä, jota on väritetty vanhoilla tutuilla PlayStation-hahmoilla jotka kieltämättä saivat kaipaamaan niitä vanhoja hyviä aikoja. Kenties Sony voisi oppia jotain Concordin epäonnistumisesta ja Astro Botin hyvästä vastaanotosta tuomalla rakastettuja pelisarjoja takaisin.
Joka tapauksessa Astro Botin tähtihetki oli iso voitto tasoloikkafaneille.

Lionheadin valinnat

Sikälimikäli olisin perinteisesti kirjoittanut listaa samalla kun muu väki ruoskii vauhtia deadlinen häämöttäessä, lista voisi olla vähän erilaisempi.
Perustasoa parempi pelivuosi oli 2024 kun ”isot” nimikkeet ei ole viemässä kaikkea palstatilaa.

3. Palworld

Peppukipeiden Nintendo-fanipoikien lempilapsi, ja nämä tahot tuskin ovat edes peliä pelanneet.
Eihän se Switchillä edes pyörisi, joten ymmärrettäväähän tuo.
Harvoin sitä tulee enää pelejä ostettua kahteen kertaan mutta tästä tuli poikkeus.
PC-versiota tuli hakattua julkaisuikkunassa ja pleikkariversiota sitten loppuvuodesta.
Idyllistä mökkiä (lue: orjatehdasta) rakentaessa aika kuluu kuin siivillä.
Orjat jauhaa kamaa liukuhihnalta vain jotta pelaaja voi käydä kuolemassa aina uudestaan ja uudestaan.
Kerrassaan mukavaa grindiä jota voi harrastaa tunnin pari illassa, ainakin siihen saakka kunnes ragequit iskee kun otat vääränlaisen kopin jostain random tulipallosta.

2. Steamworld Heist 2

Vuoden yllättäjä.
Ensimmäisen osan jättämä kädenlämpöinen paskanmaku, oli edelleen suussa kun hyökkäsin toisen osan kimppuun.
Haastetta on edelleen joko sopivasti, tai perse edellä puuhun -tasoisesti joka on usein käytännössä se ainoa vaihtoehto, mutta kun hahmoluokkia ei enää sidota hahmoon vaan aseluokkaan, tekee tämä pieni viilaus pelikokemuksesta huomattavasti enemmän vaihtoehtoja antavan.
Jopa karttanäkymässäkin pääsee räiskimään ja etsimään aarteita.
Ei voi muuta kuin hattua nostaa ja ihmetellä miten tämä peli meni niin monen ”tosimieshooceepelaajan” tutkan alta.
Kai ihmiset vaan tykkää paskasta joka ei yllätä.

1. Warhammer 40 000: Space Marine 2

Vuoden kovin moninpeli pelissä jota kukaan ei odottanut?
Vaikka kampanja taputteli edellisen osan juonen siihen malliin että pelaajat voivat nukkua yönsä rauhassa, ja olihan se stoori näin emmentaalista nauttivana melkoinen matka, ei toki tarinan puolesta vaan ihan pelillisesti.
Tuntuma ja Warhammer 40k- maailma vaan vetää puoleensa.
Mutta se pelin isoin suola, moninpelipuoli, vaan edelleen kiskoo puoleensa vetämään ne kuuluisat ”vielä pari kierrosta”, ja vaikka omistuksesta löytyy myös vuoden isoin moninpelitapaus, Helldivers 2, palaan paljon mieluummin sotavasaroinnin maailmaan.

Cerkerin valinnat

Vaikka tästä vuodesta olisi odottanut hiljaisempaa välivuotta, ei vuodesta jäänyt puuttumaan hyviä pelejä, joista mainittakoon muutama.
Prince of Persia: Lost Crown, Astro Bot, Legend of Zelda: Echoes of the Past, Mullet Madjack sekä Unicorn Overlord, joka oli todella lähellä päästä listalle, sekä Shin Megami Tensei VV, jolle annan kunnianimen Vuoden Kovimpana Remasterina (ohitse jopa Luigi’s Mansion 2:n!!).
Mutta kuten aina, vain kolme voi olla vuoden kovinta peliä.

3. Nine Sols

Mitä tapahtuu kun Hollow Knight ja Sekiro tekevät lapsia? Syntyy Nine Sols.
Nine Solsissa pelaajat ohjaavat mystistä Yi nimistä kissahahmoa läpi monimutkaisen kompleksin, samalla piesten atomeiksi kaikki, jotka vaan sattuvat kävelemään vastaan.
Taistelut pelissä ovat miltei yhtä simppeleitä kuin Hollow Knightin, yhdestä näppäimestä lyö, toisesta voi ampua jousipyssyllä.
Oman lisämausteensa tuo parry-mekaniikka, sekä Sekiron stagger-mekaniikkaa mukaileva internal damage, mitä kertyy pikkuhiljaa vihollisille.

Ikävä kyllä metroidvaniana Nine Sols on eri ole genren parhaimpia.
Peli on hyvin lineaarinen eikä mikään avattavista kyvyistä yllätä vanhoja konkareita.
Mutta kun taistelumekaniikka, pomotappelut, musiikki sekä Taoistinen esitys on vertaansa vailla, niin peli ampaisee helposti vuoden kovimpien joukkoon.
On suorastaan rikollista ettei Nine Solsia ole huomioitu missään sen suuremmin, mutta oletettava syy löytyy tekijätiimin saaren vierestä.
Peli löytyy vielä tällä kirjoitus ajankohtana Game Passistä, joten kellään teillä ei ole mitään syytä olla kokeilematta sitä.

2. Metaphor: ReFantazio

Metaphor on Atluksen kolmas JRPG tälle vuodelle, sekä ainoa “uusi” peli.
Käytän sanaa ”uusi” lainausmerkeissä koska loppujen lopuksi Metaphor on jonkin asteen juhlapeli joka juhlistaa Atluksen pitkää taivalta japsiroolipelien parissa, ja sen takia se onkin täynnä viittauksia heidän muihin JRPG sarjoihinsa.
Yritäpä kerätä ne kaikki!

Pelinä Metaphor käyttää tuttua ja turvallista Personan muotoista muottia.
Peli on jaettu päiviin, joina voi kasvattaa statsejaan, jutella tiimikavereille tai muille tuttaville, tai grindata itseään kylläiseksi luolastoissa, joita pelissä kyllä riittää.
En ole vieläkään aivan varma tekikö päivä-mekaniikka enemmän hallaa pelille kuin hyvää, varsinkin kun lopussa minulle jäi kokonaiset 20 päivää ylimääräistä aikaa, kun olin jo kaiken tehnyt. Omasta mielestäni tekemisen vähyys ei ole huono asia, sillä jotenkin on aina ärsyttänyt Persona-peleissä kuinka kaikkea ei ole mahdollista nähdä NG:n aikana.
Pelimekaniikoiltaan Metaphor on omalaatuinen sekoitus Personaa ja Shin Megami Tenseitä, mikä ei missään vaiheessa tuntunut pahalta, muttei kovin hyvältäkään.

Tarinallisesti peli alkaa todella vahvasti ja omasta mielestäni koko reissu oopperatalon katolle asti oli aitoa kultaa, eli sellaiset 50 tuntia 70 tunnin JRPG:stä.
Ainoa heikko osa oli päähahmo, joka oli jätetty tyhjäksi nukeksi, jotta pelaaja voisi täyttää hahmon saappaat.
Mikä voi toimia Persona peleissä, mutta kun kyseessä on hahmo jonka pitäisi tulla äänestetyksi kuninkaaksi, ei miltei mykkä päähahmo oikein sovi.
Ikävä kyllä oopperatalon jälkeen tulee myös selväksi, että tekijöillä iski kiire ja peli piti saada ulos, sillä oopperatalon jälkeen pelin juoni ja taistelut etenevät huikean hektistä tahtia ja loppu onkin aikamoinen lopahdus.
Suosittelen odottelemaan vääjäämätöntä korjattua versiota ennen hankkimista, jos et vielä ole Metaphoria hankkinut.

1. Lorelei and the Laser Eyes

Viime vuoden puzzleilujen kuningas, Void Stranger, saapui Suomesta, ja tämän vuoden paras peli tuli naapuristamme Ruotsista.
Lorelei and the Laser Eyes on harmaasävytteinen pulmapeli jossa tutkitaan kartanoa, missä mysteerit kasautuvat kuin talo täynnä lehtiä.
Kartanoa tutkiessa tutustutaan mitä ihmeellisempiin hahmoihin, perehdytään salaliitoista suurimpaan ja eksytään sokkelossa.
Sen enempää en voi spoilaamatta kertoa.
Jotta pelin mysteerit voivat avautua, ovat paperi ja kynä käytännössä pakollisia.

Kaksi sivua muistiinpanoja ja 17 tuntia myöhemmin katselin pelin lopputekstien rullausta, samalla pidätellen itkuani.
Olin ehkä viimein ulos tuosta kirotusta talosta, mutta juuri kuten pelin loppulaulu sanoo, tapaamme vielä.
Lorelei and the Laser Eyes ei ole vuoden suurimpia julkaisuja, mutta se on minulle vuoden paras videopeli, koska pala minusta jäi tuohon taloon enkä usko että saan sitä palasta enää ikinä takaisin.
Lorelei and the Laser Eyes kuuluu samaan kaartiin Outer Wildsin ja Void Strangerin kanssa niinä peleinä, jotka haluan pelata heti uudestaan kun menetän muistini.

Uutta satasta pukkaa ja taas on aika muistella menneitä sekä ihmetellä että mihin se kaikki aika oikein katoaa.
PBC 500 on siis todellakin todellista totta ja kaikki kiitos siitä kuuluu teille arvon kuulijat.
Hyvin harva asia on tällä kertaa oikeasti muuttumassa, mutta kenties se on vain voimavara kun mitään ei isommin tarvitse muuttaa.
Jaksossa on muistelua niin pelimaailman kuin PBC:nkin eri taipaleilta ja lopuksi vastaillaan myös teidän esittämiin lukuisiin kysymyksiin joten ota hyvä asento, laita nupit kaakkoon ja anna jakson soida niin että tärykalvot halkeaa.

(00:06:54) Pelimaailman tapahtumat 500 jakson ajalta

(01:12:56) PBCn aikakausien muistelua

(02:29:43) PBCn jaksot nimien takaa

(03:09:48) Edellinen kahden viikon kysymys
Kysy PBC:ltä

Musiikit:
Equinox –  Overworld
Marvel vs Capcom 3 –  Character Select
Tetris (CD-i) – Level 1
Street Fighter 6  – Terry’s Theme
Rosco McQueen –  Lobby
Spyro The Dragon – Stone Hill
Tombi – Village Of All Beginnings
Digimon World – File City Day
Troddlers – Ending

Kahden viikon kysymys:
Mikä on Robin Williamsin paras elokuva?

HUOM!
Parhaalla vastaajalle luvassa The Legend Of Zelda -aiheista oheiskrääsää suoraan Bergsalan holveista.

(00:49:34) Uutiset
Larian laajentaa Varsovaan
Atari osti Intellivisionin vuonna 2024

(01:02:50) Top 3:
Tulevat Indiepelitärpit

(01:41:38) Edellinen kahden viikon kysymys?
Mikä on paskin suomipeli?

Musiikit:
Vampire Survivors – Red and Blue
Nidhogg II – Sums
Kiwi 64 – Main Theme
XENOTILT – BGM B
Mullet Mad Jack – Can you Bossa?
Momodora Moonlit Farewell – Noblesse
Frogun – Snow Mountain
Slay the Princess – The Princess
Gravity Circuit – The Power of Gravity (Credits)

Kahden viikon kysymys:
Mistä tulevasta indie pelistä sinä haluaisit ihmisten tietävän enemmän?

Osen valinnat

Heti alkuun disclaimer: Baldur’s Gate 3, Jagged Alliance 3, Dredge, Dave the Diver ja monet muut kiinnostavat pelit on minulla vielä pelaamatta, joten hankala uskoa että tämä top 3 olisi mitenkään lopullinen omalla kohdalla. Dead Space, Metroid Prime Remastered, Like A Dragon: Ishin ja muut uusinnat jäävät myös pois uusien tieltä.

3. Like a Dragon Gaiden : The Man Who Erased His Name

Yakuza-sarjan pelejä tulee nykyään ulos melkein vuosittain ja tämä passaa minulle erittäin mainiosti. Gaiden on mukavan tiivis välipala isojen pääosien välissä. Meno on kuin vanhoissa osissa konsanaan eli Kiryu vetää jokaista tyyppiä pataan ja vasta sitten alkaa kyselemään. Välillä sitten käydään karaokessa ja ryypätään kavereiden kanssa… pelissä siis. Peli ei todellakaan uudista tai kehitä sarjaa pahemmin eteenpäin, mutta miksipä sitä mennä muuttamaan toimivaa kokonaisuutta?

2. Pikmin 4

Vuoden suurin yllätys. Aiemmin olin pelannut vain sarjan kolmannen pelin, enkä hirveästi siitä välittänyt. Neloselle päätin silti antaa mahdollisuuden ja nopeasti tämä sitten kolahti ja kovaa. Tässä on hyvä esimerkki siitä miten pienillä muutoksilla ja hiomisella saadaan ”ihan kivasta” pelisarjasta jopa loistava. Pelaaminen on vaivatonta ja kokonaisuus vaan toimii. Innostuin myös sarjan ensimmäiset kaksi osaa läpäisemään tämän neljännen osan jälkeen ja ehkä pitäisi antaa kolmoselle myös uusi mahdollisuus?

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Voi jumpe mikä yllätys!?!? BOTW on yksi parhaista Zelda-peleistä ja TOTK vetää kaikessa vielä paremmaksi. Uudet kyvyt, rakentaminen ja kolmen ”valtakunnan” välillä hyppely parantavat jo melkein täydellistä kokonaisuutta entisestään. Tylsä valinta vuoden peliksi, mutta hankala tästä on paremmaksi vetää.

Drifun valinnat

3. Honkai: Star Rail

Olen pelannut Honkaita päivittäin sen julkaisusta lähtien enkä osaa sanoa onko se siltikään edes kovin hyvä peli? Silti se pääsi tämän listan kolmanneksi, hyvä pelivuosi.

2. World of Warcraft Classic: Season of Discovery

World of Warcraft ennen lisäosia on osassa pelin yhteisöä pyhä lehmä; mestariteos, joka ei kaipaa muutoksia. Onneksi heitä ei kuunneltu, vaan Blizzardin WOW Classicista vastaava tiimi päätti rohkeasti lähteä kokeelliselle tielle julkaistessaan kausittaisen Season of Discovery -pelimuodon. Tässä versiossa vanilla World of Warcraftiin tuodaan uusia kykyjä, jotka pelaajien pitää pelimaailmaa tutkimalla löytää. Osan saa helposti vain vihollisia tappamalla, kun taas jotkin kyvyt on piilotettu pitkien questketjujen palkinnoksi.

Pari ensimmäistä päivää pelin julkaisun jälkeen tarjosivat parhaan MMO-pelikokemuksen pitkästä aikaa, kun Classic-yhteisö lähti yhdessä selvittämään mitä kaikkea vanhaan tuttuun pelimaailmaan olikaan lisätty. Samalla pelissä tasokatto on rajattu 25:en, mikä tarjoaa täysin uuden ”metan” peliin ja pitää pelikokemuksen hyvin erilaisena kuin tavallisesti. Peliä on myös muutettu siten, että tälle uudelle tasokatolle on ”luotu” myös loppupelin sisältöä muuttamalla vanha tuttu Blackfathon Deeps- dunkku 10 pelaajan raidiksi. Uutta sisältöä on myös tulossa nopeaan tahtiin ja seuraavaa päivitystä on tiedossa jo todennäköisesti tammikuussa.

1. Baldur’s Gate 3

Baldur’s Gate ei roolipelien ystäville esittelyä kaipaa, ja vähänkään pc-pelaamiseen tutustuneet ovat todennäköisesti edes pelisarjan nimelle altistuneet. Tällaisen statuksen pelisarjalle jatkon tuottaminen vuosikymmeniä viime osan jälkeen kuulostaa lähinnä katastrofilta, mutta koska suurten pelituottajien sijaan vastuu lankesi Divinity: Original Sineistä suureen suosioon nousseelle Larian Studiosille, oli kasassa mestariteoksen ainekset.

Tietokoneroolipelit kokivat uudelleensyntymän 2010-luvulla Pillars of Eternityn kaltaisten teosten myötä ja Baldur’s Gate 3 tuntuu olevan tämän kehityksen päätepiste. 90-luvun roolipelien laajuutta on ollut vaikea toistaa modernien pelien vaatimien tuotantoarvojen vuoksi, mutta Baldur’s Gate 3:ssa päästään erittäin lähelle. Mitään vastaavaa ei olla nähty pitkään aikaan ja vaikea nähdä lähitulevaisuudessa saavutettavan samaa tasoa. Kai se on sitten ihan hyvän pelin merkki..?

NK:n valinnat

Pitkästä aikaa pelivuosi, jolloin jäi vajavaisen ajan vuoksi pelaamatta sellaisia pelejä jotka saivat huippuluokan arvostelupisteet ja ylistykset. Olen pahoillani Spider-Man 2 ja Alan Wake 2 ja Baldur’s Gate 3 mutta aina ei vaan ehdi. Näitä seuraavia kolmea peliä kyllä ehdin vuonna 2023 pelaamaan senkin edestä.

3. Gravity Circuit

Heittäkää huoletta roskiin kaiken maailman Alan Wake 2:t ja Cities Skylines 2:t.
Tämän vuoden ylivoimaisesti paras kotimainen videopeli on Mega Man X:n suuntaan häpeilemättömästi flirttaileva Gravity Circuit. Yhden miesoletetun rakkauslaulu 16-bittisten toimintatasoloikkien suuntaan pääsi yllättämään täysin takavasemmalta, ja olisi varmasti maistunut kuin puuro jouluna ilman allekirjoittaneen Mega Man- tai Capcom-fanitustakin.

Kupletin juoni on kaikille sinisen sankarin pelejä, niitä hyviä siis eli ei Battle Networkeja, pelanneille varsin tuttu. Kahdeksan pomorobottia romuttamoon, näiltä haltuun näiden erikoiskyvyt jotka helpottavat matkaa, viimeiset vaikeahkot kentät pienellä kuumottelulla läpi ja sen jälkeen loppubossia käkättimeen jonka jälkeen maailma onkin pelastettu helvetin hyvän videopelin lopputekstien rullatessa ruudulla. Tämä kaikki uskomattoman terävien kontrollien, prikulleen aiheeseen istuvan soundtrackin ja tismalleen oikeassa kulmassa kohoavan haastekäyrän ollessa vahvasti läsnä. Tukekaa kotimaista osaamista ja ostakaa Gravity Circuit. Ette pety.

2. Street Fighter VI

Ei varmaankaan ylitä uutiskynnystä, että meikäläisellä on GOTY-listan kolmen parhaan joukossa perinteiseen tyyliin yksi Capcomin peli ja (SPOILERS!) yksi Nintendon peli. Tällä kertaa Capcomin peli jäi toiseksi mutta huonolle ei Street Fighter VI suinkaan hävinnyt, vaikka se olikin upea, Feeniks-linnun kaltainen nousu loisteliaisuuteen viitososan kokonaisvaltaisesta nihkeydestä.

Kuudes katutappelija tarjoaa meille koko elämänsä ajan genren parissa viihtyneille sangen vähän, loistavan ja täydellisyyteen asti hiotun balanssinsa lisäksi, mutta peli loistaakin niillä osa-alueilla joita eivät kovimmat videopelitappelupukarit oikein osaa katsoa. SF VI on kaikkien aikojen laajimman käyttäjäkynnyksen omaava tappelupeli, ja tämä on siis kehu eikä mikään dumaus liian helpoksi vauvapeliksi. Täydet noviisit saavat pelistä paljon irti uusien kontrollisysteemien myötä, mutta myös tunkion kukoksi (onnea vaan verkkopelissä japsivastustajia vastaan) voi myös treenailla käsittämättömän laajan harjoittelutilan avulla. Kaikessa camp-henkisyydessään positiivisen puolelle kallistuva yksinpelikampanja tarjoaa hienoa fan serviceä kaikille Capcomin historiaa tunteville, ja teknisellä puolella moninpeli toimii kuin rystynen otsalohkoon konsanaan. Upea videopeli joka jatkaa vain kasvuaan tulevina vuosina, ja tullaan varmasti muistamaan pitkään pelinä, joka palautti Street Fighterin tappelupeliskenen ylivoimaiseksi ykköseksi.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Tuntuu hieman oudolta laittaa viimeisin Zelda-huippu ykköseksi sillä siitä ei riittänyt kehut ja ylistykset ihan niin pitkälle loppuvuoteen mitä aikoinaan pari kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä Breath of the Wildista. Kun kuitenkin päätin tätä GOTY-valintaa varten käynnistää pelin muutaman kuukauden tauon jälkeen, muistin taas kuinka käsittämättömän kovasta teoksesta onkaan kyse.

TOTK parantaa kaikilla mahdollisilla osa-alueilla sellaisesta pelistä, jota on tituleerattu monissa asiantuntijapiireissä tämän vuosituhannen parhaaksi peliksi, ja yhdeksi kaikkien aikojen videopeleistä siinä samalla (BOTW siis, ei suinkaan Forza Horizon 3). Se on temppu, joka on melkoisen laatutekeleen merkki, mutta tämän pelin loistavuus on niin paljon muutakin. Se on kaikessa tuttuudessaan kuin palaisi paikkaan jossa on elämänsä aikana viettänyt läjäpäin ikimuistoisimpia videopelimuistoja, mutta se on myös paljon uutta siinä sivussa. Sen pelilliset uudistukset ovat sellaisia jotka tulevat tekemään tulevien vuosien open world -pelien pelaamisesta hieman jopa kiusallista, sillä ne eivät varmasti tule tarjoamaan niin paljon keksimisen ja oivaltamisen riemua pelimaailmoissaan mitä TOTK tekee käytännössä joka toinen hetki vielä pitkään pelin läpäisynkin jälkeen. Aivan kuin Mario Galaxylle kävi aikoinaan, on jatko-osa pelinä parempi mutta perintö tulee olemaan aina ekan osan puolella. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa että Tears of the Kingdom on äärimmäisen kovan pelivuoden 2023 paras videopeli.

Tootsin valinnat

2023 oli erittäin vahva pelivuosi ja Xboxia lukuun ottamatta kaikille alustoille tuli jokin muistamisen arvoinen peli. Parhaimmista tarkemmin alempana, mutta mainitsemisen arvoisia niiden lisäksi ovat ainakin BattleBit Remastered ja Cyberpunk 2077: Phantom Liberty. Kaikkea ei myöskään millään ehtinyt pelaamaan, josta pahoittelut kaikilla hyville peleille joita arvostan vasta muutaman vuoden päästä, jos ne ikinä tulee pelattua.

3. Final Fantasy XVI

Final Fantasy XVI ei ole välttämättä kovin hyvä Final Fantasy. Se ei ole edes JRPG, riippumatta siitä missä kategoriassa se oli TGA:ssa ehdokkaana. Vaikutteena on tällä kertaa ollut selvästi länsimaiset AAA-pelit viimeisen 10 vuoden ajalta, eli kamera seuraa hahmoa läheltä ja taistelun näyttävyys on tärkeämpää kuin mekaaninen tai taktinen syvyys. Voiko tällaisista lähtökohdista tulla sitten hyvä peli? No totta kai, se vaan vaatii pelaajalta kykyä sietää sekä japanilaisen että amerikkalaisen pelisuunnittelun huonompia puolia. Heille Final Fantasy XVI tarjoaa erinomaisen toimintapelin sopivalla määrällä ylivedettyä animepaskaa. Cliven tarina pysyy tarpeeksi mielenkiintoisena koko matkan ajan ja musiikkia jaksaa kuunnella vielä kuukausia pelin läpäisyn jälkeen.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Breath of the Wild oli vuoden 2017 paras peli. Yli kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan oli kuitenkin parempi erottautua kunnolla ja sen Nintendo saavutti remixaamalla sekä maailmaa että Linkin kykyjä. Kaikki eivät varmasti jaksa rakennella mitään kovin monimutkaista ultrahandilla, mutta heille peli tarjoaa entistä laajempia dungeoneita ja yleisesti BotW:ia parempia puzzleja. Tällä kertaa tarinakin jopa löytyy! Parasta avoimen maailman hiekkalaatikkoilua mitä rahalla saa ja hieno loppuhuipennus Switchin elinkaarelle.

1. Baldur’s Gate 3

Rehellisesti sanottuna en välittänyt paskaakaan Larianista tämän vuoden alussa. Divinity Original Sin 2 taisi istua Steamissa pelaamatta. Baldur’s Gate 3 oli ollut jo vuoden tai pari early accessissa eikä siitäkään tuntunut kukaan välittävän. Divinityä tuli testattua alkuvuodesta ja se oli sen verran mukava kokemus, että BG3 meni “sitten joskus jos on aikaa”-listalle. Sitten peli julkaistiin ja arvosteluiden hypessä olihan se pakko hankkia. Päätöstä ei tarvinnut katua hetkeäkään seuraavan 80 tunnin aikana. Harvassa ovat yksinpelit, jotka saavat heti pelaajan mielikuvituksen laukkaamaan ja vielä palkitsevat siitä. Valinnan illuusio on miltei täydellinen, ainakin jos pelaaja suostuu toimimaan pelin kanssa yhteistyössä kuten oikeassa DnD:ssä pitäisi. DnD 5th e tarjoaa myös hyvän pohjan pelin vuoropohjaisille taisteluille, eikä Divinity OS2:n kaltainen stunnispämmi tunnu tällä kertaa ainoalta järkevältä strategialta. Tarina ja tarinankerronta ei nyt ole mitään ennennäkemätöntä, mutta tärkeintä on tietenkin tarina jonka pelaaja luo itselleen seikkailun aikana. Suositellaan varauksetta kaikille digi- tai pöytäroolipeleistä pitäville.

Lionheadin valinnat

Paska pelivuosi pl. nämä kolme peliä:

3. Atomic Heart

Perushyvä räiskintä missä on niin kaunista kommarimeininkiä aatteen paatoksesta aina graafiseen ilmeeseen saakka. Atomic Heart on myös täynnä tahatonta komiikkaa kuten päähenkilön loputon angsti ja pelin ylväs musiikkiraita, joka toden teolla osasi välillä yllättää täysin pauhatessaan taustalla äärilaidasta toiseen.

2. Dave The Diver

Myöhäisheränneenä olen vasta viime aikoina tutustunut kyseiseen teokseen. Meno on ollut sopiva sekoitus kalastusta ja kivoja minipelejä aina napin rämpytyksestä sushibaarin pyörittämiseen ja animetyttörytmipeliin asti. Alussa pelaajalla on ongelmansa kuten vaikka liiaksikin jatkuvaa romujen keräämistä mutta nekin jää taakse kun alkaa jenit karttua ja bisnes kukoistaa. Hyvää pelissä on myös sen sympaattinen taidetyyli länsimaisella animetyylillä joka ei ota itseään liian vakavasti.

1. Dredge

Kun neljäs Diablo ei enää toimita niin onneksi muualla saa väännellä inventaariota kuosiin videopelin muotoon naamioituna. Kaltaiselleni vauvapelaajalle Dredgessä on juuri sopivasti spookya Cthulhu-meininkiä joka pari kertaa pääsi yllättämään ihan kamalasti. Pelissä on sopivasti pituutta ja eri teemat saarien välillä pitävät pelaajan otteessaan kunnes muinaiset laivasta erottaa.

Andzerxin valinnat

Tänä vuonna Goty listan laatiminen tuotti eniten päänvaivaa, koska lukuisat pelaamani jatko-osat (kuten Marvel’s Spider-Man 2, Resident Evil 4 & Super Mario Bros. Wonder) tarjosivat sitä hyvää, mutta jo niin valmiiksi pureskeltua pelattuvuutta vailla isoja ja mielenkiintoisia uudistuksia. Siksi haluan tänä vuonna nostaa listalle pelejä jotka erottuvat massasta ja tarjoavat sekä niin innovatiivista tai muuten vaan hauskaa pelattavuutta.

3. Hogwarts Legacy

Tylypahkaan sijoittuva RPG-seikkailu olisi ollut unelmien täyttymys 2000-luvun Potter-huuman keskellä, ja kieltämättä ensimmäiset tunnit velhojen ja noitien koulussa tuntui todella taianomaiselta! Hyvän ensivaikutelman jälkeen meno alkoi tuntua ehkä liiankin RPGmäiseltä pelikokemukselta ja avoin pelimaailma edusti sitä surullisenkuuluisaa Ubisoft-tyyliä. Kuitenkin lähdemateriaalille uskollinen ja hauskan yksityiskohtainen pelimaailma jaksoi pitää mielenkiintoani yllä aina pelin loppumetreille asti ja innostuin myös täydentämään pelin lokikirjan sataprosenttisesti.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Paluu Hyrulen valtakuntaan herätti alkuun epäilyksiä siitä kuinka vanhan pelimaailman tutkiminen pysyisi tarpeeksi tuoreena. Uudet pelimekaniikat ja seikkailu maan ja taivaan välillä heitti lopulta luulot syrjään. Linkin uudet Ultrahand -voimat antoivat enemmän vapauksia ratkaista lukuisia aivopähkinöitä eri lopputuloksilla, ja Puuha-Petemäinen rakentelu oli sekin suurimmaksi osaksi täysin vapaaehtoista. Luolastot olivat hitusen parempia kuin edeltäjässä, mutta edelleen jäin kaipaamaan niitä perinteisiä dunkkuja. Ensi kerralla voitaisiin kuitenkin hypätä uuteen Zelda aikajanaan ja täysin erilaiseen Hyruleen.

1. Alan Wake II

Hyppäsin vasta hiljattain Alan Waken maailmaan ja suoritin viimein kansalaisvelvollisuuteni tutustumalla Remedyn tuotantoon. Odotettu jatko-osa onnistuu edeltäjiään paremmin yhdistämään live actionia pelilliseen tarinakerrontaan ja korvaa puuduttavan räiskyttelyn paljon toimivampaan survival horror meininkiin. Sagan rikostutkinta Bright Fallsin pikkukaupungissa ja Alanin seikkailut pimeyden ytimessä toivat mukavaa vaihtelua niin maisemiltaan kuin pelillisiltä jipoiltaan. Kaiken kruunaa suomalaisävytteinen huumori ja rautainen musiikkivalikoima.

Hazuki_exen valinnat

No huh ja huh. Onpahan taas ollut yksi varsin pätevä pelivuosi. Laadukkaita pelejä on tähän vuoteen mahtunut paljon enemmän kuin kukaan olisi tohtinut toivoakaan saatikka sitten vieläpä ehtinyt pelata. Osa näistä peleistä kun tuppaa kestämään myös pidempään kuin nälkävuosi, niin sekään ei oikein auta vaikka itse peli-intoa löytyisi rajattomasti. Tässä kuitenkin oma leikkaukseni niistä kolmesta vuoden 2023 pelistä, jotka ovat lähestulkoon elämää suurempia tapauksia.

3. Alan Wake II

Torille yms. jne.
Remedyn pelit ovat aina olleet kaukaa katsottuna laadukkaan oloisia, mutta jo suhteellisen pienellä tarkastelulla suurimmasta osasta näitä on aina löytynyt jotakin ihan vaan suunnitellun typerää, joka sitten on torpannut nämä keskinkertaisuuden tai unohdettavuuden suohon. Quantum Breakin kohdalla mentiin liiaksi TV-sarja edellä, ensimmäisessä Alan Wakessa mentiin tunnelman vastaisesti liiallisella action-linjalla ja Controlissa taas homman lasautti yksi huonoimmista kartoista mitä videopeleissä ollaan koskaan nähty. Toisen Alan Wake -pelin kohdalla voi vihdoin sanoa että tällaista suunnitelmallista typeryyttä ei pelistä löydy, vaan peli on laadukkaalta näyttävän ulkokuorensa alla myös ihan oikeasti äärimmäisen laadukas tapaus.

Tarinaa jatketaan edeltävistä peleistä äärimmäisen soljuvasti ja vaikka peli tykkääkin esittää sitä todella mystisesti pieninä paloina sieltä ja täältä, on sitä kuitenkin varsin helppo seurata ja nauttia. Pelimekaniikoista näkyy ja huokuu dekkarihenkisyys niin salapoliisityön kuin kirjojen raapustamisenkin osalta. Pelattavuuden kohdalla myös tuntuu, että nyt on oikeasti kyseessä selviytymiskauhupeli, kun päähahmot Alan saatikka Saga eivät kumpikaan ole mitään Rambon vastineita, vaan henki voi lähteä lähes minä hetkenä hyvänsä jos hommaan ei kunnolla keskity. Videomateriaaliakin on pelissä käytetty täysin uudenlaisella tavalla joka tuntuu täysin luontevalta ja jonkalaista vastaavaa en muista koskaan peleissä nähneeni. Teknisesti peli toki voisi olla paremmassakin kunnossa kun bugeja ja ties mitä graafisia lapsuksia saattaa vilistä ruudulla ties mistä syistä ja vaikka kuinka tiuhaan, mutta kun peli on muuten niin antoisaa viihdettä, niin tällaisia korjattavia asioita pystyy antamaan suhteellisen paljon anteeksi. Audiovisuaalisesti peli on kuitenkin yksi vuoden parhaita tykityksiä ja tältä vuodelta se on paljon sanottu se.

2. Armored Core VI: Fires of Rubicon

Tavallaan jos ajattelee rationaalisesti, ei From Softwaren olisi ollut mikään tarve saatikka pakko palata juurilleen. Armored Core -pelisarja piti heitä kyllä pinnalla sen verran että palkat saatiin maksettua ja toimistolla pidettyä valoja päällä, mutta Souls-genren luonnin myötä on firman tahti muuttunut niin radikaalisti ettei taaksepäin olisi tarvinnut katsoa lainkaan. Mutta vaikeahan se on täysin irrottautua sarjasta jolle on synnyttänyt jo 15-osaa ennen tätä uusinta ja ehkäpä From halusi jopa antaa nyt myös Armored Corelle uuden mahdollisuuden, kun budjetti on kerrankin lähes rajaton ja estradille suuren yleisön eteen vapaa pääsy. Ja se jos jokin kannatti, koska AC 6 on aivan äärimmäisen huikea videopeli.

Uusin Armored Core on samaan aikaan uskollinen sarjan faneille kuin myös sarjalle itselleen, mutta myös tarpeeksi helposti lähestyttävä täysin uusille pelaajille. Sen monipuolisuus robojen rakentelussa on vieläkin aivan mykistävällä tasolla ja jokaiselle varmasti löytyy omanlaisensa tapa peliä pelata. Pelattavuutta ei pelin kohdalla voi myöskään liikaa kehua, koska se on yksinkertaisesti sanottuna jumalaista. Se toimii täydellisesti eikä siinä ole oikeasti vikoja. Sen paremmaksi on vaikea pistää sillä osa-alueella. Tekniseltä puolelta peli on myös virheetön. Ainoat nillittämisen aiheet mitä keksin ovat lähinnä aseiden balansointiin liittyviä juttuja, koska tällaisenaan ne ohjaavat pelaajan liiaksi pelaamaan tietynlaisella tyylillä, tehden isosta valikoimasta vähän suppeamman. Tarinankerronta on myös hieman ehkä liiankin tuttua From-huttua josta ei varmastikaan kaikki tykkää, mutta kauttaaltaan peli on muuten täyttä rautaa. Peliä on äärimmäinen ilo pelata ja mitä muuta peliltä pitäisikään toivoa.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Sanottakoot heti alkuun että Nintendo on kyllä hurja pelitalo. Se että onnistuu tekemään vuosikymmenen parhaan videopelin (BOTW) kerran, on jo uskomaton saavutus, mutta se että sitä kaavaa onnistuu vielä laajentamaan, hiomaan, monipuolistamaan sekä ylipäätänsä parantamaan on jotain aivan ällistyttävää. Moni voisi luulla, että kun pelissä seikkaillaan kuitenkin saman Hyrulen maisemissa, olisi peli vain sellainen ns. 1.5-osa, mutta näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole homman laita tämän pelin kanssa. Toki kuten sanottua, kyllä Tears of the Kingdom käyttää Breath of the Wildia pohjanaan, mutta se kaikki mitä TOTK tuo peliin omanaan on jo jotain niin ainutlaatuista ja suurta ettei mistään lisäosasta saatikka laajennuksesta voida missään nimessä puhua. Tehtävää piisaa vaikka ja millä mitalla ja suuren seikkailun tunne on taas erittäin vahvasti läsnä. Ajokkien ja muiden kyhäelmien rakentaminen sekä aseiden parantelu on erittäin helppoa ja loogista ja tuo sekä luo peliin todella paljon uusia lähestymistapoja toimia. Pelimaailman laajuus ja sen kaikki sisältö on myös pääsääntöisesti täysin omaa luokkaansa. Hyrule on vieläkin ihana paikka tallustella ja vaikka taivas- ja alamaailma ovatkin erittäin hienoja ja laajoja lisiä peliin, niin olisin ainakin itse toivonut näihin molempiin hitusen enemmän variaatiota ja tutkittavaa.

Pelattavuus nyt muutoin on aika lailla samanlaista kuin mitä edeltäjässäkin oli, mutta mitä sitä lähes täydellisyyttä parantamaan. Uusilla kyvyillä luodaan tarpeeksi variaatiota peruspelaamiseen ja ne riittivät ainakin itselleni erittäin hyvin. Tarinaa ja tarinankerrontaakin on tämä uusin Zelda-eepos saanut tällä kertaa osakseen ja vaikka se ei vieläkään mitään mahtavinta ole, onnistui se kuitenkin muutamalla kohtauksellaan saamaan suuria tunteita aikaan.

Ai niin joo ja ihan meinasi unohtua; TOTK on tekninen mestariteos joka pyörii kuusi vuotta vanhalla leikkuulaudalla jonka sisällä oli jo julkaisussaan vanhentunutta rautaa. Se näyttää hyvältä, se pyörii suurimmaksi osaksi aikaa enemmän kuin hyvin (pl. Ultrahand-kyky jonka käyttö puolittaa pelin freimit aina) ja ennen kaikkea sen fysiikkamoottori on parasta mitä videopeleissä on koskaan nähty. Tears of the Kingdom on ylipäätänsä niin hiottu tapaus, että ei tällaiseen normaalit ihmiset tai pelitalot vain kykene. Harvoin edes yli-ihmiset. Nintendo vaan näytti toteen taas kerran sen vanhan totuuden; Niin tai näin, Nipa voittaa aina.

Teman valinnat

Tässäpä näitä taas olisi yhden pelivuoden osalta.

3. Sea of Stars

Sea of Stars, eli se parempi tähtiaiheisella nimellä varustettu roolipeli kuluneelta vuodelta. Kyseessä on oikein mainio ja perinteitä kunnioittava japsityylinen indie-rope, mukavampi kuin alunperin uskalsin odottaa. Ulkoasullisesti peli on komea ja musiikit ovat sitäkin komeammat, tarina toimii ja pienet Mariolta lainatut kikat taistelusysteemissä tekevät siitäkin puolesta oikein nautittavaa, joten peli ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani… vaikken vielä kerennytkään aivan loppuun asti pelaamaan tätä kirjoittaessani. Ja ei kun takaisin pelaamaan!

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Zelda on tälläkin kertaa totutun vahva, ollen yleensä ilmestymisvuonnaan mukana kamppailemassa vuoden parhaimpien joukossa. TotK ei tee poikkeusta, vaan nousee jopa edeltäjänsä tasolle. Vaikka maailman kierrättäminen hieman uutuudenviehätystä vähentääkin, virittävät uudet ja innovatiiviset lisäykset pelattavuuden kovaan tikkiin. Pelin antamat avoimet mahdollisuudet etenemiseen, taisteluun ja pulmanratkontaan ovat jopa taianomaiset, vain mielikuvitus on kirjaimellisesti rajana. Niin ja onhan siellä kaiken rakentelun alla myös muulla tavoin toimiva avoimen maailman toimintaseikkailu. On erikoista, miten Zeldan avoin maailma onnistuu näin kierrätettynäkin toimimaan edelleen paremmin, kuin lähes minkään muun kilpailijansa vastaava.

1. Alan Wake II

Minä tahansa muuna vuonna Zelda olisi luultavasti ollut vuoden pelini, mutta 2023 vyöryttikin yllättäen kuukausi toisensa jälkeen parempia ja parempia pelejä, jotka toki suurelta osin tapani mukaan skippasin. Onneksi pelasin kuitenkin Alan Wake 2:n, sillä se yllätti olemalla selkeästi suosikkini tältä vuodelta. Controlin onnistumisen ja oman Alan Wake -nostalgisointini myötä osasin kyllä odottaa AW2:n olevan hyvä peli, mutta se iskikin vielä paljon kovempaa. Remedy on selkeästi päästetty irti kahleista ja kaiken Suomi-sekoilun alla on timanttisen kova peli, jonka pienet puutteet esimerkiksi taistelumekaniikoissa eivät riitä viemään peliltä paikkaa vuoden suosikkipelinäni. Nouseepa peli jopa heittämällä kuluvan vuosikymmenen suosikkieni joukkoon. Kannattaa pelata jos ei pelota.

Cerkerin valinnat

2023 tuli ja meni rytinällä. Tämän vuoden pelikattauksesta löytyy varmasti jokaiselle jotain. Muutama kunniamaininta kuitenkin tähän alkuun. Remake-puolelta Resident Evil 4, Super Mario RPG ja Dead Space. Pizza Tower oli myös mainio. Final Fantasy XVI asetti uuden tason ääninäyttelylle. Lies of P toimi erittäin hyvin. Super Mario Bros Wonder oli hyvä. Vielä erityismaininnat Tears of the Kingdomille ja Baldur’s Gate 3:lle, jotka molemmat ovat loistavia pelejä ja ainakin toinen, ellei jopa molemmat olisivat voineet yltää tälle listalle jos eivät olisi satatuntisia eepoksia. Sitten tämän vuoden risut. Forspoken on täyttä kuraa. Talos Principle 2 on vuoden suurin pettymys. Spider-Man 2 oli riisuttu versio ensimmäisestä osasta. Starfield on ehdoton voittaja latausruutujen määrässä. Mutta joo, nyt siihen itse asiaan!

3. Hi-Fi Rush

Hi-Fi Rush on sitä mitä videopelin on tarkoitus olla, eli täyttä viihdettä ilman liiallista paisuttelua tai pitkiä välivideoita. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien Hi-Fi Rushin rytmi nappaa mukaansa eikä se päästä irti ennen loppua. Tappelusysteemi on loistava yhdistelmä rytmipeliä ja hack’n slash -meininkiä, eikä se missään vaiheessa tunnu liian vaikealta taikka liian helpolta. Pelin ääniraita on helposti yksi vuoden kovimmista, vaikka se saakin apua lisenssibiiseiltä. Kyseiset kappaleet on kuitenkin sovitettu todella hyvin pelin sekaan, ja pää vatkaa musiikin tahdissa miltei itsekseen. Hi-Fi Rushin hahmot ja tarina ovat selkeästi ottaneet mallia 2000-luvun lauantaiaamun piirretyistä, mutta se ei missään vaiheessa tunnu tylsältä tai turhalta.

On miltei hämmentävää, miten Microsoft kykenee julkaisemaan tällaisia pelejä, kun miettii miten sen kaikki muut peliproggikset sujuvat, tai tässä tapauksessa eivät todellakaan suju. Selvästi ei myöskään kukaan firman sisällä odottanut pelin pärjäävän, sillä Hi-Fi Rush tiputettiin raa’asti shadow dropina eetteriin ilman mitään isompaa hypeä tai ennakkomarkkinointia. Toivottavasti joku siellä Microsoftin puolella osaa laskea 1+1 ja panostus Hi-Fi Rushin kaltaisiin peleihin jatkuu tulevaisuudessakin.

2. Void Stranger

Void Stranger on suomalainen sokoban-tyyppinen pulmapeli. Hyvin paljon Link’s Awakeningia ulkoisesti muistuttavassa pelissä liikutellaan pelaajan jalansijoja ja kuljetaan labyrinttia alaspäin. Pelissä on hyvää musiikkia, paljon vaikeita puzzleja ja tarinaa. Voi Void Stranger minkä menit tekemään. En voi kirjoittaa itse pelistä mitään muuta ilman spoilaamista, ja kyseessä on peli joka vaan pitää pelata ns. sokkona. Nappasin Void Strangerin peluuseen puhtaasta kuriositeetista ja jäin sen koukkuun pahasti kiinni. Void Strangeria pelatessa keräsin yli neljä sivua muistiinpanoja ja lukuisia kuvakaappauksia. 50 tunnin jälkeen urakka oli viimein ohi ja 12 euron hintalappuun nähden sain paljon enemmän kuin mitä odotin.

Void Stranger kuuluu samaan kastiin kuin Outer Wilds. Pienen piirin peli, jonka jokaisen toivoisi pelaavan. Ikävä fakta vain on se ettei se sovi isolle osaa ihmisistä. Pulmat pulmien sisällä, jatkuva mysteerien ratkonta ja se oivaltamisen tunne joka tulee vaikean pulman ratkaisun jälkeen tekee Void Strangeristä helposti vuoden toiseksi kovimman pelin, miltei jopa kovimman. Sitä ei kuitenkaan voi suositella niille pelaajille, jotka eivät ole valmiita näkemään vaivaa sen mysteerien selvittämiseksi.

P.S. Jos päätät hankkia pelin niin oma suositukseni on pelata se loppuun ainakin kerran tapahtui mitä tapahtui. Koko kokemus on rakennettu niin ettei peliä tarvitse kertaakaan aloittaa uusiksi.

1. Armored Core VI: Fires of Rubicon

10 vuotta. Niin kauan on uutta Armored Corea saatu odotella, mutta kaikeksi onneksi odotus palkittiin. Vaikka ACVI tuntuu uudelta, tuntuu se samalla vanhalta. Oman rähinärobon kasaaminen ja testaaminen on edelleen pelin suola, mutta enää ei panosten hinnat taikka osien korjaukset ole pelaajaa ajamassa vararikkoon (joka on yllättävästi miinukseksi laskettava asia). Tehtäviä on niin sitä viitisen minuuttia kestävää vanhaa sorttia, että uudempaa mallia, jossa yhdessä kentässä voi viettää helposti puolisenkin tuntia. Aseet paukkuvat ja miekat kolisevat, kun metalli täyttyy rei’istä ja rakettimoottorit antavat useita tonneja painaville peltiveikoille vauhtia. Ainoan oikeasti ison miinuksen saa ACVI ääniraitansa puolesta, sillä musiikki on vaihdettu villistä ja omalaatuisesta AC musiikista soulslikeista tuttuun pärinään. Se ei ole huonoa, mutta se ei vain iske yhtä lujaa kuin sarjan vanhojen osien musiikit. Pelasin ACVI:n sataprosenttisesti läpi, ja kun ohjaimen viimein laskin käsistäni halusin vain pelata lisää. Juuri tuon tunteen takia Armored Core VI on tämän vuoden kovin peli.

Mutta mitä minä tässä nyt kirjoitan asioita kun voit ne käydä kuuntelemassa vuoden parhaasta PBC-jaksosta.

Ja näin olemme päässeet listauksen loppuun ja kertomaan rahvaalle ne pelivuoden 2023 ihan oikeasti parhaat videopelit. Seuraavaksi kansakunnan tehtävänä on hommata itselleen kaikki nämä mainitut pelit ja pitää niitä hyvänä.
Kiitos että luit tänne saakka.

(00:36:23) Uutiset:
GTA 6 on ihan aikuisten oikeasti tulossa
Game Awards 2023 ehdokkaat julki

(00:53:30) Pelikerho:
Alan Wake II

(01:46:36) Edellinen kahden viikon kysymys:
Mikä on paras Marion vihollisista? Bowseria ei lasketa.

(02:09:10) Spoileriosio

Musiikit
Armored Core VI: Fires of Rubicon – Rough and Decent
Pizza Tower – It’s Pizza Time!
Tekken 8 (Beta) – Online Network Lobby Theme
Alan Wake 2 – Ahti – Yötön Yö
Locoroco 2 –  Nyokki Nyokki
Alan Wake 2 –  Main Menu
Alan Wake 2  – Old Gods of Asgard – Herald of Darkness
Final Fantasy 7 Remake – Midnight Rendezvous
Darkside Chronicles  – Manuela´s Song- Sleeping Beauty
Alan Wake Remastered – Ambient Soundtrack (Depth Of Field Mix)

Kahden viikon kysymys:
Mitä muuta suomalaista asiaa pitäisi saada seuraavaan Remedyn peliin? 

(01:05:56) Uutiset:
Valve alkoi myymään korjattuja vehkeitä
Baldurs Gate 3 on jo nyt yksi vuoden pelatuimmista peleistä
EVO 2023 tiivistelmä

(01:39:20) Top 3:
Länkkäriropet

(02:33:19) Edellinen kahden viikon kysymys:
Mikä on paras apinapeli?

Musiikit:
Chicory: A Colorful Tale – Dinners, The Big City
Sonic Rush Adventure – Plant Kingdom (Act 1&2 Mix)
Unreal Tournament – Foregone Destruction
Two Worlds – Opala
Under Defeat HD – Go On A Mission
Everquest 2 – Character Creation
Lineage 2 – Final Conflict
Rule of Rose – The Attic
Shin Megami Tensei (Super Famicom) – Ending

Kahden viikon kysymys:
Kumpi on parempi: Länsi vai japsirope?

(01:08:06) Uutiset:
Britit tyrmäsi Activision X Mikkis kaupan; Syy mitä ihmeellisin
Finnish Game Awards 2022 kuulumiset
Armored Core 6 ulos elokuun lopussa

(01:34:26) Visailu:
Pelimestarivisa 99-00 Takapölkky edition

(02:50:39) Edellinen kahden viikon kysymys:
Minkä pelin pitäisi ehdottomasti saada uusioversio?

Musiikit:
Psychonauts – Whispering Rock
Command & Conquer – Act on Instinct
Mario Kart 8 Deluxe – Tour Sydney Sprint
Rad Mobile (Arcade) – Gang Bang
Atelier Totori – A Suspicious Elephant
Sonic Frontiers – 1st Island
Okage Shadow King – Theme of Tenell
Street Fighter Alpha 3 – Performance (Dan’s Theme)
Xenogears – Stars of Tears

Kahden viikon kysymys:
Mikä jo PBCssä käsitelty aihe pitäisi ottaa uudelleen käsittelyyn ja miksi? 

Onneksi tätä maailmanmenosta aiheutuvaa tuskaa oli lievittämässä ympäri vuotta loistavat videopelit, joita ilmestyi taas niin laidasta laitaan kuin vain mahdollista. Kaikkia niitä ei kovinkaan harrastaja tai lajiniilo ehdi pelaamaan, joten PBC:n laatupelien tohtoriksi väitelleet dosentit tulevat taas kerran pelastamaan tilanteen, ja kertomaan niistä kalenterivuoden aikana ilmestyneistä peleistä joita jokaisen tulisi pelata. Ota siis nimet ylös ja suuntaa ostoksille, jos et ole näistä peleistä jo jokaista pelannut!

Osen valinnat

Kunniamaininnat ensin pois alta:

• Two Point Campus: Loistavaa jatkoa Hospitalille
• Splatoon 3: Mukavaa mälläystä spruiks
• Gran Turismo 7: Kahen litran oohoocee/5
• Tinykin: Pikmin mutta hyvä peli

Sitten GOTY-kolmikko. Kaikki pelit löytyvät Game Passista joten lähetä läski-Phil rahaa!

3. Vampire Survivors

Vuoden isoin yllättäjä. Yhden janarin tekemä, useita eri peligenrejä sekoittava sillisalaatti joka vain toimii ja koukuttaa. Vuosia sitten ”pelasin” paljon monia autoclicker-pelejä ja tässä pelissä on samanlaista addiktoivaa fiilistä pelaamisessa. Mukavan simppeliä mutta yllättävän diippiä pelaamista, kun sitä koittaa kerätä tietyt aseet ja päivitykset ennen kuin aika loppuu. Myös ulkoasu on upea, kiitos tästä menee vanhan koulukunnan Castlevanioista repäistylle tyylille.

2. Pentiment

Obsidian on yksi kaikkien aikojen parhaista tarinankertojista videopelien saralla ja Pentiment on 100% ajasta keskustelua ja lukemista. Aihepiiri on vieläpä kuivaa 1500-luvun uskonnollista ja poliittista melodraamaa. Ääninäyttelykin puuttuu, voi itku!

Monen mielestä tämä voisi olla tylsää mutta minä olin aivan mielissäni koko pelin keston ajan. Huikeita käänteitä ja vaikeita päätöksiä. Suosittelen kaikille seikkailupelien ystäville.

1. Return to Monkey Island

Seikkailupelit kun juuri pääsinkin mainitsemaan…. Maailman parhaaseen point & click-pelisarjaan tuli yllättäen uusi ja mahdollisesti viimeinen osa. Nostalgiaa ja fanipalvelua on ripoteltu sopivasti mukaan, koskaan ei liian paljon. Uusi ulkoasu aiheutti aluksi pientä oksennuksen tapaista liikehdintää trailerien perusteella, mutta onneksi itse pelatessa ulkoasuun tottui nopeasti ja lopulta siitä oppi jopa tykkäämään.

Kauttaaltaan hieno lopetus sarjalle tai vaihtoehtoisesti vähintäänkin kauniit jäähyväiset Gilbertiltä ja muilta veteraaneilta.

Tootsin valinnat

3. F1 22

Valitettavasti pelivuodesta (tai pelimaustani) kertoo aika paljon, että vuoden kolmanneksi paras peli on jokavuotinen lisenssipeli. Tällä kertaa en voi edes rehellisesti sanoa, että Codemasters olisi ottanut selvän askeleen eteenpäin. Oikeista formuloista tutut maaefektiautot ovat saapuneet virtuaalimaailmaan, mutta niiden suurinta uudistusta (vähentynyt “likainen ilma”) on aika vaikea toteuttaa puolisimussa. Ajomallia on kyllä uudistettu, mutta väittäisin ettei siinä ole menty välttämättä parempaan suuntaan. Autot luistelevat kaasua painaessa aivan julmetusti ja Codemasters päätyi päivittämään tuntumaa hieman anteeksiantavammaksi. F1 22 on kuitenkin paras vaihtoehto, jos haluaa ajaa tekoälyä vastaan kilpaa (eli rahkeet ei riitä oikeisiin simuihin), mutta se kertoo enemmän pelisarjan vahvasti pohjasta kuin tämän vuotisen pelin omista ansioista. P.S. Massikeisarit voivat kokeilla iRacing:in lisättyä tämän vuoden mersua, jos haluavat realistisempaa ajokokemusta.

2. God of War Ragnarök

Raknarökki saapui ja koko kansan PS5-ostokset olivat viimein oikeutettuja, kunhan unohtaa kyseessä olevan jälleen crossgen-pasketta. Sitten tätä sureva pelaaja unohtaa konsolisodat, käynnistää pelin ja saa kokea sukupolven ensimmäisen system sellerin. Viime GOW:sta lähes suoraan jatkava peli ei yritä liikaa uudistua, vaan keskittyy kertomaan tarinaa isästä ja pojasta. Tarinan ydin kantaa peliä vaikka välillä se juuttuu sivupoluille hieman liikaa, AI-toverit ratkaisevat puzzlet pelaajan puolesta ja kamera ei tunnu sopivan yhteen taistelumekaniikoiden kanssa. En ole varma jääkö tämä Kratoksen tarinan viimeiseksi episodiksi (tarpeeksi pitkällä aikataululla ei jää), mutta toivottavasti Santa Monica Studio jatkaa samanlaisten tarinapohjaisten toimintapelien luojana.

1. Elden Ring

Ykkönen ei ole tänä vuonna yllätys kenellekään. From Softwaren uusin mestariteos on pohjimmaltaan luotu yksinkertaisista ainesosista: Mitäpä jos tehtäisiin Dark Souls, mutta avoimessa maailmassa? Se ei kuitenkaan tarkoita menestyksen olleen itsestäänselvää, vaan kyllä palkatonta ylityötä on konttorilla painettu ihan kunnolla ja pelissä on löydettävää ja sisältöä yhtä paljon kuin koko Dark Souls-trilogiassa yhteensä. Pelin alussa näkyvä kartta vaikuttaa erittäin laajalta ja se on silti vain murto-osa. Aikaa koko maailman tutkimiseen saisi kulumaan satoja tunteja, keskivertopelaajan läpipeluu on 50-60 tunnin liepeillä. Sekirosta tuttu eksoottinen pelimekaniikka jota hyppäämiseksi kutsutaan ei ole kovin merkittävä uudistus taisteluihin, mutta mitä sitä turhaa täydellisyyttä muuttamaan. Pomotaistelut ovat tuttuun tapaan kiinnostavia ja haastavia, joku voisi toki sanoa ettei samoja pomoja tarvitsisi ihan niin paljon kierrättää. Ei Elden Ring ihan kaikille sovi, mutta yllättyisin jos se ei herättäisi keskustelua vielä kymmenen vuodenkin päästä. Lisäosa(t) ovat varmaan sitten vuoden 2023 GOTY-listalla, sen verran kova on Fromin lähihistoria ollut.

Hakalan valinnat

3. Xenoblade Chronicles 3

Nykymarkkinoiden parhaan JRPG-pelisarjan uusin tuote, joka koukutti taas ensimetreiltään jo yksinään loistavan musiikkinsa ansiosta. Pelimekaniikat lienevät sarjan parhaat koska yhdistävät sarjan aiempien pelien ominaisuuksia uudistaen niitä jonkin verran erilaisten tiimijäsenten muodossa. Tarina on mielestäni sarjan heikoin, mutta silti tarpeeksi kiinnostava että sen halusi nähdä loppuun saakka. Pelimaailma on massiivinen vaikkakaan ei sarjan parhaimmistoa koska maailmasta puuttuu aiemmista peleistä löytyneet maamerkit jotka osui silmään aina kun kameraa pyöräytti mihin tahansa suuntaan. Joka tapauksessa vuoden paras JRPG-peli pienestä nurinasta huolimatta. Allekirjoittanut, Cerker ja Genkku juteltiin pelistä enemmänkin PBC:n jaksossa 448 joten laita kuunteluun mikäli pelin ostamista vielä harkitset.

2. Elden Ring

Uskoisin Drifun, Cerkerin ja Tootsin avanneen tarpeeksi syitä sille miksi tämä GOTY-listalta löytyy PBC-jaksossa 437. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että Souls-peleissä kun on aina ollut täydelliset pelimekaniikat ”keskiaikaiseen miekanheilutteluun” niin valtavaan avoimeen maailmaan yhdistettynä saatiin aikaan ikimuistoinen seikkailu jonka ensimmäinen pelikerta on vertaansa vailla.

1. Gran Turismo 7

En muistanut autopelien olevan näin koukuttavia. PS2:n Gran Turismo 4:n jälkeen ei ole tullut juurikaan autopeleihin koskettua koska Xboxin erilaisia Forza-tuotoksia kokeiltuani, olen luullut inhoavani koko genreä. GT7 osoitti kuitenkin itselleni että jos itse peli on tehty hyvin niin kuka tahansa voi parantua Forzan aiheuttamasta genremasennuksesta. PS5:llä peliä pelatessa kaikki toimii kuin ajatus; valikot siistejä ja sujuvia eikä lataustaukoja ole juuri nimeksikään kun hypit valikosta ja kisasta toiseen.

Tietysti myös graafinen ulkoasu ja ajotuntuma ovat täyttä timanttia kuten markkinajohtajan laitteelta voi odottaa. Tämä on muuten ensimmäinen PS5-peli jossa en ole ottanut ohjaimen ja liipaisimien värinöitä pois käytöstä. Vuoden 2022 jouluaatto meni vähän pipariksi, mutta GT7 toi itselleni ja vaimolle iltaa myöden mukavaa joulutunnelmaa valikoissaan tuolloin soivan joulumusiikin myötä. Paras joulumuisto sitten N64:n / Ocarina of Timen / Majoras’s Maskin / Perfect Darkin kääröstään aukaisun jälkeen.

NK:n valinnat

Vaikka kertaakaan en uusien pelien osalta mitään Sonyn konsolia käynnistänyt, ja Xbox Seriesin (totta kai markkinoiden parhaan pelikonsolin eli S-mallin) viimeisin käynnistyskertakin ulottuu johonkin heinäkuun puoliväliin, onnistui pelivuosi 2022 toden teolla viihdyttämään ja yllättämään laadullaan. Hyviä ja myös loistavia pelejä tippui eetteriin pitkin vuotta, eikä pelkästään jonain tiettynä vuosineljänneksenä kuten niin usein on tapana. Pääkolmikon lisäksi fedora nousee päästä sukupolvipeliksi aika varmasti vuosien myötä nousevalle Elden Ringille, lisää vuoden 2021 parasta peliä tarjoilleelle Monster Hunter Risen Sunbreak-lisäpaketille (paitsi post-launch -lisukkeidensa puolelta), Square-Enixille sen kulttuuriteoista Tactics Ogren sekä Front Missionin julkaisujen yhteydessä, Kirbyn upealle 3D-debyytille ja muutamalle muulle jotka pelikelloni perusteella kyllä tietävät keitä he ovat. Objektiivinen, tieteellisin menetelmin valikoitunut, kolmen kärki on kuitenkin vuonna 2022 seuraavanlainen:

3. Splatoon 3

Peli jonka olisi sisältönsä puolesta pitänyt olla Splatoon 2, mainitun kakkososan ollessa hieman enemmän 1.5-osan puolelle kallellaan. Splatoon 3 on todella erinomaista jatkoa Nintendon moderniin superhittisarjaan ja jo ihan vaniljaisena julkaisuversiona, se onnistui tarjoamaan niin paljon erilaista ja monipuolista pelattavaa että oksat maalipurkkiin. Moninpelimaalailu on edelleen se koko kupletin ydin, mutta uudet yksinpelimuodot ja pelitilat, yhdistettynä moninpelipuolen metan muuttamisiin uusin asetyypein ja erikoiskyvyin, ja kaiken päälle vielä tieto siitä että samaa herkkua on tarjolla seuraavat pari vuotta lisää ihan ilmaiseksi (isompi DLC-paketti tulee toki jälleen maksamaan erikseen). Vähemmästäkin pyörii tukisukat jaloissa.

2. Triangle Strategy

Koska aivan käsittämättömän loistavaa Tactics Ogrea ei vanhan pelin uusioversiona saa PBC-lakipykälien mukaan äänestää, laitetaan tähän sitten tällaista ihan uudenkarheaa taktiikkaropeilua. Triangle Strategy jatkaa hienosti Square-Enixin luomaa HD-2D -linjaa, tuomalla tämän retrografiikoita elävöittävän tyylin tällä kertaa Final Fantasy Tacticsin ja Tactics Ogren vuosikausia sitten esittelemään isometriseen presentaatioon. Triangle Strategy kumartaakin isosti noiden kahden mainitun klassikkosarjan suuntaan, mutta seisoo hienosti myös omilla avuillaan.

Pelin nimestä tavallaan löytyvä jippo on pelin moneen eri suuntaan läpipeluun aikana haarautuva tarina, jossa pelaaja joutuu tasapainoilemaan kolmen eri draamankaaren päällä. Erinomainen, hieman Game of Thronesin hyviä kausia mieleen tuova tarina sekä pelimaailma nappaavat pelaajan otteeseensa heti ensisekunneista alkaen, ja kun tämä hieno eepos kuorrutetaan vielä ihan helvetin loistavalla taktiikkaroolipelaamisella, ei tuloksena voi olla kuin timanttia ja sitä Triangle Strategy tosiaan on. Octopath Traveler sai jatkoa niin toivottavasti saamme lähitulevaisuudessa Triangle Strategy 2:n.

1. Tunic

Indiepelit ovat tunnetusti allekirjoittaneen, jos ei nyt ihan kuppi teetä, niin ainakin kuppi visvassa liotettua sappinestettä. Joskus kuitenkin kaikkien taivaankappaleiden ja planeettojen osuessa oikeaan linjaan, satun kiinnostumaan jostain indiepelistä, ja tällä kertaa tämä spotlight osui Tuniciin. Hyvä että osui sillä ”kettupeli” on aivan tautisen hieno videopeli, ja itselleni tämän vuosikymmenen Hollow Knight, Stardew Valley ja mitä näitä kaikkia nyt onkaan..?

Mikä tekee Tunicista niin hienon, on sen tapa yhdistää todella monta videopeleissä toimivaa asiaa. Se on yksi hienoimmista 2D-Zeldoista, samalla kun se on yksi persoonallisimmista soulslikeista, samalla kun se on kivoilla retrohtavilla innovaatioilla varusteltu nykypäivän sydämellinen indietuotos. Likimain täydellisen vaikeustason kanssa pelaajaa pitävät varpaillaan hienon eteerinen pelimaailma ja tunnelmallinen soundtrack, joka kertoo omalla upealla tavallaan kaiken mitä ruudulla tapahtuu, aivan kuten loisteliaan ääniraidan pitääkin. Hienointa Tunicissa on kuitenkin sen tarjoama kinkkisen ihana vaikeustaso, sekä keksimisen ja oivaltamisen riemu. Pelin sisäinen manuaali on täyttä hepreaa mutta loogisella päättelykyvyllä ja nokkeluudella pelaaja saa sen valjastettua tärkeäksi osaksi tämän hienon indieteoksen läpäisemistä. Kiitos Tunicille siitä että se sai taas tämän indiepelien suuntaan nyrpeästi katsovan örmyn hieman heltymään tuota monipuolista pelialan segmenttiä kohtaan.

Andzerxin valinnat

Videopelivuosi 2022 tulee päällimmäisenä jäämään mieleen Elden Ringin vuotena (peli joka jäi itsellä vain testailun puolelle). Kolmannen osapuolen julkaisijoilla ja Xbox-rintamalla ei ollut juuri mitään muuta tarjottavaa tälle vuodelle. Pleikkarilla ja Nintendolla oli taas hyvä vauhti päällä yksinoikeuksien suhteen ja niitä riittikin runsaasti pitkin vuotta.

3. Splatoon 3

Kalmareiden kolmas tuleminen toi maalisotiin toivottuja quality of life -päivityksiä, uusia aseita ja mekaniikkoja, sekä uudisti kunnolla pelin yksinpelikampanjaa monipuolisilla haasteilla. Lisäksi pelin uudet kustomointimahdollisuudet tuovat lisää persoonallisuutta omaan pelaajaprofiiliin ja uusvanhaan hubimaailmaan oli tällä kertaa ympätty niin replay-tiloja, tilastoniiloutta kuin korttipelejäkin.

2. Kirby and the Forgotten Land

Kirby ei ole pelihahmona juuri koskaan säväyttänyt, mutta 3D-tasoloikintojen ystävänä halusin antaa mahdollisuuden pinkin palleron ensimmäiselle kolmiulotteiselle seikkailulle. Peli kuitenkin osoittautui vuoden isoimmaksi yllättäjäksi, sillä monipuolinen kenttäsuunnittelu, Kirbyn lukuisat (joskin 2D-seikkailuja harvemmat) kopiointikyvyt, sekä uusi Mouthful Mode -pelimekaniikka pitivät seikkailun mielenkiintoisena alusta loppuun.

1. God of War: Ragnarök

Sodanjumalan ja kumppaneiden viimeinen seikkailu skandinaavisissa maisemissa tarjosi perusvarmaa toimintaa ja kevyttä ongelmanratkontaa. Vaikka Kratos jäikin tarinassa hieman sivummalle, nautin pelin yleistä menosta ja hahmojen välisistä dialogeista. Pelimaailman tutkiminen ja sivuraiteille eksyminen oli mukavaa ajanvietettä, sillä se ei tuntunut liian överilaajalta ja puuduttavalta verrattuna uuteen Horizoniin.

Lionheadin valinnat

3. Warhammer 40 000: Chaos Gate – Daemonhunters

Jokavuotinen sotavasarakiintiö täyteen tällä pelillä. Ei Daemonhunters aivan esi-isänsä veroinen ollut, mutta hyvin tavoitti samaa tunnelmaa epätoivoisesta taistelusta mikä vaan leviää käsiin. Kaunista W40k-maailmaa, hyvää taktista toimintaa, sekä monipuolista liikkumista. Ainoa isompi miinus on konsoliversion puuttuminen, mille ei tänä päivänä voi oikein antaa hyviä perusteita.

2. Potion Permit

Stardew Valleyn hyvinkin läheisissä jalanjäljissä kulkeva ”pottujen” tekemiseen keskittyvä peli. Oikein mainio ja tiukka paketti, jonka parissa ei kauaa pelaaja vanhene. Pirtsakka ulkoasu, Tetriksen ympärille rakennettu core-mekaniikka, ja totta munassa kylillä humppaaminen virtuaalipetikumppanin kanssa. Suurimmat ja ainoat itkunsekaiset tunteet tuli tämän hienon pelin kanssa koettua ainoastaan julkaisun aikaan bugien takia. On näemmä peleihin vaikeaa tehdä julkaisuversioon pikamatkustus, joka vie kohteeseen eikä jätä johonkin pöheikköön jumiin?

1. Call of Duty: Modern Warfare 2

Pidin kahden pelin verran taukoa tästä vuosipäivityssarjasta ja kyllä kannatti. Vuoden kovinta huumetta on tämä uusivanha Modern Warfare 2 ollut ja tulee varmasti olemaankin. Käytännössä kolme peliä yksissä kansissa, joista toki kaksi on F2P-pohjaisia. Peruspelin gunplay toimii vihdoin sillä tasolla ettei tarvitse pelata aiempien CoD-pelien lailla HC-asetuksilla. Nerokas DMZ tuo vaihtelua vuosien saatossa tutuiksi tulleisiin pelimuotoihin. Kai sitä vaan tullut vanhaksi (lue: debiiliksi) kun pitää välillä lampailla tällaisten kapitalistitalojen normoshootterien parissa.

Hazukin valinnat

Taas on yksi pelivuosi nähty ja eipä voi kyllä sanoa, että tämä olisi millään tavalla jättänyt kylmäksi, mutta ei tämä pelivuosi 2022 loppujen lopuksi mikään totaalinen ihmeidentekijäkään ollut. Pelejä tuli taas ihan jopa enemmän kuin tarpeeksi ja läheskään kaikkea mikä kiinnostaisi ei ole ehtinyt edes testata. Tässä kuitenkin pieni pala niitä parhaimpia minkä maailmoihin itse eksyin lukuisiksi ja taas lukuisiksi hetkiksi.

3. Vampire Survivors

Valehtelematta tänä vuonna kolmannen sijan valitseminen oli oikeasti se vaikein tehtävä. Tittelin kun olisi voinut antaa niin isolle yllättäjälle (Sonic Frontiers), todella mainiolle klassikkohahmon 3D-siirtymälle (Kirby and the Forgotten Land) taikka vaikkapa mitä parhaimmalle kung-fu -mähinälle (Sifu). Itse päädyin nyt kuitenkin katsomaan asiaa hieman laatikon ulkopuolelta ja antaa tittelin sellaiselle pelille joka sen oikeasti ansaitsee. Vampire Survivors oli alunperin yhden euron (nykyisin jopa neljän euron OMG!) hintalapulla koristeltu pikkupeli, joka lainaa “jokseenkin” paljon taustaelementtejä Castlevania-pelisarjasta ja muodostaa niistä täysin omannäköisensä, aika paljon Robotronin suuntaan kumartavan klassikkopelin. Tämä kaikki toki on tehty täysin nollabudjetilla kirjaimellisena viikonloppuprojektina, joka tarkoittaa sitä että ulkoasu on lähinnä kasa spritejä äärimmäisen yksinkertaisilla taustoilla yläkuvakulmasta kuvattuna ja pelaaminenkin koostuu käytännössä pelkästään hahmon liikuttamisesta ruudulla.

Mutta se mitä tämä simppeli tapaus kätkee sisälleen, onkin vuorostaan se videopelaamisen leipä ja voi; Peliä on oikeasti todella hauska pelata. Vampire Survivors on yksinkertaista mähinää, jossa katsotaan miten pitkään pelaaja selviytyy karuissa maisemissa lukuisten ja taas lukuisten mörököllien ympäröimänä erinäisissä kentissä, keräten samalla sellaista varustusta jonka parhaiten uskoo soveltuvan näiden möllien tuhoamiseen. Aina joskus vähemmän on vaan enemmän.

2. Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge

No tämän nyt ei vuorostaan sitten pitäisi yllättää ketään. Turtles on itselleni yksi rakkaimpia ysärin tuotenimikkeitä ja beat ‘em up on peligenrenä yksi sydäntäni lähellä olevien arcadepelien tukipilareita, joten totta kai näiden kahden instanssin ympärille äärimmäiselle rakkaudella rakennettu nostalgiapärinä iskee itseeni kuin salama johtimeen.

Shredder’s Revenge on vaan jotain niin sellaista mitä en tohtinut edes unelmoida, koska se valehtelematta jopa ylittää ne alkuperäiset Konamin asettamat standardit ja tekee sen vieläpä vuoden 2022 mittareille sopivana. Pelinä se on äärimmäisen nätti, ruudulla pyörivään kaaoksen nähden hämmentävän hyvin toimiva ja ohjaukseltaan aivan jumalainen tapaus. Fanserviceä pelistä löytyy myös enemmän kuin tarpeeksi ja ylipäätänsä peliä pelatessa on vaan koko ajan hymy kasvoilla. Mitä muuta sitä sopisi ja voisi peliltä toivoa?

1. Elden Ring

Tarvitseeko tätä oikeasti tässä vaiheessa enää edes isommin perustella? Elden Ring on yksi niitä pelejä, jota tullaan muistelemaan vuosia ja taas vuosia koska se on puhtaasti yksi niitä virstanpylväitä, joista muiden videopelien tulisi ottaa oppia. Se ei tavallaan tee mitään uutta, mutta on se kerää kaikki hyvät elementit muista Fromin omista, sekä myös muiden tekemistä videopeleistä ja koostaa siinä sivussa ne lähes täydelliseksi paketiksi. Se on moderni klassikko, mestariteos sekä vuoden 2022 paras videopeli, mutta mikä tärkeintä; Elden Ring on aidosti oikea seikkailu.

Drifun valinnat

3. Dome Keeper

Pelillisesti kahteen osaan jaettu roguelite tarjoaa vuoden addiktoivimman pelikokemuksen. Dome Keeper tarjoaa hieman Minecraft-tyylistä resurssinkeräystä yhdistettynä inventoriohallintaan ja torninpuolustukseen. Pelissä on hieno itseään ruokkiva kehä resurssinkeräyksessä, koska resursseja voi käyttää hahmon parantamiseen, jolloin keräät resursseja aina vain nopeammin ja nopeammin. Tämä onkin tärkeää, koska mitä syvemmältä joudut resursseja kaivamaan, sen hankalammaksi se muuttuu ja keräysreissuista tulee riskialttiimpia, koska seuraava torninpuolustusvaihe on aina odottamassa ja vastaan tulevat viholliset muuttuvan joka kerta vahvemmiksi. Kun tämä vielä yhdistetään high score -pelitilaan, jossa resursseja on uhrattava myös pistelaskurille, on kasassa täydellinen resepti.

2. Pokémon Scarlet/Violet

Pokémon-pelien laatu on ollut jyrkässä alamäessä jo vuosia, mutta tilanteeseen saatiin vihdoin muutos. Scarlet ja Violet ovat tuulahdus tuoreita ideoita pelisarjalle yhdistettynä vanhojen pelien seikkailuntunteeseen, joka uusissa peleistä oltiin karsittu pois silkalla kädestäpitelyllä. Avoimessa maailmassa liikkumisessa on vapautta ja se on tehty pelillisesti uskomattoman käteväksi. Tämän lisäksi Metroidvania-tyyppinen kykyjen avaaminen tahdittaa eri alueiden tutkimista todella hyvin. Koska Pokémon-kaavassa ei muuten ikinä ongelmia oikeastaan ollut, niin tämä kädestäpitelyn vaihtaminen pelilliseen vapauteen korjasi oikeastaan kaiken, mikä moderneissa Pokémoneissa on ollut vikana.

1. Elden Ring

Helpompaa valintaa ei ole tarvinnut näillä listoilla tehdä. Miyazaki tiimeineen loi lähes täydellisen pelin, joka vaivattomasti välttää kaikki avoimen maailman pelien ongelmat hyvillä design-päätöksillä. Elden Ringin vaikuttavin puoli on juuri se, että se oli tekijöidensä ensiaskel avoimen maailman peleihin, mutta samalla se on kuitenkin parhaiten tehty genrensä peli. Pelkäsin Sekiron jälkeen, että Souls-peleistä tuttu tappelusysteemi tuntuisi jo hieman väsähtäneeltä, mutta uudessa ympäristössä se oli kuitenkin yllättävän freesin tuntuinen. Tarpeeksi kehuja Elden Ringille on mahdotonta antaa, joten en sitä tässäkään lähde yrittämään. Vuoden peli, vuosikymmenen peli, ehkä jopa paras peli mitä on ikinä tehty.

Teman valinnat

3. Pokémon Scarlet/Violet

Vuosi 2022 oli itselleni pitkästä aikaa vuosi, jolloin tuli pelattua runsaasti uusiakin pelejä. Siksi onkin mielestäni yllättävää, miten niinkin monella tapaa rikkinäinen vauvapeli kuin Pokémon Violet pääsee listalleni. Teknisistä ongelmista on jauhettu jo tarpeeksi, joten tyydyn vain sanomaan uuden Pokémonin olevan erittäin hauskaa ja koukuttavaa pelattavaa. Se onnistui herättämään sammuksissa olleen Pokémon-kipinäni lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Avoimempi maailma ja lukuisat muut uudistukset istuvat sarjaan vallan mainiosti ja uusien Pokémonien designonnistumisprosentti on korkeammalla kuin aikoihin. Tästä on todellakin hyvä jatkaa ja kehittää. Kunhan se tekninen puolikin saataisiin jotenkin kondikseen…

2. Elden Ring

Tuskin pystyn tästä sanomaan mitään, mitä ei ole vuoden 2022 aikana sanottu. Ykköspaikka omalla listallani lipsui pois lähinnä liiallisen sisältökierrätyksen takia, mutta muuten kyseessä on ehtaa ykkösluokan From Software -laatua. Mutta ehkä seuraavaksi taas sellainen tiiviimmin ohjattu peli, kiitos?

1. Return to Monkey Island

Jos joku olisi vielä vuosi aiemmin yrittänyt vakavalla naamalla väittää Ron Gilbertin työskentelevän uuden Monkey Island -pelin parissa, olisin vain nauranut räkäisesti. Mutta niin siinä vain kävi ja Monkey Island 2, yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, sai jatko-osan vuosikymmenten jälkeen. Ja minkälaisen! Return to Monkey Island on täydellinen nostalgiapläjäys, muttei todellakaan luota pelkästään muistojen voimaan. Pelisarjan huumori toimii edelleen ja Dominic Armato loistaa Guybrushina kenties jopa värikkäämmin kuin koskaan aiemmin. Lukuisat quality of life -parannukset tekevät pelin pelaamisesta mukavaa ja toimivaa myös Switchillä ja kyseessä onkin klikkailua lukuunottamatta puhdasta klassista point&clickiä.

Täydellinen peli ei ehkä ole ja osa pelin aikana tutkittavista saarista on melko pintapuolisia kokemuksia. Siltikin, Return to Monkey Islandin jokaisesta osa-alueesta paistaa rakkaus ja kunnioitus pelisarjaa ja sen perintöä kohtaan. Myös se joidenkin vierastama graafinen ulkoasu on liikkeessä ja isolta ruudulta aivan jumalaisen kaunis. Rakastin tätä peliä joka sekunnin ajan ja siksi se ansaitsee paikkansa oman listani ykkösenä.

Cerkerin valinnat

Vuosi 2022 on nyt viimein kasassa ja onhan tämäkin ollut taas vuosi. Maailma on avautunut ja ihmiset päässeet vapaiksi luolistaan, joten mikäs sen parempi aika linnoittautua sisälle ja pelata videopelejä. Tai no näin olisin toivonut voivani tehdä, mutta koulu ja työt ovat pukanneet sen tielle, joten tältäkin vuodelta on jäänyt varmasti useita mahtavia pelejä pelaamatta. Ensi vuoden puolella sitten, jollei vuosi 2023 alkaisi näyttää yhdeltä 2000-luvun parhaista. Mutta nyt listaan.

3. Splatoon 3

Splatoon 2 kertoi jo aikoinaan, että koukkuun ei saanut jäädä, mutta kolmosen julkkarin aikaan tuli tätä 2.5-versiota hakattua vähän liikaakin. Mustekalalasten musteleikit imaisivat mukaansa kuin Halo Infiniten julkkari viime vuonna, ja hauskaa tuli pidettyä niin nettimoninpelin puolella kuin yllättävän loistavan yksinpelinkin, joka otti mallia kakkososan mahtavasta Octo Expansion -lisäristä. Yksinpelin ainoaksi ongelmaksi jäi sen vähyys. Tätä paikatakseen Nintendo on viisaasti leikannut palasen pelistä pois ja laittaa sen myyntiin seuraavana vuonna. Ostoon se menee, en valehtele, mutta häpeän.

Moninpeli on taas sitten sitä tuttua ja vanhaa Splatoonia. Ammu lattiaa, ammu vihollista, joskus tee jotain muuta riippuen pelimuodosta, repeat. Kuten alussa sanoin, Splatoon 2.5. Mutta sitä jotain tässä kuitenkin on, mitä ei vaan kakkosessa kuitenkaan ollut. Ovatko kontrollit paremmat? Auttaako lobby, missä saa harjoitella ja lämmitellä matsien välissä, seuraavan matsin odotukseen? Onko Salmon Runin jatkuva aukiolo loisto muutos? Auttavatko uudistetut Splatfestit elävöittämään meininkiä? Ovatko uudet aseet mielenkiintoiset? Ainoastaan viimeiseen on vastaus ei, mutta muuten Splatoon 3 tuntuu paremmalta peliltä kuin kakkonen, ja siksi sen pariin loikkaa aina vähän väliä, kun mieli tekee jotain rentoa moninpeli räiskintää, ilman suuria panoksia tai hikisiä fiiliksiä. Bonusta Splatoon 3 saa myös hyvästä, mutta myös pirullisen vaikeasta korttipelimuodosta. Kaiken kaikkiaan Splatoon 3 oli minulle tämän vuoden paras moninpeli, minkä vuoksi se on myös numero kolme tällä listalla.

2. Pokemon Scarlet/Violet

Uusi vuosi, uusi Pokémon. Paitsi tänä vuonna tulikin kaksi Pokémonia, ja molemmat lupailivat jotain mitä fanit ovat pitkään halunneet, mutta saaneet odottaa. Avointa maailmaa ja saumatonta taskumonsteritaistelua. Sitten Pokémon Arceus julkaistiin, ja vaikka se pyörikin vähän huonosti ja varsinaiset taistelut olivat pelissä mitä olivat, oli Arceus silti ihan hauska peli sivuosaksi. Ei mikään maailman paras, mutta se loi hypeä tulevaa Scarlettia ja Violetia kohtaan.

Ehti vierähtää melkein vuosi, ja sitten olikin jo uusi, oikea Pokémon ovella. Ennakkotiedot olivat karmaisevia. Bugeja täynnä oleva ja graafiselta puoleltaan PS2 pelin tasoinen Pokémon, joka ei ollutkaan niin avoimen maailman peli mitä oli toivottu. Ennakkotietojen perusteella kyseessä piti olla Pokémon-peli, joka kannattaisi skipata, ihan kuten Sword ja Shield muutamaa vuotta aiemmin. Silti päätin pelin käydä hakemassa julkkarina, sillä halusin kuumeisesti toivoa pelin olevan hyvä. Sanotaan nyt heti alkuun, että Pokémon Scarlet/Violet on helposti teknisesti huonoin poksupeli. Peli ei pyöri edes tasaisella 20 freimin sekuntitahdilla, Pokémonien pop-in on niin karsea, että yleensä maailmassa liikkuessa olet jo taskumonsun päällä kun se latautuu näkyviin, ja rumempia grafiikoita saa hakea jopa 2017 julkaistun Switchin alkupään pelivalikoimasta saakka. Mutta tuon ruosteisen ulkokuoren alla sykkii ehkäpä paras Pokémon-peli ikinä. Avoin maailma tuntuu avoimelta, vaikka jonkinlainen ohjattu reitti siinä onkin, avoimesta maailmasta siirtyminen taisteluun on sulavaa, taskuhirviöiden kehittäminen ei ole enää puuduttavaa automaattibattlen ansiosta, haastetta pelistä löytyy (oikeasti!), hahmokavalkadi on sopivan värikäs ja koko ajan mukana juonessa, uusien Pokémonien design on loistavaa, Arceuksessa toimivaksi havaitut QoL-muutokset kuten iskujen ja nimien vaihtaminen lennosta, jne. jne. jne. Enkä ole vielä edes päässyt puhumaan uusista Poké-saleista, raideista, titaani-Pokémoneista taikka pelisarjan metaa kivasti ravistelevasta Terastalisoinnista.

Graafista puolta lukuunottamatta, Pokémon Scarletissa/Violetissa on ainoastaan muutamia pieniä vikoja. XP share on pakosta päällä, joten oma tiimi saattaa ylileveloitua helposti, mikä korjaantuu tiimin tasaisella pyörittämisellä useiden Pokémonien kesken, ja joskus silloin tällöin peli saattaa kaatua, mutta onneksi autosave on nyt myös asia Pokémonissa, joten useiden tuntien taakse joutumista ei tarvitse pelätä. Jollei tekninen toteutus olisi niin kuraa kuin se on, olisi uusin Pokémon saattanut päästä jopa kilpailemaan ykköspaikasta.

1. Elden Ring

Elden Ring tuli ja jopa ylitti kaikki odotukset mitä minulla oli sitä kohtaan. Avoimessa maailmassa on tutkittavaa joka nurkan takana, pelin bossit ovat laadultaan mahtavia (yleistä Marikan suvun ADHD:ta lukuunottamatta), pelissä on karmiva määrä aseita ja loitsuja mitä käyttää, sekä graafinen puoli joka näyttää ja kuulostaa loistavalta.

Elden Ringistä voisi latoa tähän tekstiä vaikka kuinka, mutta miksi kirjoittaa kun te voitte kuunnella. Kaikki tarpeellinen on sanottu Elden Ring pelikerhossa.