Jouluyö… juhlayö… jouluyö… uniin… tai jotain siihen suuntaan. NiGHTS Into Dreams on Sega Saturnin yksi ikimuistoisimpia pelejä ja se on fanien kesken lämmöllä muisteltu kulttiklassikko. Aikansa näyttävimpiin peleihin lukeutunut tekele, oli Sonic Teamin ja etenkin sen johtajan, Yuji Nakan, yritys luoda Sonicin rinnalle Segalle suuren yleisön pitämä maskottihahmo. Ihan siilin saatikka putkimiehen urotekoihin ei androgyyni NiGHTS-hahmo yltänyt mutta se ei vie mitään pois pelin legacysta joka on kantanut tähän päivään asti. Peliin liittyy myös monenmoista mielenkiintoista taustatarinaa joista ikimuistoisin on varmasti Steven Spielbergiin liittyvä stoori. Ohjaajasuuruus oli vieraillut Segan toimistolla ja päätynyt olemaan ensimmäinen henkilö tuotantotiimin ulkopuolelta joka ikinä peliä pääsisi kokeilemaan. Mies laitettiin pelaamaan peliä varta vasten pelin julkaisua silmällä pitäen tehdyllä ohjaimella (ensimmäinen analogiohjain konsoleilla) joka myöhemmin nimettiin leikkisästi ”Spielberg controlleriksi”. Tarinoita riittäisi vielä huomiselle asti mutta tämän joulukalenterin luukun tehtävä on kertoa pelistä nimeltä Christmas NiGHTS Into Dreams. Peli oli siis periaatteessa NiGHTS mutta kahdella jouluaiheisella lisälevelillä ja peliä sai vain muutamien Segan 1st party-nimikkeiden kanssa bundlattuna, japseissa Saturnin jouluksi markkinoille tulleen konsolibundlen kanssa tai parin pelilehden kylkiäisenä.

Screenshotit eivät tosiaan tee oikeutta NiGHTS:lle joka on ehdottomasti koettava liikkeessä jotta sen suuruus ja suosio selittyy. Peli on idealtaan erittäin simppeli rinkuloiden läpi lentelyä pullollaan oleva peli mutta sulavuus ja art style ovat ne seikat mitkä ovat luoneet pelin vuosikymmeniä kestäneen legacyn. Jouluversio pelistä ei eroa graafisesti emopelistä mitenkään ja joululevelit tuovat peliin hieman lisää väriloistoa, jouluisasti svengaavan soundtrackin myötä. Nykypäivänä mehustellaan Journeyn, Stanley Parablen ja muutaman muun ns. taidepelin nimillä ja NiGHTS oli tosiaan oman aikansa videopelitaidepläjäys.

Pääpelin soundtrack on loistava ja jouluversio tuo mukaan klassikkolistaan erinomaisen mahtipontisen sovituksen meille kaikille tutusta joululaulusta. Maalista mennään hivenen ohi koska pelin normaalisti eteerinen ja ambienssimainen soundtrack eroaa radikaalisti tästä jouluisasta humpasta mutta c’mon, se on joululaulu jouluisassa pelissä… ja vieläpä yhdessä aikamme kauneimmista peleistä.

PBC:n joulukalenteri on tullut tämän vuoden osalta päätökseensä. Jos jaksoit lukea kaikki luukut niin suosittelemme hankkimaan ammattiapua ja nopeasti. Kiitos kaikille lukijoille ja muistakaa viettää oikein rauhallinen joulu ja varovainen uusi vuosi. PBC palaa ääniaalloille (valitettavasti myös Tootsi) taas ensi vuoden puolella joten siihen asti voit olla rauhassa…

Nuorimmat PBC:n joulukalenterin lukijat, olkaa hyvät ja ottakaa tuoli alle sillä nyt tulee juttua joka saattaa kuulostaa oudolta. 90-luvun kovin ja isoin juttu olivat ninjat jotka olivat mutantteja (kilipkonnan ja ihmisen sekoitus) ja kaiken lisäksi vieläpä teini-ikäisiä. I know right, huikeaa tavaraa mutta täysin faktapohjaista. Tuttavallisemmin nimellä Turtles tunnettu tuotemerkki oli aivan kaikkialla. Elokuvat, pelit, sarjikset (tuotenimikkeen alkuperäislähde), lelut, verhot, pastatuotteet, hupparit, rintaliivit… aivan kaikkialla. Sittemmin sarjan suosio on hiipunut ja meno on nykyään enää lähinnä nostalgiaan nojaavaa mutta silti sitä ysärin lapset höristävät korviaan joka kerta kun brändin tiimoilta jotain tehdään… siitäkin huolimatta vaikka kyseessä olisi Michael Bayn tuottama elokuva aiheen tiimoilta. Pelien saralla ”turttelit” elivät 80- ja 90-luvun taitteessa kultakauttaan. SNES:n Turtles In Time on ajaton klassikko ja konsoleille julkaistu ensimmäinen Turtles-peli nauttii myös jonkinlaista kulttisuosiota lähinnä infernaalisen epäreilusta vaikeustasostaan johtuen. Toinen konsoleille, tarkemmin sanoen NES:lle, julkaistu Turtles-peli oli kotikonsolikäännös 80-luvun lopulla kolikkopelinä julkaistusta Turtles-pelistä. Graafisesti peliä jouduttiin karsimaan aika lailla johtuen NES:n vajavaisesta teknologiasta ja mm. suurta glooriaa nauttinut neljän pelaajan moninpeli jouduttiin pilkkomaan ”vain” kahden pelaajan co-opiksi. Tough luck mutta Konami paikkaili hieman tilannetta laittamalla peliin kaksi kenttää joita ei arcadekabinetilla päästy pelaamaan. Toinen näistä kentistä oli talviaiheinen.

Neljäs kenttä NES:n kakkoskilpparipelistä, on siis tosiaan talviaiheinen joka on sinänsä outoa koska peli sijoittuu aiempien (ja tulevien) levelien perusteella selkeästi New Yorkin kesäisiin päiviin. Kyseinen sääilmiö selitetäänkin ovelasti pahisten juonella tuoda ikitalvi New Yorkiin mekaanisella pallolla joka pystyy säätelemään säätiloja (hehheh… säätelemään säätiloja, get it?). Kenttä on lunta tulvillaan mutta talvisää ei tosiaan ole raikas. Harmaa yleisilme ei kovin jouluista tunnelmaa luo mutta onneksi lumiukoiksi naamioidut viholliset saavat hieman joulun tunnelmaa aikaan. Silloin kun eivät siis ammu pelaajaa hakeutuvilla ohjuksilla. Pelaajan pitää myös olla varuillaan tuon tuosta ohi ylinopeutta ajavien aurausajoneuvojen varalta. Kaikin puolin kenttä on komeaa katseltavaa matolaatikon standardilasein läpi katsottuna ja kuten kaikissa onnellisissa lopuissa, (SPOILERS!!!!!!) myös tämän kentän lopussa kevät koittaa taas (SPOILERS!!!!!).

Neloskentän musiikki on todellista audio-orgasmia alusta loppuun ja tämä oli yleinen linja kasibittisten aikakaudella Konamilla ja muutamalla muulla tekijätiimillä (etunenässä Capcom ja Sunsoft). Uhkaavan backbeatin päällä soi näppärän tehokas melodia joka saa aikaan samanlaista adrenaliinia kuin pelin muissakin kentissä kuultavat musiikkikappaleet. Tällaisen tykityksen tahdissa kelpaa jaella hyppypotkuja ja iskuja pahisten nassuun. Biisi on sinänsä myös poikkeus pelin omassa biisikatalogissa sillä se ei sisällä minkäänlaista Turtles-tunnarin käyttöä kuten pelin jokainen muu leveli.

Huomenna sitten aukeaakin jouluaaton kunniaksi PBC:n joulukalenterin vihoviimeinen luukku ja mikä onkaan parempi tapa juhlistaa tätä suurta hetkeä kuin ottaa käsittelyyn kaikkien aikojen joulupeli. Kyseessä ei ole GTA Vice City jos joku ehti sitä jo veikkaamaan…

Super Mario 64 oli kaikin puolin käänteentekevä peli niin tasoloikkagenressä, kuin videopelien saralla ylipäätäänkin. Ilman Super Mario 64:n innovaatioita, voisivat pelit olla nykypäivänä sangen erilaisia ja peli onkin paikkansa ansainnut pelihistoriassa. Se ei kuitenkaan ole julkaisualustansa paras 3D-tasoloikka. Raren kultasormista pelaajien iloksi aikoinaan saapunut Banjo-Kazooie (jatko-osineen) mielletään usein N64:n parhaaksi tasoloikkapeliksi ja perusteet moiselle ylistykselle ovat kyllä täysin aiheelliset sekä validit. Peli jalostaa Super Mario 64:n ideat vielä paremmiksi, tuoden mukaan hieman omaa laadukasta tatsiaan tarjoten näin ollen kokonaispakettina toimivamman ja yhtenäisemmän pelikokemuksen jonka pariin uusiojulkaisujen (XBLA-julkaisut sekä Rare Replay-pelikokoelma) myötä luojan kiitos yhä useampi pelaaja on vuosien aikana päässyt. Ketään ei varmasti yllätä tosiseikka että peli kaikkien tasoloikkapelien kirjoittamattomien sääntöjen valossa, sisältää myös lumi-/jääaiheisen kentän. Freezeezy Peak on paikan nimi ja se antaa kerrassaan mahtavat mittapuitteet huippuluokan tasoloikinnalle.

Freezeezy Peak on siis Banjo-Kazooien järjestyksessään viides leveli ja se tarjoaa kaikkea lumiaiheista alkaen hyisistä vesistöistä, jatkuen aina mursujen kautta joulukuusiin asti. Kaikkea kaikille siis. Yksi kentän keskeisistä hahmoista on jääkarhu Boggy, jonka kanssa pelaaja käy läpi parikin alamäkiajelua. Pientä Mario 64-vibaa tuo myös kentästä löytyvä ylisuuri lumiukko. Kenttä on etenkin Microsoftin konsoleille julkaistuissa uusioversioissa erittäinkin sokeripitoista silmäkarkkia ja vaikka se näyttää söpöltä kuin vastasyntynyt porsas, tarjoaa Freezeezy Peak pari oikeinkin kinkkistä tehtävää jotka panevat kokeneimmankin tasoloikkijan otsasuonet pamppailemaan.

Rare oli kulta-aikoinaan (SNES- ja N64-ajat) pelitalo jonka jokainen peli oli tarkkaan hiottu kokonaisuus vailla isompia vikoja. Jokainen osa-alue oli laatua pullollaan ja tämä koski myös pelin ääniraitoja. Banjo-Kazooien parissa ei työskennellyt firman tunnetuin nuottivelho David Wise, vaan se toiseksi suurinta glooriaa osakseen nauttiva janari eli Grant Kirkhope. Kirkhopen tunnusomaiset merkit (komedialliset ja vanhoja piirrettyjä muistuttavat rallattelut) kuuluvat myös Freezeezy Peakin tunnuskappaleessa joka on samaan aikaan perinteinen tasoloikkapelin kappale ja samaan aikaan myös erittäin paljon lumileveliä muistuttava. Laatutyötä kuten Kirkhopelta odottaa saattaa.

Huomenna avataankin sitten PBC: toiseksi viimeinen luukku ja luukun takaa paljastuu 90-luvun suosituimmat ninjat.

Ice Cap Zone (Sonic The Hedgehog 3)

Moni PBC:n joulukalenteria lukenut (ne kaikki neljä henkilöä siis) ovat varmasti arvanneet jo ekasta luukusta asti että tämä oli tulossa. Kun joulukalenterin idea on fiilistellä pelien lumisia/jäisiä kenttiä yhdistettynä hyvään soundtrackiin, saa olla aika tavallisen kujalla jos ei tämä klassikko tule ensimmäisten joukossa mieleen. Kolmannen Sonic-pelin Ice Cap Zone on yksi 2D-tasoloikkapelien lumikenttien kulmakivistä ja se sisältää kaikki oleelliset elementit mitä hyvään lumiaiheiseen kenttään kuuluu. Pelin muista kentistä eroavaa pelattavuutta, uskomattoman kovan musiikkiraidan, nousevan haastekäyrän ja sokerina pohjalla, mahdollisimman vähän ice physics-pelleilyä. Hienoa duunia Sega! Moni pelaaja onkin jälkikäteen harmitellut että Ice Cap Zone ei ollut missään muotoa mukana Sonicin huippuvuosia läpikäyneessä, viimeisessä hyvässä Sonic-pelissä, Sonic Generationsissa jossa siis usea takavuosien klassinen Sonic-pelin kenttä sai kasvojenkohotuksen. Onneksi voidaan kuitenkin fiilistellä alkuperäisen klassikon kanssa ja samalla muistella aikaa jolloin Sonic ei ollut pelimaailmassa yleinen vitsi.

Ysärin henki on vahvasti läsnä Ice Cap Zonessa ja se ilmenee ensimmäisestä sadasosasekunnista lähtien kun europoppipoljennolla tahtia tamppaava musiikkikappale pamahtaa ilmoille ja Sonic kaikessa 90-luvun extreme-buumissa syöksyy paikalle lumilaudan päällä. Vauhti on Sonic-pelien suola ja tämä kohta levelistä on malliesimerkki siitä miten hyvin toteutettu vauhdikkuus välitetään pelaajalle. Lauta jää kentän myöhemmässä vaiheessa taakse ja se perinteisempi tasoloikka voi alkaa. Tasoloikkasegmenteissäkään ei ole valittamisen aihetta sillä 90-luvun 2D-Sonic-pelit olivat taidokkaasti toteutettuja tasoloikintoja jotka panivat tosissaan kampoihin Marion ylivallalle. Ice Cap Zone on audiovisuaalisesti myös laatukamaa. Lumisuus todella välittyy pelaajalle komeasti mallinetuilla kinoksilla ja viholliskaartikin edustaa sitä hieman pohjoisemman ilmaston faunaa, robottimuodossa tietenkin.

Ice Cap Zonen ikimuistoisin osuus on kuitenkin se musiikki. Popin kuningas Michael Jackson oli mukana pelin soundtrackilla ja vaikka kellään ei ole tarkkaa listaa tiedossa että mistä pelin biiseistä on tarkalleen kyse, voi Ice Cap Zonen loistavaa tunnusbiisiä kuunnellessa aistia että yksi aikamme suurimmista muusikoista on ollut läsnä. Helvetin kova kappale ja Ice Cap Zonea ei voisi ajatellakaan toimivaksi ilman sen toimivaa biittiä.

Karhut ovat normaalisti talvisin talviunilla mutta PBC:n joulukalenteri ei tästä välitä pätkääkään jonka seurauksena huomisen luukusta kaivetaan esiin lumisessa levelissä seikkaileva karhu lintukavereineen.

Glacier Coast (Wave Race 64)

Wave Race 64 on teemoiltaan enemmänkin kesän jokaisen pelaajan mieleen tuova. Pirtsakka soundtrack, värikylläinen presentaatio ja totta kai vesiskootterilla päristely, ovat asioita jotka jokainen meistä assosioi enemmänkin kesään. Wave Race 64 sisältää kuitenkin myös lumi-/jääaiheisen radan joten paikka joulukalenterissa on taattu. Wave Race 64 oli N64:n ensimmäisen aallon… … tuo oli tahatonta… peli joka jäi mainstream-suosiossa maailmaa järisyttäneen Super Mario 64:n jalkoihin mutta tietäjät tietää että kyseessä on yksi aikamme kovimmista ajopeleistä. Vesiskootteriajelu ei ole ihan sieltä yleisimmästä päästä ajopelien alagenrekirjossa ja lajin mallintaminen vähintäänkin siedettävään ja ennen kaikkea pelattavaan muotoon on nykytekniikallakin haasteellista. Nintendo oli siis ottamassa isoa riskiä armon vuonna 1996 uudella N64-konsolillaan. Lopputulos on kuitenkin loistava. Eipä tule mieleen kovinkaan monta peliä näin lähes 20 vuotta Wave Race 64:n julkaisunkaan jälkeen, jossa vesi ja sen massa sekä liike, olisi saatu luotua videopeliin yhtä mallikkaasti kuin ”veivarissa”. Olisi riittänyt yksinään että Nintendo suorituu mainituista laatuaspekteista kunnialla mutta kun peli itsessäänkin on täyttä timanttia. Peli on yksi aniharvoista ajopeleistä ajopelien historiassa jossa kuminauhaefekti loistaa poissaolollaan ja ratojen design on erittäin hyvällä mallilla. Pelitiloja löytyy useita ja pelin voi huoletta pistää päälle tänäkin päivänä ja se toimii edelleen kuin rasvattu.

Wave Race 64:n jäätikkö tottelee nimeä Glacier Coast ja kuten nimestä voi enkkuosaajat päätellä, ajelu tapahtuu jäätiköllä. Kontrasti on melkoinen sillä rataa ennen pelaaja on mm. kruisaillut trooppisilla saarilla, sumuisissa suomaisemissa ja öisen kaupungin vesistöissä. Glacier Coast eroaa radikaalisti myös pelin aiemmista radoista ajotuntumansa vuoksi. Veden päällä ajelu on sitä totutun laadukasta Wave Race 64-ajeskelua mutta jäätiköllä valtaosa ajetaan nimenomaan jäätikön päällä. Jään päällä sladitellessa ei pahemmin vesiskootteri kääntyile joten oikea ajokulma jään päälle tultaessa on kaiken A ja O ja tämä on seikka joka tekee Glacier Coastista kutkuttavan haastavan kokemuksen. Pelin aaltomekaniikka ei hyisellä jäätiköllä luonnollisesti pääse ihan oikeuksiinsa mutta kapeat ajoväylät yhdistettynä noihin mainittuihin jääpintojen päällä liukumisiin antavat ihan tarpeeksi haastetta kokeneimmallekin virtuaalivesiskootterikuskille.

Wave Race 64:n soundtrack on myös muun pelin ohella täyttä kultaa. Ainoa pienehkö miinus on rasittavan ylipirteä selostajaääni jonka överiksi menevät fiilistelyt ja vartin jälkeen itseään toistavat fraasit saavat aikaan otsalohkon jomotusta. Harmi että selostusääniä ei saa musiikin lailla pois päältä pelin valikoista. Glacier Coastin soundtrack edustaa pelin pirtsakkaa yleisilmettä, tiputtaen ääniraidalta pari raitaa pois. Basso, rumpu ja melodia, siinä simppelit ainekset mukavaan pimpelipompelimelodiaan. Silmät kiinni kuunnellessa ei oikein välity jäätikön kylmyys mutta summa summarum, kiva biisi kuitenkin.

Huomenna PBC:n joulukalenteri laittaakin kehiin yhden klassisimmista lumi-/jääaiheisista kentistä, joka myös toimi eräänlaisena inspiksenä tämän joulukalenterin tekoon.

Cliffhanger (Call Of Duty: Modern Warfare 2)

Call Of Duty-pelisarja ei tule ihan ensimmäisenä mieleen kun ajatellaan videopelien lumiaiheisia kenttiä mutta niin vain tämä nykypäivän massiivisin pelisarja (vai pitääkö puhua mediailmiöstä?) ujuttaa itsensä jollain lailla PBC:n joulukalenterin luukkuun. Sanotaan Call Of Dutysta mitä tahansa, on kuitenkin karu fakta että pelisarja on aivan tolkuttoman laadukkaasti tehtyä räimettä ja etenkin yksinpelin tuotantoarvot hakevat alalla vertaistaan. Michael Bay-tyylistä räjähdyspornoa yhdistettynä jopa Hong Kong-tason överiyteen yltäviin toimintakohtauksiin ja jenkkipatriotismiin… huhhuh! Call Of Duty on kuin Scooter; kaikki sitä haukkuvat mutta niin moni sitä silti salaa pelaa ja nauttii kokemastaan. Sarjan suursuosioon ampuneen Modern Warfaren (järjestyksessään pelisarjan neljäs osa) jatko-osaa, Modern Warfare 2:ta, odotettiin aikoinaan kuin uutta messiasta saapuvaksi ja peli lunasti ilmestyessään rynnäkkökilpeä ja akimbo-shotguneja lukuun ottamatta kaikki sille asetetut odotukset. Yksinpelin tarina jatkoi ekan Modern Warfaren aikana alkanutta konfliktisaagaa ja pelaajaa heiteltii erinäisiä toimintakohtauksia ympäri planeettaa lukuisien eri hahmojen näkövinkkelistä koettuna. Pelin alkupuoliskolla päästään myös kokeilemaan pitkien kalsarien lämpöeristystä Cliffhanger-nimisessä tehtävässä. Yhtymäkohdat Rennyn 90-luvun hittileffaan ovat ainoastaan toiminnan määrä ja lumiset vuoristomaisemat. T-paidassa kolmenkympin pakkasissa koheltavaa Stallonea ei valitettavasti ole (sitä varten on omat lisenssipelinsä 90-luvulta).

”I’ll take one on the right, you’ll take the left”

Tuosta lauseesta moni pelaaja muistaa Cliffhanger-tehtävän jossa pelaajan ohjastama Roach suorittaa kahden miehen hakunakkia pelisarjan ikonisen päähahmo Soap MacTavishin kanssa. Homma alkaa jännillä, vaikkakin skriptatuilla, kiipeilyhetkillä ja sekä pienimuotoisella stealth-actionilla, pelaajan napsutellessa liiketunnistimen ja äänenvaimentimen vahvistamalla rynkyllä vihollisvartijoita ikuiseen lepoon. Pelaajalle annetaan mahdollisuus hiiviskellä tehtävän puolivälin tienoille asti mutta kuten jokainen itseään kunnioittava virtuaalisotilas tietää, stealth on nössöille ja räime on se kunnian tie voittoon. Lisäksi kun otetaan huomioon että Call Of Dutyn räiskintäosuudet eivät ole mistään vaikeimmasta päästä, voi pelaaja huoletta päästää sisäisen Rambonsa irti ja antaa palaa. Tehtävän puolivälissä päästäänkin sitten siihen kirjaimellisesti vauhdikkaimpaan osuuteen kun sankarikaksikkomme liukenee paikalta moottorikelkan kanssa. Jos joku on joskus pelannut 32-bittisillä konsoleilla Die Hard Trilogyn Die Harder-osiota, tietää tämä että moottorikelkkailuosiot peleissä eivät ikinä ole mistään siedettävimmästä päästä mutta Cliffhanger-tehtävä tekee asiat huomattavasti paremmin. Toiminta ei ole kameran hysteeristä heilumista ja paskoja partikkeliefektejä vaan häkellyttävän kauniisti silmille lentävä puuterilumi on enemmänkin siunaus kuin kirous. Muutenkin koko leveli on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa ja on sääli että alun kiipeilyosuus jää niin hetkelliseksi huviksi sillä jylhiä vuoristomaisemia olisi mielellään katsonut pidempäänkin… ainakin siihen asti kunnes on pelannut uusinta Tomb Raideria.

Modern Warfare 2:n jenkkilipunkatkuinen soundtrack on elokuvien maailmasta tutun Hans Zimmerin käsialaa. Mies on tunnettu enemmänkin matalista vaskipuhallinsoundeistaan mutta luojan kiitos Modern Warfaressa kuullaan muutakin kuin Inception-/ Interstellar-törähdyksiä. Teknotrilleriin sopii aina hieman konemaisempi tykitys ja Zimmer vanhana kettuna hoitaa homman rutiinilla kotiin. Cliffhanger-tehtävän stealth-osuudet ovat likimain ainoa kohta jossa musiikkia kuulee ilman että räjähdykset peittävät musisoinnin alleen joten päivän joulukalenteriluukkuun päässyt musiikkikappale on myös kyseisestä kohdasta. Kovinkaan jouluinen tai talvinen tunnelma ei biisistä yllättäen välity mutta se saa leikkimään ajatuksella että millainen olisikaan kohtaus ollut jonkinlaisella joulukulkusten kyllästämällä jinglellä..?

PBC:n joulukalenteri siirtyy huomenna loppusuoralle kun luukusta syöksyy ulos yksi kaikkien aikojen parhaista ajopeleistä.

Kun puhutaan Nintendon tunnetuimmista pelihahmoista, kääntyvät katseet poikkeuksetta Marioon, Samus Araniin ja tai Linkiin. Hyvin harvoin kuitenkaan kukaan mainitsee yhtä Nintendon pitkäikäisimmistä maskoteista joka on vieläpä muuntautumiskykynsä puolesta aivan omaa luokkaansa em. suurnimiin nähden. Smash Bros-luoja Masahiro Sakurain 80-luvun lopulla luoma Kirby, on tähdittänyt mm. flipperipeliä, golf-peliä, ajopeliä, 3D-tasoloikkapeliä ja 2D-tasoloikkapelejä niin usealla eri gimmickillä että niitä on mahdotonta kaikkia tässä. Yksi ikimuistoisimmista ”kirpun” tähdittämistä tasoloikista, on ehdottomasti Kirby’s Epic Yarn, jossa pelimaailman kovin suursyöppö hylkää tyystin imemis- ja kopiointikykynsä ja siirtyy taistelemaan pahuutta vastaan langan ja tekstiilin avulla. Pelaajille jälleen kerran yksi ”mitä ihmettä täällä tapahtuu”-hetki mutta Kirbylle vastaavanlaiset transitiot ovat arkipäivää.

Kuten monelle peliin ikinä tutustumattomallekin on käynyt selväksi, tapahtuu koko peli siis langan ja muiden arjen tekstiilien keskellä. Veden aallot luodaan verhokankaalla, keräiltävät ovat pieniä tekstiilihelmiä jne. Peli on pullollaan jokapäiväisten tekstiilien nerokasta käyttöä ja pelin ”lumikenttä” (nimeltään Snowy Fields) ei tosiaan ole poikkeus. Pumpulipallot pyörivät pitkin kenttää luoden illuusion isoista lumilohkareista ja kentän taustakuvioon on hienosti ommeltu kuvioita jotka etäisesti muistuttavat kaukaisuudessa siintäviä lumisia vuoria. Kenttä noudattaa sitä samaa kekseliästä kaavaa kuin koko muukin peli, mitä tulee kenttäsuunnitteluun ja visuaaliseen designiin. Vaikka meno onkin langasta punottua, välittyy silti kentästä erittäin talvinen fiilis. Sitä ei kukaan ole yrittänyt selvittää että miten langasta luotuun maailmaan kehittäjätiimi Good-Feel sai silti ängettyä ice physicsit mutta onneksi edes nämä totutut ärsykkeet eivät onnistu pilaamaan pirtsakkaa ja leppoisaa yleisfiilistä.

Kirby-pelien tavaramerkiksi on vuosien aikana muodostunut myös todella koukuttava musiikki. Snowy Fields jatkaa tätä samaa linjaa pimputtelemalla pelaajan korviin jouluisan (kulkuset, you guessed it!) jinglen jonka tahdissa kiva vältellä pelin vaaroja kuolemanpelkoa kokien… ai niin joo, eihän tässä pelissä voi edes kuolla. Biisi on yksi pelin parhaimmista ja onkin rikos ihmiskuntaa vastaan että kappale ei jostain syystä päässyt mukaan Kirbyn juhlavuonna ilmestyneen kokoelman mukana tulleelle soundtrack-levylle. Onneksi sen voi kokea allaolevan linkin kautta ja paras tapahan se on kokea pelaamalla itse peliä, joka on vieläpä nykypäivänä helposti saatavilla Wii U:n eShopista.

Ylisöpön pinkin palluran seikkailuista moderniin sodankäyntiin. Vain PBC:n joulukalenteri kykenee tähän ja huomenna näet miten?

Snowbelle City (Pokémon X/Y)

Jos eilinen joulukalenterin luukku sisälsi tuotenimikkeen jonka nimellä on tehty kuluttajille ostettavaksi kaikkea aina kalsareista kahvikuppeihin, ei tämän päivän kalenteriluukusta ulos tupsahtava tuotenimike jää kovinkaan kauas. Pokémon on ollut pelaajien ilona (joskus myös suruna) ja lompakoiden suruna jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan ja pelisarja on vuosien aikana kokenut jos minkälaista inkarnaatiota osakseen. Ne oikeat ”truehardcorefuckcasualsihatethem”-Pokéilijat kuitenkin sporttaavat enimmäkseen pääsarjan pelejä jotka noudattavat brändin alkuperäistä ideologiaa. Kevyeltä näyttävää mutta syvyydessään helvetin monisäkeistä roolipelailua rahat pois… eipäs kun siis kaikki kerätään-periaatteella. Sarjan pääpeleissä on myös seikkailtu jos monenmoisissa maisemissa ja lumi- tai jäämaisemat eivät todellakaan ole tälle pelisarjalle mikään vieras asia. Pääpelisarjan toisesta osasta (Gold/Silver/Crystal) lähtien lähes jokaisessa Poké-seikkailussa on taivallettu talvisissa maisemissa ja viimeisin, ja samalla ehkä se talvisin, on Snowbelle City.

Snowbelle City on Kalos-alueella sijaitseva luminen kyläpahanen jonka salipäällikkönä toimiva Wulfric, käyttää vähemmän yllättäen Ice-tyypin monstereita. Wulfricin kylmää ilmaa ympäristöönsä puskevan salin kerrotaan myös olevan syy Snowbellen radikaaliin ilmastoeroavaisuuteen Kalosin muihin kapunkeihin verrattaessa. Kauniiden luminietosten lisäksi kaupungista löytyy myös pari tärkeää NPC-hahmoa jotka opettavat tietyille taskuhirviöille liikkeitä joita nämä eivät muualla oppisi joten jonkinlaista isompaa syytä kaupungin olemassaololle on keksitty tekijätiimin toimesta. Graafisesti Snowbelle City edustaa emopelinsä tavoin Pokémon-sarjan huippua ja lumiset maisemat välittyvät pelaajan verkkokalvoille mitä parhaimmalla tavalla vaikka kyseessä onkin ”vain käsikonsolipeli”. Kontrasti kaikkeen aikaisemmin nähtyy on suuri kun vihreät nurtsit vaihtuvat korkeisiin lumihankiin mutta sehän nimeomaan onkin lumi- ja jääkenttien hienoin aspekti.

Lumi- ja jääkenttien hienoin aspekti on luonnollisesti myös hieno musiikki ja tällä osa-alueella Snowbelle City loistaa. Dramaattiselta kuulostava kappale luo oudon eteerisen ilmapiirin joka yhdistettynä alati pelitaivaalta tupruttavaan lumituiskuun, on omiaan luomaan kuva hämyisestä syrjäkylästä jossa keskeinen teema nimenomaan on lumi ja kylmyys. Hieno musiikkikappale kaikin puolin ja yksi pieni osoitus siitä kuinka helvetin hyvä peli Pokémon X/Y oikein onkaan.

Huomenna PBC:n joulukalenteri söpöileekin sitten oikein urakalla lankamaailmassa.

Star Wars, tuo aikamme isoin populäärikulttuurituotenimike. Tuo tuotenimike jonka nimellä on on tehty enemmän krääsää kuin Angry Birdsistä ja Minecraftista yhteensä… ja se on jo paljon se. Nyt kun uusin sarjan elokuva on iskeytynyt leffateattereihin ja laittomille striimauspalveluille ympäri maailmaa, on aika myös PBC:n joulukalenterin kantaa kortensa kekoon ja fiilistellä hieman Star Wars-pelien lumiaiheisilla kentillä, ja nimenomaan sitä parasta. Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä että joulukalenterissa käsiteltävä leveli sijoittuu ikilumen peittämälle Hoth-planeetalle ja siihen kuuluisaan puolustustaisteluun jonka kapinalliset kävivät päälle vyöryviä imperiumin joukkoja vastaan. Kyseinen kohtaus on kulkenut Star Wars-peleissä aina Atarin klassisesta Empire Strikes Back-pelistä asti mutta yllättävän harvoin sillä nopean laskutoimituksen mukaan, on tämän päivän joulukalenterin päätähti ollut osallisena viidessä Star Wars-pelissä. Kun määrän suhteuttaa ilmestyneisiin, noin miljoonaan, Star Wars-peliin, on määrä aika pieni.

Koska Hothin taistelu on ihmisille tutumpi kuin esimerkiksi Gettysburgin, Waterloon tai vaikkapa operaatio Market Garden, ei varmaankaan ole tarvetta käydä sen syvällisemmin läpi taistelun kulkua. Homma alkaa perinteisellä dogfightilla jossa pelaajan kontrolloima lumikiituri kurmottaa niin imperiumin jääkäriosastoa kuin lentävääkin uhkaa kunnes myöhemmin päästään vihdoin siihen asiaan, eli AT-AT-kuritukseen. Homma hoituu tuttuun tapaan leffoista tutulla tavalla eli kaapeli kiinni kävelijän koipeen ja muutama kunniakierros möhkäleen ympäri jonka jälkeen komean räjähdyksen saattelemana kohti seuraavaa uhria. Homma oli ensimmäisen kerran sillä toivotulla tasolla N64:n julkaisupeleihin kuuluneessa Shadows Of The Empiressä mutta koko tapahtumasarja on ehdottomasti parhaimmillaan tässä Gamecube-klassikossa niin pelillisen kuin audiovisuaalisen antinsa puolesta. Kontrollit luonnistuvat maailman parhaaksi valitulla ohjaimella kuin pelaaja olisi videopeliparatiisissa ja veitsenterävät grafiikat tekevät todellakin oikeutta Hothin tundramaisille maisemille ja kaikelle sen pinnalla (ja vähän jopa pinnan yläpuolella) tapahtuvalle äksönille.

Musiikkipuolella homma on sitä tuttua Star Warsia. John Williamsin mahtipontinen orkesterisovittelu antaa huikeat puitteet suurelle taistelulle ja ainoa pieni nillityksen aihe on että biisi ei kovinkaan hyvin assosioidu lumilevelin tunnelmaan. Pisteet kuitenkin kotiin jo yksinään siitä että tunnuskappale on enemmän tai vähemmän John Williamsin käsialaa ja miehen tahtipuikosta lähtevää sävelmää voisi kuunnella vaikka päivät läpeensä.

Star Wars-huuma jääkööt PBC:n joulukalenterissa nyt taakse joten huomiselle luvassa on hieman maanläheisempää menoa taskuhirviöitä sisältävän pelin muodossa.

Narshe (Final Fantasy VI)

Final Fantasy-peleistä olisi voinut valita useammankin lokaation tähän PBC:n lumi- ja jääkenttiä käsittelevään joulukalenteriin mutta koska vain yhdelle entrylle on tilaa, mennään sillä ikimuistoisimmalla. Kuudes osa FInal Fantasy-pelien pääsarjaan, on yksi pelisarjan rakastetuimmista ja arvostetuimmista ja se tulee aina pysymään yhtenä ehdokkaana kun pelaajat ympäri planeettaa joka vuosi kiistelevät parhaan Final Fantasy-pelin tittelistä (Editors note: yhdeksäs osa). Kuutososa toi sarjaan ennenäkemättömän syvällisen tarinan, uskomattoman laajat taustatarinat lukuisille pelin avainhahmoille sekä unohtumattoman soundtrackin. Internet on myös tehnyt hyvää tälle 1994 julkaistulle pelille joka löytyy lähes jokaisen vähänkään kansansuosiota nauttivan Youtubeilijan repertuaarista ja pelin biisit ovat jokaisen ”TOP 10 SONGZ IN VIDJAGAMES EVAAAAARRRRRRR”-listauksen vakkarikamaa.

Final Fantasy VI:n epävirallinen lumiaiheinen leveli on oikeastaan koko pelin alku ja samalla yksi keskeisimmistä tapahtumapaikoista. Pelin ikoninen alkukohtaus kolmesta lumituiskussa kohti Narshen kaupunkia kävelevästä Mechasta on syöpynyt varmasti pelaajien mieleen ikiajoiksi ja tämä lumiefekti sai aikoinaan usealle pelaajalle samanmoisen reaktion kuin Link To The Pastin alkuosion ikoninen sateen täyttämä yö. Jos matka Narsheen on täynnä hyistä tuiskua, ei kaupunki itsessään tarjoa sen enempää lämpöä. Lumiset kallionseinämät ja pakkasenpuremat, kaupungin lieppeillä sijaitsevat luolastot eivät ole mikään kovin ”lämmin” tapa toivottaa pelaaja tervetulleeksi yhden maailman arvostetuimman videopelin ääreen mutta nämä maisemat antavat hyvää osviittaa pelin synkähköstä yleisilmeestä joka puhkeaa kukkaansa vasta pelin puolivälin tienoilla.

Narshen talvinen kaivoskaupunki sisältää totta helvetissä aivan tautisen kovan tunnussävelmän, kuten kuudennen Final Fantasyn ideologiaan kuuluu. Nobuo Uematsun töitä muistellessa kääntyy puhe yleensä miehen Playstation-aikoihin mutta ottaen huomioon SNES:n rajallisemmat sävellystyökalut, on Final Fantasy VI mestarillinen työnäyte yhdeltä pelialan kovimmilta säveltäjävelhoilta. Narshen theme tulee pelaajalle hyvinki tutuksi pelin tapahtumien saatossa mutta mikäpä siinä kun musiikkikappale on näinkin kovaa kamaa.

Huomenna onkin sitten PBC:n aika siirtyä (jonkun pienen budjetin elokuvan innoittamana) kaukaisiin galakseihin.