Vuoden 2014 piti olla vuotta aiemmin ilmestyneiden uuden sukupolven konsolien esiinmarssi. Uusien konsolien tehoja valjastavia uusia suurpelejä oli tarkoitus alkaa ilmestymään kauppojen hyllyille uskomattomien grafiikoiden siivittämänä. Tästä jäätiin kuitenkin hyvin kauas sillä pelaava kansa saikin tarjolle lähinnä jo pelihyllystä löytyviä nimikkeitä. Vuoden aikana julkaistujen ja julkistettujen uusiojulkaisujen määrä alkoi lähentelemään jo naurettavia mittasuhteita ja pelaajatkin alkoivat noteeraamaan tämän alkuinnostuksen jälkeen. Ohessa pienimuotoinen pähkinänkuorilista uusiojulkaisuista jotka olisi voinut budjetoida johonkin aivan muualle:

Tomb Raider: Definitive Edition
Alle vuosi yllättävän laadukkaaksi osoittautuneen Tomb Raiderin jälkeen pöytä katettiin täysin uusiksi kun Tomb Raider: Definitive Edition julkaistiin täyteen hintaan PS4:lle ja Xbox Onelle. Pelin voisi periaatteessa laskea täysimittaiseksi jatko-osaksi edeltävänä vuonna ilmestyneeseen versioon nähden sillä päähahmo Lara Croftin hiuksia käsittelevä animaatio oltiin vedetty uusiksi tässä pelissä, joka oli vielä usean pelaajan backlogissa vanhoilla konsoleillakin. Mukana oli toki myös pikseliparannuksia ja freiminopeuksien kanssa kikkailua jotka jo yksinään ovat jo asioita jotka tekevät pelistä tyystin eri pelikokemuksen.

Last Of Us: Remastered
PS3:lle vuonna 2013 ilmestynyt Last of Us, oli yksi ilmestymisvuotensa arvostetuimmista nimikkeistä ja eikä enempää tai vähempää kuin uskomattoman tarinankerrontansa vuoksi. Pelin loppu oli ajatuksia herättävä ja moni pelaaja jäikin pohtimaan jo jatkoa tälle upeasti kerrotulle tarinalle. Sony palkitsi nämä toiveet julkaisemalla uuden sukupolven superlaitteelleen ”ihkauuden” Last of Us-pelin joka on kuin pelaisi täysin eri peliä. Ruudunpäivitystä parannettiin, DLC:t lisättiin, resoluutiota väännettiin ylemmäs… you know, kaikkea jota todelliselta jatko-osalta kaipaat. Still-kuvien ottamisen ja jakamisen mahdollistava tila ansaitsee myös kaikki erityismaininnat ja yksinään sillä jo kykenee selittämään tämän pelin myyntihinnan.

Ultimate NES Remix
Mitä saadaan kun yhdistetään Wii U:n kaksi latauspeliä jotka oltaisiin voitu tehdä yhdeksi peliksi jo alun alkujaankin? No tietenkin nämä latauspelit yhteen nitova 3DS-peli. Jälleen kerran sitä saa hakata päätä seinään ja kysyä itseltään että miksi ei Nintendo voi yhdistää pelaajien Wii U- ja 3DS-eShop-tilejä?!?

GTA V
GTA V ilahdutti pelaajia (paitsi online-moninpeli) vuosi sitten ja moni pitääkin sitä mahtavana joutsenlauluna menneelle konsolisukupolvelle. Sen sijaan se tosiseikka että se julkaistaan hieman yli vuosi myöhemmin uusille konsoleille täyteen hintaan vähäisin uudistuksin, ei ole joutsenlaulua vaan enemmänkin paskaa Idols-alkukarsintaa. Mukana ovat ne tutut (kaikki yhteen ääneen nyt!) fps- ja XXXXp-elintärkeydet mutta mukana on myös pientä lisäsisältöä pelin ei-pelilliseen puoleen sekä uutuuttaan kiiltelevä FPS-kuvakulma. En ymmärrä miksi eivät pyytäneet pelistä tuplasti täyttä hintaa sillä ovathan nuo nyt melkoinen harppaus hieman yli vuoden vanhasta pelistä. Sentään ymmärsivät markkinamiehet Rockstarilla jättää pelin nimestä pois kaiken maailman Ultimate Definitive-pelleilyt.

Siinä oli vain jäävuoren huippu uskokaa tai älkää. Pahinta tässä kaikessa on se että vastaava trendi tulee mitä luultavimmin jatkumaan myös ensi vuoden puolella. Siellä odottaa yhä useampi ja useampi peli uusiojulkaisuaan joten ei liene kovinkaan suurta tarvetta vielä investoida nykyiseen konsolisulkupolveen jos sitä ei ole jo tehnyt. Jos sen on jo tehnyt… jaksamisia ja voimia vaan siihen suuntaan.

Pelivuosi muistetaan myös sangen viimeistelemättömien suurpelien vyörytyksestä. Useat hartaasti odotetut suurnimikkeet olivat julkaisun aikoina joko bugien täyttämiä tai sitten ihan vaan pelit olivat sisällöllisesti todella viimeistelemättömiä. Halo-sarjan fanit yrittivät viimeiseen asti puolustella odotetun Master Chief Collectionin hienoutta vaikka kokoelmapaketin yksi tärkeimmistä osa-alueista, verkkomoninpeli, oli julkaisun lähiviikkoina lähes pelikelvoton. Smash Brosin ensimmäinen käsikonsoliosa oli nettimoninpelin osalta lähes seitsemän vuotta sitten julkaistun Super Smash Bros Brawlin tasolla ja jokainen joka on Brawlia netin välityksellä pelannut, tietää että vertaus ei ole kovin mairitteleva. Assassin’s Creedin ensiaskeleet uudella sukupolvella olivat melkoista tuskaa bugisen pelattavuuden vuoksi. Listaa voisi jatkaa lukuisilla muillakin nimikkeillä mutta koska arvet eivät ole vieläkään kunnolla umpeutuneet, säästetään ihmisten psyyketiloja tekstin lopussa löytyvien sontakasojen varalle.

PBC:n taannoinen joulukalenteri oli siis, kuten mainittua, täynnä loistavia pelejä joita jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan pelaajan tulisi pelata ihan vaan yleissivistyksen kannalta. Vuonna 2014 saimme toki myös kärsittäväksemme lukuisia pelejä jotka olivat jonkinlaisista odotusarvoistaan huolimatta kasa sitä höyryävää itseään. Alta näet pelit joita kannattaa välttää kuin ruttoa…

Sonic Boom (Wii U)
Sonic-siilen kolmiulotteiset seikkailut ovat jälleen päätyneet Sonic Boomin myötä siihen oksettavaan pisteeseen jossa ne paria viime onnistumista (Sonic Colors ja Sonic Generations) ennen olivat. Sonic-sarjaa uudistamaan oltiin tällä kertaa valittu ummikon statuksella pelejä tekevä Big Red Button Entertainment ja firma onnistui hommassaan yhtä hyvin kuin vastasyntynyt vauva rubikin kuution selvittämisessä. Peli olisi ilman halpistason teknisiä vikojaan (glitchit, bugit jne.) jo kaikessa monotonisuudessaan ja mielikuvituksettomuudessaan hirveän huono tekele mutta nämä keskitason PS2-tasoloikista tutut lapsukset huonontavat vain jo ennestään huonoa peliä entistä enemmän. Käsiteltävänä ongelmajätteenä ja jos välttämättä haluaa hyvän Sonic Boom-pelin, aiheen tiimoilta tehty 3DS-peli on kaikessa keskinkertaisuudessaankin huomattavasti parempi kuin tämä videopeliksi naamioitu läjä märkää ulostetta.

Yaiba: Ninja Gaiden Z (PC, PS3, Xbox 360)
Ninja Gaiden on terminä ollut laadun tae mitä videopeleihin tulee mutta vuosi 2014 rikkoi tämän tosiseikan perustat täysin sirpaleiksi. Peli on pieni irtiotto totuttuun Ninja Gaiden-kaavaan jo päähenkilönsä myötä sillä tuttu huppupää Ryu Hayabusa on pelissä enää sivuhahmon roolissa ja pelaaja ohjaa Yaiba Kamikaze-nimeä tottelevaa ninjailijaa läpi tylsien kenttien hakaten tylsiä vihollisia läpi koko tylsän pelin. Pelin tekotaiteellinen cel-shading on lähinnä rikos ihmiskuntaa kohtaan (miksi tehdä cel-shading-peli jossa väriskaala on tummaa täynnä?) ja pelattavuus tuo mieleen viime vuoden surullisen huonon Deadpool-pelin… ja näin ollen muutaman muun PSone-pelin jossa pelattavuus oli yhtä kömpelöä ja laiskaa. Peli on itsessään jo huono mutta se että sen nimestä löytyy sanat ”Ninja” ja ”Gaiden”, tekee sen odotusarvosta korkeammat ja näin ollen itse valmiista pelistä tuhansia kertoja huonomman. Jopa Grant Kirkhope sortuu huonoon sävellystyöhön tämän pelin myötä ja sekin on jo saavutus itsessään.

NHL 15
EA:n jokavuotinen keppitaistelupeli oli hyvässä liidossa läpi viime konsolisukupolven. NHL 07:sta asti mukana ollut kahden analogitikun ohjausinnovaatio oli sarjalle todellinen adrenaliiniruiske jonka varaan rakentaa valoisaa tulevaisuutta tuttuun vuosipäivitystyyliin; pienin askelin kerrallaan. Uuteen konsolisukupolveen astuessaan, on EA:n änäritiimi kuitenkin ottanut askeleen taaksepäin laadullisesti ja astunut siinä samalla myös vähän johonkin haisevaan ja pehmeään siinä maassa. NHL 15 ei ole suinkaan mikään aivan katastrofaalinen tekele mutta uudelle konsolisukupolvelle varta vasten tehdyllä pelillä oli varmasti tarkoitus pyrkiä johonkin parempaan. Se muistuttaa graafisesti enemmänkin paria viime vuoden versiota ja pelillisesti se ei tarjoa minkäänlaista uudistusta jonka pelaaja huomaisi ellei siitä ilmoitettaisi Hollywood-kyltin kokoisilla kirjaimilla pelikotelossa ja ennakkomateriaaleissa. Kaiken tämän unilääkkeen lisäksi pelistä on poistettu säätöasetuksia ja jopa pelimuotoja joten vuosipäivitys muuttuikin tällä kertaa vuosikarsinnaksi ja kaiken lisäksi astuttaessa uuteen laitesukupolveen, ei vuosipäivityksen pitäisi olla homman nimi.

Thief
Vuosia odotuksissa ja toivelistojen kärjessä ollut peli osoittautui melkein kaikeksi muuksi jota samaa nimeä kantanut klassikkopelisarja oli. Lähestulkoon kaikki hyvät asiat jotka jo pelisarjan ensimmäisessä osassa tehtiin viime vuosituhannen puolella paremmin, loistivat poissaolollaan ja tilalla oli lähinnä nykypelien tuttuja huttuja ja ainesosia. Tylsää kenttä- ja tehtävädesignia yhdistettynä ylimalkaiseen helppouteen, ei hyvä asia jos pelin nimi on Thief ja pelistä pitäisi löytyä kekseliästä designia ja kireää vaikeustasoa.

Siinä oli valitettavasti vain kourallinen huonoutta vuodelta 2014. Sieltä löytyy runsaasti muutakin kamalaa pelattavaa mutta nämä ovat ne nimikkeet joiden olisi olettanut olevan jollain tasolla parempia ja näitä nimikkeitä ei esim. Rambo-lisenssipelin tapaan näe surkeaksi jo pelkästään nimen perusteella. Kuten sanottua, välttäkää näitä henkenne nojalla.

Näin on pelivuosi 2014 pulkassa niin hyvien (kts. joulukalenteripostaukset) kuin myös huonojenkin osalta. PBC:n apinat toivottavat kaikille asianomaisille ja tuntemattomille rauhallista uutta vuotta. Muistakaa sitten ne suojalasit raketteja ampuessanne jotta näette katsella podcastiamme myös ensi vuonna!

Nykypelien pullamössöä, regeneroituvia elinpalkkeja ja kaiken maailman tiheään ripoteltuja checkpointeja pelaajalle tuputtava tarjonta sai muutama vuosi sitten kovan vastavoiman From Softwaren loisteliaasta PS3-yksinoikeuspeli Demons Soulsista. Peli oli kuin legendaarinen Ghosts ’n’ Goblins käännettynä synkempään ja nykyajan standardeja vastaavaan muotoon eikä se antanut pelaajalleen mitään suoraan kädestä saatikka anteeksi. Henkinen jatko-osa Dark Souls tarjosi parisen vuotta myöhemmin samaa kamaa joidenkin mielestä jopa paremmassa paketissa ja haastetta peleihin kaivannut kansa oli löytänyt uuden messiaansa. Pettymys oli lievähkö kun From Software aikoinaan ilmoitti uuden henkisen jatko-osan sijaan tekevänsä täysin suoran jatko-osan Dark Soulsille ja vieläpä ns. vanhoille konsoleille. Firma ei ole koskaan mennyt kuluttajien pillin mukaan eikä sitä siis tehnyt nytkään mutta oliko Dark Souls 2 sitten yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä? Jos olet lukenut joulukalenteria tähän asti niin tiedät varmaan vastauksen.

Dark Souls 2 ei lähde rakenteeltaan ottamaan minkäänlaisia suuria harppauksia edeltäjiinsä nähden. Sen pääasialliset koukut koostuvat edelleen pelaajan omiin oivalluksiin ja riskeihin rohkaisevasta pelimekaniikasta sekä tietty siitä kuuluisimmasta, murhaavan tiukasta vaikeustasosta. Muutokset aiempiin osiin ovat lähinnä nyanssipuolella joten sarjaan täysin tutustumatonkin voi aloittaa pelaamisen (sarjan, ei videopelien) suoraan Dark Souls 2:sta sillä peli antaa kokijalleen aivan yhtä vähän siimaa kuin edeltäjänsäkin. Kokeneet sarjan veteraanit toki ovat alusta asti kuin kotonaan pelin sisäisten mekaniikkojen ja kontrollien kanssa, mutta vaikeustaso on sama kokemustasosta riippumatta.

Mikä sitten Dark Souls 2:sta tekee niin erinomaisen pelin kuin se loppupeleissä on? Se ei ole planeetan audiovisuaalisesti hämmästyttävin peli, sen idea on loppupeleissä aika itseään toistava, sen juoni ei ole kovin kummoinen eikä pelattavuuskaan tarjoa mitään minkä vuoksi pitäisi alkaa pitämään kakkukestejä. Dark Souls 2:n isoin valtti on kaiketikin sen erilaisuus ja in your face-asenne. Se eroaa niin paljon kaikin puolin nykypäivän peleistä joiden parissa ei haastetta saa muutoin kuin vaikeustasoa epäreilun vaikeaksi säätämällä tai typeriä grindaukseen painottavia saavutuspokaaleja keräämällä.

Dark Souls 2 on ennen kaikkea pelaajansa palkitseva peli. Se antaa sinulle turpaan armottomasti ja pakottaa sinut vain pelaamaan tai opettelemaan pelaamaan paremmin. Harva peli saa pelaajassa aikaan samanlaista onnistumisen tunnetta kuin Dark Souls 2 edeltäjineen ja yksinään tästä syystä voisi jokainen pelaaja panostaa peliin täyden hinnan. Tulisi varmasti motivaatiokursseja halvemmaksi. Se on myös PBC:n vuoden peli vuosimallia 2014 joten yksinään tämä seikka on helvetin hyvä syy hommata kyseinen peli ja jos et ole ikinä eläessäsi pelannut videopelejä etkä omistanut pelikonsolia, hommaat kyseisen pelin silti!

Näihin iloisiin tunnelmiin päättyy PBC:n joulukalenteri. 24 loistavaa peliä ja vielä kun otetaan huomioon että listan ulkopuolelle jäi muutama loistava nimike, voidaankin kysyä että olikos se pelivuosi sittenkään niin huono kuin listaa tehtäessä uumoiltiin?

Listan ulkopuolelle jäi myös usea peli ihan vaan puhtaasti siitä syystä että taso ei riittänyt vuoden 24:n parhaan pelin joukkoon… eikä 240:n… eikä edes 2400:n. Näistä peleistä kaavimme pöntön reunalta ne paskimmat ja listaamme ne PBC:n joulukalenterin extraluukussa ennen uudenvuodenaattoa joten be very afraid…

Ensimmäinen Bayonetta julkaistiin viime konsolisukupolvessa PS3:lle ja Xbox 360:lle ja se oli suurmenestys niin arvosteluiden perusteella, kuin laadulliselta kantiltakin mitattuna. Peli oli juurikin niin överiksi menevää actionia kuin vain voit videopeliltä kuvitella ja kun tähän lisättiin vielä päälle A-luokan pelattavuus ja viihdearvo, oli klassikko valmis. Tai no, pikemminkin kulttiklassikko sillä monikaan ei peliä kaikesta suitsutuksesta huolimatta hankkinut ja pelin kehittäjätiimi Platinum Games olikin jo valmis päästämään tämän viehättävän IP:n irti letkuista. Nintendo kuitenkin näki tässä firmalle epätyypillisessä IP:ssä jotain jota eivät muut kuin aniharvat kuluttajat Platinum Gamesin ohella nähneet ja firma päätti rahoittaa jatko-osan tälle erinomaiselle toimintapelille ehtonaan että se olisi Wii U:n yksinoikeuspeli. Useita kulmakarvoja ympäri maailmaa kohottanut, ja netin hauskinta fanipoikaragea aikaansaanut, ratkaisu osoittautui lopulta laadulliseksi jättipotiksi, sillä Bayonetta 2 on ei vain julkaisualustansa, mutta myös koko pelivuoden 2014 parhaita pelejä.

Niille joille Bayonetta ei ole tuttu, ei liene viisasta tuhlata aikaa selittämällä pelin juonta joka sisältää noitia, korkokenkiin upotettuja aseita, muinaisia itämaisia demoneita ja erittäin tiukkoja nahka-asuja. Sen sijaan pelimekaniikkaa on helppo selittää pelaajille kertomalla että se on erittäin lähellä Devil May Cry-pelejä ja God of War-sarjaa. Sulavaa ja erittäin näyttävää toimintaa siis näin selkokielellä sanoen. Bayonetta 2 jatkaa samalla linjalla iskien pelaajan verkkokalvoille ällistyttävän kaunista actionbalettia joka hakee vertaistaan pelien maailmassa. Jokainen liike lähtee napakasti ja pelaaja todella tuntee myllyjen fyysisyyden näpeissään kun jokainen liikesarja ja viholliseen napsahtava osuma on mallinnettu ja animoitu ammattitaitoisemmin kuin Juhla Mokka, tietysti Pauligin. Peli tarjoaa lukuisia eri variaatioita mielikuvituksen rajoja alati rikkovien vihollisten suuntaan lähetetyille turpakäräjille laajan asearsenaalinsa myötä ja jokainen pelaaja löytää varmasti sen oman tyylinsä pelata Bayonetta 2:ta.

Bayonetta 2:n pelaaminen on siis kuten mainittua, erittäin toimivaa mutta se on myös erittäin hauskaa. Peli on juuri oikealla tavalla koukuttavan haastava jotta se saa aikaan sen ”one more try”-fiiliksen joka on poikkeuksetta toimivan ja hyvän pelin merkki. Jos peli on normaaliasetuksilla liian helppo niin ensimmäisestä osasta tuttu ranking-systeemi pitää kyllä huolen että ohjain ja muu lähi-irtaimisto on vaarassa saada lähempää tuttavuutta seinän kanssa.

Graafisesti Bayonetta 2 menee heittämällä julkaisualustansa parhaiden näköisten ja kuuloisten pelien joukkoon joka on aika paljon sanottu sillä laitteelta löytyy mm. Mario Kart 8:n ja Smash Brosin kaltaisia aistierotiikkaa tarjoavia tekeleitä. Ruudunpäivitys on sulavaa kuin Gilletten uusilla höylillä parranajo ja musiikkivalikoima on täynnä pahemman luokan korvamatoja jotka tulevat varmasti tutuiksi hyräilyn kautta myös lähipiirille.

Bayonetta 2 tarjoaa pelaajalleen erittäin hienon pelikokemuksen ja erikoisversion hommanneet saavat jopa entistä enemmän kun esteettisesti paranneltu ykkösosa tulee paketin mukana pienehkön Nintendo-aiheisen fanservicen myötä. Peli itsessään voi karkottaa joitain aihepiiriä karsastavia mutta vaikka aihepiiri ei nappaisikaan, on sen rautainen pelikokemus jotain sellaista jota ei tältä konsolisukupolvelta vielä löydy. Kaikin puolin loistava peli joka antaa aiheen kovimmillekin Mario- ja Zelda-allergikolle ostaa Nintendon nykysukupolven konsoli.

Sanoivat puristit mitä tahansa näiden kahden pelin eroavaisuuksista, ovat ne pohjimmiltaan samat pelit joten pidetään ne samassa yksikössä myös joulukalenterissa. Jos joku on elänyt pommisuojassa säilykepurkkien keskellä viimeiset 15 vuotta, kerrottakoon että Smash Bros-sarja on Nintendon (ja nykyisin myös muiden japsifirmojen) hahmojen tähdittämä mätkintäpeli, jossa tarkoituksena on mäiskiä viholliset ulos areenalta sen sijaan että imettäisiin vain energiamittaria tyhjäksi. Mäiskinnässä apuna on valinnaiset aseet ja pelihistoriaa ammentavista tasoista löytyvät vaarat. Smash Bros-pelejä on ilmestynyt vuosien varrella vasta kolme laadukasta kappaletta joten neljännellä osalla on pienoiset paineet menestyä. Pelaajien onneksi, se tekee kaiken niin kuin hyvän videopelin kuuluukin.

Smash Bros-sarjan uutukainen ei yritäkään keksiä menestystä niittänyttä pyörää uudelleen, vaan se luottaa päivitykseen ja pieniin lisäyksiin. Molemmissa pelin versioissa nähdään muutama uusi pelimuoto, hahmokaartiin on tuotu uusia taistelijoita ja peleistä löytyvät tasot on tietysti päivitetty ja lisääkin on listaan tuotu. Kaikkea on siis enemmän viime osaan verrattuna joten jatko-osan tärkein velvollisuus on siltä osin täytetty. Hahmokaarti on erittäin tasapainoinen ja joukkoon tuodut uudet taistelijat ovat erittäin onnistuneita lisäyksiä. Punch Out-peleistä tuttu Little Mac on kerännyt hieman negaatioita pelaajien keskuudessa mutta oikeasti hahmo ei ole niin ylivoimainen mitä netti-itkijöiden jutut antavat olettaa. Muista uusista hahmoista ehdottomasti onnistuneimpien joukkoon nousevat Animal Crossing-sarjan päähahmo Villager sekä Kid Icarus-sarjasta tuttu jumalatar Palutena. Myös uudet kentät ovat täynnä loistokkaita valintoja joista etenkin 3DS-version retroulkoasuun nojaavat kentät ovat pelinostalgikolle kyyneleitä silmiin tuovia ilmestyksiä.

Pelisarjan isoin juttu on tietenkin moninpeli ja se toimii molemmissa versioissa lähes moitteetta. Samalta sohvalta (tai 3DS-versiossa, lähiverkon moninpelissä) pelatessa meno on graafisesti vakuuttavaa eikä ruudunpäivitys takkuile edes maksimipelaajamäärän sekoillessa ruudulla. Verkossa sitten asiat eivät olekaan niin ruusuisia ja molemmat pelin versioista kärsivät heikosta nettikoodista, jonka toimimattomuudessa ei ole liiemmin logiikkaa vaan vikaraportteja on lähes yhtä paljon kuin pelaajiakin. Isoin esille noussut ongelma on matereitten välinen moninpeli kun taas samalla mantereella asuvien ihmisten sekä kaverilistalaisten kesken homma on rullannut pehmeästi ja moitteetta. Iso särö pelissä jonka isoin juttu on nimenomaan se moninpeli.

Uusin Smash Bros-sarjan peli on kaikesta huolimatta mitä parhainta peliviihdettä. Se tarjoaa videopelinostalgikoille enemmän hyviä hetkiä kuin korttelillinen thai-hierontapaikkoja ja peliä pystyy pelaamaan tuosta noin vaan niin uudet tulokkaat kuin pelisarjan kovimmat konkaritkin. Valitettavasti nettipeli ei ole niin vakaa kuin kukaan meistä haluaisi mutta pelin hyvät puolet ovat sen verran paljon plussalla että tämä ei nouse lamaannuttavaksi ongelmaksi. Ehdottomasti yksi ilmestymisalustojensa parhaita pelejä.

Far Cry-pelisarja on malliesimerkki siitä miten epäonnistumisen jälkeen kannattaa kuunnella fanien mielipiteitä ja lähteä rakentamaan tulevaa saadun palautteen perusteella. Erittäin heikon kakkososan jälkeen sarja oli pitkään pimennossa ja sarjan tulevaisuus oli hetken aikaa jopa vaakalaudalla. Seikkailuräiskinnäksi tituleerattu sarja teki kuitenkin vuonna 2012 loisteliaan paluun parrasvaloihin erinomaisen Far Cry 3:n myötä. Kolmas osa palautti sarjaan sen eräänlaisen uutuudenviehätyksen ja genren peruskaavasta poikkeamisen josta ensimmäinen osa tuli aikoinaan tunnetuksi ja kun tähän yhdistettiin vielä mallikkaasti suoritettu kehitys, oli meillä käsissämme yksi vuoden 2012 parhaista videopeleistä. Ensemble-tyylisenä lisärinä ilmestynyt Blood Dragon ei vielä täyttänyt jatko-osan kriteerejä mutta nyt käsittelyssä oleva nelososa sen sijaan on jo ihan otsikonkin perusteella uusi osa pelisarjaan. Toistuuko kakkososan kohtalo?

Far Cry 4 jatkaa samalla mallilla kuin kolmososakin. Pelaaja saa jälleen vastaansa karismaattisen pöpipään sissiarmeijoineen aggressiivisen eläimistön tähdittämässä maastossa genrelle epäluonnollisen värikkäissä maisemissa. Kuulostaako tutulta? Sitä se onkin ja tämä seikka on Far Cry 4:n ainoa huono puoli. Se tuntuu enemmänkin Far Cry 3,5:ltä kuin Far Cry 4:ltä. Se kierrättää useita ideoita aiemmasta menestysosastaan ja kolmatta pelisarjan osaa pelanneet, eivät pääse enää pahemmin kokemaan samanlaisia leuantiputuksia. Tämä ei siltikään tarkoita sitä ettäkö peli olisi huono, ei suinkaan. Pelillisesti Far Cry 4 on yhä sitä samaa laadullista kamaa mitä aiempikin osa ja se lisää pieniä nyansseja sinne sun tänne antaen pelin nimessä olevalle numerolle edes jonkinlaisen syyn olemassaoloon. Parhaat uudistukset ovat pelin uusi eläimistö ja ympäristö joka on kaikessa vuoristomaisessa jylhyydessään huomattavasti aiemman osan tropiikkia näyttävämpi ja totta kai perushärmäläiseen talvimasennusmentaliteettiin paremmin istuva. Myös pelissä käytettävä liitopuku (joka siis on täysi rip-off NSMBU:n liito-oravapuvusta) toimii huomattavasti paremmin pelikäytössä kuin lähinnä Pilotwingsin mieleen tuonut riippuliidin joka on ollut pelisarjan maskottikulkuväline.

Far Cry 4 onnistuu jälleen siinä missä edeltäjänsäkin. Samalla kun se on raikasta vaihtelua jo vuosia sitten muutosta kaivanneeseen genreen, se onnistuu myös olemaan laadukas tekele ja yksi ilmestymisvuotensa parhaita pelejä. Pelinä se ei välttämättä tarjoa niin paljoa uutta sarjan veteraaneille kuin toivoisi mutta jos et ole ikinä ennen Far Cry-pelejä pelannut, olet pelin hankkiessasi todellisen seikkailun saava… ja hemmetin hyvän pelinkin siinä sivussa.

Kun Retro Studios pari vuotta sitten ilmoitti työskentelevänsä uuden projektin parissa vielä tuolloin hämärän peitossa olevalla Nintendon tulevalla konsolilla, moni pelaaja hieroi käsiään yhteen. Texasilaisen 1st party-pelitalon kädenjälki oli ollut sangen vakuuttavaa Metroid Prime-trilogian ja Nintendon hovigorillan takaisin parrasvaloihin tuoneen Donkey Kong Country Returnsin kanssa joten pelaavalla maailmalla oli syytä hypeen. Pettymys oli kuitenkin vahvasti läsnä kun vuoden 2013 E3-messuilla kävi ilmi että tämä salassa pidetty uutuusprojekti olisikin ”vain” jatko-osa Donkey Kongin Wii-/3DS-comebackpelille.

Ensimmäisien esiteltyjen materiaalien perusteella aniharva osasi olla innoissaan sillä meno näytti ehkä hieman liikaakin siltä samalta jota oltiin jo loisteliaassa Returnsissa nähty mutta syyt pettymykseen olivat sangen oudot sillä Donkey Kong Country Returns oli ja on mitä loistavin peli joten jatko-osa paremmalla raudalla ei voisi olla mitään muuta kuin parempi juttu vai..?

Tämä oli toden totta asian laita kun peli viimein ilmestyi. Lisänimen Tropical Freeze jo entuudestaan pitkän nimensä perään saanut apinaseikkailu osoittautui mitä parhaimmaksi peliksi niin genressään kuin ihan yleismaailmallisestikin ajateltuna. Todellisen jatko-osan lailla peli tarjosi kaikkea isommin ja enemmän ja niin arvostelijat kuin pelaajatkin ympäri maailmaa arvostivat Retron uuden onnistumisen hyvinkin korkealle arvoasteikossaan.

Donkey Kong Country: Tropical Freeze (kokeilepa sanoa kolmesti peräkkäin nousuhumalassa ja peruna suussa?) oli pelillisesti samaa loistotasoloikkaa kuin sarjan SNES-osat ja viimeisimpänä Wiillä ja 3DS:llä nähty loistelias comeback. Solmiota käyttävä kädellinen loikkii kaksiulotteisesti läpi värikkäiden, vaihtelevien ja ennen kaikkea raikkaan haastavien tasojen läpi apunaan niin sukulaisapina Diddy, kuin tähän osaan klaanin jäsenistöstä mukaan raahatut Dixie- ja Cranky Kong. Jokainen apuapina (South Park-referenssi) omaa erilaiset kyvyt jotka auttavat etenemään pelissä. Diddyn rakettireppu antaa hyppyihin pientä epäonnistumisen varaa kun taas Dixien vinhat tukanheilutukset antavat loikkiin pienen lisäbuustin jolla yltää korkeampiin paikkoihin joihin ei normihypyillä pääse. Isoimman avun peliin antaa kuitenkin gorillasuvun patriarkka Cranky Kong joka Duck Tales-pelistä pöllityllä keppihypyllään auttaa pelaajaa nirhaamaan vastaan tulevia vihollisia ja pomppimaan laakista tappavien piikkien päällä vailla huolta. Jokaista sukulaisapinaa pystyy ohjastamaan omia polkujaan toinen ihmispelaaja joten co-op-henki on tässä loistopelissä myös vahvana plussana mukana. Muihin plussiin voidaan laskea pelin upea graafinen ulkoasu, aiemmin mainittu piristävän tiukka haastavuus sekä vanhan Rare-hovisäveltäjä David Wisen paluu sävellystöihin.

DKCTR on loistava lisä WiiU:n mainioon yksinoikeusvalikoimaan. Se on videopelaamista perinteisimmillään loisteliaan audiovisuaalisen tarjonnan tahdittaessa loikintaa. Pelin vaikeustaso voi pelottaa nykypelien pullamössöön tottuneita pelaajia pois pelin ääreltä mutta haastavaa ja/tai laadukasta pelattavaa kaipaavien kannattaa ehdottomasti pelata Donkey Kongin hyisiä seikkailuja.

Sonyn yksinoikeussarja inFamous, on aina ollut vähän kummallisessa maineessa. Sarjan kaksi PS3-peliä lisäreineen ovat mitä suurimmalla ammattitaidolla tehtyjä videopelejä ja niissä ei ole mitään kummempia vikoja ja arvostelutkin ovat olleet pääosin erinomaisia. Silti pelisarjaa pidetään hyvin vähässä arvossa pelaajien keskuudessa joka on eriskummallista ottaen huomioon kuinka vähän todella laadukkaita pelejä nykypäivänä ilmestyy. Sarjan järjestyksessään kolmas peli, lisänimeltään Second Son ja ilman järjestysnumeroa, oli yksi ensimmäisistä PS4:lle ilmoitetuista peleistä ja se jatkaa tutulla inFamous-linjalla niin pelillisesti kuin alussa mainittujen seikkojenkin kohdalla. Erittäin hyvä peli joka ei kuitenkaan saa rakkautta pelaavalta ihmiskunnalta.

Uuden sukupolven inFamous soveltuu vallan mainiosti sarjaan tutustumattomillekin tahoille sillä sen juoni on itsenäinen eikä viittauksia aiempiin osiin pahemmin ole. Tarina on jälleen tuttu kertomus supervoimia itselleen saavasta miehenalusta joka pakenee pahaa yritystä joka ei näistä supervoimista ja niiden käyttäjistä pahemmin perusta, ainakaan näiden ollessa vapaalla jalalla. Peli tarjoaa tuttuun inFamous-tyyliin lukuisia erilaisia supervoimia joita pelaaja pelin myötä unlockailee käyttöönsä. Myös sarjan tavaramerkiksi muodostunut hyvien ja pahojen valintojen välillä tasapainottelu on jälleen mukana ja sen vaikutukset itse pääpeliin, ovat yhtä marginaalisia kuin aiemminkin. Avoin maailma perustuu tällä kertaa Seattleen ja pelialue on aiempiin sarjan peleihin verrattuna erittäin massiivinen ja uuden raudan mahdollistamana totta kai paljon yksityiskohtaisempi. Kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet on mallinnettu komeasti (Space Needlen huipulla öisen kaupungin tähyileminen on aika säväyttävä hetki) ja jopa katusoittajat ovat totta kai virittäneet kitaransa grunge-soundeille.

Pelattavuudeltaan inFamous on lähinnä last-gen-peli mutta graafisella puolella mennään nykysukupolven parhaimmiston joukossa. Etenkin pelin keskivaiheilla kun valtaosa pelistä tapahtuu yöllä ja pelaajalla on hallussaan visuaalisesti erittäin näyttävä superkyky, saa pelaaja nostella leukaansa lattiasta ja PS4:n Share-toiminnolle tulee satavarmasti käyttöä.

Uusin inFamous on mitä parhain peli jos haluaa tutustua eroihin last-genin ja nykygenin graafisissa ulkoasukysymyksissä. Se on samalla myös ehdotonta eliittiä PS4:n rutikuivassa yksinoikeusvalikoimassa joten jokaisen konsolin omistavan pitäisi tämä peli valikoimiinsa hankkia ja onhan se myös helvetin laadukas peli joten miksi ei harkita vaikka konsolin ostoa tämän pelin myötä?

Respawn Entertainment on entisten Infinity Ward-miesten, Jason Westin ja Vince Zampellan, studio jonka miehet perustivat dramaattisten vaiheiden jälkeen kun ovet Activisionin toimistolla olivat ensin paukkuneet. Miesten aivoituksista ja osaavasta tekijätiimistä alkunsa sai aikoinaan eräs kaikkien aikojen merkityksellisimmistä videopeleistä, Call of Duty: Modern Warfare joten ei ihmekään että miesten uusinta vapailla käsillä valmisteltua tuotosta ollaan odotettu kuin Jeesuksen uutta tulemista (jouluteemainen sananlasku by the way) konsanaan. Titanfall ei ole ehkä aivan se messiaspeli jota pelaava kansa odotti mutta se on silti toimiva moninpeliräiskyttely.

Titanfall on siis muodin mukaisesti moninpeliin nojaava FPS-räiskintä jonka isoin myyntivaltti on perinteisiä ADHD-räiskinnän kaavoja rikkovat jättimäiset mechat (eli pelin omin termein, titaanit) jotka ovat myös pelaajien ohjattavissa kesken hektisimpien lyijybileiden. Isoin ero muihin saman genren tuotoksiin on sangen vähäiseltä kuulostava pelaajamäärä, joka pääsee maksimissaan 6vs6-matseihin. Ottaen huomioon pelin tasojen koon ja kenttiin ripoitellut tekoälyvastustajat, on määrä aivan passeli eikä sen pienen koon kannata antaa hämätä. Oman hahmonsa kykyjä voi CoD-tyyliin vaihdella aina nopeusavuista hetkelliseen näkymättömyyteen ja myös pelin vetonauloilla on eroavaisuuksia keskenään kestävyydessä, tulivoimassa ja nopeudessa. Titanfallin ihmissotilaat eivät myöskään edusta kilpailijapelien paskanjäykkää linjaa vaan seinillä juoksentelu ja tuplahypyt ovat pelin taistojen tuoksinnassa aivan arkinen näky. Titanfall tuokin juuri sopivan verran vaihtelua jotta se ei karkoita pahimpia FPS-puristeja luotaan mutta ei myöskään takerru kaavoihinsa.

Titanfall on kaikkea muuta kuin useassa paikassa kuultu ”Call of Duty” mechoilla. Sen ketterämmät hahmomallit vievät sen kauas pois luojiensa läpimurtosarjasta ja yksinään mechoihin ja niiden käyttöön nojaavat moninpelimoodit ovat yksinään tarpeeksi suuria eroja Activisonin miljardisarjaan. Se on passeli peli hyvää ensimmäisen persoonan moninpeliräiskintää halajaville mutta valitettavasti se on myös pelkästään sitä joka saattaa jättää sisällön vähäiseksi sitä halajaville. Silti… mechoja jumalauta!!!

Jalkapallo, tuo urheilulajeista kaunein. Kuningaslaji on maailman pelatuin ja harrastetuin urheilulaji ja se on täynnä tarinoita, romantiikkaa ja legendoja, jotka ovat kulkeutuneet sukupolvelta toiselle, kannalta toiselle kannattajalle, henkilöltä toiselle… ja vielä ei päästy puhumaan edes Ultimate Teamin virtuaalikorttipakkojen avaamisista! FIFA-sarja jo muutaman vuoden paistatellut virtuaalifutiksen kärjessä. Konamin sorruttua omaan näppäryyteensä viime konsolisukupolven aikana, nousi EA:n klassikkosarja omin neuvoin ohi lajipuristien palvomasta PES-sarjasta ja vaikka huipulla on tuullut, on FIFA-pelisarja säilyttänyt vuosittain laatunsa, tuoden aina lisää pieniä parannuksia jo valmiiksi sangen pätevään kaavaan. Kuten oikeassakin urheilussa, on uusi kausi aina arvaamaton ja kun Konami on taas tänä vuonna kirittämässä entistä tiukemmin, miten käy kuningaslajin kuninkaan?

FIFA 15, on ensimmäinen varta vasten uuden sukupolven konsoleille työstetty sarjan peli ja tämä näkyy ennen kaikkea graafisessa ulkoasussa, jota on vedetty pykälän verran kohti sitä kuuluisaa yhtätoista. Pelaajamallit eivät vieläkään pääse japanilaiskilpailijan vastaaviin mutta pelin yleisilme stadioneiden, säätilojen, äänien sekä yhä enemmän kohti televisiolähetystä siirtyvä presentaatiotyyli ovat asioita jotka porautuvat heti pelaajan silmään ja nämä ovatkin aika lailla ainoita asioita jotka tuovat peliin sen kaivatun next-gen-fiiliksen. Pelillisesti peli on yhä sitä tuttua FIFA-laatua josta olemme viime vuosina päässeet nauttimaan. Pallon ja pelaajien välinen fysiikka ja liike on hitusen eläväisempää kuin viime vuoden versiossa ja parissa viime FIFA:ssa rasittamaan päässyt one touch-tekniikka on pyritty muuttamaan hivenen realistisemmaksi eikä näin ollen sumusaarten ylipainoinen divarijyrä kykene Fabregasmaisiin ykköskosketuksiin pallon kanssa.

Tämän vuoden inkarnaatio sisältää samat tutut pelimuodot kuin aiemmatkin inkarnaatiot. Verkossa pääsee yhä mittelemään taitojaan kausiluontoisesti ja ragequittaajat saavat yhä rangaistuksensa virtuaalipisteiden menetyksen muodossa jos/kun konsoli sammuu viimeisellä peliminuutilla kun ollessasi 6-0-johdossa. Nettikoodi on sulavaa vaikka matsihaussa on ajoittaisia viiveitä.

Suursuosittu Ultimate Team-pelimuoto on jälleen mukana ja kaikille keräilyvimmaisille on luvassa hekumalliset (tai ankeat, riippuu ihan siitä paljonko rahaa on pankkitilillä) ajat sillä pelaajakorttien kerääminen on, jos mahdollista, jopa viime vuosien versioita koukuttavampaa puuhaa. Rahalla toki jälleen kerran saa ja sillä samalla tutulla hevosella pääsee mutta se on pelin henki tänä päivänä oikeassakin futiksessa joten eräänlaista realismia tämäkin seikka on.

FIFA 15 tarjoaa tänäkin vuonna rautaista virtuaalipalloilua joka miellyttää jokaista sitä pelaavaa. Se on säätömahdollisuuksineen passelia kamaa noviiseille ja rautaisille FIFA-superpelaajille se on yhä sitä samaa tuttua vihreän virtuaaliveran shakkia kuin sarjan osat vuodesta 2010 eteenpäin ovat olleet. Next-geniys on vahvasti läsnä pelin audivisuaalisessa ilmeessä joten myös uusille konsoleille futispeliään odottaneet saavat silmilleen iloa ja lämpöä. Sarjan kehityksen kanssa ollaan kuitenkin niillä rajoilla että pitäisi jälleen ottaa sellainen hieman isompi askel joka pitäisi homman freesinä ja tuoreena mutta sen aika olkoot vaikka ensi vuonna. Nyt voimme sitä ennen kaikki nauttia markkinoiden parhaasta futispelistä.

Latauspelit, tuo nykypäivän heinäpelto josta on joka päivä vaikeampi sitä kultahippua löytää. Kun vielä viitisen vuotta sitten Braidien ja Lost Windsien aikana pystyit olemaan 99,99% varma että kun peli julkaistiin pienen julkaisijan toimesta ainoastaan ladattavana pelinä ja normaalia pienempään hintaan, oli se laadukasta tavaraa kaikin puolin. Kaukana ovat nuo päivät kun tarjontaa alkaa olemaan liiaksi asti ja jyvien erottelu akanoista ei olekaan enää niin helppoa. Myös menneisyydestä tuttuja nimikkeitä on vuosien saatossa näihin latauspalveluihin tippunut tasaiseen tahtiin ja trendin mukaisesti vaihtelevalla menestyksellä totta kai. Jokaisen Duck Talesin tai Bionic Commando: Rearmedin kohdalla kannattaa muistaa että kolikon kääntöpuolella väijyy sellaisiakin turhakkeita kuin Turtles In Time – ReShelled tai Blaster Master Overdrive. Tänä vuonna myös nähtiin useita vanhojen nimikkeiden uudelleenlämmittelyjä ja näistä Strider lukeutuu ehdottomasti parhaiden joukkoon.

Uuden sukupolven Killer Instinct-pelistä tutun Double Helixin julkaisema Strider on todella suurella rakkaudella tehty latauspeli. Pelissä näkyy joka puolella tekijätiimin innostus ja kiinnostus alkuperäistä lähdemateriaalia kohtaan ja jos jokainen maailman latauspeli tehtäisiin samanlaisella panostuksella, olisi maailma huomattavasti parempi paikka elää pelaajan näkökulmasta katsoen.

Strider kertoo tuttua tarinaa kyborgininja Strider Hiryusta, joka saa työnantajaltaan toimeksiannon uudesta salamurhatehtävästä. Tuttuun tapaan, tämäkin salamurhatehtävä on aika kaukana erään pelimaailmasta tutun kaljupäisen salamurhaajan eleganssista ja hiljaisuudesta sillä Strider tarjoaa pelaajan verkkokalvoille sen tason räjähdystä ja neonvälkettä että pelaajan pitää aina välillä keskeyttää peli tarkistaakseen että nyt pelataan ”vain” latauspeliä eikä mitään miljoonabudjetilla operoivaa megajulkaisua.

Pelillisesti Strider on sekoitus toista latausklassikkoa, Shadow Complexia, metroidvaniaa ja kaksiulotteisia Ninja Gaiden-pelejä. Vaikka pelin toimintaosuudet ovatkin hektisiä ja täynnä räimettä, kannustaa peli myös pieneen tutkimusmatkailuun parempien esineiden ja kykyjen toivossa. Aivan täysin pakollisia nämä kaikki etsittävät upgradet eivät suinkaan ole mutta niiden etsiminen ja löytäminen helpottaa pelaajan etenemistä huomattavasti. Nostalgikkoja varmasti kutittelee myös useat hienovaraiset viittaukset tämän jo yli 25 vuotta vanhan pelisarjan vaiherikkaaseen historiaan.

Strider on malliesimerkki siitä millaisia jokaisen latauspelin tulisi olla laatukriteereiltään. Se on itsenäisenä pelinään erittäin hyvä, vaikkakin hieman lyhyt, ja jos sarja on entuudestaan tuttu ja siitä on tähän asti pitänyt, on tämä uusin versio ehdoton pakkohankinta. Ei vain hyvien latauspelien ystäville, mutta myös hyvien videopelien ystäville suositeltavaksi.