Osen valinnat

2021 on minun mielestäni ollut hyvä pelivuosi. Hitman 3 ja Werewolf Apocalypse aloittivat vuoden räjähtävästi ja ennen kesää päästiinkin jo Balanin sekä uusimman Resident Evilin pariin. Silti tänä vuonna tuli jopa näitä merkkiteoksia parempia pelejä ja ne ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:

3. Metroid Dread

Tätä olikin ”hieman” saanut odotella. Metroid teki hienon paluun juurilleen. Jotkut pellet jaksavat valittaa melee-iskuista tai liian suoraviivaisesta etenemisestä mutta omaan makuun nämä passasivat paremmin kuin hyvin. Ei tämä ole genrensä tai edes sarjansa paras osa, mutta yksi ”must-play -tason Switch-peleistä” todellakin. Dread on myös hieno lopetus tälle yli 30 vuotta kestäneelle Metroidin pääsaagalle.

2. Halo Infinite

Vielä marraskuun alussa olin äärimmäisen skeptinen tätä tulevaa suurjulkaisua kohtaan. Nettipelikään ei ennakkoon kiinnostanut mutta perkele vieköön, sehän on täyttä nautintoa jota aivan varmasti tulee pelailtua vielä kauan. Kampanja oli myös aivan hyvä, vaikkakin jäin kaipaamaan pelin maastoissa ja miljöössä hieman vaihtelua. Open world -pelattavuus oli hyvin toteutettu eikä mitään Far Cry -viboja onneksi tullut liikaa. 343 teki siis viimeinkin Bungien tasoisen Halon ja innolla odottelen tulevaa lisäsisältöä, jota pitäisi tulla runsaasti nettipeliin.

1. Psychonauts 2

Ensimmäinen osa on yksi omista suosikeista PS2/Gamecube/Xbox- geniltä ja aivan kuten Metroidinkin kanssa, oli tätäkin jatkoa saanut odotella pienen ikuisuuden. Peli lunasti kaikki omat odotukset helposti. Vuoden paras tarina, pelillisesti täyttä rautaa ja jopa ulkoasultaan hieno. Mahtavaa että sarja viimeinkin on pääsemässä ansaitulle paikalleen.

Drifun valinnat

Vuosi 2021 on ainakin lähiaikojen heikoin pelivuosi, jos sitä lähtee tarkastelemaan isojen AAA-julkaisujen pohjalta. Huono pelivuosi ei silti missään nimessä ole kyseessä, mutta voittajat löytyvätkin indietuotantojen suunnalta. Indien ulkopuolelta nousee kuitenkin esiin kaksi kunniamainintaa. The Burning Crusade Classic on ollut ehdottomasti tämän vuoden paras peli. Pelitunteja on kertynyt kesäkuun alusta reilusti yli tuhat eikä loppua näy. Mukavan perinteistä MMO-mättöä hyvällä peliporukalla on vaikea voittaa. Uusiojulkaisua en kuitenkaan listalle viitsi laittaa ja samasta syystä Nier Replicant joutuu tyytymään kunniamainintaan. Hieno tarina, hyvää mättöä, uskomattoman kauniit musat ja Yoko Taro, niistä on mestariteokset tehty eikä tämäkään ole poikkeus

3. Inscryption

Loppuvuoden yllättäjänä listalle päätynyt Inscryption on siitä hankala peli, ettei siitä oikeastaan haluaisi sanoa mitään. Ja sekin sanoo jo ehkä liikaa. En tiennyt yhtään mitä odottaa muuta kuin jonkinlaista roguelike pakanrakennusta ja korttipeliä. Sitähän Inscryption toki tarjoaa, mutta se on myös paljon muuta. Pelaa itse ja ylläty.

2. Loop Hero

Listan toinen roguelike on myös hieman perinteistä poikkeava. Loop Heron käänteinen torninpuolustus ja hyvin passiivinen gameplay iskivät ainakin itseeni täysillä. Uusien laattojen kanssa strategiointi ja parhaiten toimivien kombojen löytäminen oli ehdottomasti vuoden koukuttavinta kamaa. Tämä kaikki kruunattuna todella nätillä pikselitaidetyylillä ja kovilla musabängereillä tekee Loop Herosta todellisen indiehelmen.

1. Cruelty Squad

Torille! Pelivuoden mielenkiintoisin tapaus on ilman epäilystäkään suomalainen Cruelty Squad. Tyyliltään aisteille aggressiivinen peli voi ensisilmäyksellä näyttää lähinnä vitsiltä, mutta todellisuudessa kyseessä on timantinkova strateginen räiskintä. Kuolema korjaa hetkessä, joten kentissä eteneminen tulee suunnitella tarkkaan. Apuna tehtäviin on tarjolla useita työkaluja niin tuplahypyistä tarttumakoukkuun ja aseitakin on vähintään jokaiseen käyttötarkoitukseen. Omien suosikkien löydyttyä kentät on kuin luotu speedrunaamiseen (johon myös pelin sisäinen kello ja rankingit kehottavat) ja siihen tuli jopa itse kasuaalisti ryhdyttyä.

Pelin kapitalismidystopia on myös toteutettu melko freesillä otteella, mahdollisesti koska kyseessä ei ole jenkkiteos. Suosikkikenttäni pelissä sijoittuu pelihahmon omaan asuntoon, kun itse Cruelty Squad, jolle pelaajakin työskentelee, on lähetetty perääsi. Syynä tähän oli maksamaton vuokrasi ja korkomaksuna on henkesi. Tilanne toki korjaantuu murhaamalla vuokranantajasi ja lopulta koko homma osoittautuukin vain kirjanpitovirheeksi. Cruelty Squadissa tämä on kuitenkin vain arkea. Koko pelin miljöö tihkuu persoonaa ja se tulee esiin pelin jokaisella osa-alueella. Mitään vastaavaa en ole aiemmin peleissä kokenut ja tuskin tulen enää kokemaankaan.

Tootsin valinnat

3. Ratchet & Clank: A Rift Apart

”Rätset” palasi takaisin oikealle paikalleen sarjan parhaassa pelissä sitten vuoden 2009 A Crack In Timen. Sonyn yksinoikeuskirjaston viimeinen oikea tasoloikka on muuttunut jälleen kerran hieman enemmän räiskinnäksi, mutta pelattavuus on yhä täyttä timanttia. Tarinan puolella peli hieman kompastelee, mutta Ratchet & Clankin (2016) jälkeen se, että tarina ja tarinankerronta ei ole kelvotonta riittää. Kyseessä on myös PS5:n parhaimman näköinen peli, joka selvästi tarkoittaa, että se kannattaa pelata!

2. F1 2021

Kun valot sammuvat ja 20 kappaletta 1.6 litran V6 turbomoottoria alkaa huutamaan, otetaan miehestä mittaa tämän hetken parhaassa ajopelissä. Mutta miten EA:n vuosittainen lisenssipeli voi olla oikeasti hyvä? Ehkä vastaus on juuri vuosittaisessa julkaisumallissa, joka on sallinut Codemastersin hioa ajomallinnusta ja tekoälyä vuosien saatossa askel askeleelta. Lopulta on saavutettu peli, josta voi ratilla nauttia sekä aloittelijat että veteraanit. Tämän vuoden peliä korottaa vielä co-op-tila, jossa uratilaa tekoälyjä vastaan voi ajaa kaverin kanssa. Jos peliä lähtee vertaamaan oikeisiin simulaattoreihin, ajomallista paljastuu pieniä virheitä, eikä formulamaailman simulointi vastaan kovin hyvin tosimaailmaa (Vettel ja Bottas jaetulla kolmossijalle kuskiratingeissa, mitä vittua?), mutta ne eivät paljoa vaikuta pelaamisen puhtaaseen nautintoon.

1. Halo Infinite

Halo 5 ilmestyi itselleni hieman huonoon aikaan. Olin 2015 siirtynyt jo täysin PC-pelaamisen maailmaan, joten en ehkä arvostanut kaikkia sen osa-alueita. Onneksi Infiniten kohdalla ei ole tällaista uhkaa, vaan pääsarjan peli saapui samanaikaisesti sekä Xboxille, että PC:lle. Tällä kertaa kasvoton ja (lähes) persoonaton supersotilas saa vastaansa punaisen covenantin seikkaillessaan Zeta Halolla. Infinite on monella tavalla kevyt reboot. Halo 5:n painolasti heitetään veteen ja tilalle pyritään rakentamaan uutta mysteeriä. Tarinan ytimessä on kuitenkin Halo 4:n tapaan Master Chief ja hänen suhteensa Cortanaan. Vaikka tarina ei sattuisi iskemään on alienien murhaaminen mukavaa ja monipuolista. Yksinpelin loppuessa kilpailullinen moninpeli tarjoaa nykyään harvinaista taitoon perustuvaa räimettä ainakin kymmeniksi tunneiksi. Räiskintöjen tärkein ominaisuus, eli paukuttelun tunne on kilpailijoihin verrattuna ylivertaista. Peli kärsii modernien GaaS-pelien yleisistä vioista ja joitain ominaisuuksia saadaan odottaa pitkälle ensi vuoteen, mutta sen ei kannata antaa estää ketään kokeilemassa ilmaista moninpeliä.

NK:n valinnat

Vuoden aikana ilmestyi kolme isoa Capcom-peliä joten ei muuta kuin täyttämään listaa niillä!! No vitsit sikseen (tosiasiassa vuoden kymmenen parhaan pelin joukossa oli allekirjoittaneella kolme Capcomin peliä joten arvon tuomari, olen syyllistynyt fanipoikuuteen) ja laitetaan sinne ne kolme peliä jotka ovat olleet tämän vuoden kovimmat videopelit omalla levylautasella… tai tässä tapauksessa kovalevylautasella koska fyysisiä pelejä tuli ostettua levymuodossa pyöreät nolla, eikä niitä myöskään korttimuodossa tullut ostettua yhden ainoaa. LET’S BEGIN!!

3. Death’s Door

Indiepelien ylisaturaation vuoksi on aina hienoa jos sieltä tuhannen indiepelin päivittäisestä julkaisulistasta löytää edes yhden helmen. Tänä vuonna itselleni tällainen indielöytö oli Death’s Door. Olen yksinkertainen mies. Tykkään Hollow Knightista ja tykkään top down -perspektiivistä kuvatuista ns. vanhan koulukunnan Zelda-peleistä. Death’s Door yhdistelee taidokkaasti näitä molempia tarjoten hienon ja tunteikkaan seikkailun, joka tekee kaikki yrittämänsä asiat tismalleen nappiin eikä yhtään ali saatikka yli.

2. Halo Infinite

En ole ikinä liiemmin välittänyt Halo-sarjasta. Olen (melkein) aina tiedostanut kuitenkin sarjan pelien laadun mutta esimerkiksi niiden moninpeli on aina omissa kirjoissa ollut vanhanaikaista verrattuna esim. omaan suosikki moninpeliammuskeluuni, Battlefieldiin. Tänä syksynä saimme upouuden Battlefieldin ja pitkän odotuksen jälkeen uuden Halon, ja olen ollut aivan koukussa niistä… Haloon?!? Irvokkainta tässä kaikessa on se että olen ihastunut uusimman Halon moninpeliin juurikin sen perinteikkyyden takia. Ei kymmenien pelaajien täyttämiä kymmenien hehtaarien moninpelikenttiä lukuisilla ajoneuvoilla ja tuhoutuvilla ympäristöillä, vaan perinteistä moninpeliräiskintää ilman sen isompia kimalluksia ja blingiä. On pelissä varmaan joku yksinpelikampanjakin mutta Halo: Infinite nousee toiseksi parhaaksi pelikseni tänä armon vuonna pelkästään moninpelinsä ansioilla mutta voihan veljet se yksinpelikin on aivan perkuleen kova tapaus.

1. Monster Hunter Rise

Ohhoh!?!? Laitoinko Capcomin pelin ykköseksi? Yllättyneitä on varmasti tekstiä lukemassa pyöreät nolla kappaletta mutta siihen GOTY-valintaan on hyvä syy, ja se syy on se että uusin Monster Hunter -peli on aivan julmetun loistava videopeli. Ei riitä että se on vain aivan julmetun loistava videopeli vaan se on samalla myös aivan tautisen kova Monster Hunter -peli, ja onnistuu uudistamaan sarjaa sellaisin tavoin että vanhempien, jotka toki ovat myös aivan omassa kastissaan mitä laadukkaisiin videopeleihin tulee, sarjan pelien pelaaminen ei enää tunnu hirveän mukavalta. Koirakaverilla liikkuminen ja taisteleminen on asia joka on tavallaan ollut mukana jo sarjan aiemmissa osissa, mutta pelille ns. Sekirot tekevä Wirebug-liikkumimekanismi on jotain sellaista, jota ilman sarja ei voi jatkossa yksinkertaisesti enää elää.

Monster Hunter Risen hyvät puolet eivät suinkaan lopu siihen. Uudet hirviöt ovat melkein järjestäen nappiosumia, ja etenkin ”sumosammakko” ja ”magmamolo” tulevat varmasti tulevaisuudessakin olemaan niitä monsuja joita fanit uuden sarjan pelin julkaisun alla toivovat rosteriin. Peli tarjoaa myös enemmän silmäkarkkia mitä kaikki maailman joulukonvehtirasiat yhteensä, joka on vielä vakuuttavampaa ottaen huomioon alustan joka on siis markkinoiden heikkotehoisin pikku myyntikuningas. Monster Hunter Rise ei suinkaan ole täydellinen peli sillä sen julkaisu ja etenkin julkaisun jälkeinen aika, tuntuvat näin retrospektiivissä kovin hosutuilta. Nämä seikat eivät kuitenkaan olleet este sille että hakkasin peliin likimain 300 pelituntia, ja taisin enemmän tai vähemmän nauttia jokaisesta tunnista.

Andzerxin valinnat

3. Ratchet & Clank: Rift Apart

Tasoloikkakaksikon uusin seikkailu tarjosi jälleen näyttävää visuaalista antia ja mukiinmenevää toimintaa. Rift Apart ei kuitenkaan onnistunut kääntämään hieman lässähtäneen pelisarjan kelkkaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Pelin aseet tuntuivat melko ideaköyhiltä verrattuna PS2-aikakauden monipuoliseen arsenaaliin, ja ennakkomateriaaleissa paljon hehkutetut kvanttirepeämät osoittautuivat pelkäksi kulissiksi, jotka eivät muuttaneet kenttäsuunnittelua erityisen merkittävästi.

2. Resident Evil Village

Selviytymiskauhun kahdeksas tuleminen viihdytti intensiivisellä toiminnallaan, kevyillä aivopähkinöillään ja hullunkurisella tarinankerronnallaan. Vaikka uutukainen oli astetta toimintapainotteisempi verrattuna edeltäjäänsä, kauhupelin tunnelma oli edelleen hyvin läsnä. Pelialueita oli hauska päästä tutkimaan uusien avainesineiden myötä, ja löytämään kylään piilotettuja salaisuuksia.

1. Metroid Dread

Tämä oli minulle ensimmäinen kunnollinen kosketus Metroid -pelisarjaan, ja nyt palan halusta päästä tutustumaan Samuksen aikaisempiin seikkailuihin! Metroid Dreadin rautainen pelattavuus, pelimaailman tutkimisen ilo ja oikeasti haastavat pomotaistelut nostivat pelin heittämättä oman listani ykkössijalle. Uusien voimien löytäminen ja niiden hyödyntäminen jo ennestään tutuissa pelialueissa pitivät seikkailun kutkuttavana ja hankalien pomovastusten tuhoaminen pitkien vääntöjen jälkeen tuntui erittäin tyydyttävältä.

Lionheadin valinnat

3. Fuga: Melodies of Steel

Tämän pelin pelaamisesta voisi kirjoittaa romaanin ja se olisi nimeltään: ”Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan turreja?”

Myönnetään, kiinnostus alunperin lähti puolen kuvaruudun kokoisesta tankista. Tankkikiusoittelussa ei kuitenkaan näkynyt että kyseessä on omalaatuinen JRPG hyvillä pelimekaniikoilla. Ketä/millä ja milloin ammut sekä tasapainoilu lämän ottamisen ja antamisen välillä pitää pelaajan alati varpaillaan ja mikä parasta, tappeluiden välissä pääsee turreja parittamaan keskenään. Onneksi pelissä voi tehdä myös jotain järkevää kuten kalastaa tai päivittää tykkejä. Toisaalta tekisi mieli työntää jokainen hahmo pelissä nähtävään ”soul cannoniin” mutta valitettavasti se nillitys/moraalin lasku nostaisi ennestäänkin kovaa vaikeustasoa. Tämä peli on todellakin ”Shell festival/5”

2. Ys IX: Monstrum Nox

Koska elämme sivistyneissä länsimaissa, japanijulkkareita ei lasketa jonka johdosta laitan uusimman Ys-pelisarjan osan tämän vuoden listalle. Peli oli monessa suhteessa huonompi kuin loistava kahdeksas osa, mutta teki myös monia asioita oikein. Esimerkiksi liikkuminen pelimaailmassa oli sellaista mitä jokainen avoimen maailman peli voisi jatkossa kopioida käyttöönsä, ja tätä pelillistä sulavuutta hyödynnettiin myös pelin luolastoissa. Pomotappelut olivat rautaisia kuten Ys-peleissä aina ja hahmovalikoimassa riittävästi variaatiota. Toivottavasti seuraava osa tulisi japsien kanssa kutakuinkin samoihin aikoihin, jotta ei aina tarvitse meidän lihaa syövien valkoisten heteromiesten odottaa peliä oikeille kielille lokalisoiduksi.

1. Biomutant

Paljon lupauksia mitä ei kuitenkaan kaikkia toimitettu. Biomutant on silti hurmaava peli missä on myös paljon tehty oikein. Yksinkertaisesti sitä oli vaan hauska pelata ja sehän on peleissä tärkeintä. Maailmassa oli aivan liikaa tekemistä ja olihan pelissä myös matka ns. menneeseen kun kartta piti täyttää kaikella tauhkalla. Hahmonkehitys Biomutantissa oli turhan yksinkertaista mutta onneksi loottaaminenhan on aina yhtä hauskaa pelistä riippumatta. Biomutantissa, ihan kuin oikeassakin elämässä, valinnat ovat joko mustia tai valkoisia joka on myös aina plussaa.

Hakalan valinnat

3. Metroid Dread

Tuntuu aidolta peliltä. Tämä oli ensimmäinen muistiinpano jonka kirjoitin talteen Dreadista kun tiesin NK:n vaativan vuoden loppuun GOTY-listan luomista. Aiempia 2D-Metroideja saatikka Metroidvanioita en ole pelannut mutta emäntä kun vaati saada ostaa jonkun pelin Switchille allekirjoittanutta piristääkseen, näin tilaisuuteni koittaneen saada Metroid kokoelmiini kun aiemmin Discordissa (menkää sinne) tämän ostamisesta kieltäydyin liian heikon euro/pelitunti-ration vuoksi. Kun viimein Dreadin pelasin läpi, voin sanoa ymmärtäväni miksi Hazuki kyseiselle genrelle uhraa parhaat poikamiesvuotensa mutta itse en voi sanoa genrestä liiaksi innostuneeni. Dread täyttää termin ”videopeli” kuvauksen mielestäni täydellisesti joka näinä Sonyseikkailuaikoina on jatkuvasti pienemmälle huomiolle jäävä piirre. Samus liikkuu kuin ajatus ja jatkuvasti kehittyvä kykyarsenaali pitää tekemisen jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Sitä en tiedä, käyttävätkö muut genren edustajat yhtä paljon ohjaimen erinäisiä näppäinyhdistelmiä hyödykseen mutta Dreadissa nämäkin menivät melko rivakasti selkärankaan. Pari kykyä toki olivat lähinnä parin käyttökerran tapauksia mutta oleellisimmat liikkeet oli aina helppo suorittaa. Vuoden paras lopputaistelu

2. Mass Effect: Legendary Edition

Ellen olisi Mass Effectejä pelannut alkuperäisten julkaisunsa aikoihin, menisi tämä pelikokoelma suoraan vuoden parhaaksi kokemukseksi mutta pelit kun ovat niin ikimuistoisia ettei uusi pelikerta tuo varsinaisesti mitään uutta tarjolle, täytyy kokoelman tyytyä vain toiseksi parhaan titteliin. Kokoelmaa on päivitetty juuri sopivasti. Ensimmäistä peliä on tuotu lähemmäs nykypäivää kontrolleja ja visuaaleja parantamalla mutta pelit järjestyksessä pelaamalla huomaa kuitenkin pelien kehittyvän osa osalta kaikin puolin lähemmäs sitä upeutta joka Mass Effect 3 on. Kun tähän lisätään se, että ensimmäinen osa sisältää erinomaisen juonen, toisessa osassa kerätään ikimuistoiset tiimijäsenet suorittamaan historian parasta lopputehtävää ja kolmannessa osassa kaikki hahmot saavat tarinoilleen osin iloiset, osin surulliset päätökset niin kokoelma on jokaisen pelaajan ajan ja rahan arvoinen.

1. NieR Replicant

En ole aiemmin tutustunut Yoko Taron peleihin. Olen kuullut kyseisen herran olevan lievästi sanottuna omaperäinen, naamioon pukeutuva yksilö joka pyrkii sisällyttämään peleihinsä syvällisempiä merkityksiä niinkin yksinkertaisista asioista kuten ihmisen sielusta ja inhimillisyydestä. Eli tällainen Assassin’s Creed-fani ei pahemmin nokkaansa koputtanut Taron pelien suuntaan kunnes satuin kuuntelemaan PBC:n Nier: Replicant-pelikerhojakson. Jakso meni pitkälti korvasta sisään ja ulos työpäivän aikana mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota sävyyn jolla Cerker ja Drifu pelistä puhuivat. Äänissä tuntui olevan ihailua, kaihoa ja lohtua jollaista en ikinä aiemmin PBC:ssä ole päässyt kuulemaan. Nämä havainnot saivat lopulta itsenikin pelistä kiinnostumaan enkä voisi olla tyytyväisempi, pääsinhän kokemaan vuoden parhaan pelin jota olen huomannut muistelevani useaan otteeseen pitkin vuotta. Sen kummemmin en näe tarpeelliseksi syitä alkaa luettelemaan, kuuntele itse tuo maaginen jakso 416

Teman valinnat

3. Disco Elysium: The Final Cut

On varmaan enemmänkin merkki omista pelimieltymyksistä ja ajankäytöstä, kuin huonosta pelivuodesta, että top3-listalleni pääsee käytännössä pari vuotta vanha peli. Disco Elysiumin definitiivinen versio tuo kuitenkin vuoden 2019 parhaan pelin ensimmäistä kertaa konsoleille, suurempana ja paranneltuna, mikä riittää omissa kirjoissani listalle tänä vuonna. Parasta peli- ja hahmokirjoitusta sitten Planescape: Tormentin. Ja on tämä ihan oikea pelikin, eikä mikään klikkailtava tarina.

2. Psychonauts 2

Double Finen vuosikausia hioma jatko-osa takavuosien kulttiklassikolle saatiin vihdoin ulos tänä vuonna, ja olihan se odottamisen arvoinen. Mukavan värikäs ja kekseliäs peli näinä keskimäärin hyvin harmaina ja monotonisina peliaikoina. Kiitos Game Pass.

1. Metroid Dread

Lieköhän kukaan allekirjoittanutta yhtään tunteva yllättynyt meikäläisen vuoden suosikkipelistä? Metroid Dread ei ole loppupeleissä täydellinen peli, mutta se tuo 2D-Metroidit erittäin onnistuneesti nykyaikaan, ollen itselleni selvästi se vuoden ykkönen. Kirkkaimpina valopilkkuina pelissä lienevät kaikkien aikojen sulavimmat sidescroll-pelin toimintakontrollit ja mahtavat pomotaistelut. Jätän tässä kehut kuitenkin lyhyeksi, kuunnelkaa se podcast.

Hazukin valinnat

Jo monen vuoden ajan on tuntunut siltä että vuoden loppu tulee aina vain nopeammin ja nopeammin vastaan ja tämä kuluva vuosi ei ole ollut yhtään poikkeus.
Pelejä on (uskokaa tai älkää) tullut vaikka millä mitalla ja jotakuinkin vain murto-osaa olen oikeasti kerennyt pelaamaan sellaisella antaumuksella kuin olisin oikeasti halunnut.
Toki olihan tämä pelivuosi selvästi täysin indieteosten näytönpaikkaa kauttaaltaan, mutta kyllä sinne sekaan muutama isompikin teos mahtui joukkoon.
Tässä kuitenkin ovat nämä itseni pelaamista parhaimmat.

3. F.I.S.T.: Forged In Shadow Torch

Jos tästä vuodesta on jonkin genren pelejä jäänyt käteen ja paljon, niin ehdottomasti se on ollut Metroidvaniat. Herranen aika kun jopa itse Metroid:kin sai uuden osan. Mutta se mikä tässä genressä teki itseeni isoimman vaikutuksen ei suinkaan ollut “pakokauhua” uhkuva Dread vaan kovaakin kovempaa robottimättöä sisällään pitävä F.I.S.T. Peli ei tavallaan ole mitenkään pyörää uudelleen keksivä metroidvania, vaan se on hyvinkin perinteinen 2D-seikkailupeli jonka tarina vie erinäisten elukoiden sotaisiin menneisyyksiin, robottien vallankaappauksiin sekä näiden kukistamisen yrityksiin vastarintaliikkeen voimin.

Päähahmona toimiva Rayton-jänis omaa jättimäisen selkäpanssariin kytketyn robottinyrkin, jolla sitten voi möyhentää vihollisia monilla erinäisillä tavoilla ja kykypäivitysten myötä käyttää tätä myös paikkojen tutkimiseen ja niissä näppärämpään etenemiseen. Se miksi sitten F.I.S.T upposi minuun niin kovasti (ei naureta siellä!!) on vaan sen syvälle punottu kokonaislaatu, vaikka pintapuolisesti siinä onkin pieniä kökkömäisiä piirteitä. Ulkoasu on vallan upea ja tavallaan uniikki, tarina on yksinkertainen mutta söpöllä eläinhahmokavalkaadillaan sopivan absurdi mikstuura, pelattavuus täyttä rautaa, kartta metroidvanialle oikein mittava sekä sopiva ja haastekin on pääosin siellä silkan kettumaisen puolella. Se mikä pelikokemusta lähinnä rasittaa on siitä ehkä hieman huokuva halpuus ja amatöörimäisyys (varsinkin dialoginkuljetuksen osalta), mutta kehittäjänsä ensimmäiseksi metroidvaniaksi ja ylipäätänsä vasta toiseksi videopeliksi tämä on nappiosuma.

2. Kena: Bridge of Spirits

Kena on yksinkertaisesti sanottuna jännä peli. Se on tavallaan aivan tavallinen, mutta samalla jokseenkin uniikki, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on satukirjamaisen kaunis ja henkeäsalpaavan koskettava tarina nuoresta henkien avustajasta nimeltä Kena, jossa pelattavuus koostuu kolmannen persoonan seikkailu/tasoloikinnasta suhteellisen avoimessa maailmassa sekä Souls-pelien tyylisistä hankalahkoista taisteluista erinäisten mörrimöykkyjen kanssa. Sen äänimaisema ja musiikin luoma tunnelma on enemmän kuin passelia, tekniikka pelittää kuin se kuuluisa junan vessa, tarina on kutkuttava ja ylipäätänsä sen pelaaminen on vaan todella viihdyttävää. Pomotappeluille pitää myös antaa erityismaininta, koska vaikka ne ei olleetkaan mistään aivan julmimmasta päästä, niin niissä vallinnut tunnelma oltiin onnistuttu luomaan todella hyvin. Tämä oli myös hyvin lähellä viedä allekirjoittaneen kirjoissa vuoden parhaan pelin tittelin, mutta pakkohan se oli vetää kotiin päin koska….

1. Returnal

Torille… jo toista kertaa tämän vuoden PBC:n GOTY-valinnoissa!!!! Suomi on uusi maailmanmestari hei maailmanmestari hei maailmanmestari… Eiku… Eiku ihan oikeasti.

Housemarque vihdoinkin teki sen. Housemarque oikeasti onnistui lyömään läpi kunnolla isolla yleisölle ja näyttämään mistä heidän taitonsa oikeasti koostuu. Vaikka jo hetken näyttikin siltä että Housemarquen taival olisi ollut taputeltu (köh.. Stormdivers… köh), niin onneksi he tajusivat että vaikka arcade saattaakin olla kuollut niin yksinpelien, ja vieläpä vaikeiden sellaisten, kysyntä ei ole.

Mikä sitten Returnalista tekee itselleni vuoden pelin, GOTY-tittelin arvoisen teoksen?
No ensinnäkin se on ensimmäinen peli joka on todella tuntunut next-geniltä.
Sen visuaalinen puoli on tajunnanräjäyttävän kaunis, äänimaisema vetää sanattomaksi, latausajat ovat salamannopeita ja ylipäätänsä teknisesti se on lähes virheetön. Jopa PS5:n triggereitä on osattu pelin kohdalla hyödyntää niin hyvin että en tohtisi edes kuvitella pelaavani ilman niitä.
Mutta niin mites se itse peli? No sehän on tietenkin myös puhdasta rautaa; Nopeatempoista julmetonta tykitystä avaruusmaisemissa sopivan aikalooppi-juonen säestämänä. Pelialueet eroavat toisistaan julmettoman paljon ja niissä riittää lääniä haravoitavaksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin, viholliset osaavat oikeasti laittaa pelaajalle kampoihin, aseissa on tuntuma oikein napakka ja pelaaminen on tämänkin kohdalla vaan niin mukavaa ettei siitä oikein osaa päästää edes irti.
Paitsi silloin tietenkin kun monen tunnin pelisessio menee plörinäksi kun astuu RNG-saatanan asettamaan ansaan ja ottaa kuuppaansa koko rahan edestä.
Mutta aina tästä kuitenkin jäi jano uudelleen yrittämiseen joten eipä voi sanoa etteikö peli olisi päässyt ihon alle. Kaiken kaikkiaan Returnal todellakin on vaan ääreensä kova ja haastava videopeli pelaajilta pelaajille. Ne pelaa jotka ei pelkää.

Cerkerin valinnat

Vuosi 2021. Ensivilkaisulta tämä pelivuosi vaikuttaa aika heikolta, mutta kun asiaa miettii uudelleen, niin tänä vuonna on kuitenkin julkaistu liuta kovia pelejä. Ei ehkä niitä 10/10-ilotulituksia ympäri pelimediaa kerääviä, maailmaa mullistavia pelejä, mutta todella hyviä pelejä. Pelejä kuten Metroid Dread, Tales of Arise, NieR Replicant (joka olisi top kolmosessa jollei olisi uusintajulkaisu), Returnal, Deltarune ja Ace Attourney Chronicles. Oikeastaan kiinnostavia pelejä tuli tänä vuonna niin paljon, että en ole kerennyt niitä kaikkia pelaamaan. Mutta ei tämä vuosi pelkkää kultaa ollut, sillä iso liuta pelejä onnistui myös pettämään odotukseni. Deathloop ei ollut niin kova kuin toivoin, No More Heroes 3 on hyvä peli mutta huono NMH, Bravely Default 2 oli unohtanut mikä teki aikaisemmista osista niin hyviä. Ne eivät ole huonoja pelejä, mutta ne eivät onnistuneet lunastamaan odotuksia, joita minulla oli niitä kohtaan. No se tästä alkupuheesta, mennään siihen oikeaan asiaan eli tämän vuoden top 3:seen.

3. Halo Infinite

The king is back baby, ja nyt ei puhuta Dukesta. Halo Infinite tuntuu Halolta vaikka huomattavia muutoksiakin on tapahtunut peliin monella tapaa. Vaikka Infinite ei ole ollut ulkona kovin kauaa, uskallan antaa sille helposti kolmannen sijan listallani.

Ehkäpä yksi parhaimmista pointeista mitä Infinitelle voin antaa on se fakta, että PBC:n Discordissa (tiedätte mitä tehdä) porukka on istunut pelaamassa moninpeliä useampana iltana putkeen. Niin hyvältä se moninpeli tuntuu. En kykene muistamaan milloin viimeksi olen istunut näin monta tuntia pelaamassa moninpeliä, hakkaamassa matsia matsin perään, ihan vain sen takia että pelin pelaaminen on tuntunut niin hyvältä. Uudet aseet tuntuvat Halon pyssyiltä, monia turhia aseita on karsittu ja pelin tempoa on nopeutettu, mutta ei sellaiselle tasolle että se ei tuntuisi Halolta. Tulen jatkamaan moninpelin parissa varsin pitkälle ensi vuottakin, mutta toivottavasti pelin serveriongelmat ja pelattavien Eliittien puute korjataan mahdollisimman pian. Moninpeli kun on myös ilmainen niin kehotan kaikkia sitä myös kokeilemaan. Kuka tietää, ehkä Halo-kärpänen puree teitäkin.

Mutta Halo Infinite ei koostu vain moninpelistä, vaan myös miljoonia maksaneesta yksinpelistään. Yksinpelistä, josta pitää maksaa kuusikymmentä euroa, tai vaihtoehtoisesti pelata Gamepassin kautta. Joten mainitaan nyt muutama asia siitäkin. Far Cry: Infinite on ehdottomasti koko pelisarjan paras osa. Scifi-teema tuo uutta henkäystä jo vanhaksi kuluneeseen pelisarjaan missä tällä kertaa ilkeän avaruuspahiksen kukistaminen noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin muutkin sarjan pelit. Valtaa tuo outpost tuolla, vapauta tämä kaveri täällä, kerää matkan varrella pikkukrääsää. Ehkäpä paras uudistus on grapple hook joka tekee tyhjässä ympäristöstä juoksentelusta ei vain paljon hauskempaa kuin pelkän jalan se voisi olla, mutta myös paljon nopeampaa. Bonusta kuitenkin siitä, että krääsää keräämällä voi avata moninpeliin värejä, sun muuta turhaa. Kuudenkympin peliksi tämä on sitä tuttua Ubisoft-laatua, joten kehotan pelaamaan sitä Game Passin kautta.

2. Monster Hunter Rise

En pitänyt Monster Hunter Generationsista. Sen mukana tulleet uudistukset tyylien kanssa tuntuivat siltä että tekijät olivat katsoneet viikon putkeen toiminta animea. Joten kun Monster Hunter Riseä esiteltiin ensimmäisen kerran sen selvästi paljon japanilaistyylisemmän lähestymistavan kanssa, olin hyvin skeptinen homman toimivuudesta. Mitä ihmeen lentelyä tässä oikein on? Mitä on nämä wirebug liikkeet jotka ovat selvästi tulleet teini-ikäisen animefanin mielestä?

Ja sitten pääsin pelaamaan itse peliä. Onko se Monster Hunter? On. Onko se animevastine Monster Hunterille? On. Tuntuuko sen pelaaminen hyvälle? No totta helvetissä. Rise tuntuu Monster Hunterin ja Devil May Cryn risteytykseltä. Siinä missä Generations halusi olla vanhan liiton Monster Hunter animevaatteissa, on Rise sitten puhdas anime-Monster Hunter. Pelin tempo on paljon nopeampi kuin vanhojen pelien, ja sen todella tuntee. Seinillä kiipeily, wirebugilla lentely ympäri ämpäri kenttää ja koiralla ratsastaminen ja sen päällä tavaroiden käyttö, puhumatta itse tappeluista, nopeuttavat Risessä perinteistä Monster Hunter- kaavaa niin paljon että voisi melkein sanoa, että ei Rise tunnu Monster Hunterilta. Mutta sitä se kuitenkin on, ja se tuntuu niin hyvältä.

Monstereita on tehty paljon aggressiivisemmiksi, jotta ne pysyvät jatkuvasti siellä täällä hyppelevien pelaajien perässä ja ne lyövät turpaan ja lujaa sitten kun vauvamoodista, eli kylä-tehtävistä, pääsee tosipelaajamiesten kilta-tehtäviin. Kamuran kylä ja sen asukit ovat todella eläviä hahmoja MonHu-pelin hahmoiksi. Voin myöntää, että olen kuluttanut monta tuntia ihan vaan siihen että olen vain jutellut kyläläisten kanssa, sillä monien kyläläisten dialogi on parasta dialogia mitä monhussa on ikinä nähty. Rise elää ja hengittää japanilaisuuttaan ja parempi näin kuin Worldin länsimaalaisten kalastelu. Haluan paljon enemmin lisää Riseä kuin Worldia, ja hyvä niin. Ja onneksi sitä tuleekin Monster Hunter Rise Sunbreakin muodossa sitten kesällä. Sisällön puute onkin Risen suurin ongelma, pelattavaa ei ole lähelläkään niin paljon kuin muissa sarjan viime vuosien peleissä, mutta jos Sunbreak on samaa tasoa kuin Iceborne oli Worldille, niin Risellä on mahdollisuus ohittaa 4U parhaimpana MonHu-sarjan pelinä ikinä.

1. Psychonauts 2

Pelasin Psychonautsin ensimmäistä kertaa ikinä tänä vuonna, vähän sen jälkeen kun kakkonen tuli ulos. Ja ainoastaan siitä syystä, että joku henkilö hehkutti kakkosta niin lujaa PBC:n Discordissa. Yllätys yllätys, ykkönen pääsi heti kerta rysäyksellä omiin tasohyppely lemppareihin. Ei sen takia että se olisi loistava tasohyppely mekaanikoiltaan, mutta sen hahmot, maailma ja huumori on ehkä omaperäisintä mitä olen videopeleissä nähnyt. Nautin pelistä eniten silloin kun jotain tapahtui ja hahmot siirtyivät maailmassa, jolloin saisin uusia dialogeja ja hauskoja välianimaatioita. Kentät ja niiden suunnittelu on myös jotain mitä muissa tasohyppelyissä en ole nähnyt, ja loppupuolen kentät ovat puhdasta kultaa. Ikävä kyllä niiden hinta oli taas hahmojen kanssa käytävät keskustelut.

No mutta olen nyt ylistänyt Psychonautsin ensimmäistä osaa jo aivan liikaa. Mitenkäs se kakkonen? Ikävä kyllä minun on pakko sanoa, että kakkonen ei yllä samalle tasolle kuin ykkönen. Onko se loistava peli? On, mutta jotain siitä puuttuu, mikä löytyi ykkösestä. Mutta kun mietitään että ykkösen ja kakkosen välillä on kevyet 16 vuotta, niin onhan se selvää, että ykkösen tasolle ei voida päästä. Iso syy on myös siinä, että jotkin ykkösessä olevat asiat saisivat nykyään vihaisen twitter-joukon tekijöiden perään, joten niitä asioita on pitänyt ottaa kakkosesta pois. Paras puoli kakkosessa on se, että se on taas loistava tasohyppely, kun ykkönen on vain keskiverto tasoa. Raz liikkuu sulavasti ja kamera ei ikinä taistele pelaajaa vastaan, ja tasapainotetut kyvytkin tuntuvat hyviltä käyttää ilman että mikään tuntuu liian voimakkaalta.

Itse kentät ovat vahvasti vaihtelevaa tasoa, keskiarvolla sanoisin, että ykkösen kentät ovat parempia kuin kakkosen, mutta ne muutamat todella hyvät kentät kakkosessa pieksävät kaikki ykkösen kentät laadullaan mennen tullen. Feast of Senses -kenttä on tasohyppelyiden huippuja. Kentissä tapahtuvat taistelut eivät ikinä tunnu toistavan liikaa itseään kuin vasta lähempänä loppua, sillä uusia vihollisia heitetään naaman eteen jatkuvasti ja ne vaativat pelaajaa muokkaamaan strategiaansa tappeluissa jatkuvasti, jotta turpaan ei tule. Ei Psychonauts 2 silti mikään vaikea peli ole, mutta tarpeeksi haastava. Ykkösen Meat Circuksen tasoista kenttää ei kakkosesta onneksi löydy.

Hahmot, dialogi ja tarina jäävät kuitenkin kakkosen suurimmiksi pettymyksiksi. Siinä missä kaikki ykkösen hahmot ovat todella hauskoja ja niiden kanssa on kiva jutella, on iso osa kakkosen hahmoista turhia kavereita, joilla ei ole sanottavaa paria lausetta enempää. Hukattua potentiaalia kuvastavat eniten Razin kanssa töissä oppimassa olevat harjoittelijat, joista vain parin kanssa pääsee tekemään oikeasti lähempää tuttavuutta. Myös ykkösessä tärkeässä roolissa olleiden Millan ja Sashan äärettömän pieni rooli pelissä tekee paljon enemmän hallaa kuin toivoisi. Onneksi Razin perhe ja tarinan kannalta tärkeät Psyykkisen Kutosen hahmot paikkaavat mittavimpia puutteita kakkosen hahmoista. He pääsevät lähimmiksi ykkösen hahmokavalkadin fiilistä.
Vaikka Psychonauts 2 ei ole yhtä hyvä kuin ykkönen, kuvastaa se sitä jotain minkä vuoksi joka vuosi tuhlaan aikaani videopelien parissa. Sitä on hauska pelata, sitä on hauska katsoa, se kertoo hyvän tarinan, ja se tarjoaa tekemistä pitkäksi aikaa ilman että se kuitenkaan alkaa missään vaiheessa tylsistyttää. Eli se onnistuu olemaan todella hyvä videopeli, ja samalla se on vuoden paras peli.

Siinä oli asiantuntijaraatimme ultimaattinen listaus niistä pelivuoden 2021 aikuisten ihkaoikeasti parhaista peleistä. Jos et ole näitä pelannut, et voi sanoa eläneesi vuonna 2021 joten ei muuta kuin konsolit (tai PC) kuumaksi ja kokeilemaan!

Väkivalta, on tunnetusti vihoviimeinen ratkaiskeino ylipäätään mihinkään. Silti tätä kamalaa aktiviteettia nähdään peleissä hyvinkin paljon, ja sen kitkemistä ovat vuosien saatossa yrittäneet niin kaiken maailman jackthompsonit, kuin myös ihan internetin valkoisella ratsulla ratsastelevat nettiritaritkin. Mutta miten ihmeessä väkivaltaa peleissä voi vähentää, jos jopa pelisarjat ja pelihahmot itsekin sitä suosivat sopivan paikan tullen? Ihan muista kuvioista tunnetut pelimaailman ikonit ovat useaan otteeseen ottaneet pientä breikkiä päivätöistään, ja siirtyneet myllyttämään. Onko mikään enää pyhää?? Miksi eivät nämä hahmot vain pysy niissä tutuissa peliympäristöissään??

Moni hieraisi silmiään kun näki Simon Belmontin hahmojulkistuksen Smash Bros Ultimateen. Harvat ja epäonniset sen sijaan kohauttivat olkapäitään, olihan kyseinen hahmo jo ihan tuttua huttua tappelupelien saralla… erittäin huonojen sellaisten.

Castlevania Judgement, on tahattoman osuvasti nimetty tappelupeli, jossa Konamin legendaarisen pelisaagan suositut ja vähemmän suositut hahmot mättävät toisiaan pataan 1vs1-mätöissä 3D-peliympäristössä. Queensburyn markiisin säännöt eivät ole taisteluissa käytössä, vaan hahmojen ikoniset aseistukset ovat hyvin vahvasti esillä, aina sarjan ikonisiin erikoisesineisiin saakka. Ruoskat siis viuhuvat ja pyhää vettä täynnä olevat pullot lentelevät, ja tämä kaikki Wiin wagglewaggle-kontrolleilla ja aivan hirveällä graafisella ”tykityksellä” säestettynä.

Vaikka varsinaisessa Castlevania-sarjassakin on muutamia huteja, on tämä peli ehkä koko Castlevania-tuotenimikkeen synkin hetki. Vuosikaudet olivat sarjan fanit tahtomattaan toivoneet tällaista peliä väitellessään siitä että jos Simon ja Trevor tappelisi, kumpi voittaisi? Heidän epäonnekseen sitä kunnon palkintoa ei koskaan tullut, vaan tyytyminen oli tähän pökäleeseen.

Kun maailman söpöin pelihahmo laittaa rähinäksi, on varmaa että maailmassa ei ole enää mitään toivoa paremmasta. Kirby on hahmo, jonka ulkoinen habitus huutaa kaikkea muuta kuin tappelupeliä, mutta niin HAL Laboratory valjasti söpön suosikkihahmonsa mättöpelin muottiin, vähän kuin söpön mopsin koiratappeluihin.

Kirby Fighters oli aluksi hahmon tähdittämän Triple Deluxe -pelin minipeli, joka sitten laajeni samalla 3DS-konsolilla ihan itsenäiseksi latauspelikseen; Kirby Fighters Deluxe. Pelissä ei suinkaan ole mukana sarjan kaikkia ikonisia hahmoja Meta Knightista Waddle Deehen, vaan myllyt suoritetaan Kirbyn ja tämän eri erikoiskykyjen välillä. Miekka-Kirby, Sateenvarjo-Kirby, Ninja-Kirby, ja lukuisat muut pinkin pallon erikoisosaamiset laitetaan paremmuusjärjestykseen yllättävänkin paljon Smash Brosia muistuttavassa platform-mäiskeessä, värikkäiden kenttien tarjotessa myös oman haasteensa selviytymiseen, samalla kun maksimissaan neljä pelaajaa hakkaa toisiaan mustelmille.

Kirbyn mätöt ovat viatonta pelattavaa joita ei voi suositella kuin äärimmäisen koville hahmon/pelisarjan faneille. Ei kannata myöskään odottaa näitä pelejä mihinkään EVO:n päälavalle.

Vaikka PSP:llä nähty Dissidia Final Fantasy, ei itseään tappelupeliksi kutsukaan, ja löytyyhän siitä jopa yksinpeli juonella varustettuna, on sen olemassoloon silti vain yksi ainoa syy; mitä jos Cloud ja Squall tappelisi?

Dissidia on aivan uniikki pelikokemus. Paperilla se kuulostaa jokaisen japsiropefanin unelmalta. FF-pelien lukuisat hahmot (hyviksiä ja pahiksia) mittelemässä erilaisilla taisteluareenoilla tappelupelien hengessä. Asiat eivät ihan menneet niin sillä Dissidian taistelusysteemi ei ole ihan sieltä mistään perinteisimmästä päästä. Kuvakulma on hahmon takaa ja pelimekaniikka on lähempänä Final Fantasy XII:ta kuin Tekkeniä/Soul Caliburia, joten ihan perinteisestä tappelupelistä ei mitenkään voida puhua.

Peli jatko-osineen, on kuitenkin kerännyt ison fanijoukon ympäri maailmaa ja mikäs siinä, onhan kyseessä kuitenkin ihan toimiva kokonaisuus… maailman täyteen ympätymmästä HUD:sta huolimatta.

Vähän tiedetty fakta: Sonicin ensimmäinen 3D-peli ei suinkaan ollut Sonic Adventure, eikä edes Sonic 3D, vaan tappelupeli Sonic Fighters. Peli joka aloitti taipaleensa tappelupelien ainoassa oikeassa käyttöympäristössä, kolikkopelihalleissa, mutta jota ei koskaan ehditty Sega Saturnille julkaisemaan, kuten alkuperäisten suunnitelmien piti mennä.

”Onneksi” kaikki paskojen tappelupelien ja Sonic-sarjan ystävät saivat vihdoin balsamia melkein kymmenen vuotta auki olleisiin haavoihin, kun peli 2000-luvun puolivälissä vihdoin sai virallisen epävirallisen konsolijulkaisunsa, osana Sonic Gem Collection -pelikokoelmaa, joka julkaistiin PS2:lle ja Gamecubelle. Jostain syystä Sega ei kuitenkaan lähtenyt hyödyntämään Virtua Fighter 2:n komeaa moottoria, vaan rakensi Sonicin tappelupelin enemmänkin kulttistatuksella operoineen Fighting Vipers -mättöpelin rungolle. Oli engine mikä oli, on lopputulos erittäin surkuhupaisaa roskaa.

Tätä peliä on myös kiittäminen siitä, että Sonicin lore sisältää niinkin monta unohdettavaa sivuhahmoa, mistä sille näinä päivinä enemmänkin nauretaan.

Seuraavaksi otetaankin käsittelyyn sitten pelit jotka ovat tehneet päinvastaisen loikkauksen, eli siis tappelupeleistä lähteneet kokeilemaan onneaan muihin genreihin. Ensimmäisenä listalla olisi Mortal Kombat Mythologies: Sub-Zero… … … ..olen pahoillani en pysty.

Muutaman päivän päästä pelaajat pääsevät Koholintin Twin Peaks -henkiselle saarelle, joko ensimmäistä kertaa ikinä, tai vaihtoehtoisesti ties monettako kertaa mutta koristellummalla ulkoasulla. Alkuperäisellä tiiliskivi-mallisella Game Boylla maailmaa valloittanut Link’s Awakening, saa vihdoin kauan odotetun uusiojulkaisunsa, toisen sellaisen jos pelin Game Boy Colorille ilmestynyt DX-versio (ei liity mitenkään showpainiin) lasketaan mukaan. Jos kuluvan vuosikymmenen puolivälissä valloillaan ollut ”remaster-kuume” (julkaistaan edellisen sukupolven peli uudelleen muutamalla lisäpikselillä joita ei paljain silmin erota) katkoi synapseja aivojen hermolohkossa, ei kannata ainakaan turvautua Nintendon olkapäätä vasten, sillä kiotolaisfirma on yhtä lailla syyllistynyt peliensä kierrättämiseen läpi vuosien. Link’s Awakening, saatikka pari viikkoa sitten julkistettu Xenoblade Chroniclesin uusi versio, ei todellakaan ole mikään poikkeus sillä Switch yksinään on täynnä floppikonsoli Wii U:lla harvojen ja valittujen kokeilussa olleita pelejä.

Nintendo on kuitenkin vuosien saatossa julkaissut pelejä, jotka on julkaistu ennenkin, mutta joiden uusioversiot eroavat ihan tuntuvasti alkuperäisestä. Unohda siis hetkeksi Uncharted 3:n PS4-versiot ja Metal Gear Solid HD Collectionit, ja sukella mieluummin näiden ihan oikeiden uusioversioiden maailmaan!

Maailman söötein videopelihahmokin, on syyllistynyt vanhojen ideoiden kierrättämiseen pitkän uransa aikana. Pelisarjan toinen peli, juurikin se NES:lle ilmestynyt, synnytti Kirby-pelien peruskaavan ja esitteli pelisarjan isoimman ”mainstayn”; vihollisten imemisen ja näiden kykyjen omimisen. Tämä peli osoittautui lopulta jopa suositummaksi kuin pelisarjan avannut Game Boy -peli, joten ei ollut ylläri että peli tulisi jonain kauniina päivänä näkemään uusiojulkaisun. Toki pitää muistaa että pelisarjan ensimmäinen osa löytyi uusissa kuoseissa ehkä sen parhaan Kirby-pelin, Kirby Super Starin, sisuksista omana pienenä minipelinään.

GBA:n Kirby: Nightmare In Dreamland, on tuon em. Super Starin ekan pelin remaken kaltainen viritelmä, mutta huomattavasti laajempana. Pelissä on huomattavasti enemmän salaisuuksia, keräiltävää, ja pelisarjan sisällä pelin isoin ansio on se että siinä pääsee pelaamaan ensimmäistä kertaa Meta Knightilla, tuolla sarjan legendaarisella antisankarilla.

”Kirppu” ja tämän käsikonsoliremasterit ovat aivan paperia galaktisen palkkionmetsästäjän rinnalla, joka on pokannut vuosien saatossa itselleen jopa kaksi graafista overhaulia käsikonsolille. Ensimmäinen ja toinen Metroid, ovat molemmat kokeneet uuden elämän käsikonsolilla, ja vaikka saattaa olla vaikea uskoa että ”vain” käsikonsoliversio parantaisi jotenkin alkuperäisen pelin graafista ilmettä sekä sisältöä, on tämä tarina täysin tosi. Ensimmäinen Metroid oli NES:llä ilmestymisaikanaan merkittävät tapaus, mutta nykypäivänä äärimmäisen kömpelö ja vanhentunut. SNES-klassikko Super Metroid, määritteli uudelleen sarjan (ja ehkä jopa vähän genrenkin) pelattavuusasioita, jotka sitten implementoitiin GBA:lle ilmestyneeseen Metroid: Zero Missioniin. Rutosti lisää lihaa alkuperäisen pelin luiden ympärille tuonut käsikonsoliseikkailu, on yksi GBA:n kehutuimpia tapauksia, ja sen sisältö tuo jopa paljon uutta sarjan loreen.

Metroid-sarjan ”äärimmäisen tiivistä julkaisutahtia” noudattaen, saatiinkin sitten seuraavaa Metroid-uusioversiointia odottaa reilusti yli kymmenen vuotta, ja siinä välissä yhden käsikonsolisukupolven verran. Espanjalaislafka Mercury Steam, yllätti vuonna 2017 kaikki Metroid: Samus Returns -pelillään, joka oli siis kaikin puolin paranneltu versio Game Boylle ilmestyneestä toisesta Metroid-pelistä. Juonellisesti ehkä se pelisarjan kaanonin kannalta tärkein peli, oli karu ilmestys jo ilmestyessään ja tämä jos mikä uusioversio, oli tarpeen sillä alkuperäisen ”kakkosmetroidin” pelaaminen ei enää 2000-luvun standardeilla ollut mikään kovinkaan herkullinen kokemus. Heikosta CV:stään huolimatta, Mercury Steam kuitenkin sai aikaan erittäin hienon videopelin, ja ennen kaikkea loisteliaan Metroid-pelin. Erityismaininnan arvoinen on myös toisesta Metroid-pelistä tehty uskomattoman kova fanikäännös AMR2 (Another Metroid Remake) mutta koska PBC ei kannusta pelailemaan laittomuuksia, voimme suositella vain kirjoittamaan kyseisen projektin nimen Googlen hakuun ja tekemään sen jälkeen omat johtopäätöksensä.

Uusioversiointien häpeilemätön kunkku, on kuitenkin vielä Metroidiakin harvemmalla julkaisutahdilla operoiva Star Fox -sarja, joka on kierrättänyt SNES:lle ilmestyneen alkuperäisosan meininkejä jo kahdesti. Vaikka alkuperäinen peli (meillä päin Star Wing -nimellä tunnettu) onkin klassikon asemassa, on SuperFX-sirun ultimaattista grafiikkavoimaa hyödyntävä peli tänä päivänä vanhentunut kuin se ylimmän hyllyn perällä oleva kaurahiutalepaketti konsanaan. Saman tarinan kertova N64-versio (meillä päin Lylat Wars -nimellä tunnettu) sen sijaan on kaikin puolin klassikko, ja ilkeiden, joskin oikeassa olevien, kielten mukaan ei parempaa Star Fox -peliä olla sen koommin nähty.

Parempi Star Fox -peli ei todellakaan ole Star Fox Zero. Wii U:n lyhyeksi jääneen elinkaaren loppupuolella ilmestynyt peli, halusi ihan tosissaan käyttää floppikonsolin kahden ruudun gimmickiä niin kuin sitä oltiin konseptipalavereissa suunniteltu käyttävän. Lopputuloksena oli aivan helvetin hirveä peli, jonka pelattavuus oli sitä itseään ja tarinakin oli tuttua huttua jo vuodesta 1993 asti. Sarjan tulevaisuus on jälleen kerran vaakalaudalla mutta jos joku on varmaa, on seuraava mahdollinen sarjan peli jälleen versiointi ensimmäisen Star Fox -pelin tarinasta.

Zelda-sarjan paluu ei suinkaan ole ainoa Nintendon megasuperhyper-tason tapaus tälle pelisyksylle. Paluun tekee myös Pokémon ihkauuden sukupolvensa kanssa, kun Sword ja Shield -pelikaksikko julkaistaan, ihan vaan tekemään kaikki muut loppuvuoden pelijulkaisut naurunalaisiksi myyntilistoilla. Jälleen on luvassa uusia pelillisiä jippoja, uusia paikkoja tutkittavaksi, ja tietty se tärkein elementti eli uudet taskumonsterit. Aina ei kuitenkaan Nintendo, tässä tapauksessa tarkemmin sanoen Game Freak, ole jaksanut keksiä uusia jippoja vaan pyörän keksiminen uudelleen on ollut toimivampi vaihtoehto. Pokémon-sukupolvista on tullut useampaankin otteeseen uusia versiointeja, joista rakastetuimmat ovat ehdottomasti kahden ensimmäisen genin mullistaneet versiot. LeafGreen, FireRed, HeartGold ja SoulSilver, ovat ihan aiheesta kiitellyimpien Pokémon-pelien joukossa, eikä OmegaRuby ja AlphaSapphire todellakaan ole sieltä sarjan vihatuimmasta päästä.

Pokémonin ykkösgeni on kokenut myös toisen henkiinherätyksen. Viime vuonna ilmestynyt Let’s Go! -kaksikko kertoi uudelleen ensimmäisen Pokémon-peliduon tarinan, tuoden mukaan mobiilihitti Pokémon GO!:n pelimekaniikkaa ja graafista ilmettä. Ensimmäinen taskuhirviösukupolvi tuntuu olevan kierroksessa noin kymmenen vuoden välein joten katsellaan siinä 2026-2028 jos saataisiin vaikka mahdollisuus samoilla Viridian Forestissa VR-lasit silmillä? Ei kun ei sittenkään sillä ei se VR silloinkaan ole vielä nykyhetkeä kummoisempaa.

Ehkä kuitenkin se parhaiten piilotettu remake-salaisuus Nintendolla, on yksi Game Boyn piilotetuimmista helmistä. Donkey Kong (se alkuperäinen) on isoin syy miksi Nintendo on näinä päivinä ylipäätään olemassa, ja pelkästään tämän arcade-helmen julkaiseminen uudelleen tasaisin väliajoin, olisi tarpeeksi kulturelli teko. Nintendo päätti kuitenkin vetää hieman paremmaksi 1994 ilmestyneellä Donkey Kongillaan.

SNES:lle ilmestynyttä Super Game Boy -lisälaitetta promoamaan tehty peli, alkoi kuin se meille kaikille tuttu apinajahti. 25m, 50m ja 75m sujuivat varmasti pelaajilta ihan luonnostaan hieman päivitetyillä grafiikoillakin, mutta peli ei suinkaan loppunut siihen tuttuun Donkey Kongin päälleen putoamiseen. Sen jälkeen pelaajaa hemmoteltiin lähes sadalla uudella tasoloikkaa ja kevyttä puzzleilua yhdistelevällä tasolla, ja meillä oli käsissämme todellinen piilotettu helmi. Tarinat kertovat että moni pelaaja on jättänyt tämän pelin pelaamisen jopa kesken parin ekan tason jälkeen, luullen että peli on vaan sokerikuorrutteisella ulkoasulla julkaistu alkuperäinen Donkey Kong. Sääliksi käy heitä koska he ovat missanneet yhden Game Boyn parhaista, ellei jopa sen parhaan pelin.

Nintendon osumatarkkuus uusioversioinneissa, on ollut yllättävänkin hyvää luokkaa vuosien saatossa. Tämä asettaa pienoiset paineet tulevan Link’s Awakeningin suuntaan joten jännäksi menee että tuleeko tästä uusi Star Fox Zero, vai tuleeko tästä SE versio Link’s Awakening joka tulevaisuudessa tulee olemaan se versio joka nostetaan esille pelistä puhuttaessa?

Sinulla voi olla pelituoli, pelihiiri, PS4 Pro, Switchin Pro Controller, Twitch-huppari, ja vaikka mitä muuta roskaa, mutta et silti ole tosipelaaja. Missä vika? No ravinnossa tietenkin!!

Se mitä teet pelaamisen välillä, on ihan yhtä tärkeää kuin itse pelaaminenkin. On siis erittäin tärkeää että ravinto on myös mahdollisimman lähellä pelaamista, joten mikä onkaan parempi tapa ravita itseään, kuin pelaajille tehdyt energiajuomat!!? Kiinteä ruoka on läskeille ja nössöille jotka käyvät oman huoneen ulkopuolella, joten ainoa oikea pro-supertosipelaajan ravinto, on totta kai tämä elämän ainoa oikea kultainen ambrosia. Luojan kiitos sitä on tehty myös pelaajalle varta vasten tehtyjä versioita, joten nyt jos koskaan voi tuntea Overwatchissa K/D -ration nousevan kuin pulssin kuuden energiajuomapullon jälkeen konsanaan. Katsotaanpa hieman meidän tosipelaajien tarjontaa näistä herkullisista juomista.

Crazy Gamer Tropical

Tuntuuko yli kahden minuutin Youtube-videot ihan liian pitkiltä? Onko 20 Twitch-striimin välilehtien selaaminen tylsistyttävää? Siinä tapauksessa Crazy Gamer Tropical on juuri sinun valintasi. Kulaus tätä, ja meno on kuin sillä jyrsijällä Over The Hedge -animaation loppukohtauksessa. Keskittymiskyky laskee entisestään ja pakkoliikkeet tulevat kuin apteekin hyllyltä. Muista järsiessäsi hupparin nauhoja, että kun ne lopulta menevät katki, niitä ei kannata nielaista.

Makuarvio: Hirveää paskaa ja mieluummin sitä joisi virtsaa sekoitettuna omenaviinietikkaan.

ED Gamer Light

Jääkiekkotähti Teemu Selänne mainosti 90-luvulla maitoa. Teemu Selänne ei ole mikään oikea urheilija, ja maito on pahaa juomaa. ED Gamer Light on valmistettu yhteistyössä oikeiden urheilijoiden, e-urheilijoiden ja gamereiden, kanssa eikä se todellakaan ole mitään maidon kaltaista roskalitkua. Kun tätä uskomattoman helmeilevää ja pikantin vivahteista makuelämystä juo, voi kehonsa läpi tuntea sen voiman joka saa takuuvarmasti katsomaan ainakin kuuttatoista eri CSGO-turnausta samaan aikaan!

Makuarvio: Kuolleesta sammakosta puristettu neste ja visva on tämän rinnalla herkkua.

Kulaus E-pelijuoma

Tiedätte varmaan sen fiiliksen kun on koulussa jollain tylsällä enkuntunnilla, sen sijaan että olisi kotona pelaamassa Minecraftia ja Fortnitea? Onneksi joku on sentään keksinyt tehdä suomenkielisen tosihooceepelaajille tehdyn energiajuoman, eikä näin ollen sitä typerää enkkua tarvitse opiskella siellä koulussa. Kulaus on taattua kotimaista laatua, ja eiköhän sille käy kohta samalla lailla kuin Napue-ginille joka valloittaa maailmaa parhaillaan makunsa ja laatunsa kanssa. Legenda kertoo yhdestä Mikkestä, joka kerran joi Kulausta, ja voitti heti ainakin kuusi PUBG-matsia peräkkäin.

Makuarvio: Ei jumalauta…

Mountain Dew Game Fuel

Eihän kukaan mitään nössöjä suomalaisista kaupoista saatavia juomia juo??!? Karkit ja naposteltavat tilataan kotiovelle japseista, ja juomat jenkeistä. Mountain Dew Game Fuel on juurikin sitä mitä nimi sanoo… paitsi se Mountain Dew -kohta. Pelaajan polttoaine jota ilman nämä nuoret huippu-urheilijan urasta Encessä tai Havu Gamingissa haaveilevat eivät mitenkään pystyisi saamaan huipputuloksia. Jos pelasit eilen vielä 19 tuntia DOTA 2:ta ja tänään enää vain 17 tuntia, on aika laittaa ns. bensaa koneeseen eli pelaajan polttoainetta tässä tapauksessa.

Makuarvio: Switchin pelikortin pinnalla olevan hirveän maun kun laittaisi juomaksi, olisi se tämä.

Esports-joukkueet, ottakaa tämä blogiteksti osaksi harjoitteluohjelmaanne. Huippu-urheilu vaatii asianmukaisen ravinnon, ja tämän listan juomilla tulokset nousevat taivaisiin!

Luigi’s Mansion 3, Animal Crossing, Breath Of The Wild 2… KETÄ KIINNOSTAA??!!? Untitled Goose Game sai vihdoin ja viimein kauan odotetun julkaisupäivänsä (20.syyskuuta) ja peli nousi raketin lailla odotetuimmaksi Switch-peliksi (ilmestyy myös PC:lle) ikinä koskaan ja missään. Maailman ensimmäinen hanhisimulaattori on valloittanut pelaavan kansan sydämiä jo ensiesityksestään alkaen, ja ensi kuussa pelaajat pääsevät vihdoin häiriköimään hanhella semi-realistiseen tyyliin.

Eläimillä pelaaminen on ollut videopeleissä läsnä yllättävänkin pitkään ja ei, nyt ei puhuta mistään punaisia lenkkareita käyttävistä kahdella jalalla seisovista sinisistä siilistä, vaan ihan oikeista eläinkunnan edustajista ilman pisaraakaan humanoidia. Myös takarivin näsäviisastelijat pitävät turpansa ihan vaan kiinni siitä että homo sapiens -laji on myös eläin. Myöskään Disney-tyyliset elikot eivät ole sitä mitä tässä blogitekstissä nyt haetaan vaan ihan oikeat, mahdollisimman realistisesti esitetyt eläimet.

Sisällöstä voisi luulla että matkamme alkaa 65 miljoonaa vuotta sitten, mutta ei suinkaan vaan puhutaan ensin ihan vaan dinosauruksista joilla voi pelata videopeleissä. Aikamme suurin dinosaurustuote, Jurassic Park, sai vuonna 1993 videopeliversiot, jotka erosivat toisistaan huomattavasti. NES- ja SNES-versiot olivat top down -kuvakulmasta kuvattua zeldalikejä, joissa päähahmona toimi Sam Neillin leffoissa esittämä Alan Grant. Myös Mega Drive -versiossa päästiin lahtaamaan dinoliskoja tämän stetsonipäisen tutkijan toimesta, mutta ei paljoa paina jos vaihtoehtona on raptorilla pelaaminen!!! Leffoissa kylmäverisimmän tappajakoneen roolia vetelevä apex predator, on juurikin sitä myös tässä pelissä. Hampaat ja kynnet eivät suinkaan uppoa vain ihmisvastustajiin, vaan myös vastaan tallustelevat dinot saavat oman osansa, jolloin meno muistuttaa hieman ehkä jopa kannibalismia.

Milloin sitten seuraavan kerran päästäisiin pelaamaan realistisesti mallinnetuilla sauruksilla? No totta kai Jurassic Parkin jatko-osaan perustuvassa elokuvassa. 32-bittisille konsoleille julkaistu Lost World: Jurassic Park otti kaikki oppinsa Mega Driven Jurassic Parkista, tuoden ihmislihan rinnalle pelattavaksi dinon… useamman dinon tällä kertaa. Jopa leffojen kirjaimellisesti suurin stara, T-Rex, oli tällä kertaa pelattavana eikä paljoa enempää voisi dinofani toivoa. Ei olisi kannattanut kuitenkaan toivoa, sillä muutaman vuoden päästä saatiin ihkaoikeilla dinoliskoilla pelattava tappelupeli. Jurassic Park -lisenssiä raisk… hyödyntävä Warpath, oli kuin se ekassa Jurassic Park -elokuvassa näkyvä kasa Triceratopsin paskaa, ja jos joku on kiinnostunut tästä ongelmajätteestä, katsokaa oheinen Vulpes Arctosin videoklippi ja nauttikaa sen minkä voitte.

Siirrytään seuraavaksi veden alle. Ihan kuten Jurassic Parkin tapauksessakin, myös vedenalaisten elikoiden puolella Mega Drive on se oikea valinta. Yksi laitteen alkutaipaleen suosituimmista hahmoista, oli joko hörökorvainen apinapoika, tai vaihtoehtoisesti sininen siili, mutta asiantuntijapiireissä sportattiin delfiiniä nimeltä Ecco. Ecco The Dolphin kertoi tarinaa pyöriäisestä, joka selviytyy kuin ihmeen kaupalla ulkoavaruuden valloittajien hyökkäyksestä, ja symppisnisäkkään tehtäväksi jää ei vain kaveridelfiinien pelastaminen, mutta koko planeetan kohtalo siinä samalla. Realismin rajoja tärisytellään hieman Eccon kyvyllä kaikuluotailla kanssaelikoita ja tällä tavoin keskustella näiden kanssa, mutta ei tuomita enempää kun emme oikeastaan tiedä miten nämä jalot eläimet keskenään rupattelevat?

Eccon toisessa jatko-osassa pääsevät pelaajat pelaamaan Ecco Jr.:lla, joka jostain syystä on miekkavalas, mutta valtamerten todellisen supertappajan tähtihetki koittaisi 2000-luvun puolivälissä, kun Jaws Unleashed rymistelisi kulttisuosioon pelaajien keskuudessa. Hirveä peli kaikin puolin, mutta siinä on tietynlaista charmia, joten jos ilmaiseksi saatte haltuunne niin kokeilkaa ihmeessä. Pitäkää kaikki hai-ihmiset silmällä myös Jaws Unleashedin henkistä jatko-osaa, Man Eateriä, joka on näyttänyt ennakkomateriaalinsa perusteella peliltä, jonka ei pitäisi oikeasti kiinnostaa näin paljoa.

Dinosauruksista kun ollaan päästy vedenalaisiin petoihin, onkin hyvä aika ottaa käsittelyyn vieläkin pelottavammat perkeleet, nimittäin kahdeksanjalkaiset. 32-bittisille laitteille ilmestynyt Spider, oli pelaajien ensikosketus tarantellan arkipäivään, jos siis tarantellan arkipäivään kuuluu koelaboratioriosta karkaaminen, samalla ohjuksia ampuen ja terästettyä verkkoa ampuen. Pelin nimikkohahmo on siis tosiaan viettänyt elämänsä koekaniinina… koehämähäkkinä, ja saanut näin ollen hieman jerkkua olemukseensa ohjuksien ja muiden James Bond -vempeleiden myötä, mutta noin muuten käyttäydytään pelissä aika lailla hämähäkin lailla.

Hämähäkillä päästiin pelaamaan myös Wiin kulttiklassikossa Deadly Creatures ja kuten TV-Shop on opettanut; eikä siinä vielä kaikki. Pelissä päästiin myös ohjailemaan ihkaoikeaa skorpionia. Hämähäkkikollegaansa huomattavasti mörssärimäisempi tappokone, oli ehkä kaukana Mortal Kombatin nimikaimastaan mitä liikkuvuuteen ja ketteryyteen tulee, mutta erikoisliikkeiden määrässä ei tämän mm. Dennis Hopperin tähdittämän pelin toinen päähahmo hävinnyt laisinkaan.

Onneksi tuleva Untitled Goose Game sentään pyörii sympaattisen ja hölmön eläimen ympärillä, eikä minkään pelottavan tappokon… MITÄ V****A ONKO NUO HAMPAAT KIELESSÄ!?!?!?

Tämän viikon perjantaina, on aika taas hankkia platinaa. Ei siis mitään PS4-pelien 100% läpäisyyn liittyvää, eikä myöskään levymyyntiin, vaan hankkia uusi Platinum Gamesin toimintapeli. Toimintapelien mestariksikin kutsuttu pelitalo, on viime vuosina kokenut hieman takapakkia pelipuolella, kun firman likimain virheetön pelikirjasto sai täytteekseen muutaman Activisionille tilaustyönä tehdyn köpöisen lisenssipelin, sekä pitkään valmistuksessa olleen Xbox One -eksklun (Scalebound) peruuntumisen. Myös Wii U:n karmaisevaan Star Fox Zeroon, oli firma jotenkin onnistunut sotkeentumaan, mutta kolikon kääntöpuolella onneksi viimeisen viiden vuoden ajalta Nier: Automatan ja Bayonetta 2:n kaltaisia moderneja klassikkoteoksia, jotka ovat vielä sitä ehtaa Platinum Games -tavaraa, jota perjantaina ilmestyvä Astral Chain ennakkotietojen mukaan myös edustaa.

Mitä sitten on tämä ”Platinum Games -tavara”? Firma kuitenkin on tehnyt kaikkea maan ja taivaan väliltä, vaihtelevalla laadulla. On verkossa pelattavaa 3rd person -brawlausta (Anarchy Reigns), ylidramaattista avaruustaktikointia (Infinite Space), Pikmin-kloonia (Wonderful 101) ja vaikka kolmiulotteista SHMUP-räiskyttelyä (Star Fox Zero). Kaikki firman pelejä pelanneet tietävät kuitenkin sisimmissään mistä Platinumin loistokaavat syntyvät joten kerrotaan ihmeessä muillekin.

Yksi Platinum Gamesin neljästä kantaisästä, Atsushi Inaba, kävi aikoinaan läpi vuoden 2016 GDC-tapahtumassa Platinumin näkemystä hyvästä toimintapelistä. Keynote-puheen aikana olisi hyvin voinut täytellä Platinum Games -bingoruudukkoa, sillä sieltä ilmenivät ne kaikki asiat, joita yleensä maiskutellen yhtiön tekeleissä pääsee pelailemaan.

Tärkein elementti Inaban sanojen mukaan, on saada toimintapeliin joku pelillinen koukku. Bayonettan tapauksessa se on Witch Time -mekaniikan ympärillä pyörivä taistelujärjestelmä, Vanquishin tapauksessa slaidi, Madworldissa ympäristöjen hyödyntäminen tapoissa, MGR:n pilkkomismekaniikat jne.

Toiseksi tärkeimpänä aspektina Inaba piti progressiivista unlockailua, joko uusien kykyjen tai uusien pelattavien hahmojen muodossa. Elementti joka Inaban mielestä pitää pelaajan mielenkiinnon yllä, ja antaa tälle halun päästä pelissä eteenpäin.

Kolmantena seikkana mies mainitsi vielä tietynlaisen palkitsevuuden, mitä pelin ydinmekaniikkaan tulee. Firman toimintapelejä kuulemma pelaavat muutkin kuin ns. core-gamerit (mitä ei kyllä uskoisi kun myyntilukuja katsoo), joten pelimekaniikat tulee olla vähemmän pelaaville helposti omaksuttavat, mutta palkitsevat niille jotka paneutuvat pelin saloihin.

Kaikki nämä kohdat tuntuvat pätevän myös tulevaan Astral Chainiin, joten on lupa odottaa hyvää.

Myös hahmodesign on erittäin isossa osassa Platinumin kulta-aikojen peleissä. Päähahmoihin saadaan lähes poikkeuksetta aina jokin kiinnostava elementti joko designin, tai puhtaasti käsikirjoituksen puolelta. Mikäli sattuu käymään niin että päähahmo ei olisi ihan niin vahva, että jaksaisi kannatella pelin hahmopuolta, ovat Platinumin pelien sivuhahmot onnistuessaan melkoista Pixarin sivuhahmot -tason tavaraa.

Isona osana Platinumin identiteettiä, on myös itse toiminta. Firmaa kutsutaan toimintapelien mestariksi, ja tämä maine on kyllä hankittu ihan pätevillä näytöillä. Platinumin pelien äksöni, ei ole suinkaan mitään Soulsien tai Sekiron kaltaista shakkia, vaan äärimmäisen tyydyttävältä tuntuvaa kurmottamista, joka saa pelaajan tuntemaan itsensä elämää suuremmaksi mättösankariksi. Meno on yleensä totaalisen överiä joko pelihahmon liikearsenaalin, tai sitten ympärillä tapahtuvan skenaarion myötä. Sinne kuuluisaan yhdenteentoista pykälään säädetyt audiovisuaalit rytmittävät hyvin toimintabalettia, ja jokaisen vihollisjoukkion kanssa käydyn yhteenoton jälkeen pelaajilla on yleensä melkoinen bad ass -fiilis… ellei sitten ruudulla ole game over -teksti.

Kuten tuli aiemmin mainittua, on Platinum muutaman heikomman vuoden jälkeen palaamassa jälleen tunkion kukoksi. Nier: Automata on kaikessa oudossa monipuolisuudessaan yksi viime vuosien kiitellyimpiä tapauksia, ja Astral Chain on ennakoiden perusteella erittäin kova tapaus. Firmalla on myös lippaassaan julkistuksen (sekä teaser-trailerin) asteelle päässeet Bayonetta 3 ja Babylon’s Fall, joten mikäli Astral Chain jatkaa Nier: Automatan viitoittamalla tiellä, on laadukkaiden (toiminta)pelien ystäville luvassa tulevinakin vuosina mannaa mahan täydeltä.

Moni täällä kylmässä ja ankeassa härmässä asuva, on varmasti vuosien saatossa kateellisena katsellut omenapiirakan kotimaassa järjestettäviä massiivisia pelitapahtumia. Cosplayta, pelattavia uutuuspelejä, mielenkiintoisia keskustelupaneeleita, peliaiheista krääsää… ylipäätään kaikkea mikä liittyy pelaamiseen ja pelinörttiyteen. Suomessa ei vastaavanlaisia tapahtumia ole ikinä samassa kokoluokassa järjestetty, vaikka kysyntää varmasti olisi ollut, ja nyt menneiden viikkojen uutisten myötä tämä viimeinenkin toivonkipinä alkaa olemaan sammunut.

Glorifioidut lanit… ei kun siis esports, jyräsi alleen sen ainoan kotimaisen edes vähänkään ison maailman videopelitapahtumaa olleen häppeningin, ja näin ollen Gamexpo tunnetaan nykyään Assemblyn uutena lonkerona kotimaisessa tapahtumakentässä. Kun vielä muutama vuosi sitten Gamexpo-messujen pääpaino oli juurikin monipuolisessa pelaamiseen ja pelialaan liittyvässä tarjonnassa, tullaan jatkossa Gamexpo-nimen alla pelaamaan lavalla kynäriä, ja monia muita huippu-urheiluun rinnastettavia lajeja, samalla kun lattia on täynnä Monsteria ja ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua.

Miksi sitten tällainen ratkaisu? Totta kai elektroninen urheilu on tällä hetkellä yhtä kuumaa kauppatavaraa kuin auringossa dipattu Cindy Crawford (nuoremmat lukijat voivat kysyä vanhemmiltaan että kuka?), mutta oliko tähän maahan tosiaan niin kova tarve saada uusi esports-tapahtuma, että sen alle piti jyrätä pitkään nimeä luonut tapahtuma, jolla oli vielä edes hieman toivoa koota yhteen muutkin kuin headshottien ja savujen heittelyiden perään huutavat penkkiurheilijat? Kokonaisvaltaisen videopelejä ja pelaamista juhlistavan tapahtuman perään on kuitenkin huudeltu kotimaisessa pelikentässä jo pidemmän aikaa, joten ainakin yksipäiväiselle tapahtumalle olisi varmasti paikkansa.

Gamexpot, sekä niitä edeltäneet Digiexpot, linkitettiin aina jonkun muun tapahtuman yhteyteen, jolloin säästöä muodostui tilavuokrista tapahtuma-ajan ajaksi. Jos kuluissa haluaa säästää, on eteläisessä osassa maatamme kaunis entinen pääkaupunki, jossa messutilojen ja jopa jäähallin vuokraaminen on reilusti Helsinkiä halvempaa, joten siitä myös vinkkejä niille jotka aikovat jossain vaiheessa ottaa sormen pois nenästään ja alkaa hommiin näiden asioiden tiimoilta.

Millä sitten täyttää tällaisen tapahtuman lattiatila? Digiexpon ja Gamexpon huippuvuosilta tuttu sapluuna riitti täyttämään aivan tarpeeksi suuren alueen, joka tarjosi vaihtelua ja monipuolisuutta. Kaikki kolme suurta konsolivalmistajaa olivat paikalla maaedustajiensa toimesta, ja tällä menetelmällä saa aikaan jo erittäin ison peittoalueen. Takavuosina myös multiplattivalmistajat ovat olleet vahvasti esillä messuilla, Ubisoftin, EA:n ja ehkä jopa hieman yllättäen Namco-Bandain toimesta. Kaikki kynnelle kykenevät mukaan vaan senhetkisten uutuuspeliensä, tai vielä parempaa, tulevien uutuuspeliensä kanssa.

Maassa operoi myös kaksi isoa pelialan printtijulkaisua, joilla on perinteisesti ollut omat sektionsa em. pelitapahtumissa. Näille on varmasti yhä kysyntää, sillä haluaahan kansa näinä short attention spanin kulta-aikoinakin heitellä yläfemmat naamoille tekstien takana, sekä tietty käydä katsomassa jos sen Nirvin naamavärkin vihdoin näkisi (turha toivo)?

Retropelimyyjäisiä järkätään ympäri maamme rajoja tasaisin väliajoin, ja varaamalla messunurkkauksen tälle basaaritoiminnalle, saisi täytettyä neliömetrejä varmasti useampaa tahoa miellyttävällä tavalla. Kun retrosta päästiin puhumaan niin miten olisi ihan vaan pelialan harvinaisuuksiin ja keräilyihmeisiin keskittyvä näyttelytila? Meillä on toki Tampereella äärimmäisen hieno pelimuseo joka ajaa samaa asiaa mutta tämä antaisi mahdollisuuden yksityishenkilöille tuoda näytille (ja hypisteltäväksi jos uskaltaa) mystisiä peliartifaktejaan ja erikoisuuksiaan.

Retroa ei ole pelkästään pakko myydä tämänkaltaisissa tapahtumissa, vaan alueen voi laittaa pystyyn myös ihan kotimainen pelejä myyvä taho. Messutarjoukset ovat kuitenkin tarjoushaukkojen ja penninvenyttäjien (sentinvenyttäjien??) kulta-aittoja.

Sitten on tietty ne messujen kuin messujen mielenkiintoisin anti, eli lavaohjelma. Mieli muistelee haikeana aikaa, kun Gamexpo-messuilla (vai oliko se silloin vielä Digiexpo?) samalla lavalla tunnin välein vedeltiin ensin Mario Kart -turnausta, jatkaen siitä maailmanensi-iltaan Quantum Break -pelikuvasta, siirtyen eräänkin kotimaisen pitkän linjan pelitalon historiikkiin haastatteluiden kera, josta homma jatkui pelimusiikkikonserttiin. Jopa maallikko keksii ihan varmasti realistisesti toteutettavissa olevaa ohjelmaa tälle hypoteettiselle messulavalle, joka varmasti herättäisi kävijöiden mielenkiintoa muutenkin kuin avaimenperien yleisöön heittelemisellä, joten miksi ei tällaista hienoa aspektia hyödyntäisi??

Kaikki tämä on tietysti aivan turhaa jos tarjolla on kynärin pelaamisen katselua isossa hallissa…

Muistatko minä päivänä Quake 2 julkaistiin? Entäpä milloin oli Atari Jaguarin maailmanlaajuinen julkaisupäivä? Kuka voisi unohtaa PS2-klassikko Herdy Gerdyn ikonista julkaisupäivää?

Pelien maailmassa on yleensä julkaisuajankohdat ja julkaisupäivät jonkinlaisen kirjoittamattoman säännön takana. Assassin’s Creedit ja Call Of Dutyt eivät ikimaailmassa saisi julkaisua alkuvuodesta, kun taas Nintendo ei enää julkaise omia 1st party -nimikkeitään muina päivinä kuin perjantaisin (pl. tässäkin blogitekstissä esiintyvä poikkeus). Legenda myös kertoo että Dragon Quest -pelejä ei pelin kotimaassa saanut enää julkaista arkipäivinä, koska julkaisun alla sairaslomapäivät nousivat katastrofaalisiin lukemiin koko Japanissa. Myytti on sittemmin tylsästi murrettu ihan vaan bisnespäätöksenä, eikä Japanin valtiovalta todellakaan ollut käskenyt Square-Enixiä julkaisemaan hittipelejään muina päivinä kuin lauantaina.

Julkaisupäivän ja julkaisuajankohta määrittelee aika paljon pelin kokonaismyynneistä. Jos peli sattuu ilmestymään samaan aikaan kun joku muu yhtä odotettu, pahimmillaan jopa saman genren, peli putkahtaa kauppoihin, voi yleensä vain yksi voittaa? Vaikka ei pelialalla nykyään enää ole myyntikalenterissa ns. kuolleita kohtia, voi joskus julkaisu sattua vaikka jonkun pidemmän pyhäjakson, tai pahimmassa tapauksessa jonkun kansakuntaa ravisuttavan ei-pelialan tapahtuman aikaan. PS2:lle ilmestynyt Portal Runner -peli, ei varmaan olisi muutenkaan myynyt hirveän paljoa pelin laadusta johtuen, mutta jenkkilän myynnit julkaisussa (eräänä kauniina syyskuisena tiistaipäivänä vuonna 2001… 11.pvä syyskuuta tarkalleen ottaen) sattuivat jostain ihmeen syystä olemaan äärimmäisen heikot.

Syyskuusta kun päästiin puhumaan, niin eihän tässä voi olla mainitsematta Dreamcastia, ja etenkään konsolin jenkkijulkaisua. Jos Haluatko Miljonääriksi -ohjelmassa olisi oikeita kulttuurikysymyksiä, kysyttäisiin miljoonan euron kysymyksenä konsolin PAL-julkaisun päivämäärää (jota ei edes kirjoittaja muista tähän hätään), mutta ensimmäisenä kynnyskysymyksenä olisi konsolin ikoninen jenkkijulkaisu.

9.9.1999 (tyyliteltynä siis 9999) oli se päivä, jolloin Sonicin syntymaa pääsi vihdoin pelaamaan Sonic Adventurea upouudella 128-bittisellä konsolilla, jolla olisi edessään pelkkää glooriaa kun kilpailijat jumittivat vielä säälittävissä 32- ja 64-bittisissä lapsenkengissään. No, kohtalo ja DVD-teknologia päätti toisin.

111111 ei suinkaan ole binäärikoodia tai Modern Warfare 3:n tällä hetkellä moninpeliservuilla olevien pelaajien lukumäärä, vaan pelin PAL-julkaisupäivämäärä. 11.pvä marraskuuta armon vuonna 2011, saivat pelaajat tämän sotaepookin pelattavakseen, ja myynnit olivat hetimiten aivan käsittämättömissä lukemissa. Kuin Seiska, jota kukaan ei lue mutta silti lehti on maan myydyin, möi odotettu MW3 huikaisevia lukemia heti helposti muistettavassa julkaisussaan, vaikka kukaan ei koskaan kukaan Call Of Dutya ostakaan.

Kun Nintendo julkisti Luigi’s Mansion 3:n vuonna 2018, paljastaen samalla että se julkaistaan vuoden 2019 puolella, alkoivat villit spekulaatiot siitä mihin väliin pelin julkaisu sopisi Nintendon täydehkössä julkaisukalenterissa? Kansan syvimpien rivien välistä oli luettavissa toiveita siitä että kummittelevaa säikyttelyä sisältävä peli, ilmestyisi vuoden kummittelevimpaan ja säikyttelevimpään aikaan, eli Halloweenina.

Nintendo panttasi julkaisupäivää jopa tämän vuoden E3:lla asti, ja kun muiden lafkan omien meganimikkeiden julkaisuajankohtia alkoi paljastumaan, oli kalenterissa Halloweenin kohdalla juuri sopivasti tyhjää. Nintendo, tuo pelilafkoista uppiniskaisin ja tapoihinsa kangistunein, oli kerrankin kuluttajien kanssa samoilla linjoilla, ja näin meillä on poikkeuksellisesti jo keskiviikkona julkaistava Nintendo-peli. Toivottavasti tämä ei mene jinxaamisen puolelle, ja peli myöhästyykin vuoteen 2022.

Blogitekstin loppuun on vielä pakko hehkuttaa hyvää pelisilmää jalkapalloilun ihmeellisestä maailmasta, ripauksella showpainin vieläkin ihmeellisempää maailmaa. Viime viikolla brittifutiksen kulttihahmo, Charlie Austin, siirtyi West Bromwich Albioniin. WBA julkaisi siirrosta tiedotteen Twitterissä, mihinkä muunkaan aikaan kuin 16 minuuttia yli kolme, 3:16 siis. Nerokasta!

Sony julkisti viime viikolla PS4:n uusimpia huippulukemia. Laite on nyt virallisesti ylittänyt sadan miljoonan kappaleen toimituksien haamurajan, ja PS+-käyttäjienkin ”attachment rate” on hienosti noin kolmannes tuosta sadasta miljoonasta. On kuitenkin olemassa yksi lukema, joka kuitenkin taas jäi uupumaan näistä ilmoitetuista luvuista; PS4:n desibelitaso.

Nelospleikkari on ylivoimaisesti konsolisukupolvensa myydyin laite, ylivoimaisesti konsolisukupolvensa pelatuin laite, ja totta kai konsolisukupolvensa äänekkäin laite. Ihan tarkkaa lukemaa ei laitteen/laitemallien maksimiäänentasosta olla tiedemiesten toimesta saatu tutkittua, mutta netti on pullollaan kauhutarinoita, joista saa hyvin laskettua mediaanin tälle melusaasteelle. Jostain syystä Nathan Drakea avatarinaan keskustelufoorumeilla pitävät kirjoittajat, eivät ole ikinä kokeneet minkäänlaista möykkää laitteidensa kanssa, joten good for them.
Mitä kaikkea sitten sieltä aina oikeassa olevasta interwebsistä sitten löytyikään? Nimimerkkien XboxFan4Life ja HaloRapesUnchartedInTheAssBecauseItsTheBest_97 laite pitää pahimmillaan 260 desibelin ääntä, kun taas nimimerkkien WhyLastOfUsIsReallyTheGreatestGameEverMade ja 999ReasonsWhyPlaystationIsTheBest kertoman mukaan heidän konsolinsa ei ole koskaan päästänyt pihaustakaan, ja jokainen sille julkaistu peli on pyörinyt täydellisellä ruudunpäivityksellä, samalla kun Metacritic-pisteet alkavat aina vähintään siitä 96 tienoilta. Kuten taitoluistelussa ja mäkihypyssä konsanaan, jätetään myös tässä arvioinnissa matalin sekä korkein tulos huomioimatta, ja keskitytään siihen keskiarvoon.

Lukemia löytyi erittäin paljon väliltä 55dB-75dB, joten tähän tekstiin otetaan vertailukohdaksi maaginen 65dB raja, joka on aivan helvetillinen määrä pelikonsolille. Kaikille meille on tuttua että konsoli aina välillä vähän pöhähtää, mutta PS4:n ja sen eri mallien kanssa on meteli yleensä pelien korkeasta suorituskyvyn tarpeesta johtuen, enemmän tai vähemmän jatkuvaa. Yhtälöön totta kai pitää ottaa myös ulkoiset tekijät huomioon (tuulettimen ehjyys, konsolin sijoittelu huushollissa jne.) mutta niin kauan kun Helsingin Yliopisto ei ole asiasta viiden vuoden tutkimusprojektia tuloksineen tehnyt, mennään näillä mainituilla keskiarvoilla.

Kuinka kovaa mökää se nelospleikka pitääkään?

Semi-ruuhkaisa lounasrafla arkipäivänä siinä +-1h keskipäivän aikaan. Usealle meille tuttu näky, ja ennen kaikkea tutulta kuulostava asia. Aterimien kilinä, ihmisten rupattelu ja tuolien sekä kalusteiden kolina, joka harvemmin kuitenkaan nousee sellaisille leveleille, että taustahäly alkaisi ärsyttämään. Keskimäärin tällainen ravintola-/kahvilaympäristö tuottaa sellaista 60 desibelin äänitasoa, joten siihen pöydälle kun nostaisi PS4:n ja alkaisi pelaamaan, saisi varmasti vihaisia katseita muilta ihmisiltä, pahimmillaan ehkä poistattamisen koko ravitsemusliikkeestä. Ei ole helppoa olla ”true gamer”.

Yksi maailmankaikkeuden kauneimmista asioista on lintujen laulu. Oli kyseessä sitten kesämökin rantalaiturilta tyynessä aamuyössä kuultu käen kukkuminen, undulaatin leikkisä viserrys lemmikkieläinkaupassa, tai jopa sorsan mölinä, ei kukaan sydämen omaava henkilö voi ottaa raivaria lintujen luonnollisista ääntelyistä. Linnunlaulujen on keskimäärin mitattu tuottavan sellaista hieman yli 40dB äänentasoa, ja kun sitä vertaa PS4:n lukemiin, on aika selvää että kumpaa sitä mieluummin kuuntelee. Vekkulien ja kauniiden luonnonkappaleiden kaunista laulua, vai tehokonsolin pölynimurilta kuulostavaa huminaa. Pölynimureista puh.ollen…

Kuvassa näette Hooverin uuden lippulaivaimurin, lisänimeltään Hushtone. Nimi ei miestä pahenna, eikä tässä tapauksessa imuriakaan, sillä Hoover Hushtone imee, ja tekee sen hiljaa. Sen äänisaaste tuottaa vain 65dB ääntä, joten eläimet ja pienet vauvatkaan eivät sen käynnistämistä ja käyttöä säiky, ja sitä voi käyttää vaikka öisin kerrostalossa. Samaa voi sanoa myös PS4:stä, mutta on aika huolestuttavaa että markkinoilla on nykyään pölynimuri, joka on hiljaisuudessaan pelikonsolin luokkaa. Kertooko se enemmän imurin hiljaisuudesta, vai pelikonsolin kovaäänisyydestä?

(toim.huom. Hoover ei maksanut mitään tästä mainospuheesta eikä tämä ollut kaupallinen yhteistyö)

Ihmisen kuiskauksen ei luulisi pitävän paljoa ääntä, mutta kyllä sekin tuottaa jopa 20dB äänisaasteen puhtoiseen ilmaamme. Tarkoittaako se siis sitä että jos neljä ihmistä kuiskaa sinulle samaan aikaan korvasi juuressa, muodostuu isompi möykkä kuin mitä PS4 pitää? Asiaa voi testata soittamalla ylläolevan kuiskausbiisin täysillä PS4:n Youtube-sovelluksesta, ja kuuntelemalla että kumpi kuuluu paremmin? Kerro tuloksista kommenttikenttään.

Kuiskaus on nyt käsitelty mutta entä sitten ihmisen normaali puheääni? Tavallisen kokoisessa ja tavallisesti sisustetussa huoneessa, on ihmisen tavallisella äänensävyllä mitattu keskustelemisen äänentaso, mitattu noin 50 desibelin vahvuiseksi. Seuraavan kerran siis kun parisuhteen toinen osapuoli alkaa nalkuttamaan, laita huoletta vaan PS4 tulille, ja mäkätys hukkuu pelikonsolin tuottamien sulosointujen alle. Ehkä siihen on sittenkin syynsä että PS4 on menestynyt niinkin hyvin tässä konsolisukupolvessa??

Kotimainen yleisurheilu sai viime viikolla jo kesän toisen kotimaan ennätyksen, kun pika-aituri Annimari Korte kellotti satasen aidat aikaan 12.72. Tulos on äärimmäisen kova ihan maailmanlaajuisillakin mittareilla, joten lienee näin vuosi ennen olympialaisia katsoa miten aitajuoksutähtemme pärjää vertailussa… nimittäin vertailussa videopeliaitureihin.

DISCLAIMER: Koska jostain syystä videopelien maailmassa ei tunnisteta naisten versiota pika-aidoista (100m miesten 110m sijaan), mennään hieman kömpelösti 110m tuloksilla. Kaikissa listan peleissä ei myöskään ollut naispuolista vaihtoehtoa lajiedustukseen, mutta ei anneta senkään näin tasa-arvon aikoina häiritä menoa.

Nintendon maskottiputkimiehen, sekä Segan sinisen piikikkään tähdittämät olympiapelit, tekevät paluun videopelikartalle loppuvuodesta, kun Tokion kesäkisojen lisensoima minipelikokoelma ilmestyy Switchille. Lontoon kisojen vastaava tuote, sisälsi totta kai myös pika-aidat lajikavalkadissaan, ja videolla nähdään Peachin oikeinkin mallikelpoinen suoritus.

Sienivaltakunnan kuninkaallinen, pysäyttää digitaalit kovaan aikaan 12.42, joka on siis kolme kymmenystä Korteen huippujuoksua nopeampi. Suomalaisjuoksijattaren kuntokäyrä on kuitenkin paremmassa noususuhdanteessa, joten saattaa olla että Peachin aika alittuu jo tämän vuoden puolella.

Peach: 12.42 (hyväksytyt tuuliolosuhteet)

Kultaisella 80-luvulla musiikki oli hyvää, elokuvat hienoja ja miehet rautaa… etenkin DDR:n suunnalla. Konamin legendaarisessa Track&Field-yleisurheilupelissä, nähtiin DDR-tyylisiä viiksiä pelihahmoilla, ja liekö tässä (maanosan rikkaalla doping-historialla) selitys äärimmäisen kovalle tulokselle, jota on hankala ylittää edes keskitason satasen pikakiitureilla.

Kellossa näkyvät juoksun jälkeen piinkovat lukemat 10.27 mutta tulosta pitää tarkastella hieman kriittisin silmin. Noista viiksistä ei vaan voi erehtyä. Takuuvarmaa DDR-kamaa.

Track&Field-viiksivallu 80-luvulla: 10.27 (odotetaan doping-testien valmistumista)

Jos kasarilla tehtiin Konamin Track&Fieldissa kovia aikoja pika-aidoissa, on meno aika haipakkaa myös 90-luvun puolella. Playstationin legendaarinen yleisurheilupeli oli kuuluisa ohjaimia tuhonnut tekele, jossa ei pelätty laittaa maailmanennätyksiä totaalisen överiksi.

Malliesimerkkinä tästä on pelin pika-aitojen alle kymmenen sekunnin tykitykset. Alle yhdeksän sekunnin tykitykset jos ihan tarkkoja ollaan. Saa nähdä yltääkö Annimari Korte tällaisiin lukemiin vielä tämän vuoden MM-kisoissa, vai säästelläänkö tällaista huipputulosta ensi kesän olympiakisoihin?

Track&Field-polygonihirviö 90-luvulla: 8.88 (TAS-suoritus)

Kovia tuloksia mutta jos joku nämä huipputulokset rikkoo, on se tämän hetken suomalaisen yleisurheilun nousevin tähti.