Yksi pelivuosi on jälleen taputeltu, eikä tosiaan ollut mikään kevyt pelivuosi. Tajuttoman kovaa pelattavaa tuli laitteelle kuin laitteelle, genrestä kuin genrestä ja kokoluokasta toiseen aina yhdestä A:sta kolmen A:n miljoonapeleihin. Huippupelejä ilmestyi siis enemmän kuin meren mutaa, mutta koska nykyinen hallituksemme tykkää polkea kansaa rahallisesti, ei näitä kaikkia laatupelejä ehdi tai pysty pelaamaan kovinkaan tarjoushaukka. Onneksi on PBC:n vuotuinen GOTY-lista, jossa pelialan valelääkärit kertovat ne kolme peliä jotka ovat huippuvuodelta pelaamisen arvoisia.

Osen valinnat

Heti alkuun disclaimer: Baldur’s Gate 3, Jagged Alliance 3, Dredge, Dave the Diver ja monet muut kiinnostavat pelit on minulla vielä pelaamatta, joten hankala uskoa että tämä top 3 olisi mitenkään lopullinen omalla kohdalla. Dead Space, Metroid Prime Remastered, Like A Dragon: Ishin ja muut uusinnat jäävät myös pois uusien tieltä.

3. Like a Dragon Gaiden : The Man Who Erased His Name

Yakuza-sarjan pelejä tulee nykyään ulos melkein vuosittain ja tämä passaa minulle erittäin mainiosti. Gaiden on mukavan tiivis välipala isojen pääosien välissä. Meno on kuin vanhoissa osissa konsanaan eli Kiryu vetää jokaista tyyppiä pataan ja vasta sitten alkaa kyselemään. Välillä sitten käydään karaokessa ja ryypätään kavereiden kanssa… pelissä siis. Peli ei todellakaan uudista tai kehitä sarjaa pahemmin eteenpäin, mutta miksipä sitä mennä muuttamaan toimivaa kokonaisuutta?

2. Pikmin 4

Vuoden suurin yllätys. Aiemmin olin pelannut vain sarjan kolmannen pelin, enkä hirveästi siitä välittänyt. Neloselle päätin silti antaa mahdollisuuden ja nopeasti tämä sitten kolahti ja kovaa. Tässä on hyvä esimerkki siitä miten pienillä muutoksilla ja hiomisella saadaan ”ihan kivasta” pelisarjasta jopa loistava. Pelaaminen on vaivatonta ja kokonaisuus vaan toimii. Innostuin myös sarjan ensimmäiset kaksi osaa läpäisemään tämän neljännen osan jälkeen ja ehkä pitäisi antaa kolmoselle myös uusi mahdollisuus?

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Voi jumpe mikä yllätys!?!? BOTW on yksi parhaista Zelda-peleistä ja TOTK vetää kaikessa vielä paremmaksi. Uudet kyvyt, rakentaminen ja kolmen ”valtakunnan” välillä hyppely parantavat jo melkein täydellistä kokonaisuutta entisestään. Tylsä valinta vuoden peliksi, mutta hankala tästä on paremmaksi vetää.

Drifun valinnat

3. Honkai: Star Rail

Olen pelannut Honkaita päivittäin sen julkaisusta lähtien enkä osaa sanoa onko se siltikään edes kovin hyvä peli? Silti se pääsi tämän listan kolmanneksi, hyvä pelivuosi.

2. World of Warcraft Classic: Season of Discovery

World of Warcraft ennen lisäosia on osassa pelin yhteisöä pyhä lehmä; mestariteos, joka ei kaipaa muutoksia. Onneksi heitä ei kuunneltu, vaan Blizzardin WOW Classicista vastaava tiimi päätti rohkeasti lähteä kokeelliselle tielle julkaistessaan kausittaisen Season of Discovery -pelimuodon. Tässä versiossa vanilla World of Warcraftiin tuodaan uusia kykyjä, jotka pelaajien pitää pelimaailmaa tutkimalla löytää. Osan saa helposti vain vihollisia tappamalla, kun taas jotkin kyvyt on piilotettu pitkien questketjujen palkinnoksi.

Pari ensimmäistä päivää pelin julkaisun jälkeen tarjosivat parhaan MMO-pelikokemuksen pitkästä aikaa, kun Classic-yhteisö lähti yhdessä selvittämään mitä kaikkea vanhaan tuttuun pelimaailmaan olikaan lisätty. Samalla pelissä tasokatto on rajattu 25:en, mikä tarjoaa täysin uuden ”metan” peliin ja pitää pelikokemuksen hyvin erilaisena kuin tavallisesti. Peliä on myös muutettu siten, että tälle uudelle tasokatolle on ”luotu” myös loppupelin sisältöä muuttamalla vanha tuttu Blackfathon Deeps- dunkku 10 pelaajan raidiksi. Uutta sisältöä on myös tulossa nopeaan tahtiin ja seuraavaa päivitystä on tiedossa jo todennäköisesti tammikuussa.

1. Baldur’s Gate 3

Baldur’s Gate ei roolipelien ystäville esittelyä kaipaa, ja vähänkään pc-pelaamiseen tutustuneet ovat todennäköisesti edes pelisarjan nimelle altistuneet. Tällaisen statuksen pelisarjalle jatkon tuottaminen vuosikymmeniä viime osan jälkeen kuulostaa lähinnä katastrofilta, mutta koska suurten pelituottajien sijaan vastuu lankesi Divinity: Original Sineistä suureen suosioon nousseelle Larian Studiosille, oli kasassa mestariteoksen ainekset.

Tietokoneroolipelit kokivat uudelleensyntymän 2010-luvulla Pillars of Eternityn kaltaisten teosten myötä ja Baldur’s Gate 3 tuntuu olevan tämän kehityksen päätepiste. 90-luvun roolipelien laajuutta on ollut vaikea toistaa modernien pelien vaatimien tuotantoarvojen vuoksi, mutta Baldur’s Gate 3:ssa päästään erittäin lähelle. Mitään vastaavaa ei olla nähty pitkään aikaan ja vaikea nähdä lähitulevaisuudessa saavutettavan samaa tasoa. Kai se on sitten ihan hyvän pelin merkki..?

NK:n valinnat

Pitkästä aikaa pelivuosi, jolloin jäi vajavaisen ajan vuoksi pelaamatta sellaisia pelejä jotka saivat huippuluokan arvostelupisteet ja ylistykset. Olen pahoillani Spider-Man 2 ja Alan Wake 2 ja Baldur’s Gate 3 mutta aina ei vaan ehdi. Näitä seuraavia kolmea peliä kyllä ehdin vuonna 2023 pelaamaan senkin edestä.

3. Gravity Circuit

Heittäkää huoletta roskiin kaiken maailman Alan Wake 2:t ja Cities Skylines 2:t.
Tämän vuoden ylivoimaisesti paras kotimainen videopeli on Mega Man X:n suuntaan häpeilemättömästi flirttaileva Gravity Circuit. Yhden miesoletetun rakkauslaulu 16-bittisten toimintatasoloikkien suuntaan pääsi yllättämään täysin takavasemmalta, ja olisi varmasti maistunut kuin puuro jouluna ilman allekirjoittaneen Mega Man- tai Capcom-fanitustakin.

Kupletin juoni on kaikille sinisen sankarin pelejä, niitä hyviä siis eli ei Battle Networkeja, pelanneille varsin tuttu. Kahdeksan pomorobottia romuttamoon, näiltä haltuun näiden erikoiskyvyt jotka helpottavat matkaa, viimeiset vaikeahkot kentät pienellä kuumottelulla läpi ja sen jälkeen loppubossia käkättimeen jonka jälkeen maailma onkin pelastettu helvetin hyvän videopelin lopputekstien rullatessa ruudulla. Tämä kaikki uskomattoman terävien kontrollien, prikulleen aiheeseen istuvan soundtrackin ja tismalleen oikeassa kulmassa kohoavan haastekäyrän ollessa vahvasti läsnä. Tukekaa kotimaista osaamista ja ostakaa Gravity Circuit. Ette pety.

2. Street Fighter VI

Ei varmaankaan ylitä uutiskynnystä, että meikäläisellä on GOTY-listan kolmen parhaan joukossa perinteiseen tyyliin yksi Capcomin peli ja (SPOILERS!) yksi Nintendon peli. Tällä kertaa Capcomin peli jäi toiseksi mutta huonolle ei Street Fighter VI suinkaan hävinnyt, vaikka se olikin upea, Feeniks-linnun kaltainen nousu loisteliaisuuteen viitososan kokonaisvaltaisesta nihkeydestä.

Kuudes katutappelija tarjoaa meille koko elämänsä ajan genren parissa viihtyneille sangen vähän, loistavan ja täydellisyyteen asti hiotun balanssinsa lisäksi, mutta peli loistaakin niillä osa-alueilla joita eivät kovimmat videopelitappelupukarit oikein osaa katsoa. SF VI on kaikkien aikojen laajimman käyttäjäkynnyksen omaava tappelupeli, ja tämä on siis kehu eikä mikään dumaus liian helpoksi vauvapeliksi. Täydet noviisit saavat pelistä paljon irti uusien kontrollisysteemien myötä, mutta myös tunkion kukoksi (onnea vaan verkkopelissä japsivastustajia vastaan) voi myös treenailla käsittämättömän laajan harjoittelutilan avulla. Kaikessa camp-henkisyydessään positiivisen puolelle kallistuva yksinpelikampanja tarjoaa hienoa fan serviceä kaikille Capcomin historiaa tunteville, ja teknisellä puolella moninpeli toimii kuin rystynen otsalohkoon konsanaan. Upea videopeli joka jatkaa vain kasvuaan tulevina vuosina, ja tullaan varmasti muistamaan pitkään pelinä, joka palautti Street Fighterin tappelupeliskenen ylivoimaiseksi ykköseksi.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Tuntuu hieman oudolta laittaa viimeisin Zelda-huippu ykköseksi sillä siitä ei riittänyt kehut ja ylistykset ihan niin pitkälle loppuvuoteen mitä aikoinaan pari kuukautta aikaisemmin ilmestyneestä Breath of the Wildista. Kun kuitenkin päätin tätä GOTY-valintaa varten käynnistää pelin muutaman kuukauden tauon jälkeen, muistin taas kuinka käsittämättömän kovasta teoksesta onkaan kyse.

TOTK parantaa kaikilla mahdollisilla osa-alueilla sellaisesta pelistä, jota on tituleerattu monissa asiantuntijapiireissä tämän vuosituhannen parhaaksi peliksi, ja yhdeksi kaikkien aikojen videopeleistä siinä samalla (BOTW siis, ei suinkaan Forza Horizon 3). Se on temppu, joka on melkoisen laatutekeleen merkki, mutta tämän pelin loistavuus on niin paljon muutakin. Se on kaikessa tuttuudessaan kuin palaisi paikkaan jossa on elämänsä aikana viettänyt läjäpäin ikimuistoisimpia videopelimuistoja, mutta se on myös paljon uutta siinä sivussa. Sen pelilliset uudistukset ovat sellaisia jotka tulevat tekemään tulevien vuosien open world -pelien pelaamisesta hieman jopa kiusallista, sillä ne eivät varmasti tule tarjoamaan niin paljon keksimisen ja oivaltamisen riemua pelimaailmoissaan mitä TOTK tekee käytännössä joka toinen hetki vielä pitkään pelin läpäisynkin jälkeen. Aivan kuin Mario Galaxylle kävi aikoinaan, on jatko-osa pelinä parempi mutta perintö tulee olemaan aina ekan osan puolella. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa että Tears of the Kingdom on äärimmäisen kovan pelivuoden 2023 paras videopeli.

Tootsin valinnat

2023 oli erittäin vahva pelivuosi ja Xboxia lukuun ottamatta kaikille alustoille tuli jokin muistamisen arvoinen peli. Parhaimmista tarkemmin alempana, mutta mainitsemisen arvoisia niiden lisäksi ovat ainakin BattleBit Remastered ja Cyberpunk 2077: Phantom Liberty. Kaikkea ei myöskään millään ehtinyt pelaamaan, josta pahoittelut kaikilla hyville peleille joita arvostan vasta muutaman vuoden päästä, jos ne ikinä tulee pelattua.

3. Final Fantasy XVI

Final Fantasy XVI ei ole välttämättä kovin hyvä Final Fantasy. Se ei ole edes JRPG, riippumatta siitä missä kategoriassa se oli TGA:ssa ehdokkaana. Vaikutteena on tällä kertaa ollut selvästi länsimaiset AAA-pelit viimeisen 10 vuoden ajalta, eli kamera seuraa hahmoa läheltä ja taistelun näyttävyys on tärkeämpää kuin mekaaninen tai taktinen syvyys. Voiko tällaisista lähtökohdista tulla sitten hyvä peli? No totta kai, se vaan vaatii pelaajalta kykyä sietää sekä japanilaisen että amerikkalaisen pelisuunnittelun huonompia puolia. Heille Final Fantasy XVI tarjoaa erinomaisen toimintapelin sopivalla määrällä ylivedettyä animepaskaa. Cliven tarina pysyy tarpeeksi mielenkiintoisena koko matkan ajan ja musiikkia jaksaa kuunnella vielä kuukausia pelin läpäisyn jälkeen.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Breath of the Wild oli vuoden 2017 paras peli. Yli kuusi vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan oli kuitenkin parempi erottautua kunnolla ja sen Nintendo saavutti remixaamalla sekä maailmaa että Linkin kykyjä. Kaikki eivät varmasti jaksa rakennella mitään kovin monimutkaista ultrahandilla, mutta heille peli tarjoaa entistä laajempia dungeoneita ja yleisesti BotW:ia parempia puzzleja. Tällä kertaa tarinakin jopa löytyy! Parasta avoimen maailman hiekkalaatikkoilua mitä rahalla saa ja hieno loppuhuipennus Switchin elinkaarelle.

1. Baldur’s Gate 3

Rehellisesti sanottuna en välittänyt paskaakaan Larianista tämän vuoden alussa. Divinity Original Sin 2 taisi istua Steamissa pelaamatta. Baldur’s Gate 3 oli ollut jo vuoden tai pari early accessissa eikä siitäkään tuntunut kukaan välittävän. Divinityä tuli testattua alkuvuodesta ja se oli sen verran mukava kokemus, että BG3 meni “sitten joskus jos on aikaa”-listalle. Sitten peli julkaistiin ja arvosteluiden hypessä olihan se pakko hankkia. Päätöstä ei tarvinnut katua hetkeäkään seuraavan 80 tunnin aikana. Harvassa ovat yksinpelit, jotka saavat heti pelaajan mielikuvituksen laukkaamaan ja vielä palkitsevat siitä. Valinnan illuusio on miltei täydellinen, ainakin jos pelaaja suostuu toimimaan pelin kanssa yhteistyössä kuten oikeassa DnD:ssä pitäisi. DnD 5th e tarjoaa myös hyvän pohjan pelin vuoropohjaisille taisteluille, eikä Divinity OS2:n kaltainen stunnispämmi tunnu tällä kertaa ainoalta järkevältä strategialta. Tarina ja tarinankerronta ei nyt ole mitään ennennäkemätöntä, mutta tärkeintä on tietenkin tarina jonka pelaaja luo itselleen seikkailun aikana. Suositellaan varauksetta kaikille digi- tai pöytäroolipeleistä pitäville.

Lionheadin valinnat

Paska pelivuosi pl. nämä kolme peliä:

3. Atomic Heart

Perushyvä räiskintä missä on niin kaunista kommarimeininkiä aatteen paatoksesta aina graafiseen ilmeeseen saakka. Atomic Heart on myös täynnä tahatonta komiikkaa kuten päähenkilön loputon angsti ja pelin ylväs musiikkiraita, joka toden teolla osasi välillä yllättää täysin pauhatessaan taustalla äärilaidasta toiseen.

2. Dave The Diver

Myöhäisheränneenä olen vasta viime aikoina tutustunut kyseiseen teokseen. Meno on ollut sopiva sekoitus kalastusta ja kivoja minipelejä aina napin rämpytyksestä sushibaarin pyörittämiseen ja animetyttörytmipeliin asti. Alussa pelaajalla on ongelmansa kuten vaikka liiaksikin jatkuvaa romujen keräämistä mutta nekin jää taakse kun alkaa jenit karttua ja bisnes kukoistaa. Hyvää pelissä on myös sen sympaattinen taidetyyli länsimaisella animetyylillä joka ei ota itseään liian vakavasti.

1. Dredge

Kun neljäs Diablo ei enää toimita niin onneksi muualla saa väännellä inventaariota kuosiin videopelin muotoon naamioituna. Kaltaiselleni vauvapelaajalle Dredgessä on juuri sopivasti spookya Cthulhu-meininkiä joka pari kertaa pääsi yllättämään ihan kamalasti. Pelissä on sopivasti pituutta ja eri teemat saarien välillä pitävät pelaajan otteessaan kunnes muinaiset laivasta erottaa.

Andzerxin valinnat

Tänä vuonna Goty listan laatiminen tuotti eniten päänvaivaa, koska lukuisat pelaamani jatko-osat (kuten Marvel’s Spider-Man 2, Resident Evil 4 & Super Mario Bros. Wonder) tarjosivat sitä hyvää, mutta jo niin valmiiksi pureskeltua pelattuvuutta vailla isoja ja mielenkiintoisia uudistuksia. Siksi haluan tänä vuonna nostaa listalle pelejä jotka erottuvat massasta ja tarjoavat sekä niin innovatiivista tai muuten vaan hauskaa pelattavuutta.

3. Hogwarts Legacy

Tylypahkaan sijoittuva RPG-seikkailu olisi ollut unelmien täyttymys 2000-luvun Potter-huuman keskellä, ja kieltämättä ensimmäiset tunnit velhojen ja noitien koulussa tuntui todella taianomaiselta! Hyvän ensivaikutelman jälkeen meno alkoi tuntua ehkä liiankin RPGmäiseltä pelikokemukselta ja avoin pelimaailma edusti sitä surullisenkuuluisaa Ubisoft-tyyliä. Kuitenkin lähdemateriaalille uskollinen ja hauskan yksityiskohtainen pelimaailma jaksoi pitää mielenkiintoani yllä aina pelin loppumetreille asti ja innostuin myös täydentämään pelin lokikirjan sataprosenttisesti.

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Paluu Hyrulen valtakuntaan herätti alkuun epäilyksiä siitä kuinka vanhan pelimaailman tutkiminen pysyisi tarpeeksi tuoreena. Uudet pelimekaniikat ja seikkailu maan ja taivaan välillä heitti lopulta luulot syrjään. Linkin uudet Ultrahand -voimat antoivat enemmän vapauksia ratkaista lukuisia aivopähkinöitä eri lopputuloksilla, ja Puuha-Petemäinen rakentelu oli sekin suurimmaksi osaksi täysin vapaaehtoista. Luolastot olivat hitusen parempia kuin edeltäjässä, mutta edelleen jäin kaipaamaan niitä perinteisiä dunkkuja. Ensi kerralla voitaisiin kuitenkin hypätä uuteen Zelda aikajanaan ja täysin erilaiseen Hyruleen.

1. Alan Wake II

Hyppäsin vasta hiljattain Alan Waken maailmaan ja suoritin viimein kansalaisvelvollisuuteni tutustumalla Remedyn tuotantoon. Odotettu jatko-osa onnistuu edeltäjiään paremmin yhdistämään live actionia pelilliseen tarinakerrontaan ja korvaa puuduttavan räiskyttelyn paljon toimivampaan survival horror meininkiin. Sagan rikostutkinta Bright Fallsin pikkukaupungissa ja Alanin seikkailut pimeyden ytimessä toivat mukavaa vaihtelua niin maisemiltaan kuin pelillisiltä jipoiltaan. Kaiken kruunaa suomalaisävytteinen huumori ja rautainen musiikkivalikoima.

Hazuki_exen valinnat

No huh ja huh. Onpahan taas ollut yksi varsin pätevä pelivuosi. Laadukkaita pelejä on tähän vuoteen mahtunut paljon enemmän kuin kukaan olisi tohtinut toivoakaan saatikka sitten vieläpä ehtinyt pelata. Osa näistä peleistä kun tuppaa kestämään myös pidempään kuin nälkävuosi, niin sekään ei oikein auta vaikka itse peli-intoa löytyisi rajattomasti. Tässä kuitenkin oma leikkaukseni niistä kolmesta vuoden 2023 pelistä, jotka ovat lähestulkoon elämää suurempia tapauksia.

3. Alan Wake II

Torille yms. jne.
Remedyn pelit ovat aina olleet kaukaa katsottuna laadukkaan oloisia, mutta jo suhteellisen pienellä tarkastelulla suurimmasta osasta näitä on aina löytynyt jotakin ihan vaan suunnitellun typerää, joka sitten on torpannut nämä keskinkertaisuuden tai unohdettavuuden suohon. Quantum Breakin kohdalla mentiin liiaksi TV-sarja edellä, ensimmäisessä Alan Wakessa mentiin tunnelman vastaisesti liiallisella action-linjalla ja Controlissa taas homman lasautti yksi huonoimmista kartoista mitä videopeleissä ollaan koskaan nähty. Toisen Alan Wake -pelin kohdalla voi vihdoin sanoa että tällaista suunnitelmallista typeryyttä ei pelistä löydy, vaan peli on laadukkaalta näyttävän ulkokuorensa alla myös ihan oikeasti äärimmäisen laadukas tapaus.

Tarinaa jatketaan edeltävistä peleistä äärimmäisen soljuvasti ja vaikka peli tykkääkin esittää sitä todella mystisesti pieninä paloina sieltä ja täältä, on sitä kuitenkin varsin helppo seurata ja nauttia. Pelimekaniikoista näkyy ja huokuu dekkarihenkisyys niin salapoliisityön kuin kirjojen raapustamisenkin osalta. Pelattavuuden kohdalla myös tuntuu, että nyt on oikeasti kyseessä selviytymiskauhupeli, kun päähahmot Alan saatikka Saga eivät kumpikaan ole mitään Rambon vastineita, vaan henki voi lähteä lähes minä hetkenä hyvänsä jos hommaan ei kunnolla keskity. Videomateriaaliakin on pelissä käytetty täysin uudenlaisella tavalla joka tuntuu täysin luontevalta ja jonkalaista vastaavaa en muista koskaan peleissä nähneeni. Teknisesti peli toki voisi olla paremmassakin kunnossa kun bugeja ja ties mitä graafisia lapsuksia saattaa vilistä ruudulla ties mistä syistä ja vaikka kuinka tiuhaan, mutta kun peli on muuten niin antoisaa viihdettä, niin tällaisia korjattavia asioita pystyy antamaan suhteellisen paljon anteeksi. Audiovisuaalisesti peli on kuitenkin yksi vuoden parhaita tykityksiä ja tältä vuodelta se on paljon sanottu se.

2. Armored Core VI: Fires of Rubicon

Tavallaan jos ajattelee rationaalisesti, ei From Softwaren olisi ollut mikään tarve saatikka pakko palata juurilleen. Armored Core -pelisarja piti heitä kyllä pinnalla sen verran että palkat saatiin maksettua ja toimistolla pidettyä valoja päällä, mutta Souls-genren luonnin myötä on firman tahti muuttunut niin radikaalisti ettei taaksepäin olisi tarvinnut katsoa lainkaan. Mutta vaikeahan se on täysin irrottautua sarjasta jolle on synnyttänyt jo 15-osaa ennen tätä uusinta ja ehkäpä From halusi jopa antaa nyt myös Armored Corelle uuden mahdollisuuden, kun budjetti on kerrankin lähes rajaton ja estradille suuren yleisön eteen vapaa pääsy. Ja se jos jokin kannatti, koska AC 6 on aivan äärimmäisen huikea videopeli.

Uusin Armored Core on samaan aikaan uskollinen sarjan faneille kuin myös sarjalle itselleen, mutta myös tarpeeksi helposti lähestyttävä täysin uusille pelaajille. Sen monipuolisuus robojen rakentelussa on vieläkin aivan mykistävällä tasolla ja jokaiselle varmasti löytyy omanlaisensa tapa peliä pelata. Pelattavuutta ei pelin kohdalla voi myöskään liikaa kehua, koska se on yksinkertaisesti sanottuna jumalaista. Se toimii täydellisesti eikä siinä ole oikeasti vikoja. Sen paremmaksi on vaikea pistää sillä osa-alueella. Tekniseltä puolelta peli on myös virheetön. Ainoat nillittämisen aiheet mitä keksin ovat lähinnä aseiden balansointiin liittyviä juttuja, koska tällaisenaan ne ohjaavat pelaajan liiaksi pelaamaan tietynlaisella tyylillä, tehden isosta valikoimasta vähän suppeamman. Tarinankerronta on myös hieman ehkä liiankin tuttua From-huttua josta ei varmastikaan kaikki tykkää, mutta kauttaaltaan peli on muuten täyttä rautaa. Peliä on äärimmäinen ilo pelata ja mitä muuta peliltä pitäisikään toivoa.

1. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Sanottakoot heti alkuun että Nintendo on kyllä hurja pelitalo. Se että onnistuu tekemään vuosikymmenen parhaan videopelin (BOTW) kerran, on jo uskomaton saavutus, mutta se että sitä kaavaa onnistuu vielä laajentamaan, hiomaan, monipuolistamaan sekä ylipäätänsä parantamaan on jotain aivan ällistyttävää. Moni voisi luulla, että kun pelissä seikkaillaan kuitenkin saman Hyrulen maisemissa, olisi peli vain sellainen ns. 1.5-osa, mutta näin ei kuitenkaan missään tapauksessa ole homman laita tämän pelin kanssa. Toki kuten sanottua, kyllä Tears of the Kingdom käyttää Breath of the Wildia pohjanaan, mutta se kaikki mitä TOTK tuo peliin omanaan on jo jotain niin ainutlaatuista ja suurta ettei mistään lisäosasta saatikka laajennuksesta voida missään nimessä puhua. Tehtävää piisaa vaikka ja millä mitalla ja suuren seikkailun tunne on taas erittäin vahvasti läsnä. Ajokkien ja muiden kyhäelmien rakentaminen sekä aseiden parantelu on erittäin helppoa ja loogista ja tuo sekä luo peliin todella paljon uusia lähestymistapoja toimia. Pelimaailman laajuus ja sen kaikki sisältö on myös pääsääntöisesti täysin omaa luokkaansa. Hyrule on vieläkin ihana paikka tallustella ja vaikka taivas- ja alamaailma ovatkin erittäin hienoja ja laajoja lisiä peliin, niin olisin ainakin itse toivonut näihin molempiin hitusen enemmän variaatiota ja tutkittavaa.

Pelattavuus nyt muutoin on aika lailla samanlaista kuin mitä edeltäjässäkin oli, mutta mitä sitä lähes täydellisyyttä parantamaan. Uusilla kyvyillä luodaan tarpeeksi variaatiota peruspelaamiseen ja ne riittivät ainakin itselleni erittäin hyvin. Tarinaa ja tarinankerrontaakin on tämä uusin Zelda-eepos saanut tällä kertaa osakseen ja vaikka se ei vieläkään mitään mahtavinta ole, onnistui se kuitenkin muutamalla kohtauksellaan saamaan suuria tunteita aikaan.

Ai niin joo ja ihan meinasi unohtua; TOTK on tekninen mestariteos joka pyörii kuusi vuotta vanhalla leikkuulaudalla jonka sisällä oli jo julkaisussaan vanhentunutta rautaa. Se näyttää hyvältä, se pyörii suurimmaksi osaksi aikaa enemmän kuin hyvin (pl. Ultrahand-kyky jonka käyttö puolittaa pelin freimit aina) ja ennen kaikkea sen fysiikkamoottori on parasta mitä videopeleissä on koskaan nähty. Tears of the Kingdom on ylipäätänsä niin hiottu tapaus, että ei tällaiseen normaalit ihmiset tai pelitalot vain kykene. Harvoin edes yli-ihmiset. Nintendo vaan näytti toteen taas kerran sen vanhan totuuden; Niin tai näin, Nipa voittaa aina.

Teman valinnat

Tässäpä näitä taas olisi yhden pelivuoden osalta.

3. Sea of Stars

Sea of Stars, eli se parempi tähtiaiheisella nimellä varustettu roolipeli kuluneelta vuodelta. Kyseessä on oikein mainio ja perinteitä kunnioittava japsityylinen indie-rope, mukavampi kuin alunperin uskalsin odottaa. Ulkoasullisesti peli on komea ja musiikit ovat sitäkin komeammat, tarina toimii ja pienet Mariolta lainatut kikat taistelusysteemissä tekevät siitäkin puolesta oikein nautittavaa, joten peli ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani… vaikken vielä kerennytkään aivan loppuun asti pelaamaan tätä kirjoittaessani. Ja ei kun takaisin pelaamaan!

2. The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom

Zelda on tälläkin kertaa totutun vahva, ollen yleensä ilmestymisvuonnaan mukana kamppailemassa vuoden parhaimpien joukossa. TotK ei tee poikkeusta, vaan nousee jopa edeltäjänsä tasolle. Vaikka maailman kierrättäminen hieman uutuudenviehätystä vähentääkin, virittävät uudet ja innovatiiviset lisäykset pelattavuuden kovaan tikkiin. Pelin antamat avoimet mahdollisuudet etenemiseen, taisteluun ja pulmanratkontaan ovat jopa taianomaiset, vain mielikuvitus on kirjaimellisesti rajana. Niin ja onhan siellä kaiken rakentelun alla myös muulla tavoin toimiva avoimen maailman toimintaseikkailu. On erikoista, miten Zeldan avoin maailma onnistuu näin kierrätettynäkin toimimaan edelleen paremmin, kuin lähes minkään muun kilpailijansa vastaava.

1. Alan Wake II

Minä tahansa muuna vuonna Zelda olisi luultavasti ollut vuoden pelini, mutta 2023 vyöryttikin yllättäen kuukausi toisensa jälkeen parempia ja parempia pelejä, jotka toki suurelta osin tapani mukaan skippasin. Onneksi pelasin kuitenkin Alan Wake 2:n, sillä se yllätti olemalla selkeästi suosikkini tältä vuodelta. Controlin onnistumisen ja oman Alan Wake -nostalgisointini myötä osasin kyllä odottaa AW2:n olevan hyvä peli, mutta se iskikin vielä paljon kovempaa. Remedy on selkeästi päästetty irti kahleista ja kaiken Suomi-sekoilun alla on timanttisen kova peli, jonka pienet puutteet esimerkiksi taistelumekaniikoissa eivät riitä viemään peliltä paikkaa vuoden suosikkipelinäni. Nouseepa peli jopa heittämällä kuluvan vuosikymmenen suosikkieni joukkoon. Kannattaa pelata jos ei pelota.

Cerkerin valinnat

2023 tuli ja meni rytinällä. Tämän vuoden pelikattauksesta löytyy varmasti jokaiselle jotain. Muutama kunniamaininta kuitenkin tähän alkuun. Remake-puolelta Resident Evil 4, Super Mario RPG ja Dead Space. Pizza Tower oli myös mainio. Final Fantasy XVI asetti uuden tason ääninäyttelylle. Lies of P toimi erittäin hyvin. Super Mario Bros Wonder oli hyvä. Vielä erityismaininnat Tears of the Kingdomille ja Baldur’s Gate 3:lle, jotka molemmat ovat loistavia pelejä ja ainakin toinen, ellei jopa molemmat olisivat voineet yltää tälle listalle jos eivät olisi satatuntisia eepoksia. Sitten tämän vuoden risut. Forspoken on täyttä kuraa. Talos Principle 2 on vuoden suurin pettymys. Spider-Man 2 oli riisuttu versio ensimmäisestä osasta. Starfield on ehdoton voittaja latausruutujen määrässä. Mutta joo, nyt siihen itse asiaan!

3. Hi-Fi Rush

Hi-Fi Rush on sitä mitä videopelin on tarkoitus olla, eli täyttä viihdettä ilman liiallista paisuttelua tai pitkiä välivideoita. Heti ensimmäisestä hetkestä lähtien Hi-Fi Rushin rytmi nappaa mukaansa eikä se päästä irti ennen loppua. Tappelusysteemi on loistava yhdistelmä rytmipeliä ja hack’n slash -meininkiä, eikä se missään vaiheessa tunnu liian vaikealta taikka liian helpolta. Pelin ääniraita on helposti yksi vuoden kovimmista, vaikka se saakin apua lisenssibiiseiltä. Kyseiset kappaleet on kuitenkin sovitettu todella hyvin pelin sekaan, ja pää vatkaa musiikin tahdissa miltei itsekseen. Hi-Fi Rushin hahmot ja tarina ovat selkeästi ottaneet mallia 2000-luvun lauantaiaamun piirretyistä, mutta se ei missään vaiheessa tunnu tylsältä tai turhalta.

On miltei hämmentävää, miten Microsoft kykenee julkaisemaan tällaisia pelejä, kun miettii miten sen kaikki muut peliproggikset sujuvat, tai tässä tapauksessa eivät todellakaan suju. Selvästi ei myöskään kukaan firman sisällä odottanut pelin pärjäävän, sillä Hi-Fi Rush tiputettiin raa’asti shadow dropina eetteriin ilman mitään isompaa hypeä tai ennakkomarkkinointia. Toivottavasti joku siellä Microsoftin puolella osaa laskea 1+1 ja panostus Hi-Fi Rushin kaltaisiin peleihin jatkuu tulevaisuudessakin.

2. Void Stranger

Void Stranger on suomalainen sokoban-tyyppinen pulmapeli. Hyvin paljon Link’s Awakeningia ulkoisesti muistuttavassa pelissä liikutellaan pelaajan jalansijoja ja kuljetaan labyrinttia alaspäin. Pelissä on hyvää musiikkia, paljon vaikeita puzzleja ja tarinaa. Voi Void Stranger minkä menit tekemään. En voi kirjoittaa itse pelistä mitään muuta ilman spoilaamista, ja kyseessä on peli joka vaan pitää pelata ns. sokkona. Nappasin Void Strangerin peluuseen puhtaasta kuriositeetista ja jäin sen koukkuun pahasti kiinni. Void Strangeria pelatessa keräsin yli neljä sivua muistiinpanoja ja lukuisia kuvakaappauksia. 50 tunnin jälkeen urakka oli viimein ohi ja 12 euron hintalappuun nähden sain paljon enemmän kuin mitä odotin.

Void Stranger kuuluu samaan kastiin kuin Outer Wilds. Pienen piirin peli, jonka jokaisen toivoisi pelaavan. Ikävä fakta vain on se ettei se sovi isolle osaa ihmisistä. Pulmat pulmien sisällä, jatkuva mysteerien ratkonta ja se oivaltamisen tunne joka tulee vaikean pulman ratkaisun jälkeen tekee Void Strangeristä helposti vuoden toiseksi kovimman pelin, miltei jopa kovimman. Sitä ei kuitenkaan voi suositella niille pelaajille, jotka eivät ole valmiita näkemään vaivaa sen mysteerien selvittämiseksi.

P.S. Jos päätät hankkia pelin niin oma suositukseni on pelata se loppuun ainakin kerran tapahtui mitä tapahtui. Koko kokemus on rakennettu niin ettei peliä tarvitse kertaakaan aloittaa uusiksi.

1. Armored Core VI: Fires of Rubicon

10 vuotta. Niin kauan on uutta Armored Corea saatu odotella, mutta kaikeksi onneksi odotus palkittiin. Vaikka ACVI tuntuu uudelta, tuntuu se samalla vanhalta. Oman rähinärobon kasaaminen ja testaaminen on edelleen pelin suola, mutta enää ei panosten hinnat taikka osien korjaukset ole pelaajaa ajamassa vararikkoon (joka on yllättävästi miinukseksi laskettava asia). Tehtäviä on niin sitä viitisen minuuttia kestävää vanhaa sorttia, että uudempaa mallia, jossa yhdessä kentässä voi viettää helposti puolisenkin tuntia. Aseet paukkuvat ja miekat kolisevat, kun metalli täyttyy rei’istä ja rakettimoottorit antavat useita tonneja painaville peltiveikoille vauhtia. Ainoan oikeasti ison miinuksen saa ACVI ääniraitansa puolesta, sillä musiikki on vaihdettu villistä ja omalaatuisesta AC musiikista soulslikeista tuttuun pärinään. Se ei ole huonoa, mutta se ei vain iske yhtä lujaa kuin sarjan vanhojen osien musiikit. Pelasin ACVI:n sataprosenttisesti läpi, ja kun ohjaimen viimein laskin käsistäni halusin vain pelata lisää. Juuri tuon tunteen takia Armored Core VI on tämän vuoden kovin peli.

Mutta mitä minä tässä nyt kirjoitan asioita kun voit ne käydä kuuntelemassa vuoden parhaasta PBC-jaksosta.

Ja näin olemme päässeet listauksen loppuun ja kertomaan rahvaalle ne pelivuoden 2023 ihan oikeasti parhaat videopelit. Seuraavaksi kansakunnan tehtävänä on hommata itselleen kaikki nämä mainitut pelit ja pitää niitä hyvänä.
Kiitos että luit tänne saakka.