PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2021

Komponentit saattoivat maailmasta loppua mutta videopelit eivät. Niitä ilmestyi tänä vuonna taas satoja ja tuhansia, osa hyviä, kun taas osa vähemmän hyviä.
Tässä on listattuna ne parhaat, maailman kovimpien pelaajien toimesta.
Otahan opiksi!

Osen valinnat

2021 on minun mielestäni ollut hyvä pelivuosi. Hitman 3 ja Werewolf Apocalypse aloittivat vuoden räjähtävästi ja ennen kesää päästiinkin jo Balanin sekä uusimman Resident Evilin pariin. Silti tänä vuonna tuli jopa näitä merkkiteoksia parempia pelejä ja ne ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:

3. Metroid Dread

Tätä olikin ”hieman” saanut odotella. Metroid teki hienon paluun juurilleen. Jotkut pellet jaksavat valittaa melee-iskuista tai liian suoraviivaisesta etenemisestä mutta omaan makuun nämä passasivat paremmin kuin hyvin. Ei tämä ole genrensä tai edes sarjansa paras osa, mutta yksi ”must-play -tason Switch-peleistä” todellakin. Dread on myös hieno lopetus tälle yli 30 vuotta kestäneelle Metroidin pääsaagalle.

2. Halo Infinite

Vielä marraskuun alussa olin äärimmäisen skeptinen tätä tulevaa suurjulkaisua kohtaan. Nettipelikään ei ennakkoon kiinnostanut mutta perkele vieköön, sehän on täyttä nautintoa jota aivan varmasti tulee pelailtua vielä kauan. Kampanja oli myös aivan hyvä, vaikkakin jäin kaipaamaan pelin maastoissa ja miljöössä hieman vaihtelua. Open world -pelattavuus oli hyvin toteutettu eikä mitään Far Cry -viboja onneksi tullut liikaa. 343 teki siis viimeinkin Bungien tasoisen Halon ja innolla odottelen tulevaa lisäsisältöä, jota pitäisi tulla runsaasti nettipeliin.

1. Psychonauts 2

Ensimmäinen osa on yksi omista suosikeista PS2/Gamecube/Xbox- geniltä ja aivan kuten Metroidinkin kanssa, oli tätäkin jatkoa saanut odotella pienen ikuisuuden. Peli lunasti kaikki omat odotukset helposti. Vuoden paras tarina, pelillisesti täyttä rautaa ja jopa ulkoasultaan hieno. Mahtavaa että sarja viimeinkin on pääsemässä ansaitulle paikalleen.

Drifun valinnat

Vuosi 2021 on ainakin lähiaikojen heikoin pelivuosi, jos sitä lähtee tarkastelemaan isojen AAA-julkaisujen pohjalta. Huono pelivuosi ei silti missään nimessä ole kyseessä, mutta voittajat löytyvätkin indietuotantojen suunnalta. Indien ulkopuolelta nousee kuitenkin esiin kaksi kunniamainintaa. The Burning Crusade Classic on ollut ehdottomasti tämän vuoden paras peli. Pelitunteja on kertynyt kesäkuun alusta reilusti yli tuhat eikä loppua näy. Mukavan perinteistä MMO-mättöä hyvällä peliporukalla on vaikea voittaa. Uusiojulkaisua en kuitenkaan listalle viitsi laittaa ja samasta syystä Nier Replicant joutuu tyytymään kunniamainintaan. Hieno tarina, hyvää mättöä, uskomattoman kauniit musat ja Yoko Taro, niistä on mestariteokset tehty eikä tämäkään ole poikkeus

3. Inscryption

Loppuvuoden yllättäjänä listalle päätynyt Inscryption on siitä hankala peli, ettei siitä oikeastaan haluaisi sanoa mitään. Ja sekin sanoo jo ehkä liikaa. En tiennyt yhtään mitä odottaa muuta kuin jonkinlaista roguelike pakanrakennusta ja korttipeliä. Sitähän Inscryption toki tarjoaa, mutta se on myös paljon muuta. Pelaa itse ja ylläty.

2. Loop Hero

Listan toinen roguelike on myös hieman perinteistä poikkeava. Loop Heron käänteinen torninpuolustus ja hyvin passiivinen gameplay iskivät ainakin itseeni täysillä. Uusien laattojen kanssa strategiointi ja parhaiten toimivien kombojen löytäminen oli ehdottomasti vuoden koukuttavinta kamaa. Tämä kaikki kruunattuna todella nätillä pikselitaidetyylillä ja kovilla musabängereillä tekee Loop Herosta todellisen indiehelmen.

1. Cruelty Squad

Torille! Pelivuoden mielenkiintoisin tapaus on ilman epäilystäkään suomalainen Cruelty Squad. Tyyliltään aisteille aggressiivinen peli voi ensisilmäyksellä näyttää lähinnä vitsiltä, mutta todellisuudessa kyseessä on timantinkova strateginen räiskintä. Kuolema korjaa hetkessä, joten kentissä eteneminen tulee suunnitella tarkkaan. Apuna tehtäviin on tarjolla useita työkaluja niin tuplahypyistä tarttumakoukkuun ja aseitakin on vähintään jokaiseen käyttötarkoitukseen. Omien suosikkien löydyttyä kentät on kuin luotu speedrunaamiseen (johon myös pelin sisäinen kello ja rankingit kehottavat) ja siihen tuli jopa itse kasuaalisti ryhdyttyä.

Pelin kapitalismidystopia on myös toteutettu melko freesillä otteella, mahdollisesti koska kyseessä ei ole jenkkiteos. Suosikkikenttäni pelissä sijoittuu pelihahmon omaan asuntoon, kun itse Cruelty Squad, jolle pelaajakin työskentelee, on lähetetty perääsi. Syynä tähän oli maksamaton vuokrasi ja korkomaksuna on henkesi. Tilanne toki korjaantuu murhaamalla vuokranantajasi ja lopulta koko homma osoittautuukin vain kirjanpitovirheeksi. Cruelty Squadissa tämä on kuitenkin vain arkea. Koko pelin miljöö tihkuu persoonaa ja se tulee esiin pelin jokaisella osa-alueella. Mitään vastaavaa en ole aiemmin peleissä kokenut ja tuskin tulen enää kokemaankaan.

Tootsin valinnat

3. Ratchet & Clank: A Rift Apart

”Rätset” palasi takaisin oikealle paikalleen sarjan parhaassa pelissä sitten vuoden 2009 A Crack In Timen. Sonyn yksinoikeuskirjaston viimeinen oikea tasoloikka on muuttunut jälleen kerran hieman enemmän räiskinnäksi, mutta pelattavuus on yhä täyttä timanttia. Tarinan puolella peli hieman kompastelee, mutta Ratchet & Clankin (2016) jälkeen se, että tarina ja tarinankerronta ei ole kelvotonta riittää. Kyseessä on myös PS5:n parhaimman näköinen peli, joka selvästi tarkoittaa, että se kannattaa pelata!

2. F1 2021

Kun valot sammuvat ja 20 kappaletta 1.6 litran V6 turbomoottoria alkaa huutamaan, otetaan miehestä mittaa tämän hetken parhaassa ajopelissä. Mutta miten EA:n vuosittainen lisenssipeli voi olla oikeasti hyvä? Ehkä vastaus on juuri vuosittaisessa julkaisumallissa, joka on sallinut Codemastersin hioa ajomallinnusta ja tekoälyä vuosien saatossa askel askeleelta. Lopulta on saavutettu peli, josta voi ratilla nauttia sekä aloittelijat että veteraanit. Tämän vuoden peliä korottaa vielä co-op-tila, jossa uratilaa tekoälyjä vastaan voi ajaa kaverin kanssa. Jos peliä lähtee vertaamaan oikeisiin simulaattoreihin, ajomallista paljastuu pieniä virheitä, eikä formulamaailman simulointi vastaan kovin hyvin tosimaailmaa (Vettel ja Bottas jaetulla kolmossijalle kuskiratingeissa, mitä vittua?), mutta ne eivät paljoa vaikuta pelaamisen puhtaaseen nautintoon.

1. Halo Infinite

Halo 5 ilmestyi itselleni hieman huonoon aikaan. Olin 2015 siirtynyt jo täysin PC-pelaamisen maailmaan, joten en ehkä arvostanut kaikkia sen osa-alueita. Onneksi Infiniten kohdalla ei ole tällaista uhkaa, vaan pääsarjan peli saapui samanaikaisesti sekä Xboxille, että PC:lle. Tällä kertaa kasvoton ja (lähes) persoonaton supersotilas saa vastaansa punaisen covenantin seikkaillessaan Zeta Halolla. Infinite on monella tavalla kevyt reboot. Halo 5:n painolasti heitetään veteen ja tilalle pyritään rakentamaan uutta mysteeriä. Tarinan ytimessä on kuitenkin Halo 4:n tapaan Master Chief ja hänen suhteensa Cortanaan. Vaikka tarina ei sattuisi iskemään on alienien murhaaminen mukavaa ja monipuolista. Yksinpelin loppuessa kilpailullinen moninpeli tarjoaa nykyään harvinaista taitoon perustuvaa räimettä ainakin kymmeniksi tunneiksi. Räiskintöjen tärkein ominaisuus, eli paukuttelun tunne on kilpailijoihin verrattuna ylivertaista. Peli kärsii modernien GaaS-pelien yleisistä vioista ja joitain ominaisuuksia saadaan odottaa pitkälle ensi vuoteen, mutta sen ei kannata antaa estää ketään kokeilemassa ilmaista moninpeliä.

NK:n valinnat

Vuoden aikana ilmestyi kolme isoa Capcom-peliä joten ei muuta kuin täyttämään listaa niillä!! No vitsit sikseen (tosiasiassa vuoden kymmenen parhaan pelin joukossa oli allekirjoittaneella kolme Capcomin peliä joten arvon tuomari, olen syyllistynyt fanipoikuuteen) ja laitetaan sinne ne kolme peliä jotka ovat olleet tämän vuoden kovimmat videopelit omalla levylautasella… tai tässä tapauksessa kovalevylautasella koska fyysisiä pelejä tuli ostettua levymuodossa pyöreät nolla, eikä niitä myöskään korttimuodossa tullut ostettua yhden ainoaa. LET’S BEGIN!!

3. Death’s Door

Indiepelien ylisaturaation vuoksi on aina hienoa jos sieltä tuhannen indiepelin päivittäisestä julkaisulistasta löytää edes yhden helmen. Tänä vuonna itselleni tällainen indielöytö oli Death’s Door. Olen yksinkertainen mies. Tykkään Hollow Knightista ja tykkään top down -perspektiivistä kuvatuista ns. vanhan koulukunnan Zelda-peleistä. Death’s Door yhdistelee taidokkaasti näitä molempia tarjoten hienon ja tunteikkaan seikkailun, joka tekee kaikki yrittämänsä asiat tismalleen nappiin eikä yhtään ali saatikka yli.

2. Halo Infinite

En ole ikinä liiemmin välittänyt Halo-sarjasta. Olen (melkein) aina tiedostanut kuitenkin sarjan pelien laadun mutta esimerkiksi niiden moninpeli on aina omissa kirjoissa ollut vanhanaikaista verrattuna esim. omaan suosikki moninpeliammuskeluuni, Battlefieldiin. Tänä syksynä saimme upouuden Battlefieldin ja pitkän odotuksen jälkeen uuden Halon, ja olen ollut aivan koukussa niistä… Haloon?!? Irvokkainta tässä kaikessa on se että olen ihastunut uusimman Halon moninpeliin juurikin sen perinteikkyyden takia. Ei kymmenien pelaajien täyttämiä kymmenien hehtaarien moninpelikenttiä lukuisilla ajoneuvoilla ja tuhoutuvilla ympäristöillä, vaan perinteistä moninpeliräiskintää ilman sen isompia kimalluksia ja blingiä. On pelissä varmaan joku yksinpelikampanjakin mutta Halo: Infinite nousee toiseksi parhaaksi pelikseni tänä armon vuonna pelkästään moninpelinsä ansioilla mutta voihan veljet se yksinpelikin on aivan perkuleen kova tapaus.

1. Monster Hunter Rise

Ohhoh!?!? Laitoinko Capcomin pelin ykköseksi? Yllättyneitä on varmasti tekstiä lukemassa pyöreät nolla kappaletta mutta siihen GOTY-valintaan on hyvä syy, ja se syy on se että uusin Monster Hunter -peli on aivan julmetun loistava videopeli. Ei riitä että se on vain aivan julmetun loistava videopeli vaan se on samalla myös aivan tautisen kova Monster Hunter -peli, ja onnistuu uudistamaan sarjaa sellaisin tavoin että vanhempien, jotka toki ovat myös aivan omassa kastissaan mitä laadukkaisiin videopeleihin tulee, sarjan pelien pelaaminen ei enää tunnu hirveän mukavalta. Koirakaverilla liikkuminen ja taisteleminen on asia joka on tavallaan ollut mukana jo sarjan aiemmissa osissa, mutta pelille ns. Sekirot tekevä Wirebug-liikkumimekanismi on jotain sellaista, jota ilman sarja ei voi jatkossa yksinkertaisesti enää elää.

Monster Hunter Risen hyvät puolet eivät suinkaan lopu siihen. Uudet hirviöt ovat melkein järjestäen nappiosumia, ja etenkin ”sumosammakko” ja ”magmamolo” tulevat varmasti tulevaisuudessakin olemaan niitä monsuja joita fanit uuden sarjan pelin julkaisun alla toivovat rosteriin. Peli tarjoaa myös enemmän silmäkarkkia mitä kaikki maailman joulukonvehtirasiat yhteensä, joka on vielä vakuuttavampaa ottaen huomioon alustan joka on siis markkinoiden heikkotehoisin pikku myyntikuningas. Monster Hunter Rise ei suinkaan ole täydellinen peli sillä sen julkaisu ja etenkin julkaisun jälkeinen aika, tuntuvat näin retrospektiivissä kovin hosutuilta. Nämä seikat eivät kuitenkaan olleet este sille että hakkasin peliin likimain 300 pelituntia, ja taisin enemmän tai vähemmän nauttia jokaisesta tunnista.

Andzerxin valinnat

3. Ratchet & Clank: Rift Apart

Tasoloikkakaksikon uusin seikkailu tarjosi jälleen näyttävää visuaalista antia ja mukiinmenevää toimintaa. Rift Apart ei kuitenkaan onnistunut kääntämään hieman lässähtäneen pelisarjan kelkkaa mielenkiintoisempaan suuntaan. Pelin aseet tuntuivat melko ideaköyhiltä verrattuna PS2-aikakauden monipuoliseen arsenaaliin, ja ennakkomateriaaleissa paljon hehkutetut kvanttirepeämät osoittautuivat pelkäksi kulissiksi, jotka eivät muuttaneet kenttäsuunnittelua erityisen merkittävästi.

2. Resident Evil Village

Selviytymiskauhun kahdeksas tuleminen viihdytti intensiivisellä toiminnallaan, kevyillä aivopähkinöillään ja hullunkurisella tarinankerronnallaan. Vaikka uutukainen oli astetta toimintapainotteisempi verrattuna edeltäjäänsä, kauhupelin tunnelma oli edelleen hyvin läsnä. Pelialueita oli hauska päästä tutkimaan uusien avainesineiden myötä, ja löytämään kylään piilotettuja salaisuuksia.

1. Metroid Dread

Tämä oli minulle ensimmäinen kunnollinen kosketus Metroid -pelisarjaan, ja nyt palan halusta päästä tutustumaan Samuksen aikaisempiin seikkailuihin! Metroid Dreadin rautainen pelattavuus, pelimaailman tutkimisen ilo ja oikeasti haastavat pomotaistelut nostivat pelin heittämättä oman listani ykkössijalle. Uusien voimien löytäminen ja niiden hyödyntäminen jo ennestään tutuissa pelialueissa pitivät seikkailun kutkuttavana ja hankalien pomovastusten tuhoaminen pitkien vääntöjen jälkeen tuntui erittäin tyydyttävältä.

Lionheadin valinnat

3. Fuga: Melodies of Steel

Tämän pelin pelaamisesta voisi kirjoittaa romaanin ja se olisi nimeltään: ”Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan turreja?”

Myönnetään, kiinnostus alunperin lähti puolen kuvaruudun kokoisesta tankista. Tankkikiusoittelussa ei kuitenkaan näkynyt että kyseessä on omalaatuinen JRPG hyvillä pelimekaniikoilla. Ketä/millä ja milloin ammut sekä tasapainoilu lämän ottamisen ja antamisen välillä pitää pelaajan alati varpaillaan ja mikä parasta, tappeluiden välissä pääsee turreja parittamaan keskenään. Onneksi pelissä voi tehdä myös jotain järkevää kuten kalastaa tai päivittää tykkejä. Toisaalta tekisi mieli työntää jokainen hahmo pelissä nähtävään ”soul cannoniin” mutta valitettavasti se nillitys/moraalin lasku nostaisi ennestäänkin kovaa vaikeustasoa. Tämä peli on todellakin ”Shell festival/5”

2. Ys IX: Monstrum Nox

Koska elämme sivistyneissä länsimaissa, japanijulkkareita ei lasketa jonka johdosta laitan uusimman Ys-pelisarjan osan tämän vuoden listalle. Peli oli monessa suhteessa huonompi kuin loistava kahdeksas osa, mutta teki myös monia asioita oikein. Esimerkiksi liikkuminen pelimaailmassa oli sellaista mitä jokainen avoimen maailman peli voisi jatkossa kopioida käyttöönsä, ja tätä pelillistä sulavuutta hyödynnettiin myös pelin luolastoissa. Pomotappelut olivat rautaisia kuten Ys-peleissä aina ja hahmovalikoimassa riittävästi variaatiota. Toivottavasti seuraava osa tulisi japsien kanssa kutakuinkin samoihin aikoihin, jotta ei aina tarvitse meidän lihaa syövien valkoisten heteromiesten odottaa peliä oikeille kielille lokalisoiduksi.

1. Biomutant

Paljon lupauksia mitä ei kuitenkaan kaikkia toimitettu. Biomutant on silti hurmaava peli missä on myös paljon tehty oikein. Yksinkertaisesti sitä oli vaan hauska pelata ja sehän on peleissä tärkeintä. Maailmassa oli aivan liikaa tekemistä ja olihan pelissä myös matka ns. menneeseen kun kartta piti täyttää kaikella tauhkalla. Hahmonkehitys Biomutantissa oli turhan yksinkertaista mutta onneksi loottaaminenhan on aina yhtä hauskaa pelistä riippumatta. Biomutantissa, ihan kuin oikeassakin elämässä, valinnat ovat joko mustia tai valkoisia joka on myös aina plussaa.

Hakalan valinnat

3. Metroid Dread

Tuntuu aidolta peliltä. Tämä oli ensimmäinen muistiinpano jonka kirjoitin talteen Dreadista kun tiesin NK:n vaativan vuoden loppuun GOTY-listan luomista. Aiempia 2D-Metroideja saatikka Metroidvanioita en ole pelannut mutta emäntä kun vaati saada ostaa jonkun pelin Switchille allekirjoittanutta piristääkseen, näin tilaisuuteni koittaneen saada Metroid kokoelmiini kun aiemmin Discordissa (menkää sinne) tämän ostamisesta kieltäydyin liian heikon euro/pelitunti-ration vuoksi. Kun viimein Dreadin pelasin läpi, voin sanoa ymmärtäväni miksi Hazuki kyseiselle genrelle uhraa parhaat poikamiesvuotensa mutta itse en voi sanoa genrestä liiaksi innostuneeni. Dread täyttää termin ”videopeli” kuvauksen mielestäni täydellisesti joka näinä Sonyseikkailuaikoina on jatkuvasti pienemmälle huomiolle jäävä piirre. Samus liikkuu kuin ajatus ja jatkuvasti kehittyvä kykyarsenaali pitää tekemisen jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Sitä en tiedä, käyttävätkö muut genren edustajat yhtä paljon ohjaimen erinäisiä näppäinyhdistelmiä hyödykseen mutta Dreadissa nämäkin menivät melko rivakasti selkärankaan. Pari kykyä toki olivat lähinnä parin käyttökerran tapauksia mutta oleellisimmat liikkeet oli aina helppo suorittaa. Vuoden paras lopputaistelu

2. Mass Effect: Legendary Edition

Ellen olisi Mass Effectejä pelannut alkuperäisten julkaisunsa aikoihin, menisi tämä pelikokoelma suoraan vuoden parhaaksi kokemukseksi mutta pelit kun ovat niin ikimuistoisia ettei uusi pelikerta tuo varsinaisesti mitään uutta tarjolle, täytyy kokoelman tyytyä vain toiseksi parhaan titteliin. Kokoelmaa on päivitetty juuri sopivasti. Ensimmäistä peliä on tuotu lähemmäs nykypäivää kontrolleja ja visuaaleja parantamalla mutta pelit järjestyksessä pelaamalla huomaa kuitenkin pelien kehittyvän osa osalta kaikin puolin lähemmäs sitä upeutta joka Mass Effect 3 on. Kun tähän lisätään se, että ensimmäinen osa sisältää erinomaisen juonen, toisessa osassa kerätään ikimuistoiset tiimijäsenet suorittamaan historian parasta lopputehtävää ja kolmannessa osassa kaikki hahmot saavat tarinoilleen osin iloiset, osin surulliset päätökset niin kokoelma on jokaisen pelaajan ajan ja rahan arvoinen.

1. NieR Replicant

En ole aiemmin tutustunut Yoko Taron peleihin. Olen kuullut kyseisen herran olevan lievästi sanottuna omaperäinen, naamioon pukeutuva yksilö joka pyrkii sisällyttämään peleihinsä syvällisempiä merkityksiä niinkin yksinkertaisista asioista kuten ihmisen sielusta ja inhimillisyydestä. Eli tällainen Assassin’s Creed-fani ei pahemmin nokkaansa koputtanut Taron pelien suuntaan kunnes satuin kuuntelemaan PBC:n Nier: Replicant-pelikerhojakson. Jakso meni pitkälti korvasta sisään ja ulos työpäivän aikana mutta jossain vaiheessa aloin kiinnittämään huomiota sävyyn jolla Cerker ja Drifu pelistä puhuivat. Äänissä tuntui olevan ihailua, kaihoa ja lohtua jollaista en ikinä aiemmin PBC:ssä ole päässyt kuulemaan. Nämä havainnot saivat lopulta itsenikin pelistä kiinnostumaan enkä voisi olla tyytyväisempi, pääsinhän kokemaan vuoden parhaan pelin jota olen huomannut muistelevani useaan otteeseen pitkin vuotta. Sen kummemmin en näe tarpeelliseksi syitä alkaa luettelemaan, kuuntele itse tuo maaginen jakso 416

Teman valinnat

3. Disco Elysium: The Final Cut

On varmaan enemmänkin merkki omista pelimieltymyksistä ja ajankäytöstä, kuin huonosta pelivuodesta, että top3-listalleni pääsee käytännössä pari vuotta vanha peli. Disco Elysiumin definitiivinen versio tuo kuitenkin vuoden 2019 parhaan pelin ensimmäistä kertaa konsoleille, suurempana ja paranneltuna, mikä riittää omissa kirjoissani listalle tänä vuonna. Parasta peli- ja hahmokirjoitusta sitten Planescape: Tormentin. Ja on tämä ihan oikea pelikin, eikä mikään klikkailtava tarina.

2. Psychonauts 2

Double Finen vuosikausia hioma jatko-osa takavuosien kulttiklassikolle saatiin vihdoin ulos tänä vuonna, ja olihan se odottamisen arvoinen. Mukavan värikäs ja kekseliäs peli näinä keskimäärin hyvin harmaina ja monotonisina peliaikoina. Kiitos Game Pass.

1. Metroid Dread

Lieköhän kukaan allekirjoittanutta yhtään tunteva yllättynyt meikäläisen vuoden suosikkipelistä? Metroid Dread ei ole loppupeleissä täydellinen peli, mutta se tuo 2D-Metroidit erittäin onnistuneesti nykyaikaan, ollen itselleni selvästi se vuoden ykkönen. Kirkkaimpina valopilkkuina pelissä lienevät kaikkien aikojen sulavimmat sidescroll-pelin toimintakontrollit ja mahtavat pomotaistelut. Jätän tässä kehut kuitenkin lyhyeksi, kuunnelkaa se podcast.

Hazukin valinnat

Jo monen vuoden ajan on tuntunut siltä että vuoden loppu tulee aina vain nopeammin ja nopeammin vastaan ja tämä kuluva vuosi ei ole ollut yhtään poikkeus.
Pelejä on (uskokaa tai älkää) tullut vaikka millä mitalla ja jotakuinkin vain murto-osaa olen oikeasti kerennyt pelaamaan sellaisella antaumuksella kuin olisin oikeasti halunnut.
Toki olihan tämä pelivuosi selvästi täysin indieteosten näytönpaikkaa kauttaaltaan, mutta kyllä sinne sekaan muutama isompikin teos mahtui joukkoon.
Tässä kuitenkin ovat nämä itseni pelaamista parhaimmat.

3. F.I.S.T.: Forged In Shadow Torch

Jos tästä vuodesta on jonkin genren pelejä jäänyt käteen ja paljon, niin ehdottomasti se on ollut Metroidvaniat. Herranen aika kun jopa itse Metroid:kin sai uuden osan. Mutta se mikä tässä genressä teki itseeni isoimman vaikutuksen ei suinkaan ollut “pakokauhua” uhkuva Dread vaan kovaakin kovempaa robottimättöä sisällään pitävä F.I.S.T. Peli ei tavallaan ole mitenkään pyörää uudelleen keksivä metroidvania, vaan se on hyvinkin perinteinen 2D-seikkailupeli jonka tarina vie erinäisten elukoiden sotaisiin menneisyyksiin, robottien vallankaappauksiin sekä näiden kukistamisen yrityksiin vastarintaliikkeen voimin.

Päähahmona toimiva Rayton-jänis omaa jättimäisen selkäpanssariin kytketyn robottinyrkin, jolla sitten voi möyhentää vihollisia monilla erinäisillä tavoilla ja kykypäivitysten myötä käyttää tätä myös paikkojen tutkimiseen ja niissä näppärämpään etenemiseen. Se miksi sitten F.I.S.T upposi minuun niin kovasti (ei naureta siellä!!) on vaan sen syvälle punottu kokonaislaatu, vaikka pintapuolisesti siinä onkin pieniä kökkömäisiä piirteitä. Ulkoasu on vallan upea ja tavallaan uniikki, tarina on yksinkertainen mutta söpöllä eläinhahmokavalkaadillaan sopivan absurdi mikstuura, pelattavuus täyttä rautaa, kartta metroidvanialle oikein mittava sekä sopiva ja haastekin on pääosin siellä silkan kettumaisen puolella. Se mikä pelikokemusta lähinnä rasittaa on siitä ehkä hieman huokuva halpuus ja amatöörimäisyys (varsinkin dialoginkuljetuksen osalta), mutta kehittäjänsä ensimmäiseksi metroidvaniaksi ja ylipäätänsä vasta toiseksi videopeliksi tämä on nappiosuma.

2. Kena: Bridge of Spirits

Kena on yksinkertaisesti sanottuna jännä peli. Se on tavallaan aivan tavallinen, mutta samalla jokseenkin uniikki, mutta ei sitten kuitenkaan. Se on satukirjamaisen kaunis ja henkeäsalpaavan koskettava tarina nuoresta henkien avustajasta nimeltä Kena, jossa pelattavuus koostuu kolmannen persoonan seikkailu/tasoloikinnasta suhteellisen avoimessa maailmassa sekä Souls-pelien tyylisistä hankalahkoista taisteluista erinäisten mörrimöykkyjen kanssa. Sen äänimaisema ja musiikin luoma tunnelma on enemmän kuin passelia, tekniikka pelittää kuin se kuuluisa junan vessa, tarina on kutkuttava ja ylipäätänsä sen pelaaminen on vaan todella viihdyttävää. Pomotappeluille pitää myös antaa erityismaininta, koska vaikka ne ei olleetkaan mistään aivan julmimmasta päästä, niin niissä vallinnut tunnelma oltiin onnistuttu luomaan todella hyvin. Tämä oli myös hyvin lähellä viedä allekirjoittaneen kirjoissa vuoden parhaan pelin tittelin, mutta pakkohan se oli vetää kotiin päin koska….

1. Returnal

Torille… jo toista kertaa tämän vuoden PBC:n GOTY-valinnoissa!!!! Suomi on uusi maailmanmestari hei maailmanmestari hei maailmanmestari… Eiku… Eiku ihan oikeasti.

Housemarque vihdoinkin teki sen. Housemarque oikeasti onnistui lyömään läpi kunnolla isolla yleisölle ja näyttämään mistä heidän taitonsa oikeasti koostuu. Vaikka jo hetken näyttikin siltä että Housemarquen taival olisi ollut taputeltu (köh.. Stormdivers… köh), niin onneksi he tajusivat että vaikka arcade saattaakin olla kuollut niin yksinpelien, ja vieläpä vaikeiden sellaisten, kysyntä ei ole.

Mikä sitten Returnalista tekee itselleni vuoden pelin, GOTY-tittelin arvoisen teoksen?
No ensinnäkin se on ensimmäinen peli joka on todella tuntunut next-geniltä.
Sen visuaalinen puoli on tajunnanräjäyttävän kaunis, äänimaisema vetää sanattomaksi, latausajat ovat salamannopeita ja ylipäätänsä teknisesti se on lähes virheetön. Jopa PS5:n triggereitä on osattu pelin kohdalla hyödyntää niin hyvin että en tohtisi edes kuvitella pelaavani ilman niitä.
Mutta niin mites se itse peli? No sehän on tietenkin myös puhdasta rautaa; Nopeatempoista julmetonta tykitystä avaruusmaisemissa sopivan aikalooppi-juonen säestämänä. Pelialueet eroavat toisistaan julmettoman paljon ja niissä riittää lääniä haravoitavaksi niin vertikaalisesti kuin horisontaalisestikin, viholliset osaavat oikeasti laittaa pelaajalle kampoihin, aseissa on tuntuma oikein napakka ja pelaaminen on tämänkin kohdalla vaan niin mukavaa ettei siitä oikein osaa päästää edes irti.
Paitsi silloin tietenkin kun monen tunnin pelisessio menee plörinäksi kun astuu RNG-saatanan asettamaan ansaan ja ottaa kuuppaansa koko rahan edestä.
Mutta aina tästä kuitenkin jäi jano uudelleen yrittämiseen joten eipä voi sanoa etteikö peli olisi päässyt ihon alle. Kaiken kaikkiaan Returnal todellakin on vaan ääreensä kova ja haastava videopeli pelaajilta pelaajille. Ne pelaa jotka ei pelkää.

Cerkerin valinnat

Vuosi 2021. Ensivilkaisulta tämä pelivuosi vaikuttaa aika heikolta, mutta kun asiaa miettii uudelleen, niin tänä vuonna on kuitenkin julkaistu liuta kovia pelejä. Ei ehkä niitä 10/10-ilotulituksia ympäri pelimediaa kerääviä, maailmaa mullistavia pelejä, mutta todella hyviä pelejä. Pelejä kuten Metroid Dread, Tales of Arise, NieR Replicant (joka olisi top kolmosessa jollei olisi uusintajulkaisu), Returnal, Deltarune ja Ace Attourney Chronicles. Oikeastaan kiinnostavia pelejä tuli tänä vuonna niin paljon, että en ole kerennyt niitä kaikkia pelaamaan. Mutta ei tämä vuosi pelkkää kultaa ollut, sillä iso liuta pelejä onnistui myös pettämään odotukseni. Deathloop ei ollut niin kova kuin toivoin, No More Heroes 3 on hyvä peli mutta huono NMH, Bravely Default 2 oli unohtanut mikä teki aikaisemmista osista niin hyviä. Ne eivät ole huonoja pelejä, mutta ne eivät onnistuneet lunastamaan odotuksia, joita minulla oli niitä kohtaan. No se tästä alkupuheesta, mennään siihen oikeaan asiaan eli tämän vuoden top 3:seen.

3. Halo Infinite

The king is back baby, ja nyt ei puhuta Dukesta. Halo Infinite tuntuu Halolta vaikka huomattavia muutoksiakin on tapahtunut peliin monella tapaa. Vaikka Infinite ei ole ollut ulkona kovin kauaa, uskallan antaa sille helposti kolmannen sijan listallani.

Ehkäpä yksi parhaimmista pointeista mitä Infinitelle voin antaa on se fakta, että PBC:n Discordissa (tiedätte mitä tehdä) porukka on istunut pelaamassa moninpeliä useampana iltana putkeen. Niin hyvältä se moninpeli tuntuu. En kykene muistamaan milloin viimeksi olen istunut näin monta tuntia pelaamassa moninpeliä, hakkaamassa matsia matsin perään, ihan vain sen takia että pelin pelaaminen on tuntunut niin hyvältä. Uudet aseet tuntuvat Halon pyssyiltä, monia turhia aseita on karsittu ja pelin tempoa on nopeutettu, mutta ei sellaiselle tasolle että se ei tuntuisi Halolta. Tulen jatkamaan moninpelin parissa varsin pitkälle ensi vuottakin, mutta toivottavasti pelin serveriongelmat ja pelattavien Eliittien puute korjataan mahdollisimman pian. Moninpeli kun on myös ilmainen niin kehotan kaikkia sitä myös kokeilemaan. Kuka tietää, ehkä Halo-kärpänen puree teitäkin.

Mutta Halo Infinite ei koostu vain moninpelistä, vaan myös miljoonia maksaneesta yksinpelistään. Yksinpelistä, josta pitää maksaa kuusikymmentä euroa, tai vaihtoehtoisesti pelata Gamepassin kautta. Joten mainitaan nyt muutama asia siitäkin. Far Cry: Infinite on ehdottomasti koko pelisarjan paras osa. Scifi-teema tuo uutta henkäystä jo vanhaksi kuluneeseen pelisarjaan missä tällä kertaa ilkeän avaruuspahiksen kukistaminen noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin muutkin sarjan pelit. Valtaa tuo outpost tuolla, vapauta tämä kaveri täällä, kerää matkan varrella pikkukrääsää. Ehkäpä paras uudistus on grapple hook joka tekee tyhjässä ympäristöstä juoksentelusta ei vain paljon hauskempaa kuin pelkän jalan se voisi olla, mutta myös paljon nopeampaa. Bonusta kuitenkin siitä, että krääsää keräämällä voi avata moninpeliin värejä, sun muuta turhaa. Kuudenkympin peliksi tämä on sitä tuttua Ubisoft-laatua, joten kehotan pelaamaan sitä Game Passin kautta.

2. Monster Hunter Rise

En pitänyt Monster Hunter Generationsista. Sen mukana tulleet uudistukset tyylien kanssa tuntuivat siltä että tekijät olivat katsoneet viikon putkeen toiminta animea. Joten kun Monster Hunter Riseä esiteltiin ensimmäisen kerran sen selvästi paljon japanilaistyylisemmän lähestymistavan kanssa, olin hyvin skeptinen homman toimivuudesta. Mitä ihmeen lentelyä tässä oikein on? Mitä on nämä wirebug liikkeet jotka ovat selvästi tulleet teini-ikäisen animefanin mielestä?

Ja sitten pääsin pelaamaan itse peliä. Onko se Monster Hunter? On. Onko se animevastine Monster Hunterille? On. Tuntuuko sen pelaaminen hyvälle? No totta helvetissä. Rise tuntuu Monster Hunterin ja Devil May Cryn risteytykseltä. Siinä missä Generations halusi olla vanhan liiton Monster Hunter animevaatteissa, on Rise sitten puhdas anime-Monster Hunter. Pelin tempo on paljon nopeampi kuin vanhojen pelien, ja sen todella tuntee. Seinillä kiipeily, wirebugilla lentely ympäri ämpäri kenttää ja koiralla ratsastaminen ja sen päällä tavaroiden käyttö, puhumatta itse tappeluista, nopeuttavat Risessä perinteistä Monster Hunter- kaavaa niin paljon että voisi melkein sanoa, että ei Rise tunnu Monster Hunterilta. Mutta sitä se kuitenkin on, ja se tuntuu niin hyvältä.

Monstereita on tehty paljon aggressiivisemmiksi, jotta ne pysyvät jatkuvasti siellä täällä hyppelevien pelaajien perässä ja ne lyövät turpaan ja lujaa sitten kun vauvamoodista, eli kylä-tehtävistä, pääsee tosipelaajamiesten kilta-tehtäviin. Kamuran kylä ja sen asukit ovat todella eläviä hahmoja MonHu-pelin hahmoiksi. Voin myöntää, että olen kuluttanut monta tuntia ihan vaan siihen että olen vain jutellut kyläläisten kanssa, sillä monien kyläläisten dialogi on parasta dialogia mitä monhussa on ikinä nähty. Rise elää ja hengittää japanilaisuuttaan ja parempi näin kuin Worldin länsimaalaisten kalastelu. Haluan paljon enemmin lisää Riseä kuin Worldia, ja hyvä niin. Ja onneksi sitä tuleekin Monster Hunter Rise Sunbreakin muodossa sitten kesällä. Sisällön puute onkin Risen suurin ongelma, pelattavaa ei ole lähelläkään niin paljon kuin muissa sarjan viime vuosien peleissä, mutta jos Sunbreak on samaa tasoa kuin Iceborne oli Worldille, niin Risellä on mahdollisuus ohittaa 4U parhaimpana MonHu-sarjan pelinä ikinä.

1. Psychonauts 2

Pelasin Psychonautsin ensimmäistä kertaa ikinä tänä vuonna, vähän sen jälkeen kun kakkonen tuli ulos. Ja ainoastaan siitä syystä, että joku henkilö hehkutti kakkosta niin lujaa PBC:n Discordissa. Yllätys yllätys, ykkönen pääsi heti kerta rysäyksellä omiin tasohyppely lemppareihin. Ei sen takia että se olisi loistava tasohyppely mekaanikoiltaan, mutta sen hahmot, maailma ja huumori on ehkä omaperäisintä mitä olen videopeleissä nähnyt. Nautin pelistä eniten silloin kun jotain tapahtui ja hahmot siirtyivät maailmassa, jolloin saisin uusia dialogeja ja hauskoja välianimaatioita. Kentät ja niiden suunnittelu on myös jotain mitä muissa tasohyppelyissä en ole nähnyt, ja loppupuolen kentät ovat puhdasta kultaa. Ikävä kyllä niiden hinta oli taas hahmojen kanssa käytävät keskustelut.

No mutta olen nyt ylistänyt Psychonautsin ensimmäistä osaa jo aivan liikaa. Mitenkäs se kakkonen? Ikävä kyllä minun on pakko sanoa, että kakkonen ei yllä samalle tasolle kuin ykkönen. Onko se loistava peli? On, mutta jotain siitä puuttuu, mikä löytyi ykkösestä. Mutta kun mietitään että ykkösen ja kakkosen välillä on kevyet 16 vuotta, niin onhan se selvää, että ykkösen tasolle ei voida päästä. Iso syy on myös siinä, että jotkin ykkösessä olevat asiat saisivat nykyään vihaisen twitter-joukon tekijöiden perään, joten niitä asioita on pitänyt ottaa kakkosesta pois. Paras puoli kakkosessa on se, että se on taas loistava tasohyppely, kun ykkönen on vain keskiverto tasoa. Raz liikkuu sulavasti ja kamera ei ikinä taistele pelaajaa vastaan, ja tasapainotetut kyvytkin tuntuvat hyviltä käyttää ilman että mikään tuntuu liian voimakkaalta.

Itse kentät ovat vahvasti vaihtelevaa tasoa, keskiarvolla sanoisin, että ykkösen kentät ovat parempia kuin kakkosen, mutta ne muutamat todella hyvät kentät kakkosessa pieksävät kaikki ykkösen kentät laadullaan mennen tullen. Feast of Senses -kenttä on tasohyppelyiden huippuja. Kentissä tapahtuvat taistelut eivät ikinä tunnu toistavan liikaa itseään kuin vasta lähempänä loppua, sillä uusia vihollisia heitetään naaman eteen jatkuvasti ja ne vaativat pelaajaa muokkaamaan strategiaansa tappeluissa jatkuvasti, jotta turpaan ei tule. Ei Psychonauts 2 silti mikään vaikea peli ole, mutta tarpeeksi haastava. Ykkösen Meat Circuksen tasoista kenttää ei kakkosesta onneksi löydy.

Hahmot, dialogi ja tarina jäävät kuitenkin kakkosen suurimmiksi pettymyksiksi. Siinä missä kaikki ykkösen hahmot ovat todella hauskoja ja niiden kanssa on kiva jutella, on iso osa kakkosen hahmoista turhia kavereita, joilla ei ole sanottavaa paria lausetta enempää. Hukattua potentiaalia kuvastavat eniten Razin kanssa töissä oppimassa olevat harjoittelijat, joista vain parin kanssa pääsee tekemään oikeasti lähempää tuttavuutta. Myös ykkösessä tärkeässä roolissa olleiden Millan ja Sashan äärettömän pieni rooli pelissä tekee paljon enemmän hallaa kuin toivoisi. Onneksi Razin perhe ja tarinan kannalta tärkeät Psyykkisen Kutosen hahmot paikkaavat mittavimpia puutteita kakkosen hahmoista. He pääsevät lähimmiksi ykkösen hahmokavalkadin fiilistä.
Vaikka Psychonauts 2 ei ole yhtä hyvä kuin ykkönen, kuvastaa se sitä jotain minkä vuoksi joka vuosi tuhlaan aikaani videopelien parissa. Sitä on hauska pelata, sitä on hauska katsoa, se kertoo hyvän tarinan, ja se tarjoaa tekemistä pitkäksi aikaa ilman että se kuitenkaan alkaa missään vaiheessa tylsistyttää. Eli se onnistuu olemaan todella hyvä videopeli, ja samalla se on vuoden paras peli.


Siinä oli asiantuntijaraatimme ultimaattinen listaus niistä pelivuoden 2021 aikuisten ihkaoikeasti parhaista peleistä. Jos et ole näitä pelannut, et voi sanoa eläneesi vuonna 2021 joten ei muuta kuin konsolit (tai PC) kuumaksi ja kokeilemaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.