PBC on tällä kertaa todella tärkeän kysymyksen äärellä.
Kun puhutaan pelimaailmaa mullistavista merkkiteoksista, niin varmasti monella käy mielessä kaiken maailman Super Mariot, Pacmanit, Metal gearit, Half-lifet ja muut vastaavat, mutta yhtä varmasti monen mieleen ilmeentyy kirkkaasti sellainen pelisarja kuin Grand Theft Auto, joka näin kavereiden kesken tunnetaan myös nimellä GTA.
Mutta mikä näistä huumeita, aseita, tappamista sekä rikoksia täynnä olevista peleistä onkaan se paras?

Hakalan valinta parhaaksi GTA-peliksi

Muistan erään yläasteella tehdyn luokkaretken kun matkustimme tuohon eksoottiseen paikkaan jota Helsingiksi kutsutaan. Kävimme muistaakseni Linnanmäellä mutta reissun henkilökohtainen kohokohta oli pääsy Helsingin keskustan pelikauppoihin äidiltä saadut sadat eurot mukanani. Käteeni tarttui kaksi huippupeliä, Enter the Matrix sekä Grand Theft Auto Vice City. Enter the Matrixista voisi kirjoittaa vaikka oman artikkelinsa joten keskitytään tällä kertaa tuohon melkein yhtä hyvään peliin.

Olin aluksi varsin skeptinen Vice Cityn toimivuudesta omalla PC:lläni, sarjan kolmas osa kun tuntui tuohon aikaan vaativan oikean jumalkoneen toimiakseen. Yllätykseni oli kuitenkin melkoinen kun ilokseni sain huomata mitä pelien optimointi tarkoittaa käytännössä, peli kun pyöri täydellisellä 25 freimin sekuntinopeudella joka oli täydellinen lukema omille teinisilmilleni.

Se mikä Vice Citystä tekee mielestäni sarjan parhaan pelin johtuu melko paljon pelin nostalgia-arvoista jotka käyvät jo aiemmasta tekstistäni ilmi, yläaste kun lienee vielä nykyäänkin monen pelaajan kulta-aikaa. Vice City kuitenkin piti sisällään koko sarjan historian parhaan soundtrackin ja peli sai itsenikin tykästymään muun muassa Michael Jacksonin tuotantoon. Pelin puolivälin kiinteistötehtävät ovat jääneet hyvin mieleeni eikä mikään ole parempaa kuin kuunnella Kids in Americaa ja päästellä Harrikalla pitkin pitkiä rantaviivoja. Ja olihan se hienoa omistaa oma pornoelokuvatuotanto.

Andzerxin valinta parhaaksi GTA-peliksi

Minulla on aina ollut hyvin etäinen suhde Grand Theft Auto –pelisarjaan. Lapsuusiässäni kaikki kaverini puhuivat koulussa siitä, kuinka he sekoilivat GTA:n avoimessa pelimaailmassa ampuen siviilejä ja paeten autolla poliiseja karkuun. Myöhemmin pääsin itsekin tutustumaan pelisarjaan vieraillessani serkkuni luona, jonka hyllystä löytyi GTA 3 ja Vice City. Nämä pelit eivät kuitenkaan tehneet nuorelle Andzerxille minkäänlaista vaikutusta. Pelit näyttivät rumilta verrattuna värikkäisiin 3D-tasoloikkiin ja avoin pelimaailma oli konseptina jo siinä vaiheessa hyvin arkipäiväinen käsite. Olisin varmasti kiinnostunut pelien tarinoista ja niiden hahmoista, jos vain joku lähipiiristäni olisi keskittynyt demonstroimaan tätä osa-aluetta umpitylsien poliisihippojen sijaan.

Kaikki kuitenkin muuttui vuonna 2013, jolloin päätin nousta Grand Theft Auto V:n aiheuttamaan hypejunaan ja lopulta päädyin ostamaan pelin heti julkaisupäivänä. Tämä peli onnistui tekemään meikäläiseen paljon suuremman vaikutuksen. Pelin tarina ja hahmot olivat muistettavia ja heidän koettelemuksiaan oli viihdyttävä seurata. Pelimaailman suuruus ja tehtävien monipuolisuus oli kuitenkin tämän kakun se maukkain kerma. Innostuin tarinatehtävien lisäksi suorittamaan kaikki sivutehtävät ja päädyin viettämään ylimääräisiä pelitunteja, tutkien avaraa pelimaailmaa. Loistava peli kaiken kaikaan ja odotan nyt suuremmalla innolla GTA-pelisarjan seuraavaa osaa.

Norsukamman valinta parhaaksi GTA-peliksi

Parhaan GTA-pelin valinta on itselleni jonkinasteinen ikuisuuskysymys kahden loistavan pelin välillä ja yleensä tämän kaksintaistelun voittaja määriytyy pitkältikin siitä millaista populäärikulttuuria olen ennen kysymystä kuluttanut. Kun katselen hieman Spotifysta soittohistoriaa niin viime viikkoina sieltä putkahtelee esiin sellaisia nimiä kuin Midnight Star, Shalamar, Def Leppard, Ready For The World, Planet Patrol ja kun katselee viime aikoina katseltuja leffoja ja TV-sarjoja niin sieltä voidaan poimia sellaisia helmiä kuin Ghost, Streets Of Fire, Big Trouble In Little China ja monia muita joten tällä kerralla parhaan GTA-pelin vaakakuppi kallistuu GTA Vice Cityn puoleen.

Vice City on itselleni PS2-ajan suurimpia mestariteoksia. Vaikka se ei numeraalinen jatko-osa olekaan pelimaailmaa mullistaneelle kolmannelle Grand Theft Autolle, on se silti jatko-osan kriteerit täyttävä. Kaikkea enemmän ja isommin edeltäjäänsä verrattuna ja vieläpä hieman hiotummin. Tommy Vercettin ryysyistä rikkauksiin-tarina on sitä imelintä kasaria kerrassaan mutta se nimenomaan on tämän 80-luvun fiilistä pursuavan pelin pointti. Kaikki on neonväreillä kuorrutettua, soundtrack on vuosikymmenen eliittitavaraa, vitsit ja viittaukset ajan populäärikulttuuriin onnistuvat naurattamaan vaikka aihealue ei olisi edes kovin tuttu. Loistavuutta kerrassaan. Vielä kun Rockstar älyäisi tehdä seuraavan GTA-pelin myötä paluun Vice Cityn kasaritunnelmiin…

Hazukin valinta parhaaksi GTA-peliksi

Monelle GTA-sarja tuntui tulevan tutuksi vasta 3D-osien myötä ja moni onkin tämän vuoksi jättänyt vanhat kunnon lintuperspektiivistä kuvatut osat pelaamatta täysin.
Se onkin sääli, koska vaikka sarjan kolmas osa aloitti jonkinasteisen pelimaailman murroksen, niin kyllä niistä aikaisemmista osistakin löytyi vaikka mitä pelimaailmaa mullistaneita elementtejä.
Täten haluankin nostaa tapetille sarjan toisen osan nimeltä GTA 2.

Grand theft auto 2 on kaikkea sitä mitä ensimmäinen osakin oli, mutta silti paljon enemmän. Se on ainoa sarjan osa joka sijoittuu retrofuturistiseen tulevaisuuteen ja näin ollen erottuu sarjan muista osista edukseen olemalla oman tiensä kulkija.
Se toi sarjaan ensimmäistä kertaa mukaan jengit ja niiden väliset arvostustasot, jotka vaikuttivat pelaajan saamiin tehtäviin sekä siihen että missäpäin karttaa pelaaja uskalsi ylipäätäntäsä liikkua. Tekemällä Yakuzalle tehtäviä saattoi nimittäin suututtaa Zaibatsun ja näin ollen tehdä omasta elämästään pykälän verran hankalempaa.
Se myös toi mukanaan sarjaan ensimmäistä kertaa vuorokausivaihtelut; Toki vain PC:llä ja sielläkin ainoastaan säätövivusta napsauttamalla.

Vaikka GTA 2 ei sinällään pitänyt sisällään mitään ihmeellistä tarinaa, niin loppupeleissä se ei oikeastaan haitannut pätkän vertaa. Se oli tarkoituksellisesti ryysyistä rikkauksiin kaltainen perus rikolliskertomus ja se keskittyi enemmänkin siihen, että pelaajalla oli kivaa tehdessä hauskoja ja monipuolisia tehtäviä. Siksi se myös on meikäläisen lemppari GTA-sarjan peli.

Oselotin valinta parhaaksi GTA-peliksi
GTA 1&2 olivat ysärillä todella kovaa kamaa. Meno oli kuin Tapan Kaikki peleissä mutta kaikki oli tehty paremmin (ehkä myös juonta oli hieman mukana). Sarja räjäytti kuitenkin kaikki pankit kun kolmonen tuli ulos. GTA III ja Vice City olivat helposti suurimmat syyt ostaa PS2 omaan talouteen. Pelien loistava huumori, toiminta ja tekemisen vapaus olivat jotain ennennäkemätöntä.
Vice City on vieläkin sarjasta suosikki visuaalisesti ja tunnelmaltaan mutta kun kokonaisuuksia katsoo niin ei San Andreasin voittanutta ole.

Peliä kohtaan oli järjettömät hypet ja se onnistui ylittämään ne kaikilla tavoilla. Roolipeleistä otetut vaikutteet, perkeleen iso maailma ja tekemisen paljous pitivät huolen että peli oli todella pitkään peluussa. Useahko läpipeluukin tuli vedettyä ja kaikki kerättyä, pelituntien määrä on järisyttävä. Jopa hieman kämäisesti tehty co-op mahdollisuus viihdytti vielä vuosia pelin julkaisun jälkeen peli-illoissa. PS2:n eniten pelatuin peli minulle, mahdollisesti myös paras.

Päätös on nyt tehty ja sitä ei voi enää muuttaa. Parhaimman Grand theft auto -pelin titteli menee siis Vice Citylle, jota jokaisen itseään pelaajaksi kutsuvan pitäisi joskus pelata.
Mutta mitä mieltä sinä olet? Onko Vice City oikeasti se paras?
Kirjoita siitä mielipiteesi kommenttikenttään ja katsotaan osuiko PBC:n väki naulan kantaan vaiko ei.

SNES, PS4, X360… Ei ei ei. Hyvät ohjaimet löytyy jokaisesta mutta voittaja on selvä. Nintendo Gamecuben aina yhtä ihana kapula on ja pysyy parhaana ohjaimena ikinä. Nykyaikana kun sitä katsoo ei voisi uskoa väittämää todeksi. Toinen tatti on ihmeellinen nänni ja värikäs ilme on vähintäänkin mielenkiintoinen muuten niin harmaassa peliohjainten maailmassa.

NGC:n ohjain on kuitenkin paras juuri laitteen omissa peleissä. Napit ovat juuri oikeilla paikoillaan ja vehje sopii käteen kuin käteen mukavasti. Ainoa heikkous muuten niin mainiossa ohjaimessa on sen johdon pituus, se on järisyttävän lyhyt mutta Nintendon langaton Wavebird-ohjain korjasi tämän virheen.

Hazukin valinta parhaaksi ohjaimeksi

Kun mietitään mitä täydellinen pelikapula pitää sisällään, niin ajatuksissa käy tietenkin ergonomia, näppäinasettelu, monipuolinen käytettävyys sekä ennen kaikkea sen laatu. Mutta koska tämä on minun valintani, niin heitetään monipuolinen käytettävyys suohon ja valintani on näin ollen Segata Sanshironkin hyväksynnän leimalla varustettu Sega Saturnin ohjain. Enkä nyt puhu siitä länsimaiden saamasta isoille käsille tarkoitetusta kakkakapulasta vaan mallinumeroa 80116 kantavasta ihanuudesta.

Okei siinä ei ehkä ole ohjaustatteja, joten sillä ei voi pelata suurinta osaa nykyaikaisista peleistä, mutta miksi tuommoisen pikkuseikan antaisi haitata menoa kun kuitenkin kaikki 2D-pelien klassikot ja pienemmät helmet toimivat kyseisellä ohjaimella paremmin kuin hyvin? Se sisältää täydellisyyttä hipovan D-padin, juuri oikean määrän näppäimiä ja se tuntuu käsissä erittäin hyvälle. Se myös kestää pahempaakin murjomista kuin vettä vaan ja sen designia on jäljitelty enemmän kuin useasti nykyaikaisiinkin peliohjaimiin. Siksi se on paras peliohjain koskaan.

LordZalorin valinta parhaaksi ohjaimeksi

Olen täysin väärä henkilö kertomaan mikä konsoliohjaimista on se Parasectin positiivi. Tai superlatiivi. Äidinkielelliset puujalat ovat turhan vaikeita näin puolenyön jälkeen. Eikä tekstitiedoston aikakoodilla ole mitään tekemistä sen kanssa, että oma aikakoodini on astetta tuoreempaa mallia. Aika, jolloin minulla on mahdollisuus syvällisesti vertailla eri ohjaimia, genin sisällä ja genien välillä, on toivottavasti edessäpäin.

Kapulahistoriahan kuuluu seuraavasti: N64, PS2, PS3, Move, Wii U Gamepad, Wiimote+ ja X-luu. Jälkimmäisen olen äskettäin hankkinut PC-pelaamiseen ja nimenomaan PC-pelaamiseen kavereiden kanssa, kun samaa ruutua tuijottaa useampi silmäpari tai –yksilö. Kovin peli tuollaisiin illanistujaisiin on muuten Screencheat, jota suosittelen lämpimästi kaikille kaverin ruutua vilkuilleille.

Takaisin aiheeseen: Nintendon laitteet voi pudottaa kisasta heti. Vaikka joissain peleissä kikat toimivat, ei suunnittelunsa vankeja voi nostaa edes palkintopallille. Pelatessa huomaa toivovansa, että käsissä olisi jotain vähemmän litteää tai pitkulaista. Wii U:n kapulavalikoiman komein edustaja, eli Pro, on tuolla jossain. Ja vaikka Pro olisikin juuri nyt hyppysissäni, olisi se luultavasti vain lisää sitä mitä Sony ja Microsoft jo tarjoavat.

Näin saavumme pointtiini: minulle parhaimman ohjaimen valitseminen on mahdottomuuden lisäksi myös typerää. Kaikki perinteiset ohjaimet toimivat, on vain kysymys siitä, mikä ohjaimista on vähiten huono käyttäjän omasta mielestään. Vertailu esimerkiksi Dualshockin ja Xboxin vastaavan välillä on puhtaasti mielipidekysymys: kummallakin peliä pelataan lopulta täsmälleen samalla tavalla. Perinteinen ohjain ei ole koskaan tuonut peliin mitään lisää ja, kun Moven tai Wiin tapaisia viritelmiä yritetään, menevät konsolivalmistajat heittämällä metsään.

Mutta otsikko odottaa vastausta. Siispä suuntaan virtuaalikatseeni tulevaisuuteen ja VR:n pariin. Ottaen huomioon miten futuristista menoa VR on, on surullista nähdä kuinka perinteisiin ohjaustekniikkoihin osa valmistajista sortuu. Oculukseen bundlataan mukaan XBonen ohjain! Miksi ihmeessä näin tehdään?

Siispä valitsen parhaaksi ohjaimeksi HTC Viven kapulat. En todellakaan ole kokeillut laitetta kertaakaan, toivottavasti jonain päivänä. Mutta, en ole myöskään kuullut näistä pilkkivavoista mitään negatiivista. Ohjaimet vaikuttavat ensimmäiseltä toimivalta ratkaisulta, joka ei täysin perustu vanhaan kaavaan. Kerrankin ohjain, joka tuo peleihin toimivasti jotain lisää. Valve olisi voinut bundlata mukaan oman ohjaimensa, mutta sen sijaan he päättivät viedä jäätynyttä laitekategoriaan eteenpäin. Siitä minä nostan tuhat virtuaalihattua!

Norsukamman valinta parhaaksi ohjaimeksi

Vaikka SNES onkin maailman kaikkien aikojen paras pelikonsoli ikinä, on sen ohjain kuitenkin ”vain” maailman kaikkien aikojen toiseksi paras peliohjain ikinä. Sen ei kuitenkaan tarvitse hävetä sillä se häviää vain pienellä marginaalilla kaikkien aikojen parhaalle peliohjaimelle, Gamecube-ohjaimelle.

Aikoinaan kun ensi kerran näin kyseisen viritelmän, olin kusta alleni naurusta. Violetti hökötys jossa jumalauta napit ja tatit olivat kaikki eri kokoisia keskenään ja sijoittelukin oli enemmän tai vähemmän hämärää. Kun laitteen kuitenkin ensi kertaa sai käteen julkaisupeli Luigi’s Mansionin pyöriessä ruudulla, kaikki nuo epäilykset haihtuivat savuna ilmaan ja muut ohjaimet unohtuivat. Jokainen ohjaimen napeista (jopa yleensä kritiikkiä saava Z-bumper) on juuri siinä paikassa mihin sormi refleksinomaisesti tarvittaessa hakeutuu joten pelko toisistaan poikkeavista nappuloista oli turhaa. Tärinäefektiä on juuri sopivasti toisin kuin esim. Dual Shockeissa kautta historian. Ohjaimessa on juuri sopivan verran painoa. Harvassa Gamecube-pelissä käytettävä D-padi on ohjaimessa luonnollisesti se ainoa oikea Nintendon patentoima malli eli maapallon paras lajissaan. Voisin tähän listata vielä kymmenittäin hyviä asioita Gamecuben ohjaimesta mutta ehkä se kävi jo selväksi että kyseinen ohjain on kaikkien aikojen paras peliohjain. Voiko sitä ylisuurta A-näppäintä olla rakastamatta?

Tootsin valinta parhaaksi ohjaimeksi

Paras peliohjain on Xbox One Elite. Nykyään kaikilta kolmelta konsolilta löytyy hyvät viralliset ohjaimet, mutta Elite on niistä ainoa jossa on otettu askelia huomattavasti eteenpäin. Alapuolen läpyskät korvaavat kömpelöt etunapit oikeaa tattia paljon käyttävissä peleissä, analogit ovat metallisia ja niiden korkeutta pystyy säätämään, eikä ohjainta saa natisemaan vaikka kuinka yrittäisi. Bumppereissa olisi toki parannettavaa, akkua ei tule mukana ja ohjain maksaa päälle sata euroa, mutta kun pitää valita ohjain seuraavaan Dark Souls istuntoon, ei valinta ole vaikea.

Andzerxin valinta parhaaksi ohjaimeksi

Olen kasvanut koko ikäni pleikkarin äärellä, joten pelikonsolin oma DualShock-ohjain on aina tuntunut kotoisalta vaihtoehdolta peliohjaimien maailmassa. Olen todella harvoin päässyt käsiksi vanhemman sukupolven pelikonsoleihin ja itse niiden peliohjaimiin, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että synnyin paljon myöhemmin tähän maailmaan ja kukaan tuttavapiirissäkään ei omistanut kyseisiä vehkeitä. Toki vanhemmalla iällä olen päässyt eri tapahtumissa kokeilemaan vanhempia peliohjaimia, mutta näiden olosuhteiden takia niistä ei jää juuri minkäänlaista tuntumaa.

Vaikka DualShock onkin hyvin rakas ohjainmalli itselleni, minun täytyy kuitenkin valita parhaaksi peliohjaimeksi Xbox 360:sen oman kapulan. Se mikä vanhemmissa DualShock-ohjaimissa mättää on analogitikkujen liian lähekkäinen etäisyys toisistaan ja kunnollisten triggerien puute. Xbox 360-peliohjain korjaa edellä mainitut erheet, sillä tattien etäisyys on juurikin sopiva ja sen triggerit antavat oikein hyvän tuntuman esim. räiskintäpeleissä. Ohjaimen ainoa heikkous on keskinkertainen D-pad, jonka käyttäminen voi olla turhan hankalaa taistelupeleissä. Tämä ongelma kuitenkin korjattiin ohjaimen uudistetussa mallissa, jossa D-padia pystyi säätämään omien tarpeiden mukaisesti.

Hakalan valinta parhaaksi ohjaimeksi

Nintendo teki miehen työn luodessaan tuon kuninkaallisen atraimen joka sopii käteen kuin käteen ja jonka Z-napin mukanaan tuomaa asetuntumaa lähemmäs pääsi vasta vuosikausia myöhemmin Wiin oma kaukosäädin. Liipaisinsormea pääsi rapsuttelemaan muun muassa sellaisten kulttiteosten kuin Doom 64, Turok ja Perfect Dark parissa.

N64 oli (kiistellysti) ensimmäinen laite jonka ohjaimesta löytyi analogitatti joka toi uudenlaisen vapauden tunteen jokaiseen peliin jossa liikuttiin kolmeulotteisissa ympäristöissä.

Uudenlaisen ohjaimen myötä tulee aina erilaisia ongelmia ja N64-ohjaimen suurin ongelma oli aivan järjettömän nopeasti kuluvat analogitatit. Itse kolme tattia vaihtaneena ja huoltaneena huomasin heti ensimmäistä ohjainta avatessani, että ohjaimessa on pieni suunnitteluvirhe. Muovinen tikku hankaa muovista kehystä vasten liikuttaen kahta muovista analogisuunninta ja koska kaikki on rakennettu samasta kovamuovista, ei liialliselts kulumiselta voitu välttyä. Tatti teki kuitenkin pojista miehiä kun vaikkapa sitä Ocarina of Timea läpäisi viidennettä kertaa tatin painuessa syvälle peukalon sisuksiin saadaksesi Linkin juoksemaan täyttä vauhtia.

Toinen pienempi omituisuus ohjaimessa oli vasemmassa reunassa sijaitseva ristiohjain ja L-painike joita en tähän hätään muista käyttäneeni yhdessäkään pelaamassani pelissä mutta hei, ainakin digitaaliohjaus oli vaihtoehtona mikäli pelintekijät sen peliinsä tahtoivat lisätä.

Yksikään ohjain ei ole saanut itseäni innostumaan pelaamisesta yhtä kovasti kuin N64:n oma kolmihaara. Wiimoten julkistus aiheutti saman tyyppistä uteliaisuutta mutta se ei vain pelikäytössä tuntunut lähellekkään niin hyvältä.

Nyt se on päätetty joten ei muuta kuin kuuluttamaan kirkossa! Gamecube-ohjain on kapula joka pitäisi pakata jokaisen mahdollisen pelilaitteen kylkiäisiksi. Se on yksinkertaisesti paras peliohjain kuten tekstistä käy ilmi. Onko se sinun mielestäsi paras? Kerro ihmeessä kommenttikentässä mikäli näin ei ole.

The Legend of Zelda-pelisarjalla on varmasti paljon nostalgista arvoa ja muistojen täyteisiä elämyksiä pitkäaikaisille faneille. Minulle sarja on tullut tutuksi vasta 2010-luvun aikana, kiitos Nintendon julkaisemien 3D- ja HD-remasterointien sekä Nintendon laitteiden digikauppapaikoille ilmestyneiden uudelleenjulkaisujen ansiosta. Viime vuoden keväänä päätinkin pienentää sivistysaukkoani pelisarjaa kohtaan pelaamalla kaikki konsolille julkaistut Zeldat Ocarina of Timesta eteenpäin (pl. Four Sword Adventures). Projektin vetäminen oli hieno kokemus, sillä rakastuin täysin pelisarjaan. Syy siihen miksi pidän erityisen paljon tästä pelisarjasta, on se että pelaaja joutuu ihan itse oivaltamaan asioita, eikä peli pidä pelaajaa nykypelien tapaan koko ajan kädestä kiinni ja neuvo miten pitäisi toimia seuraavaksi. Seikkailun fiilistä nostattavat pelimaailmasta löydettävät piilotetut salaisuudet ja niiden paljastaminen luolastoista poimittujen esineiden avulla. Sarjassa on myös paljon ikimuistoisia hahmoja ja pomovastuksia, joiden nimet pystyn nopeasti tunnistamaan ihan näin ulkomuistista. Tulevaisuudessa minun olisi tarkoitus tutustua pelisarjan alkutaipaleisiin ja käsikonsolijulkaisuihin, mutta tällä hetkellä katseeni on keskittynyt tulevaan Wii U Zeldaan.

Mikä on siis minun suosikkini Zelda-sarjan peleistä? Tämä ei ole erityisen vaikea kysymys itselleni, joten vastaan täydellä varmuudella The Legend of Zelda: Majora’s Mask 3D. En ole koskaan pelannut Nintendo 64:n alkuperäistä Majora’s Maskia, mutta viime vuonna julkaistu Nintendo 3DS:n remake-versio ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Kulttimaineen saavuttanut Majora’s Mask eroa muista pelisarjan osista keskittymällä pääasiallisesti sivutehtävien määrään ja niiden ympärille pyöriviin hahmoihin. Ocarina of Timen sivutehtävät tuntuivat todella ontoilta ja niiden määräkin oli hyvin minimaalinen verrattuna Majora’s Maskiin. Tarinakin on astetta synkempi ja se on mukavan erilainen verrattuna perinteisiin prinsessa Zeldan pelastusretkiin. Kolmeen päivään keskittyvät tapahtumat ja näiden kolmen vuorokauden välinen aikamatkustus kuulosti alkuun todella painostavalta idealta, mutta tämä kuitenkin toimii yllättävän hyvin ja samojen asioiden toistaminen ei ala missään vaiheessa puuduttamaan. Hahmotkin suhtautuvat tulevaan maailmanloppuun kukin omalla tavallaan ja tämän takia peli onnistu luomaan todella uniikkia tunnelmaa. Luolastoja on tällä kertaa tutkittavana vain neljä, mutta niiden toteutus on sen verran ensiluokkalaista, että niiden vähäinen määrä ei jää erityisesti harmittamaan. Naamioiden avulla tapahtuvat muodonmuutokset lisäävät eri hahmoille ominaisia pelimekaniikkoja, mikä erottaa pelin entisestään muista pelisarjan osista. Majora’s Mask on minun suosikkini, koska se rikkoo perinteistä Zelda-kaavaa ja ottaa täysin erilaisen suunnan tarinan ja pelattavuuden osalta. Hitto kun alkoi taas tekemään mieli pelata tätä peliä…

Oselotin valinta parhaaksi Zelda-peliksi

The Legend of Zelda ei ehkä enää ole se kaikista rakkain pelisarja minulle mutta se oli todellakin ensimmäinen sarja josta innostuin niin että sotkin pienet housuni lapsosena… eipä siitä sitten enempää. Sarja omaa monta loistokasta osaa jotka eivät ole vain sarjansa vaan genrejensä parhaita tuotoksia, valinta on siis hyvin vaikea.

A Link to the Past ja Link’s Awakening ovat 2D-seikkailua parhaimmillaan ja samalla myös julkaisualustojensa parhaat pelit. Majora’s Maskin tunnelma ja maailma ovat synkkyydessään sarjan loistavinta ja Gamecubelle alunperin nähty Wind Waker on ehkäpä upein videopeli ikinä mutta voittajaksi minun on pakko valita Ocarina of Time.

Peli laittoi anukseni lepattamaan kuin orava konsanaan päästyäni peliin käsiksi. Huikea juoni, hahmot, luolastot ja maailma. Kauttaaltaan täydellinen paketti! N64:n kauniin rosoiset grafiikat eivät vie nykypäivänäkään hohtoa pois tältä mestariteokselta.

Norsukamman valinta parhaaksi Zelda-peliksi

Nostan Zelda-sarjan hyvin korkealle henkilökohtaisessa pelisarjarankingissani. Mega Man-sarja on luonnollisesti se kaikista kovin mutta Zeldat kamppailevat Street Fighterien kanssa siitä kakkossijasta. Näillä sanoilla luulisi olevan vaikeaa valita se kaikkien aikojen paras Zelda-peli mutta loppupeleissä valinta on helppo. Kaikkien aikojen paras Zelda-sarjan peli on samalla myös kaikkien aikojen paras videopeli ja niille jotka ovat joko alle kuusivuotiaita tai eläneet elämäänsä ikkunattomassa ja sähköttömässä kellarissa viimeiset kaksikymmentä vuotta, kerrottakoot että se on Ocarina Of Time.

Ocarina Of Time oli alkuperäisen julkaisunsa aikoihin (1998) videopeli joka ei tehnyt mitään väärin. Sen audiovisuaalinen anti oli parasta mitä videopeleissä oltiin konsolipuolella ikipäivänä nähty ja sen pelattavuus oli ennennäkemättömän hiottua. Z-targeting oli innovaatio jota ilman videopelit voisivat olla hyvinkin erilaisia mitä ne nykypäivänä ovat ja myös graafisella puolella nähtiin asioita jotka ovat sittemmin jääneet pelialan standardeiksi. Tarina ja hahmot olivat ikimuistoisia ja mikä parasta, se suuren ja eeppisen seikkailun tunne oli läsnä juuri niin vahvana kuin loistavalta videopeliltä voi olettaa.

Kelataan aikaa eteenpäin 18 vuotta ja voidaan todeta että peli on edelleen täyttä timanttia. Siinä on tietenkin joitain pieni lapsuksia joita peliala on esitellyt vasta vuosia Ocarina Of Timen alkuperäisen julkaisun jälkeen mutta se tekee silti asioita paremmin kuin 90% nykypäivän videopeleistä. Ajaton klassikko joka ei kuulu vain pelien yleissivistykseen vaan ihan viihdemedian must do-listalle.

Drifun valinta parhaaksi Zelda-peliksi

Tuttavuuteni Legend of Zelda -sarjan kanssa ei ole parhaimmasta tai laajimmasta päästä. Olen pelannut läpi vain DS:lle ilmestyneen Phantom Hourglassin ja Twilight Princessin Wii-version. Näiden lisäksi aikaa on tullut vietettyä Ocarina of Timen 3DS-käännöksen sekä Wind Waker HD:n parissa, mutta parhaimmat tunnit on ehdottomasti vierähtänyt Skyward Swordin kanssa. Pastellisävyinen ulkoasu hivelee silmiä ja ensi kertaa Zelda-sarjassa esiintyvä orkestroitu soundtrack on hunajaa korville. Eniten pelissä pidin kuitenkin sen liikkeentunnistusta hyödyntävästä taistelusta. Muiden Zelda-pelien taistelu on ollut omaan makuuni hieman liian monotonista, mutta erittäin tarkan liikkeentunnistuksen vuoksi Skyward Swordissa taistelussa on tunnelma katossa. Skyward Swordin grafiikka, soundtrack sekä taistelu on sen tason triforce, että muut Zelda-pelit eivät sen tasolle yllä. Vielä kun sen joskus jaksaisi pelata läpi…

Hazukin valinta parhaaksi Zelda-peliksi

Nyt tulee todellinen kohupaljastus. Lapsuudessani en omannut mitään erityistä viehtymystä The Legend of Zelda-pelisarjaa kohtaan. Toki olin ensimmäistä Zeldaa muutamaan otteeseen hieman testaillut ystävieni luona mutta silloisista enintään viidentoista minuutin sessioista ei jäänyt muuta mieleen kuin pelin muista aikalaisista erottava vapaasti tutkittava pelimaailma. Super Nintendon Link to the Past-peliinkin tutustuin lähinnä silloisessa Nintendo-lehdessä olleista manga-sarjakuvista ja itse peliin pääsin ensimmäistä kertaa käsiksi vasta 2000-luvun alkupuolella emulaattorin voimin.

Ensimmäinen ”oikea” Zelda-kokemukseni tulikin vasta Nintendo 64:n aikoina kun löysin The Legend of Zelda – Ocarina of time-pelin Anttilan hyllyltä ja vieläpä tarjoushintaan (199 markkaa). En ollut itse erityisen innoissani pelistä mutta koska olin antanut ystäväni hypeilyn puhua itseni ympäri, päätin ottaa riskin ja voi veljet kyllä kannatti. Peli käynnistyi mitä kauneimman melodian säestämänä ja eteeni avautui yksinkertainen mutta kaunis aikamatkustusta sisältävä kasvutarina pienestä pojasta nimeltä Link.

Hyrulen maailma aukesi eteeni kuin elävä satukirja ja olin täysin sanaton. Olin suorastaan ihan mykistynyt. Vielä tänä päivänäkin okariinalla soitetut hentoja tuutulauluja muistuttavat musiikit saavat rahvaan miehen kaivelemaan roskia silmikulmistaan. Ocarina Of Time edusti kaikkea mikä oli tuolloin uutta ja jännittävää mutta onnistui samalla pitämään kaiken niin simppelinä että ensikertalainenkin kykeni hyppäämään sen matkaan lähes saumattomasti. Ocarina of time on vain yksi niitä pelejä joka vain tuntuu ”toimivan” alusta loppuun.

Ocarina Of Time tarjosi erittäin suuria tunnetiloja jo vuonna 1998 ja se onnistuu säväyttämään vielä 18 vuoden jälkeenkin. Siinä oli niin paljon kaikkea mikä olisi voinut mennä aivan täysin päin seiniä mutta jotenkin ihmeessä Nintendo sai vain taivuteltua kaikki palikat juuri oikeille paikoilleen. Ei sitä turhaan monissa paikoissa sanota kaikkien aikojen parhaimmaksi videopeliksi.

Tootsin valinta parhaaksi Zelda-peliksi

Parhaat Zelda-sarjan pelit ovat kolmiulotteisia, ja paras kolmiulotteinen Zelda-sarjan peli on Ocarina of Time. Ocarina of Time ei ole sarjan monipuolisin ja sen pelattavuudessa on useita oikkuja jotka hiottiin myöhemmissä osissa pois, mutta OoT:n täydellisyyttä hipovaa kenttäsuunnittelua ei ikinä saavutettu sarjassa uudestaan, eikä Majora’s Maskia lukuun ottamatta sitä edes yritetty saavuttaa. Dungeonit ovat monipuolisia ja puzzlet niissä sopivan haastavia, tarina pitää mielenkiintoa yllä ja musiikki on mieleenpainuvaa. OoT ei ole täydellinen peli, mutta se saavutti rajallisella teknologialla jotain erityistä jota ei myöhemmin pystytty toistamaan.

Näin on raati jälleen kerran puhunut ja kirkossa voidaankin sitten alkaa kuuluttelemaan Ocarina Of Timen valintaa parhaaksi Zelda-peliksi. Jos valinta ei miellyttänyt niin kerro ihmeessä kommenttikentässä että missä mentiin vikaan ja mikä sarjan peleistä olisi mielestäsi olisi kuulunut ykköspallille?

Parin viikon päästä PBC PARAS kertoo maailmalle 100% faktan siitä mikä onkaan paras peliohjain.

PBC tulee tarjoamaan joka toinen lauantai universaalit totuudet asioihin uudessa ”PARAS”-tekstisarjassaan. Luvassa on siis virtuaalipilliin puhaltamisia kun pelimaailman ikuisuuskysymyksiin annetaan vastaukset ja kerrotaan tavallisille kuolevaisille että mikä onkaan aina kunkin aiheen… paras.

Ensimmäisen väännön aiheena on moniosainen pelisarja joka on ilahduttanut pelaajia jo viidentoista vuoden ajan. Tämä murrosikäinen pioneeri on näytellyt isoa osaa konsolipelaamisessa ja ilman sen tekemiä urotekoja, ei konsoleilla varmasti tänä päivänäkään pelattaisi yhtä suosituimmista peligenreistä lähellekään niin paljon kuin numerot antavat olettaa. Ottakaa hetki paikallanne happea (toisin sanoen ladatkaa regeneroituvat energiakilpenne) ja ottakaa hologrammivosunne mukaan kun PBC:n avaruusmariinit kertovat mikä onkaan se PARAS Halo-peli.

Oselotin paras Halo-peli

Oih Halot kultaiset, ken teistä on rakkain? Combat Evolved on ansaitusti suuri klassikko ja minullekin rakas tekele. Halo 2 sisältää ehkäpä minulle rakkaimman kampanjan mutta valintani on silti Bungien joutsenlaulu sarjalle eli Halo: Reach.

Reachin kampanja oli yksin kuin myös neljän pelaajan kanssa todella maukasta viihdettä jonka useaan kertaan olen jaksanut läpäistä. Monet Halo-kirjoja lukeneet fanit itkivät tarinan takia mutta itse kun en osaa lukea, eivät tämänkaltaiset pikkuseikat haitanneet tippaakaan.

Pelin isoin vahvuus oli tietenkin moninpeli. Sinänsä vasta Reach sai minut todella innostumaan Halon nettipelistä kuin myös itse sarjasta. Halo 3 oli kauttaaltaan ihan kiva peli mutta CoD4 ja Gears of Warit tehosivat tuolloin paremmin verkkosotatantereilla omaan makuun. Reachin kova pelattavuus ja pelimuotojen jättimäinen valikoima koukuttivat heti ensimmäisen kosketuksen jälkeen. Pariin vuoteen en sitten netissä pahemmin muita pelejä hakannutkaan ja tästä iso kiitos kuuluu Bungien suurelle panostukselle lisätä pelimuotoja ja julkaista päivityksiä tiuhaan tahtiin. Jo näillä eväillä Reach olisi minulle sarjansa suosikki, mutta Halo:Anniversaryn tullessa ulos peliin saatiin vielä jättimäinen lisäosa joka lisäsi pelattavaa järisyttävästi.

Andzerxin paras Halo-peli

En pidä Haloa erityisen mullistavana pelisarjana, mutta pelit tarjoavat siitä huolimatta erinomaista räiskintää yksin- ja moninpelinkin saralla. Mielestäni pelisarjan kruununjalokivenä toimii Bungie-pelistudion viimeiseksi sarjan peliksi jäänyt Halo Reach. Yksinpelikampanjan juoni on alkuasetelmiltaan mielenkiintoinen. Pelaajat tietävät sarjan aikaisempia osia pelanneena, että Reach-planeettaa uhkaa varma tuho Covenant-liittoutuman käsissä ja edessä on toivoton taistelu jonka loppu ei tule olemaan kovin onnellinen. Nelihenkisen Spartan tiimin viimeinen taistelu ihmiskunnan puolesta jättää kylmiä väreitä eeppisillä taisteluillaan, kuin myös muulla fan-servicellään. Reachin moninpelistä minulla ei ole älyttömästi kokemuksia, mutta käsittääkseni se tarjoaa perusvarmaa viihdettä Halo-pelisarjan veteraaneille.

Tootsin paras Halo-peli

Halo-sarja saavutti huippunsa Halo 2:n myötä vuonna 2004. Bungie hioi Combat Evolvedin kaavaa ja loi sen pohjalta mestariteoksen jota jaksaa pelata vielä tänäkin päivänä, yli kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisuajankohdan jälkeenkin. Kampanja on entistä monipuolisempi vaihtuvien maisemien ja vihollisten takia ja tarinankerronta on parempaa kuin missään muussa sarjan pelissä, vaikka loppu onkin kuuluisa keskeneräisyydestään ja pettymystä aiheuttaneesta cliffhangerista.

Kampanja ei kuitenkaan ole se syy miksi Halo 2 on se paras Halo. Halo 2:n 4v4 moninpeli on paras tiimipohjainen räiskintä mitä ikinä on tehty. Battle Rifle toimii taitavan pelaajan työkaluna tilanteesta riippumatta ja ohi ammutut laukaukset ovat aina pelaajan vika, jotain mitä sarjan myöhemmät osat unohtivat. Moninpelikartat ovat kakkosessa omalla tasollaan, Midship, Lockout, Ivory Tower ja monet muut on hyvistä syistä tehty uudestaan ja uudestaan sarjan historiassa. Asebalanssista löytyy pelin suurimmat viat varsinkin konepistoolien ja plasmapistoolin kanssa, mutta se ei pääse haittaamaan kokonaisuutta. Spartanit liikkuvat sopivan nopeasti ja taitava pelaaja voi liikkua karttojen halki sulavasti ja ampua samalla vapaasti. Halo 2:n moninpeli on lähimpänä Halo-kaavan täydellisyyden saavuttamista ja valitettavasti sarjan myöhemmät osat yrittivät rakentaa sen päälle erilaisilla gimmickeillä eivätkä keskittyneet hiomaan niitä muutamia pieniä vikoja joita Halo 2:ssa on.

Norsukamman paras Halo-peli

En ole koskaan liiemmin housujani kastellut muiden pelaajien lailla Halo-sarjasta. Putkimaista ja persoonatonta tieteisräiskintää, vaikkakin aivan helvetin laadukkaalla toteutuksella höystettynä yhdellä pelihistorian kovimmista soundtrackeista. Tästä syystä voisin heittää perseilyksi ja sanoa parhaan Halon olevan Beyoncén loistava voimabiisi Halo mutta ehkä vaan on parempi että pysytään niissä peleissä.

Halojen merkitystä pelihistoriaan ei voi kiistää. Ykkönen loi Goldeneyen ja Perfect Darkin jälkeen uudet standardit konsolipuolen FPS-peleille kun taas kakkonen oli ensimmäinen konsoleille julkaistu moninpeli joka pääsi samoille laatulukemille PC-puolen vastaavien kanssa. Halo Wars on ehkä yksi parhaimmista konsoleille tehdyistä RTS-peleistä ja Halo 3 oli aikoinaan ensimmäisiä pelejä jotka vetivät ennakkomarkkinoinnin suhteen nupit sinne kuuluisaan yhdenteentoista pykälään asti. Paljon siis kunniaa on sarjalle annettava.

Isoin kunnia menee omalta osaltani kuitenkin Halo Reachille joka on Halo-sarjasta se jonka pelaamisesta olen eniten nauttinut. Ehdottomasti sarjan paras ja selkein juoni sekä kiinnostavimmat hahmot antavat hyvät puitteet huikealle avaruusdraamalle josta nauttii vaikka pelaisi sarjan pelejä ensimmäistä kertaa. Moninpeliin en Haloissa ole koskaan liiemmin jaksanut panostaa mutta Reachin moninpeliä jaksoin pelata jopa yli viisi tuntia joka on viisinkertainen määrä mitä olen muihin sarjan verkkomoninpeleihin kallisarvoista aikaani tuhlannut.

Hazuki_exen paras Halo-peli

En ole koskaan liiemmin välittänyt Halo -pelisarjasta ja se onkin tuntunut vain yhdeltä ”mies ja pyssy in space” linjan vetäjältä muiden vastaavien joukossa. Näin ollen sarjan pelit eivät ole oikein koskaan tehneet minuun mitään suurempaa vaikutusta ja vaikka toki ymmärränkin miksi tietyt jutut joitakin ihmisiä näissä peleissä kutkuttavat, niin en ole valitettavasti kyennyt/päässyt samalla aaltopituudelle näiden pelisarjan fanien kanssa.

Halo-pelien paljon kehuttu moninpelikään ei ole itseeni iskostunut mutta niiden co-op pelimuodot ovat aina olleet sydäntäni läsnä. Tämän vuoksi olenkin tahkonut kaikki sarjan FPS-osat läpi ja nauttinut niistä hieman vaihtelevasti. Näistä kun sitten pitäisi paras valita, niin tohdin reilusti antaa tittelin sarjan uusimmalle osalle, Halo 5: Guardiansille. Sen juonen seuraamiseen ei tarvinnut Halo-wikisivuston apua, sen pelattavuus oli toimivaa sekä hauskaa ja se jätti ylipäätänsä poikkeuksellisen hyvän fiiliksen, jota sarjan muut osat eivät ole saaneet itsessäni aikaan.

Näin ollaan jaettu viisautta kansalle täältä norsunluutornin päältä. Jos sinulla rakas lukija on eriävä mielipide niin ole hyvä ja kirjoita siitä ihmeessä lisää kommenttikenttään. Voimasanat ovat sallittuja jos satut olemaan jostain syystä täysin eri mieltä jostain faktasta jota uljaat soturimme ylempänä laukoivat.

Ensi kerralla PBC:n PARAS-sarja kertoo teille mikä onkaan paras osa pelisarjasta joka on käytännössä ollut samaa tavaraa alusta (vuodesta 1986) alkaen. Joka pelissä on miekkaa heilutteleva vihreänuttuinen päähahmo ja maailmanpelastusta. Miten tällaista jaksaa usean pelin ajan?