Fire Emblem-sarjaa on kiittäminen taktiikkaroolipeligenren mainstreamiin, tai ainakin Japanin mainstreamiin, saattamisesta. Taktiikkaroolipeligenre tarjoaa nimensä mukaisesti niin perijapanilaista roolipeliä sinitukkaisine sankarihahmoineen ja massiivisine maailmanpelastustarinoineen mutta hommaa väritetään myös strategiaelementeillä jossa pelihahmojen pelialueella liikuteltavuuden, aseistuksen sekä varustuksen kanssa pitää pelaajan olla äärimmäisen skarppina tai vuoropohjaisten taisteluiden lopputuloksena on usein mustelmia ja tappion karvaan kalkin nielemistä.

Fire Emblem-peleissä on vieläpä tämä taktinoinnin tärkeys viety aina pykälää kovempiin sfääreihin permadeath-mekaniikalla. Pelisarjan pelit tarjoavat aina värikkään ja monipuolisen hahmokaartin josta jokainen löytää varmasti omat suosikkinsa. Kun tämän suosikin taitoihin ihastuu ja hyvin käsikirjoitettuun taustatarinaan kiintyy, on syytä taisteluiden aikana olla äärimmäisen tarkkana sillä jos vihollinen saa tämän suosikkihahmosi, tai minkä tahansa muunkin sivuhahmon, osumapisteet nolliin, on tuloksena ihan legitti kuolema eikä hahmoa enää loppupelin aikana näe. Tämä elementti on toiminut pitkään Fire Emblem-sarjan yhtenä kiehtovimmista koukuista ja se on oleellinen, joskin valinnainen, osa pelisarjaa tänäkin päivänä kun sarja nauttii suosiota vihdoin myös kotimaansa ulkopuolella.

Fire Emblem-sarja kattaa viime perjantaina ilmestyneen uutukaisen jälkeen kaikki fyysiset pelit mukaan laskettuna 15 peliä sekä kaksi julkistettua mutta kehityksessä yhä olevaa tuotosta (kuin myös animaatiosarjan ja mobiilipelin). Näiden viidentoista pelin joukkoon mahtuu myös muutamia uusioversiointeja joten tahti ei ole aivan ollut Final Fantasy-sarjaan verrattavissa olevaa sarjatuotantoa. Final Fantasy-sarjan kanssa Fire Emblemillä on kuitenkin yhteistä se seikka että sarjan pelit ovat omia tarinoitaan ja mukaan voi käytännössä hypätä minkä pelin myötä tahansa. Muutamat nimikkeet ovat suorahkoa jatkoa toisilleen sisältäen tuttuja hahmoja, alueita tai suoria viittauksia aiempien osien tapahtumiin mutta nämä tarinankerronnalliset seikat eivät kuitenkaan ole niin raskaasti sidottuja sillä hetkellä pelattuun peliin ja aiemman pelin tapahtumat kerrataan varsin mainiosti. Tässä tapauksessa noviisia kaupan pelihyllyllä auttaa se että sarjan pelien titteleistä numeroita löydy pelottelemasta bandwagoniin hyppääjiä.

Tähän mainittuun bandwagoniin kannattaa toden totta hypätä viimeistään nyt sillä sarjan uusimman pelin, Fire Emblem Fatesin, myötä on pelisarja risteyksessä joka määrittelee pitkältikin sarjan tulevaisuuden. Mikä oudointa, sarja on siinä samassa risteyksessä nyt toista kertaa ja vieläpä saman pelin myötä.

Fire Emblem Fates on siis remake sarjan järjestyksessään toisesta pelistä, Fire Emblem Gaidenista, joka ilmestyi alunperin Famicomille (kavereiden kesken matolaatikko, kasibittinen tai ihan vaan NES) 1992. Nintendolle noina aikoina tyypilliseen tapaan menestyneen edeltäjän polulta otettiin melkoisia sivuaskelia ja aivan kuin esimerkiksi Zelda-sarjankin kanssa oli käynyt, myöskään Fire Emblem Gaiden ei tyytynyt lepäilemään laakereillaan ykkösosan suosion imussa vaan se tarjosi melkoisesti eronneen pelikokemuksen. Kun ensimmäinen Fire Emblem oli käytännössä peruspelattavuudeltaan sitä samaa mitä sarja on tarjonnut reilusti yli kahdenkymmenen vuoden ajan, oli jatko-osa Gaiden erilainen. Se sisälsi tuttujen gridialustaisten vuoropohjaisten taktiikkaropeilutaisteluiden lisäksi myös perinteisempiä roolipelielementtejä luolastojen ja kaupunkien/linnoitusten tutkimisen myötä. Tämä oli ainoa kerta kun sarja poikkesi tällä tavalla tutusta kaavasta ja seuraava osa, Super Famicomille (kavereiden kesken Superi, Supernintska, Ei-Sega tai ihan vaan Super Nintendo) ilmestynyt FE-sarjan peli Mystery Of The Emblem oli taas sitä ensimmäisestä osasta tuttua Fire Emblemiä. Sarja siis jatkoi tutuksi havaitulla kaavalla eikä paluuta entiseen ollut eikä myöskään vuosien aikana sen isompia uudistuksia ole sarjan core-gameplayn puolella nähty. Ei ennen kuin armon vuonna 2017…

Soljuvasti kielen päällä liukuva nimihirviö Fire Emblem Echoes: Shadows Of Valentia tuo siis 25 vuotta sitten ilmestynee Fire Emblem Gaidenin jälleen suuren yleisön tietoisuuteen ja peli tekee samalla myös ensiesiintymisensä nipponin ulkopuolella, ainakin länsimaalaisella tekstillä varustettuna jos ei muuten. Peli on luonnollisesti melkoinen teknologinen harppaus alkuperäiseen verrattuna mutta isot ovat muutokset myös itsessään pelin sisällä. Kun audiovisuaalisella puolella mennään luonnollisesti jälleen aiemmista sarjan osista kohti tulevaisuutta, palataan gameplayn puolella uudistuksista huolimatta takaisin menneeseen.

Vaikka Fire Emblem-pelit ovat pintapuolisesti katsoen näyttäneet gridipohjaisilta taktiikkaropeilta jossa pääasiassa pärjää kehittämällä hahmot mahdollisimman korkeille leveleille ja varustamalla nämä mahdollisimman tehokkailla aseilla, on totuus aivan toisenlainen. Peli sisältää simppelin mutta tavallaan monimutkaisen kivi-paperi-sakset-logiikkaan perustuvan asejärjestelmän joka saattaa muuttaa isotkin varuste- ja levelierot heikomman osapuolen hyväksi. Miekalla varustettu soturi on luonnollisesti vahvempi kuin raskailla kirveillä ja sotavasaroilla taistoon lähtenyt mörssäri joka puolestaan pystyy raa’alla voimalla myllyttämään läpi hennolla keihäällä tai seipäällä vastaan tulevan oman elämänsä Oberyn Martellit jotka puolestaan pystyvät pitkien teräaseidensa turvin kurmottamaan kirjaimellisesti lyhytkatseisemman vaihtoehdon eli miekan tai muun lyhyen matkan lyömäaseen. Loogista ja simppeliä mutta kun mukaan sekoitetaan vielä omat vahvuusympyränsä lentäville otuksille, jousipyssyille, sekä elementaalitaioille ja pedoksi muuntaumaan kykeneville hahmoille, on kyseessä melkoinen sekametelisoppa jossa opit yleensä iskostuvat selkärankaan kivuliailla tavoilla.

Myös sarjaan vuosien saatossa implementoidut yksikköjen väliset tukitoiminnot ja Pokémon-peleistä tutut breedaus-elementit ovat muodostuneet isoksi osaksi sarjan syvällisempiä aspekteja jotka aukeavat pelaajille hyvän kirjan lailla kunhan niihin jaksaa nähdä tarpeeksi aikaa ja vaivaa.

Kaikki nämä elementit loistavat poissaolollaan Fire Emblem Echoesissa ja vaikka omalla tavallaan kehitys tuntuu ottaneen askelia taaksepäin, on silti syytä nostaa esiin kysymys siitä että voiko tämä viimeisimmän pelin suuntaus osoittautua FE-sarjan uudeksi suuntaukseksi?

Fire Emblem Echoes on uskollinen remake alkuperäisteokselle eikä se tuo sarjan tuoreimpia innovaatioita mukaan peliin laisinkaan. Ensituntuma tähän ”uudistukseen” on kieltämättä hieman outo sillä automaattisestihan aivot reagoivat moiseen taka-askeleiden ottamiseen negaationa mutta peliä pidemmälle pelaamalla käy ilmi että nämä nykynuorten hömpötykset kun ovat poissa, muuttuu pelisarjan totuttu luonne täysin.

Ensimmäinen ison luokan shokki on se että ensimmäistä kertaa kahteen pelisarjan peliin, pelaaja ei pääse luomaan itselleen avatar-hahmoa pelin sisään joka toimii pelin narratiivikeskiönä. Sen sijaan pelaajalle esitellään jo pelin introruudussa kaksi päähahmoa joiden tarina alkaa viattomista lapsuuden päivistä. Vaikka päähahmojen ja näiden kaveripiirin (lue: sivuhahmojen) nuoruus ei kestäkään kuin vaivaisen ohikiitävän hetken, on pelaajan tunneside kaikkiin näihin esiteltyihin hahmoihin huomattavasti syvempi kuin aiemmissa sarjan peleissä. Awakeningissa ja Fates-pelikaksikossa pelaaja sysättiin ikään kuin tapahtumien keskipisteeseen muistinsa menettäneenä mannekiinina ja tarinankerronta oli toki keskivertopeliä valovuosia parempaa mutta samalla se tuntui hieman etäämmältä vaikka pelaajan sai nimetä ja somistaa ulkonäköä myöten haluamansa muottiin sopivaksi. Echoes hoitaa tämän osa-alueen hienosti ja pelaaja kokee enemmänkin seuraavansa hyvin kirjoitettua tarinaa sen sijaan että selvittäisi yhden hahmon ympärillä pyörivää mysteeriä.

Toinen asia joka vaatii äärimmäisen paljon totuttelua, on pelistä karsittu asejärjestelmä. Aiempien osien hieno kivi-paperi-sakset-ideologiaan nojaava asejärjestelmä ei enää ole pelaajien taktikoinnin tiellä (tai vaihtoehtoisesti apuna) vaan lämä muodostuu enimmäkseen hahmon ja aseen omista statseista, sekä hahmojen sijoittelusta taistelukentällä. Liikkeitään pitää pohtia muutama ylimääräinen askel ennakkoon kun pelaajan hahmo saa lisäbuustia iskuihinsa jos taistelukentällä sattuu hajuetäisyydellä seisomaan hyviksi kavereiksi muodostuneita taistelutovereita. Miten näitä kaverisuhteita sitten muodostetaan jos pelissä ei ole aikaisempien pelien koukuttavaa paritusominaisuutta tai toveruutta parantavia vaihtoehtoisia keskusteluita? Kaverirankkia parantavia vaihtoehtoisia keskusteluita löytyy yhä mutta sen sijaan että ne käytäisiin taistojen välissä ihan omassa pikku sosialisointikuplassa, käydään ne kesken taisteluiden ja tästä mekaniikasta muodostuu myös oma pieni positiivinen päänvaivansa pelaajille. Mennäkö iskemään hirmuista jälkeä taistelukentällä tekevä vihollisyksikkö manan maille vai käytänkö ainoan tilaisuuteni mennä juttelemaan toveriyksikön kanssa jotta saan kaverirankkia korkeammalle joka on iso apu tulevaisuudessa?? Valintojen maailma ja perinteiseen Fire Emblem-tapaan äärimmäisen kutkuttava sellainen.

Jos aiemmin mainituilla osa-alueilla tuntuu että uusimman pelin myötä sarja on ottanut hieman takapakkia, unohtuu tämä varsin nopeasti pelin audiovisuaalista puolta ihmetellessä. Musiikit ovat sitä tuttua FE-laatua jonka skaala ulottuu aina japsiropeista tuttuihin leppoisiin kyläteemoihin, jatkuen aina eeppiset mittasuhteet saaviin midi-kuorosovituksiin… kuulostipas se Star Wars-termiltä. Etenkin pelin pääteema joka soi pelin alkuruudussa, on tämän vuosituhannen kauneinta alkuruutumusiikkia yhdessä Xenoblade Chroniclesin ja Final Fantasy X-2:n kanssa.

Grafiikkapuolella peli myös näyttää närhen munaskuukkeleita usealle kilpailijalleen ja lopputuloksena on 3DS-peliksi hämmentävän komeaa kamaa. Sarjan ominaiseksi tunnusmerkiksi nousseet animevälipätkät ovat hämmentävä tapaus sillä kun viimeaikaisissa Fire Emblem-peleissä on totuttu kristallinkirkkaaseen nipponin perinneanimaatiojälkeen, on Echoesin vastaavissa mukana sellaista vanhan ajan animen rosoisuutta ja kiillottomuutta. Tietoinen valinta joka juontaa juurensa siihen että peli on omalla tavallaan yli 25 vuotta vanha teos? Mene ja tiedä mutta jälki on komeaa. Myös ihan sillä perinteisellä piirrosjäljellä tehdyt hahmojen indikointikuvat ovat sarjan parasta jälkeä.
Fire Emblem Echoes on kaikin puolin hyvä lisäys sarjaan ja mitä mainioin tapa esitellä meille pelaajille sarjan hieman tuntemottampaa ja erilaisempaa historiaa. Se ei aivan onnistu nousemaan samalla laitealustalla nähtyjen edeltäjiensä tasolle mutta se onnistuu varmasti puhaltamaan hieman uutta puhtia meidän Fire Emblem-veteraanien purjeisiin jotka olemme vuosien pelaamisen jälkeen oppineet sarjan niksit. Jääkö tämä menneiden aikojen Fire Emblem-tyyli vain Echoesin ja sen alkuperäisversion jutuksi? Aika näyttää mutta itse ainakin näkisin mielelläni vaikka Echoesin tyylin jonkinlaisena sivuosasarjana varsinaiselle pääsarjalle. Siitä lisää sitten joskus tuonnempana sillä nyt allekirjoittaneen pitää mennä pohtimaan seuraavaa siirtoani taistelukentälle.

Ensimmäisen Zelda-sarjan pelin jälkeen paljon on vettä ehtinyt virtaamaan Lake Hyliassa ja monia videopelialan muoti-ilmiöitä ja trendejä on syntynyt ja hiljentynyt vuosien saatossa. Pikakelataan kuitenkin vuoden 2017 maaliskuuhun. Kuun alussa ilmestyi peli jossa pelaaja heitettiin totaalisen kylmiltään fantasiamaailmaan keskelle ei mitään. Nuoren miehenalun alter egoa ohjastaessa pelaajalle ei aluksi annettu mitään neuvoa mihin mennä, mitä tehdä ja millä puolustautua pelimaailman lukuisia lähimaastossa piileskeleviä vaaroja vastaan. Valittavana oli kaikki kahdeksan ilmansuuntaa ja selän takana hämärä luola joka ei tosiaankaan houkutellut enää takaisin luokseen joten voidaan hyvillä mielin sanoa että pelin alku oli melko kinkkinen paikka ja kun otetaan huomioon että äärimmäisen harva kyseisen pullamössöaikakauden peli ei ollut vastaavanlaisen kokemuksen onnistunut tarjoamaan, on ymmärrettävää että pelaajaraukkojen naamalta paistoi läpi ihmetys ja hämmennys.

Kuulostiko tutulta? Hyvä sillä sitä nimenomaan The Legend Of Zelda – Breath Of The Wildin pelaaminen on ja pelkästään hyvällä tavalla.
Kuten arvovaltaisen raadin toimesta tuli PBC:n Zelda-viikon avauksessa todettua, on Zelda-sarjan vahvuus nimenomaan siinä miten sarja onnistuu pitämään kiinni samasta menestyskaavasta toistamatta itseään liiallisuuksiin asti. Metroid- tai Fallout-sarjojen kaltaista megaluokan pelattavuussiirtymää ei sarjassa olla (vielä) nähty mutta vanhetessaan sarja on ottanut pieniä hiirulaisaskelia kohti tuntemattomampia vesiä ja tämä on ollut yli 30-vuotiaan pelisarjan kantava voima sen ensimmäisestä osasta alkaen. Pelisarjan uunituore mestariteos, Breath Of The Wild, näyttää päällisin puolin olevan massiivinen edistysaskel sarjan taipaleella, mutta tosiasiassa se on paluu lähtöpisteeseen ja tämä päätös, on parasta mitä Nintendo olisi voinut lellikkisarjansa kanssa ikinä tehdä.

Vaikka Zelda-sarja onkin osasta toiseen kiitosta keräävä, on sen sädekehä himmentynyt viime vuosina. Nykypelaajat elävät pelitrendien aallonharjalla ja palautteenanto on entistä helpompaa ja suoraviivaisempaa jos joku ei miellytä ja tämän ovat saaneet myös viimeiset Zelda-pelit kokea nahoissaan. ”Twilight Princess oli vain Ocarina Of Time vuoden 2006 versiointina!”, ”Skyward Swordin motion control-ohjaustapa oli kamalinta ikinä!”, ”Link Between Worlds oli liian helppo ja lyhyt!”, ”Tri Force Heroes… mitä helvettiä!?”. Moiset puheet oltaisiin vielä 2000-luvun alussa tuomittu jumalanpilkaksi mutta jopa kokeneimpien Zelda-veteraanien mielestä, sarja on ollut jonkinlaisessa alamäessä viime vuodet. Nintendo otti palautetta luettuaan (kyllä, firma kuulemma kuuntelee pelaajia joka on vieläkin vaikeasti uskottava asia) härkää sarvista keskitti kaikki voimansa ja resurssinsa kuin myös ulkopuolista osaamista Monolith Softin myötä, ja alkoi tekemään peliä joka nostaisi sarjan takaisin suosionsa huipulle.

Koska sarjan isoimmat renesanssihetket sijoittuvat Ocarina Of Timen, Link To The Pastin ja aiemmin mainitun ihkaensimmäisen sarjan pelin aikoihin, olikin loogista että menneisyydestä ammentaminen tulisi olemaan uuden pelin keskeisin seikka ja kantava voima.
Tämän tekstin alussa oleva kuva kuvastaa sitä hetkeä joka tekstin alussa kuvailtiin. Karu kasibittinen pelimaailma avoinna voimattoman ja tietämättömän pelaajan tutkittavaksi. Otatko suunnaksi lännen ja lähdet varovasti tutkimaan tutkimattomia korpimaita NPC-hahmoineen ja vihollisineen vai lähdetkö kenties kohti pohjoista jossa sijaitsee totta kai pelin rankimmat ja kovimman vastuksen tarjoavat viholliset? Päätös oli täysin pelaajan ja tämä oli pelin ilmestymisaikana ennennäkemätöntä kamaa sillä pelit olivat joko kolikkopelimaailmasta tuttuja yhden ruudun hi-scoretteluja tai räjähdysmäiseen suosioon Super Mario Brosin myötä nousseita vasemmalta oikealle juostavia ja hypittäviä tasoloikkapelejä.

Ylempi kuva sen sijaan on Breath Of The Wildin alusta (okei, ei aivan alusta sillä pelaaja joutuu ohjaamaan Linkin ulos luolasta tuolle kallionkielekkeelle) ja pelaajalle annetaan aivan yhtä paljon starttipakkaukseensa kuin sarjan aloittaneessa osassakin. Horisontissa siintää arktinen vuoristo joten lähdenkö samoilemaan sinne? Olen heikko kuin tarhaikäinen pikkutyttö mutta lähdenkö silti tästä tuonne uhkaavalta näyttävään paikkaan jossa majailevat viholliset hoitelevat pelihahmon one hit KO:lla hautaan? Aloitanko varovasti ja kehittelen voimiani ja varustustani hiljalleen tuossa lähimaastossa? Kaikki on pelaajan päätettävissä, ihan kuin siinä ekassakin pelissä.
Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan jää vain pelidesigniin. Myös Breath Of The Wildin tapahtumapaikat vievät pelaajan myös pelisarjan suosituimpiin kohteisiin. Zelda-sarjan ikoniset Death Mountainit ja Lake Hyliat ovat totta kai mukana mutta hommaa viedään entistä pilkuntarkemmaksi mm. kuvassa näkyvällä Spectacle Rockilla (ekan pelin sekä Link To The Pastin yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista), Temple Of Timella (Ocarina Of Timen yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista) ja monella muulla tuttuakin tutummalla tapahtumapaikalla.

Näillä valituilla suuntauksilla, Nintendo tekee Breath Of The Wildissa sitä mitä firma tekee parhaiten nykypäivänä lähes jokaisella pelillään; tyydyttää fanipoikien ja lafkan pelejä pidempään pelanneiden nostalgianälkää tavalla jolla vain yli 30 vuotta pelisarjojaan julkaissut pelitalo pystyy. Näistä ei kuitenkaan tarvitse nykypelien mahtavuudesta nauttivien, niin vanhempien kuin nuorempienkin, kiinnostua vaan näiden tahojen makuhermoja pitää helliä jollain muilla tavoilla.

Nykypäivän avoimen maailman epookeissa tärkeintä on ylläpitää pelaajan mielenkiinto virkeänä myös hetkinä jolloin pelin juoni ei etene tai pelaaja ei tiedä mihin mennä. Tätä varten on avoimen maailman pelissä syytä olla vaihtelevia ja haastavia vihollistyyppejä, hahmonkehityksen kannalta tärkeää lootinkeräystä sekä audiovisuaalista nannaa jota voi vaan pysähtyä hetkeksi avarassa maailmassa katsomaan/kuuntelemaan pala kurkussa tai ns. monttu auki.

Breath Of The Wild toimittaa toden teolla näillä kaikilla osa-alueilla. Pelistä löytyy erilaista tavaraa inventoryyn enemmän kuin Stockmannin Hulluilla Päivillä konsanaan ja Fallout-syndrooma ei pääse helpolla iskemään kun pelin kaikilla hamstrattavilla tavaroilla on pelissä käyttötarkoitus ja riippuen miten pelaaja seikkailuaan suorittaa, toisia esineitä käyttää enemmän ja toisia vähemmän. Puista voi tehdä joko aseita tai säästää polttopuiksi kylmiä pelialueita varten. Ravintoaineita voi käyttää syöttinä tai yhdistellä niitä maittaviksi aterioiksi joilla on jokaisella omanlaisensa vaikutuksia (tyyli joka on tekemässä vahvaa esiintuloa Nintendon peleihin, kysykää vaikka uusimmalta Fire Emblemiltä) pelihahmoon. Kiviä voi käyttää vihollisten hämäämiseksi varovaisemman lähestymistavan ollessa vaihtoehto tai sitten vaan tehostaa valikoimissa olevia aseita ja ne aseet, voi veljet sentään.

Nykypäivän kovan luokan fantasiaseikkailut Souls-pelisarja etunenässään (myös Bloodborne ja vuoden 2017 parhaimmistoon kuuluva Nioh) ovat hyödyntäneet usean eri asetyypin mahdollistamaa vaihtelua hyvin hyödykseen peleissään. Joko pelaaja voi sitoutua yhteen aselajikkeeseen koko pelin ajaksi ja iskostamaan selkärankaansa kyseisen aseen mekaniikat helpottamaan pelin myöhempiä vaiheita, tai sitten vaihtoehtoisesti pelaaja voi vaihdella aseistusta pelin vaatiman tilanteen mukaan. Kun asetyypeissä on tarpeeksi eroja niin pelattavuuden, käyttöhaastavuuden kuin varsinaisen tuntumankin myötä, on se ehdottomasti laskettavissa pelikokemusta syventäväksi seikaksi ja myös Zelda-sarja on ottanut tällä saralla askeleen nykyaikaisempien pelien suuntaan. Lähes kaikki vihollisten aseet ovat myös Linkin käytössä ja näiden lyömäaseiden niksit opettelemalla pelaajan mahdollisuudet läpäistä peli alle kymmenessä vuodessa, kasvavat reippaasti. Kun sarjan aiemmissa peleissä ikoniset miekka, kilpi ja jousipyssy (lisävarusteineen kuten bumerangi, ritsa jne.) toimivat pelaajan kädenjatkeina pelin alusta loppuun tarjoamatta sen kummemmin variaatiota, on Breath Of The Wildin asemekaniikka valloittava tuulahdus aiemmin mainituista moderneista klassikoista. Pitkällä keihäällä Link-parkaa kohti tökkivä rivipahis on pahempi kuin aiempien Zelda-pelien useat pomotaistelut jos taisteluun säntää rivivihulaisilta nyysityllä tavismiekalla tai nuijalla mutta homma helpottuu heti kun omaan käteen otetaankin yhtä pitkä keihäs tai vaihtoehtoisesti jousipyssy, pommeista puhumattakaan. Kilvellä varustettu pahis ei vaan suostu siirtymään kohti viikatemiehen taksikyytiä joten mikä neuvoksi? Kahden käden raskaalla kirveellä tai moukarilla suojat pahikselta säpäleiksi ja loppu onkin sitten haudankaivajan ja vainajan välinen asia johon ei sen enempää tarvitse pelaajan puuttua. Myös Twilight Princessissä esitellyt horseback-taistelut pääsevät aivan uusiin sfääreihin kun pelaaja voi tehokkaasti käyttää eri aseita luomumeetvurstin selästä käsin.

Kovimpia Zelda-puristeja varmasti aluksi kauhistuttaa ajatus siitä että Link ei heilukaan legendaarisen Master Swordin ja Hylian Shieldin kanssa 24/7 mutta jahka taistelun kanssa pääsee sinuiksi, tuntuu uudistus erittäin tuoreelta ja tervetulleelta uudistukselta.

Nykyaikaa edustaa hyvin myös pelin lähestymistapa taisteluihin. Aiemmissa sarjan peleissä (pl. Skyward Sword) riviviholliset tarjosivat haastetta lähinnä vain vasemmalle kädelle samalla kun oikea käsi lähetti puhelimella viestiä kaverille mutta Breath Of The Wild on tässä tapauksessa eri maata. Yksi kappale vastaan köpötteleviä bokoblineita ei ole kuin pari huitaisua sinne päin ja taistelu on ohi mutta viholliset, etenkin bokoblinit, ovat pelissä usein ryhmittyneet leireihin tai hyvää loottia täynnä oleviin asemapaikkoihin ja heti kun kyseisiä riiviöitä puskee päälle enemmän kuin kaksi kappaletta, on pelaaja ongelmissa, etenkin pelin alkupuolella. En tiedä paljonko Aonuma, Miyamoto ja kumppanit ovat pelanneet Metal Gear Solid Phantom Painia tai kahta viimeisintä Far Cry-peliä mutta näiden pelien isoimmat koukut mitä viholliskonflikteihin tulee, on nähtävissä enemmän kuin hyvin Breath Of The Wildissa. Isomman vihollisköörin nähtyään tulee pelaajan turvautua rynnäkkötaktiikan sijaan varovaisempaan lähestymistapaan ja juonia tiensä läpi örkkipossen ja ratkaisutapoja on niin monia että tyhmempiä ja heikompia hirvittää. Kliseiset punaiset tynnyrit keskellä vihollisjoukkiota (joskus sijoitettu parhaimpaan MGSV-tyyliin vartiotornin juureen) ovat sitä peruskauraa mutta entäpä vihollisien saartaminen yhteen tiettyyn paikkaan aiheuttamalla ensin maastopalo näiden ympärille jonka jälkeen homma viimeistellään vierittämällä harjanteella nököttänyt kivi tulta pelkäävien pahalaisten päälle? Myös pienen matkan päässä kuljeksiva äärimmäisen ärtynyt villikarju voisi pienen suostuttelun ja houkuttelun päätteeksi löytää itsensä vauhkoontuneena keskelä yöllä uinuvaa viholliskööriä, aiheuttaen pakokauhua ja meteliä. Etenemistapoja on monia ja myös hienous piilee siinä että mitä haastavampia vihollispesäkkeitä pelaaja läpäisee, sitä parempia ovat myös palkkiot. Allekirjoittanut törmäsi ensimmäisen pelitunnin aikana äärettömän vaikeaan vihollisleiriviritelmään jossa tuloksena oli 6-0-tason selkäsauna useita kertoja peräkkäin mutta vahvasti alitehoisena velmuilin ympäristöä hyödyntämällä tieni voittoon ja sain haltuuni tavaran joka mahdollisti omistukseensi erittäin vahvan esineen näinkin aikaisessa vaiheessa peliä. High risk, high reward on erittäin toimiva aspekti videopeleissä.
Pelin massiivinen pelimaailma ei myöskään kalpene Witchereiden tai Skyrimien rinnalla yhtään. Ennakkoon nähdystä pelimateriaalista nousi usealle maailman pelaajalle pelko että pelimaailma olisi erittäin kolkko ja tyhjä mutta pelko oli onneksi turhaa sillä tekemistä on jatkuvasti. Pelin omat pienet haastelevelit (tunnetaan pelissä nimellä Shrine) tuovat vanhojen pelien luolastopuzzlet pelaajan luokse ja näiden aivopähkinöiden palkinnot ovat erittäin tärkeitä pelin läpäisemistä varten joten mitä enemmän niitä läpäiset, sitä vaivattomampaa pelin suuren maailman tutkiminen tulee jatkossa olemaan. Pelaaja törmää retkillään myös erilaisiin kyliin, kommuuneihin, ystävällisiin ja vihamielisiin rotuihin sekä pelimaailmassa taivaltaviin kauppiaisiin ja NPC-hahmoihin. Kaikki pelin NPC:t ovat omia muistettavia persooniaan ja kun pelaaja pitkän samoilemisen jälkeen törmää pitkästä aikaa esim. aivan pelin alussa vastaan tallustelleeseen kauppiaaseen, on jälleennäkemisen riemu aitoa.

Tekemistä on pelissä tähän mennessä (neljä päivää julkaisun jälkeen tullut vastaan häkellyttävän paljon ja tätä kaikkea tahdittaa hienosti pelin audiovisuaalinen anti joka on erittäin kaunista kamaa kaikilla osa-alueilla. Hyrule ei ole koskaan näyttänyt ja tuntunut kauniimmalta saatikka elävämmältä ja pitää painottaa etenkin tuota ”tuntunut”-sanaa sillä pelimaailma on elävä ja erittäin dynaaminen. Eläimistöä laukkaa pelin metsiköissä ja niityillä tavalla joka ei tunnu päälleliimatulta (kyllä, elikoita voi ja pitää myös metsästää) ja vuorokauden sekä sääolotilojen vaikutuksia pitää myös pelissä käyttää hyödyksi esimerkiksi vihollisten päihittämisessä. NPC-hahmot juoksevat sisälle koteihinsa myrskyn osuessa kohdille (pelissä on alakulmassa myös sääennustemittari) ja pikkulapset menevät illan hämärtyessä nukkumaan aikuisten jäädessä ulos pohtimaan pahuutta joka on valloittamassa maailmaa pala palalta. Näkee hyvin että Xenoblade-pelien maailmoilla ihastuttanut Monolith Softin työjälki on kaikkien aikojen kauneimmassa Hyrulessa vahvasti läsnä.

Moni varmasti hieraisi silmiään kun kuuli… … no joo ei tuota korjatakaan jaksa… kun kuuli että pelissä ei ole aiempien osien tapaan sellaista perinteistä soundtrackia vaan pelin musiikki kajahtaa soimaan Skyrim-tyylisesti pelissä valloillaan olevan tilanteen mukaan. Taisteluissa soi tietysti hieman intensiivisempi musiikki ja kylissä ja kaupungeissa soi niiden omat teemansa mutta varsinaista jatkuvasti pauhaavaa overworld-musiikkia ei käytännössä ole. Ratkaisu on kuitenkin toimiva ja hyvällä tavalla hienovaraisesti toteutettu. Jos haluat kokea jotain älyttömän hienoa, kapua erittäin korkealle kalliolle, katso ympärillesi pyörittämällä pelin kameraa hitaasti hahmon ympärillä siten että kaikki ympäristö näkyy hyvin kuvassa ja kuuntele kuinka heleä pianopimputtelu tekee hetkestä taianomaisen. Myös paljon kalapaliikkia ja kansalaisaddresseja synnyttänyt ääninäyttely (ensimmäistä kertaa sarjassa) toimii erittäin hyvin, jopa ilman Nolan Northia, Troy Bakeria ja mitä näitä kaikkia nyt on?

Kuten tekstistä voi päätellä, on Nintendo osannut tuoda peliin hyvin sitä Nintendo-tuotteille ominaista nostalgista laatua kuin myös nykypäivän pelien toimivia ja suosittuja jippoja. Nämä kaikki osa-alueet kun yhdistää yhdeksi Breath Of The Wildiksi, voidaan hymyssä suin todeta että kyseessä on aivan päättömän kova videopeli. Se on malliesimerkki miten avoimen maailman eeppinen seikkailu pitäisi tehdä ja onkin hauskaa miten samalla viikolla ilmestynyt saman genren arvostelumenestys, Horizon: Zero Dawn, tuntuu Breath Of The Wildin jälkeen enää vain kauniilta tekniikkademolta vailla minkäänlaista persoonaa tai sielua. Pelaajat voittavat kun saman viikon aikana ilmestyy näinkin loistavia pelejä jotka pitävät varmasti kiireisenä syksyn viileneviin iltoihin asti. Breath Of The Wild uudistaa radikaalisti Zelda-sarjaa mutta nimenomaan niillä hyvillä elementeillä joista me pelaajat olemme jo vuosia nauttineet tässä tekstissä mainittujen menestyspelien parissa.

Siinä on myös omat pienet lapsuksensa jotka ilmenevät hieman ”ei-niin-eeppiseksi” jäävässä tarinassa ja pieninä teknisinä hikkakohtauksina kun ruutu on täynnä tehostetta, sälää ja partikkelia. Nämä ovat kuitenkin asioita joita pystyy parantamaan seuraavaan osaan tehden siitä näin ollen vielä tätäkin paremman pelin.
Mikä sitten on se sarjan seuraava osa ja tulevaisuus? Breath Of The Wild jää Wii U:n yltiölaadukkaaksi joutsenlauluksi mutta Switch tulee tarvitsemaan uuden Zelda-pelinsä ja tämän herkkupalan jälkeen fanit tuskin haluavat odottaa viittä ja puolta vuotta. Onko se sitten ns. perinteisempi 2D-Zelda vai onko Breath Of The Wildissa niin isot rakenteet että sen varaan voi rakentaa isompaakin DLC-kokonaisuutta mitä tähän mennessä on ilmoitettu? Tähän ei vielä tässä tekstinpätkässä saada vastausta mutta siihen mennessä voidaan me pelaajat nauttia ehkäpä parhaasta Zelda-pelistä ikinä ja kerrankin se ei tarkoita Ocarina Of Timen uutta läpipeluuta…

Vuosi 2016 on tosiaan ollut Pokémonin vuosi. Vuoden alkupuoliskolla ilmestynyt Pokkén Tournament lakaisi lattiaa kaikilla negatiivisilla ennakko-odotuksilla ja osoittautui erittäinkin laadukkaaksi tappelupeliksi. Sarjan tiimoilta tehty anime elää uutta kevättä ja Pokémon GO muodostui maailmanlaajuiseksi ilmiöksi jollaista ei olla nähty sitten niiden possuja lahtaavien kotimaisten lintujen. Ironisinta tässä kaikessa on se että Pokémon tosiaan juhlii 20-vuotista taivaltaan nimenomaan tänä vuonna joten uusi renesanssiaika osui tosiaan erittäinkin osuvasti juuri juhlavuodelle. Juhlavuoden menestysryöpytyksen kruunaa toden teolla ennakkomyyntiennätyksiä rikkonut uutuusparivaljakko Sun ja Moon. Joissain piireissä puhutaan jopa kaikkien aikojen parhaasta Pokémon-kokemuksesta joten tilanne vaatii ehdottomasti tarkempaa maistelua. Onko hehkutus vain juhlavuoden vuoksi nuoleskellen lausuttuja kohteliaisuuksia vai onko pääsarja tosiaan yltänyt sinne jäävuoren huipulle?

Kuten voitte PBC:n Pulitzer- ja Finlandia-palkitusta blogista lukea, on Pokémon-pelien pääsarja tarjonnut viimeiset kaksikymmentä vuotta hyvinkin varovaisia edistysaskeleita. Nirppanokkaisimmat irvileuat voisivat sanoa että kun olet pelannut yhtä Pokemon-pääsarjan peliä, olet pelannut niitä kaikkia ja Sun/Moon osoittaa jo pelin alkuanimaatiossa että nyt ollaan muutosten tiellä. Jo se tosiseikka että uusin Pokémon-peli läväyttää pelaajan verkkokalvoille tarinallisen alkuanimaation, ravisuttaa Poké-perustuksia siihen tahtiin että vanhat konkarit lentävät taatusti tuplavoltilla tuolilta taakse kun taas pelisarjaa ensimmäistä kertaa pelaavat jäävät takuuvarmasti kiinnostuneena odottamaan mihin suuntaan juoni lähtee etenemään ja kuka onkaan tämä mystinen vaalea neitonen joka pelin alkuanimaatiossa on mystisten tehdastyöntekijöiden jahtaama?

Alkuanimaation jälkeen päästäänkin käsiksi siihen hieman tutumpaan Pokémon-kaavaan kun pelaaja nimeää itselleen hahmon ja luo tälle erittäin pelkistetyn hahmogeneraattorin avulla ulkonäön ennen ensimmäisen starter-hirviön hommaamista ja paria pelimekaniikkoja tutuksi tuovaa fetch questia. Hitaahkosti käynnistyvän seikkailun alkumetreillä käy kuitenkin selväksi jälleen se tosiseikka mitä ollaan pelaajan naamaa vasten hierottu jo pelin ensisekunneista lähtien; tämä ei ole se Pokémon-seikkailu johon pelaajat ovat tottuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Itsenäisesti liikkuva kamera seuraa pelaajaa mitä kekseliäimmistä kuvakulmilla tarjoten pelaajalle kauniita kuvia ja maisemia jotka luovat hienon illuusion eläväisestä pelialueesta. Pelialue on parissa viimeisessä Pokémon-peleissä aina ammentanut inspiraationsa tosielämän vastineista. Blackin/Whiten urbaaniviidakoista ja X:n/Y:n eurooppalaissävytteisestä pelimaailmasta ollaan siirrytty Sunin/Moonin tyynenmeren (Havaiji tarkalleen ottaen) saaristoista vaikutteensa ottaneeseen pelialueeseen. Alue koostuu useammasta saaresta joilla päästään totta kai sinuiksi kaikkien Pokémon-pelien perusmiljöisiin. Pimeät Zubatien täyttämät luolastot, vehreät niityt, se yksi suurkaupunki josta löytyy kaikki palvelut ja kaupat, Ice-tyypin hirviöiden kansoittamat lumiset vuoristot… kaikki Pokémon-miljööbingon ruudukot tulee toden teolla täytettyä vaikka lähestymistapa poikkeaakin sarjan aiemmista peleistä.

Myös kaikenlainen ylimääräinen tekeminen on lyöty Spinal Tapista tuttuun yhdenteentoista tasoon. Vanhojen tuttujen aktiviteettien (mm. päiväkotikasvatus, marjojen kanssa kikkailu, taisteluareenat, hirviöiden hemmottelu ja paijaus) lisäksi tarjoaa Sun/Moon pelaajan sosiaalisen elämän turmaksi mm. Route-pohjaisia taisteluhaasteita jossa pelaajan pitää päihittää kaikki reitillä majailevat kouluttajat palkinnon toivossa, collect-a-thonin jonka avulla saa vastaanotettua legendaarista taskuhirviötä paranneltua, Pokemon Snapin hyvällä tavalla mieleen tuovan kameralla kuvailun, NPC-hahmojen nakkihommien tekemistä ja vaikka mitä muuta. Ehdottomasti tervetullein uudistus kolmen muun kouluttajan kanssa käytävä taistelu jossa ei suinkaan mennä tutulla 2vs2-meiningillä vaan jokainen vastaa itsestään ja meno on paikka paikoin hysteeristä kun salaliittoteoriat lentelevät puolelta toiselle kun kolme muuta kouluttajaa myllyttävät vain sitä yhtä vahvinta kouluttajaa. Hieno pelimuoto kerta kaikkiaan.

Sun/Moon ravistelee myös vanhuuttaan natisevista liitoksistaan pois sarjan perusrakennetta. Kahdeksan salipäällikköä ovat historiaa ja tilalla on entistä enemmän tarinaan nivottu etenemistyyli. Toki tietynlainen progressiota indikoiva metodi on edelleen käytössä mutta tällä kertaa eteneminen tehdään enemmänkin tarinan ehdoilla. Haarautuvia polkuja ei sen liiemmin tarjota ja 3DS:n alaruudulla möllöttävä kartta jopa näyttää mihin pelaajan pitää seuraavaksi suunnata mutta kuten aiemmissakin Pokémon-peleissä, vapaampi seikkailu ja tutkiskelu säästetään vasta lopputekstien jälkeiseen aikaan. Sunin/Moonin tarina on myös aiempia pelejä huomattavasti rikkaampaa ja pitkästä aikaa Pokémon-pelissä nähdään jopa sivuhahmoja jotka muistaa pidemmän aikaa kuin kaksi minuuttia konsolin sulkemisen jälkeen. Juoni sisältää pari mehevää käännettä ja yllättävän surullisiakin hetkiä syvällisten pohdintojen ohessa ja vaikka käsikirjoitus ei olekaan ihan mitään Telltale-klikkailusovelluksien tasoa, voi pelin dramaturgiaa pitää kaikin puolin erittäin onnistuneena. Tarinankerrontaa tahdittaa erittäin hyvä soundtrack josta löytyy pari positiivista korvamatoa.

Pokémon-pelien suurin suola on läpi vuosien ollut hirviövalikoima ja Sun/Moon ei toden totta tuota pettymystä tällä saralla. Kun aiempia sarjan pelejä ollaan joltain suunnalta kritisoitu joko liian mielikuvituksettomasta designista mitä hirviöihin tulee (Pokémon Black/White jäätelötötteröhirviöineen ja valtaosin viivoittimella piirrettyine monstereineen) tai sitten aivan överiksi menneistä ratkaisuista (Pokémon X:n/Y:n avainnippua ja/tai miekkaa muistuttava hirviö), ottaa Sun/Moon askeleen lähemmäs sarjan alkuaikojen fauna-pohjaiseen suuntaan, tarjoten kuitenkin samalla hieman oudompia tapauksia kuten esim. hiekkalinnaa ulkoisesti muistuttava Ghost/Ground-tyypin hirviö Palossand. Myös ennen julkaisua ihmetystä herättäneet vanhojen tuttujen taskuhirviöiden Alola-muodot osoittautuivat ennakko-odotuksista huolimatta erittäinkin toimiviksi. Oli äärimmäisen positiivinen yllätys huomata että esim. yleensä iskuja kestävän tankin asemaa toimittava Golem, sai Alola-muodon myötä ei vaan äärimmäisen tyylikkään parran, myös kyvyn tehdä Electric-tyypin iskuja. Tämä tuo etenkin sarjaa pidemmän aikaa tahkonneille veteraaneille hieman niitä kauan kaivattuja ahaa-elämyksiä ja yllätyshetkiä.

Yllätyksenä sarjaa vuosikausia pelanneille tulee myös uutukaisen verkko-ominaisuudet. Muiden pelaajien kanssa suoritettava kanssakäyminen tehdään Sunissa/Moonissa täysin erillisessä lobbyssä, jonne pääsee napsauttamalla kyseisen ”pelimuodon” kuvaketta 3DS:n alaruudusta (joka toimittaa tälläkin kertaa Pokédexin virkaa). Tätä kyseistä lobbyä voi pelaaja kehittää ja parantaa, kuin myös pelata peliseuraa odottaessa minipelejä. Taskuhirviöiden vaihtelu ja muiden pelaajien kanssa taisteleminen verkon välityksellä toimii yhtä mutkattomasti kuin ennenkin, vaikkakin pientä takeltelua tapahtui testivaiheessa pitkien odotusaikojen muodossa. Pienenä vinkkinä aloitteleville taskuhirviöiden metsästäjille sanottakoon että älkää turhaan stressatko päätänne rikki Abraa pyydystäessä sillä Wonder Trade on tässä tapauksessa ystävä vailla vertaa.

Jos olet jaksanut lukea tänne asti niin huomaat varmaan että mitään negatiivista ei ole vielä PBC:n ominaiseen tyyliin tullut sanottua. Tähän syynä on se että Sunista/Moonista ei paljoakaan yleismaailmallisen huonoja puolia löydy. Joitain pieniä lapsuksia pelistä löytyy esim. graafisesti vaativien taisteluiden (neljä Pokémonia ja päälle mahdolliset sääefektit) aikana ilmenevät pienet nykimiset, aiemmin tekstissä mainitut verkkopuolen odotusajat tai vaikka parissa pelin kohdassa Jolteonin vauhdilla etenevä juonenkuljetus. Pieninä mielipidekuriositeetteina voidaan myös mainita pettymykseksi jäänyt kameramoodi, muutama ristiriitaisen persoonan omaava sivuhahmo tai vaikka liiallinen ensimmäisen Pokémon-sukupolven hirviöiden käyttö. Viimeksi mainitut seikat ovat kuitenkin kokijasta itsestään täysin kiinni joten niistä ei voida varsinaisena miinuksena oikein puhua.
Kaikin puolin Pokémon Sun/Moon on kaiken ennakkohypensä arvoinen paketti ja vakavalla naamalla voidaan sanoa että se on pelisarjan paras peli. Se tuo juuri sopivan määrän uudistuksia niihin osa-alueisiin joihin pelaajat ja fanit ovat uudistuksia viime vuosina kaivanneet mutta se ei kuitenkaan poikkea kaavasta liikaa jolloin se vieraannuttaisi pelisarjaan tutustumattomat uudet Pokémon-kouluttajat. Lisäksi se tarjoaa kosolti nostalgiaa pelisarjan alkutaipaleilta asti mukana olleille ja tämä seikka tekee pelistä entistä merkittävämmän tapauksen näin sarjan juhlavuotena.

Pokémon Sun/Moon on sarjan ystäville varmasti turhaan suositeltava hankinta sillä nämä ovat satavarmasti pelin jo hankkineet. Se on kuitenkin myös videopelinä äärimmäisen laadukas tapaus tarjoten erinomaisen hinta-laatusuhteen ja se on kerrassaan loistavaa pelivuotta elävän 3DS:n valikoimaan jälleen yksi pakkohankinta lisää.

Order 1886 on pitkään tekeillä ollut PS4:n yksioikeuspeli Ready At Dawn-studiolta. Pelitiimi on tullut tunnetuksi lähinnä menestyssarjojen eräänlaisten väliosien (mm. PSP:n God Of War-pelit sekä saman konsolin Daxter) laadukkaista tekeleistä ja tarinallinen toimintapeli Order 1886 onkin yhtiön ensimmäinen täysin oma lisenssillinen tuotanto. Pelin valmistusta on dokumentoitu tarkoin ja siitä nähdyt ennakkomateriaalit ovat olleet lupaavia. Graafinen ilme on antanut vihdoin viitteitä siitä mihin nykyraudalla voitaisiin päästä jos ei jokainen peli olisi pikselipäivitys viime sukupolven pelistä ja tarinasta on annettu ymmärtää sen olevan genren keskitasoa parempaa. Nyt kun peli on vihdoin pienien takapakkien jälkeen ilmestynyt, on aika ottaa selvää että onko kaikki ennakkokohina ollut ns. worth it?

Orderin ensimmäinen silmiinpistävä asia on sen ehdottomasti myös sen isoin valttikortti. Peli näyttää aivan jumalaisen kauniilta ja voisiko nokkavasti sanoa että vihdoin meillä on näillä tehokonsoleilla peli joka oikeasti näyttää siltä kuuluisalta ”next-geniltä” jota tässä ollaan jo pidemmän aikaa elettykin. Tyylitelty seepianomainen ulkoasu yhdistettynä komeisiin hahmomalleihin ja efekteihin ja hienosti toiminnan mukana eläviin partikkeleihin, ovat omiaan nostamaan tämän pelin PS4:n (ja samalla koko konsolisukupolven) ylivoimaisesti parhaimman näköiseksi peliksi. Nykypäivän grafiikkaelitistit toki vähentävät pelin loppuarvosanasta 90% pelin frameraten (”vain” 30fps) mutta normaalin ÄO:n omaavia ihmisiä tämän seikan ei luulisi haittaavan. Pelin audiomaailma on myös esimerkillisesti toteutettu ja ainoastaan Halo-teeman tyylisen jylhempää puolta edustavan korvamadon puuttuminen jäi hieman haittaamaan. Kokonaisuudessaan audiovisuaalinen anti on kuitenkin se syy miksi peli kannattaa jo hankkia sillä tämän paremmaksi eivät tällä saralla pelit tule konsoleilla vähään aikaan muuttumaan.

Mutta pelejä ei suinkaan pelata ohjain pöydällä ruutua tuijottaen (terkut David Cagelle) joten miten ne aistejamme hivelemättömät aspektit pärjäävät sitten vertailussa nykystandardeihin?

Peto mieheksi

Orderin tarina sijoittuu pelin otsikossa nähdyn vuosiluvun fiktiiviseen Lontooseen jossa oman aikansa pyöreän pöydän ritarit pitävät yllä kuria ja järjestystä vuosisatoja kestäneessä sodassa ihmispetoja vastaan. Tarina kattaa hyvin pelin taustat kertoen myös että miten ihmeessä ihmiskunta päätyi siihen vaihtoehtoishistorialliseen jamaan jossa pelin miljööt pelin tapahtumahetkellä ovat ja tämä on sangen mukava pieni lisä sillä harvassa samaa tyylisuuntaa käyttävässä pelissä harvoin kerrotaan että miten ja miksi pelin esittämä maailmanhistoria eroaa siitä jollaisena me sen opimme koulun historiantunneilla tuntemaan. Pelin neljä päähahmoa edustavat ritarikillan kärkeä omine, yllättävänkin epästereotyyppisine, persoonineen ja kuten arvata saattaa, pääsevät nämä neljä osaksi seikkailua jossa panoksena on huomattavasti enemmän kuin aluksi voisi luulla.

Orderin toiminta on sekoitus elokuvamaisia quick time eventtejä sekä kolmannen persoonan räiskintää. Räiskintä on sitä genrelle ominaista over the shoulderia suojautumismekaniikkoineen päivineen joten mitään uutta taivaan alla ei tämä aspekti pelaajalle tässä pelissä tarjoa. Kontrollit tottelevat pelaajan käskyjä kuitenkin jämäkästi joten äksöni on sujuvaa ja mutkatonta kautta linjan vaikkakin parissa kohdassa toiminnan tapahtuessa erittäin ahtaassa rajatussa tilassa, saattaa pelihahmo ottaa suojaa jostain mistä ei pitänyt joka hieman sotkee hyvää toimintasuunnitelmaa. Pääasiallisesti räiske kuitenkin toimii ja kuten alussa tuli mainittua, menoa tahdittaa pelin missikisalukemiin yltävä ulkoasu joten toiminta tuntuu jollain oudolla tavalla jopa freesiltä. QTE-touhut ovatkin sitten kaksiteräinen miekka jolla on maailmassa ystävänsä ja vihaajansa. Order 1886:n elokuvamaisen kerronnan ja välianimaatioita pelaajan silmille jatkuvasti tunkevassa maailmassa, QTE:t ovat jopa tarpeellinen lisä sillä varsinainen pelaaminen olisi ilman niitä melkoista Walking Dead-pelien kaltaista elokuvanäytöstä jossa välissä on pieni räiskintäosuus. QTE:n isoin ongelma on kuitenkin toistuvuus ja Order 1886 yrittää tätä seikkaa värittää lisäämällä mukaan myös analogitatilla ns. kiintopisteiden etsimisen QTE:n aikana joka myös tuo peliin, uskokaa tai älkää, hieman valinnaisuutta. Kun pelaaja on rystystivolissa vihollisen kanssa on vihollisella kiintopisteet niin haarovälissä kuin naamassakin. Jos pelaaja liikuttaa kursorin haaroväliin sijaitsevalle kiintopisteelle, ilmaantuu neliötä painamalla mahdollisuus antaa muulinpotku vihollisen sukukalleuksille mutta jos kursorin ohjaa naamataulussa olevalle kiintopisteelle, on haaruksille potkun sijaan neliön painalluksella luvassa vanhan liiton pubiheijari vihollisen otsikkoon. Pieni ja kosmeettinen lisä mutta sentään jotain pientä piristystä tähän ainaiseen reaktiotestailuun ja vanhoista Track&Field-peleistä tuttuun nappien hakkaamiseen.

Yhden illan juttu

Graafisesti homma on A-luokkaa, pelattavuus on OK-tasoa ja juoni on kutakuinkin kiinnostavaa tasoa mutta horisontissa siintää iso paha peikko, joka tulee jakamaan pelaajakunnan kahtia tämän pelin kanssa. Order 1886 on läpi parhaim… pahimmillaan yhdellä kunnon pelisessiolla. Kyllä, luitte oikein. Pelin menee vähänkään videopelejä pelannut pelaaja läpi reilusti alle kymmenessä tunnissa ja tämä on asia joka ei tee oikeutta pelin hinta-/laatusuhteelle. Peliä voisi puolustella sillä että sen tarina pysyy hyvän tiiviinä nimenomaan tuon peliskaalalla lyhyen kestonsa vuoksi mutta jos lähes viiden elokuvalipun tai neljän uutuuskirjan hinnalla saa pelattavaa juuri ja juuri kuudeksi tunniksi, mennään jossain metsään ja pahasti. Peli ei sisällä minkäänlaista moninpelioptiota ja sen uudelleenpeluuarvo perustuu enemmänkin WAU!-elämyksen uusimiseen joten pelin kokonaiskestoa voidaan pitää enemmänkin miinuksena kuin kompaktin paketin kasassa pitävänä plussana, etenkin kun tuosta noin kuudesta tunnista leijonanosa menee välivideoita katsellessa tai QTE:n kanssa yhdellä kädellä pelatessa.

Order 1886 on kunnianhimoinen viritelmä joka on omalla tavallaan kokemus. Se tulee olemaan hieno elämys tasan tarkkaan niin kauan kun videopelit eivät näytä standarditasolla näin komeilta mutta sitten kun samalta näyttäviä pelejä alkaa olemaan kauppojen hyllyt täynnä, tulee se jäämään unohduksiin. Sen toimivat osa-alueet ovat loistavia mutta miinukset myös kovin tuntuvia joten sen hankkimista täyteen hintaan kannattaa pohtia vakavissaan.

Miksi hankkia: Jos olet silmäkarkin ja elokuvamaisten pelien ystävä

Miksi ei hankkia: Jos haet peleiltäsi pitkäkestoista hupia ja kosolti vaihtelevaa pelattavaa

-Norsukampa

Pidä pää ylhääl!

Smash Brosin isoin suola, hahmo- ja tasovalikoima on jälleen kerran nostettu pykälää ylemmäs uuden osan myötä. Ottelijoita on rosterissa lähes Marvel VS Capcom 2-pelin vastaava määrä. Aiemmin namedropattujen nimien lisäksi paria poikkeusta lukuun ottamatta mukana ovat kaikki vanhat tutut ja totta kai pitkin kehityskaarta paljastetut (sekä parit vähän salaisemmat) uudet tulokkaat. Tulokkaista etenkin Punch Out-peleistä tuttu Little Mac osoittautuu täydelliseksi napakympiksi yhdessä Kid Icarus-pelin avainhahmo Palutenan kanssa. Kumpikin hahmoista on täysin uniikkeja mihinkään pelisarjassa nähtyyn hahmoon verrattuna ja tulevat varmasti olemaan kovaa valuuttaa pelin nettimoninpelissä osaavien pelaajien käsissä. Vanhat veteraanihahmot ovat myös jotkut kokeneet pientä hienosäätöä ja jopa ensimmäisestä osasta asti mukana ollut Link kokee yhdellä ainoalla liikkeen lisäämisellä totaalisen pelillisen makeoverin… parempaan suuntaan tietenkin. Kolmansilta osapuolilta kylässä olevat Pac-Man ja Mega Man ovat pienoisia pettymyksiä mutta tässä tapauksessa pettymys tarkoittaa vain sitä että en itse kokenut hahmoja niin toimiviksi kuin olisin toivonut. Mega Manin kaikki hahmon muodot sisältävä Final Smash on totta kai vuoden suurin kulttuuriteko joten hahmo saa sen anteeksi.



Mitä tulee pelin taistelutantereisiin, ei voida puhua aivan niin isosta harppauksesta kuin hahmorosterin tapauksessa. Uudet tasot ovat laatukamaa ja lähes jokaisella hahmolla on luonnollisesti oma nimikkolevelinsä mutta joidenkin hahmojen myötä ollaan menty sieltä mistä aita on matalin ja kierrätetty vain edellisen pelin kenttä. Kierrätys ei ulotu ainoastaan Brawlin kenttiin vaan jopa Meleen 12 vuotta vanhalla haudalla käydään kaivelemassa kenttiä käyttöön parille hahmolle. Toimivia kenttiä ei siinä mitään mutta mieluummin sitä olisi pelannut uusilla kentillä tai edes nähnyt pieniä muokkauksia näihin jo vuosia verkkokalvoillamme viihtyneisiin tasoihin. Kenttien taustalla (ja muuallakin pelissä) pauhaava musiikki on sitä tuttua huippulaatua jota pelisarja on ollut pullollaan jo ensimmäisestä osasta lähtien joten siitä ei luultavasti tarvitse sen enempää puhua.

Sarjan nykyinen vedenjakaja (esineet ja aseet) on myös kokenut pientä mullistusta. Mukana ovat pelisarjan klassikot Poké-palloineen ja sädemiekkoineen kuin myös Brawlissa esitellyt jalkapallot sekä Poké-pallon lailla ulkopuolista apua heittäjälleen tarjoavat Assist Trophyt mutta uudet esineet vievät totta kai kaiken mielenkiinnon. Uusia lyömäaseita on mukana lukuisia kuin myös aseita jotka saavat parhaimmillaan aikaan vastustajan äkkikuoleman vaikka vahinkomittari olisi tyystin nollilla. Poké-palloista tulevia taskuhirviöitä on tuttuun tapaan päivitetty (mukana on nyt myös tolkuttoman vahvoja legendaarisia Pokémoneja sisältävä Master Ball) kuin myös Assist Trophy-valikoimaa joten niistä irtoavat nostalgiaitkut ovat taas iso plussa peliin. Esineet ja niiden käyttö tulee jälleen olemaan iso kiistelyn aihe moninpelin puolella mutta onneksi säätövaraa löytyy niiden käytön suhteen erittäin paljon.



Muita merkittäviä uudistuksia tai epäuudistuksia ovat Brawlissa ilahduttaneen yksinpeliseikkailu-moodin poistaminen ja korvaaminen Smash Run-pelimuodolla. Smash Runissa pelaaja etenee viiden minuutin ajan tuttujen Nintendo-pahisten täyttämillä kentillä keräten power uppeja joilla (se seuraava iso uudistus coming up) pelaaja pystyy muokkaamaan pelihahmoaan. Oli muokattava taistelija sitten joko pelistä jo valmiiksi löytyvä hahmo tai sitten isomman muokkauksen mahdollistava Mii-hahmo (joita siis voi käyttää pelissä ihan taistelijana), pystyy hahmon liikesettiä muokkaamaan liikkeiden ja ulkoasun (vain Miit) osalta enemmän mieleisekseen. Hieno lisäys joka varmasti tuo pelille lisää ikää ihan kuin sitä ei muutenkin jo tarpeeksi tulisi olemaan. Myös aiemmista peleistä tutut Multi Man-taistot sekä hiekkasäkin lennättelyt ovat mukana muutamien uusien minipelien ohella.


Tuu tänne niin saat turpaan!

Smash Bros-sarjan kiistelty pelimekaniikka on kokenut hienosäätöä aina uuden osan myötä ja tämä taskuun menevä uutukainen ei tee poikkeusta. Poissa ovat Brawlissa (pelisarjan kolmas osa) vihastuttaneet satunnaiset hahmojen kompastelut kuin myös hahmojen kevyt rakenne ilmalentojen aikana. Pelinopeus on ottanut askeleen lähemmäs turnauspelaajien suosiossa olevan pelisarjan toisen osan (Super Smash Bros Melee) vastaavaa joten usea Brawlista nillittänyt ”fani” tulee varmasti olemaan tyytyväisempi kuin seitsemän vuotta sitten kun peli ilmestyi. Turnauspelaajia tulee varmasti miellyttämään myös usea muukin uudistus kuten esimerkiksi mahdollisuus muuttaa jokainen pelin taso Final Destination-muotoon joka siis tarkoittaa sitä että tasossa ei ole interaktiivisia vaaroja pelaajien pään menoksi eikä myöskään yhtä tasaista tasannetta lukuun ottamatta minkäänlaisia muita tasanteita. Myös nettipelissä pystyy osoittamaan nahkansa kovuuden pelaamalla ihan vaan huvikseen tai ihan tienaamalla Nintendon moninpeleistä tuttuja verkkopisteitä joilla virtuaaligenitaaleja saa kasvatettua mutta toki myös peliseuran tasoa karsittua pelin ranking-systeemin myötä.

Nettimoninpeli toimii valovuosia paremmin kuin Brawlin katastrofaalisen huono vastaava joten tämäkin ennakkoon huolta herättänyt aspekti voidaan laittaa Busted-merkin alle. Pientä nykimistä aika ajoin tuli vastaan mutta tämä johtuu Nintendon mukaan pelin verkkokoodin varhaisesta versiosta joka tullaan päivittämään pelin perjantaina tapahtuvaan julkaisuun mennessä.


Onko uusi Smash Bros sitten loistava tekele ihan omana pelinään vai molempien Nintendon tämänhetkisten konsolien omistajille pelkkä täyden pelin hintainen välipala ennen WiiU-versiota? Itse olen sitä mieltä että jos haluaa elämältään paljon laadukasta pelattavaa ja ennen kaikkea paljon Smash Brosia, on 3DS-versio ehdottomasti hankinnan arvoinen. Tien päällä pelattuna muutama matsi siellä sun täällä on helvetin laadukasta ja toimivaa käsikonsolipelattavaa ja harva käsikonsolipeli onnistuu tarjoamaan yhtä laajamittaisen pelikokemuksen kuin uusi Smash Bros. Sen on luvattu eroavan sen verran tulevasta kotikonsoliveljestään että sen hankkiminen olisi perusteltua joten vaikka omistaisiktin molemmat versiot, et taatusti tule olemaan ainakaan pettynyt asian suhteen. Se saattaa olla Smash Bros-veteraaneille hieman saman vanhan toistoa ja täysin Nintendon tai ylipäätään videopelien historiasta tietämättömille se ei tarjoa niin paljoa nostalgiaherkkua mutta nämä ovat pikkumiinuksia hemmetin paljon isoja plussia sisältävässä pelissä. Ne joille pelisarja ei ole tuttu, suosittelen kokeilemaan pelistä saatavilla olevaa demoa ja jos sen kokee vähänkään hyväksi, moninkertaista tämä tunne kymmenellä niin olet aika lähellä lopullisen pelin hauskuutta ja laatua.

Miksi hankkia: Lähes loputtomiin ulottuva elinkaari ja huippuluokan laatu tekevät tästä yhden vuoden kovimmista pelijulkaisuista. Pelinostalgikot tulevat tästä saamaan vielä enemmän irti.

Miksi ei hankkia: Jos kaipaat sarjalta jotain aivan uutta ja mullistavaa, ei tämä ole sinua varten. Jos et ole ikinä Smash Bros-peleistä pitänyt tai jos haluat pelata tappelupelisi huolehtimatta käsikonsolin akunkestosta.

On kulunut jo lähes 20 vuotta siitä kun ensimmäisen kerran ohjastin Delphine Softwaren peleistä tutuilla kontrolleilla hintelää Abe-oliota ensimmäisen Playstationin jo legendan asemaan nousseen Demo One-levykkeen Abe’s Oddysee-pelin demossa. Synkkää fiktiividystopiaa täynnä ollut demo kertoi alkuanimaatiossaan jo juonen punaisen langan; Mudokon-lajin edustaja Abe on orjatyössä suuressa tehtaassa joka monopoliasemallaan kyykyttää maailmaa. Yhtenä päivänä epäonnisen kömpelö sankarimme kuulee sivukorvalla yhtiön pamppujen pahoista suunnitelmista jonka jälkeen Abelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta ja luoda oma kohtalonsa sekä samalla auttaa samanlaiseen uuteen alkuun myös orjuutetut lajitoverinsa. Tämä pätkä tarinaa tuli nähtyä useaan sataan kertaan sillä demo näytti pelistä tämän alkupätkän lisäksi vain sen kuuluisan jäävuoren huipun. Valmis peli itsessään on yksi julkaisualustansa klassikkoja ja rakastetuimpia teoksia. Miksi Abea ei sitten nähdä jatkuvasti pelilehtien kansissa ja maskottilistauksien kärjessä?

Aben ja koko Oddworld-universumin takana on Lorne Lanningin perustama Oddworld Inhabitants. Kalifornialaislähtöinen firma on käytännössä kehittänyt luomuksiensa ympärille kokonaisen universumin parhaaseen LucasArts-tyyliin. Oddworld on kerännyt vuosien aikana paljon uskollisia faneja ja etenkin yhtiö on kerännyt kiitosta siitä että se tekee ajatuksella ja rakkaudella jokaisen projektinsa. Oddworld-pelejä olisi voinut raudan ollessa kuuminta, ilmestyä jokaisessa mahdollisessa julkaisuvälissä mutta perfektionistina tunnettu Lanning valvoi laatua sen verran tarkasti että kahdeksassa vuodessa pelaajat saivat ilokseen ”vain” neljä Oddworld-aiheista peliä. Tämän jälkeen Lanning turhautui isojen julkaisijoiden toimintaan ja sulki pelistudion aikeissaan luoda Oddworld-universumista Star Wars-tyylinen viihdeimperiumi. Pelaajien onneksi mies on visioineen ja ideoineen palannut kartalle ja brittiläisen Just Add Water-pelitalon kanssa tuotetut uusintaversiot kahdesta viimeisimmästä Oddworld-pelistä saavat nyt seurakseen rakastetun alkuperäistarinan aivan uusissa vaatteissa Oddworld New’n’Tastyn myötä.

Abe Escape

Oddworld New’n’Tasty on siis remake vuonna 1997 imestyneestä Abe’s Oddysee-pelistä ja toisin kuin aiemmat Just Add Waterin Oddworld-teräväpiirtopäivitykset, on tämä peli täysi tuunaus alkuperäiseen nähden. Grafiikkamoottori on päivitetty nykypäivän standardeihin, audiopuoli on kokenut melkoisen mullistuksen ja jopa muutamaa pelillistä seikkaa ollaan muutettu. Yleensä vastaavanlaiset tempaukset tekevät hallaa pelille (terkkuja Twin Snakesille!) mutta New’n’Tastyn kohdalla uudistukset ovat suurimmaksi osin onnistuneita. Eivät täysin mutta suurimmaksi osin.

Ensimmäinen asia joka totta kai osuu pelaajan silmään on pelin ulkoasu joka varmasti saa niin Oddworld-noviisit, kuin sarjan pitkäaikaiset fanitkin tavoittelemaan aurinkolasejaan. Grafiikka on erittäin sulavaa ja ruutu on täynnä pieniä maailmaa elävöittäviä detaljeja ja etenkin pelin myöhemmissä vaiheissa nähtävät luontomaisemat ovat silkkaa silmäseksiä. Graafinen ilme voi kuitenkin olla Abe’s Oddyseen parissa kasvaneille ehkä jopa liian räikeä ja kirkas. Ainakin itselleni etenkin pelin alkupuoliskon tehdasaslueet ovat piirtyneet silmiin erittäin synkkinä ja paskaisina nurkkina joka ajoi lähestulkoon pelaajan katsomaan pois ruudulta. New’n’Tastyn näkemys vastaavista alueista on hieman liian ”puhdas” jotta se tavoittaisi alkuperäisen pelin fiiliksen mutta tämä ei tietenkään haittaa jos alkuperäisteos ei ole niin tuttu ja rakas kuin allekirjoittaneelle. Pelin kameramekaniikkaa on viilattu.ajan henkeen sopivammaksi. Kun vuonna 1997 edettiin käytännössä ruudulta ruudulle, rullailee näin armon vuonna 2014 kamera sulavalla liikkeellä pelitapahtumien keskipisteessä. Tämä tuo peliin tietyllä tapaa lisähaastetta kun vaihtuvilla ruuduilla ei voi tehdä enää pieniä kurkistuksia alueeseen ja samalla myös poistaa sitä progressiivisen etenemisen tunnetta joka alkuperäisessä oli.


Myös pelin audiopuoli ansaitsee kiitosta. Foley-ryhmä on toden teolla saanut tehdä pelin parissa töitä sillä lähes kaikki mitä ruudulla tapahtuu, saa aikaan omanlaisensa äänen aina Aben kävelyn aikaansaamista läpsyttelyistä pahojen vihollisten murahteluihin ja aseiden ääniin. Audiopuolellakin on toki puristinen kääntöpuolensa. Jälleen kerran Abe’s Oddysee-veteraani voi hieman älähtää siitä kuinka tietyllä tapaa meluisa peli on originaalin hiljaiseen ja ambienssimaiseen tunnelmaan verrattaessa. Jälleen kerran, uusia pelaajia tämä ei haittaa mutta meitä kymmeniä kertoja alkuperäiset pelit läpäisseitä voi tämä huolellisesti tehty osa-alue olla negatiivinen muutos.

Abe Lincoln

Pelimekaniikka on New’n’Tastyn osalta pysynyt aika lailla samana alkuperäiseen nähden. Aben tehtävänä on yhä pelastaa lajitovereitaan (joita on tällä kertaa liki kolminkertainen määrä alkuperäisosaan verrattuna) ratkomalla erilaisia puzzleja ja käyttämällä pelin sisäistä keskustelutoimintoa. Puzzle-aspekti tulee pelissä siitä että pelastettavat lajitoverit ovat yleensä paikoissa josta niiden pois houkutteleminen vaatii hieman aivojumppaa. Abella voi olla vieressään vipu joka pysäyttää etenemisen estävän leikkurin liikkeen mutta samalla kun vipua vetää, aukeaa myös pelastettavan kaverin alla oleva lattialuukku. Tilanteet ratkeavat yleensä pienellä jutustelulla ja Aben sulavaan supliikkiin kuuluu legendaarisen pierun lisäksi myös hyödylliset ”Hello”- ja ”Follow me”-komennot. Parannuksena alkuperäisestä, seuraamiskäskyn voi tällä kertaa antaa myös isommalle poppoolle joka ehkäisee sen rasittavan eksyneen lampaan etsimistä aiemmilta alueilta kun luulit jo pelastaneesi kaikki alueella olevat Mudokonit.



Aben fyysinen preesens on kaikkea muuta paitsi soveltuva myllyille joten pelistä löytyvät viholliset päihitetään usein viekkaudella ja pienellä mietiskelyllä. Aiemmin mainitsemani vivut ja niiden aikaansaamat reaktiot pelimaailman esteisiin, ovat oiva apu myös vihollisia lopetettaessa. Heität hämäykseksi kiven lattialuukun päälle ja kun asiaa tutkimaan mennyt vihulainen astuu kiven viereen, vetäisy vivusta ja hupsistakeikkaa. Toi hymyn kymmenvuotiaan arvostelijan huulille vuonna 1997 ja toi hymyn myös kolmeakymmentä lähestyvän arvostelijan suupieliin vuoden 2014 kesällä. Abe pystyy myös telepaattisilla kyvyillään ottamaan myös heikoimpia vihollisia haltuunsa ja jos tilanne vaatii hieman järeämpiä otteita tai soluttautumista niin ei muuta kuin vihu kontrolleihin ja menoksi. Kaikki tämä on tuttua veteraaneille ja uusille pelaajille se tarjoaa mielenkiintoisella tavalla raikkaan lähestymistavan nykypelien pelaamiseen verrattaessa. Tällaista ”äksöniä” soisi ihan isommankin skaalan peleissä toteuttavan eikä vain niitä kuuluisia headshotteja ja stealth-tappoja.

Bón Abetit

Onko New’n’Tasty sitten nimensä veroinen paketti? Kuten arvostelutekstissä tuli useaan otteeseen mainittua, saattavat uudistukset olla sarjan, ja etenkin tämän nimenomaisen pelin, veteraaneille hieman luotaantyöntäviä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että nämä uudistukset olisivat huonosti tehtyjä joten niistä ei voi todellakaan rokottaa lopullisia pisteitä annettaessa. Peli tarjoaa Abe-veteraaneille nostalgisen aikamatkan menneeseen nykypäivän mausteilla ja uusille tulokkaille se on erittäin laadukkaasti sekä isolla sydämellä tehty latauspeli. Sen korkea hinta voi olla pienimuotoinen vedenjakaja mutta jos parikymppiä lähentelevän hintalapun takana on laadukas ja mukavasti haastetta tarjoava latauspeli niin miksipä ei. On sitä kalliimmallakin huonompia pelejä nähty myytävän…


Miksi hankkia: Jos olet Oddworld-pelien ja hieman tavanomaisesta poikkeavien seikkailupelien suuri ystävä. Lisäksi tämän hienon ja kekseliään pelitalon tulevaisuus on riippuvainen pelin menestyksestä.

Miksi ei hankkia: Jos olet juuri pelannut alkuperäisen version läpi, ei tämä pelin hinta-/laatusuhde ole aivan synkassa.

–Norsukampa

–Norsukampa

Dog eat dog

Watch Dogs on siis Ubisoftille ensimmäistä kertaa vuosiin harppaus uusiin ympyröihin värikkäiden tanssijasiluettien, valkoisiin pukeutuvan historiallisen salamurhaajan tai vaikkapa loisteliaan comebackin parrasvaloihin tehneen raajattoman tasoloikkasankarin kanssa pakerrettujen vuosien jälkeen. Uusi IP jota markkinoidaan isolla rahalla on nykypäivän peliteollisuudessa aina kiinnostava asia ja tämä on ehdottomasti ollut Watch Dogsin kehityssyklin yksi kulmakivistä. Kun peli on kiinnostava jo ennen julkaisuaan ja ennakkomateriaaleissaan tarjoaa nätiltä näyttävää videopelaamista niin asiat ovat hyvin ennakkohypeä ajatellen.

Ensimmäinen asia mikä Watch Dogsissa pistää silmään on sen tapahtumamiljöö ja etenkin sen synkkyys. Windy City on muuttunut ranskalaisfirman käsittelyssä Dark Cityksi ja kun silmät ovat tottuneet viime aikoina lähinnä pirtsakkaan Los Santosiin GTA V:ssä sekä next-gen-teknologian aikaansaamaan vakuuttavaan Seattleen, on ensituntuma Watch Dogsin open world-maailmaan lähinnä pieni pettymys. Tämä on kuitenkin vain ensituntuma sillä mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän alkaa tämä detaljirikas hiekkalaatikko avautua. Tämä on nimenomaan sitä mitä ollaan tältä uudelta sukupolvelta ja sen kehittäjien käyttöön annetuilta kehitystyökaluilta odotettu. Isoja eläväisiä maailmoja täynnä pikkuisia yksityiskohtia ja tekemistä, juuri sitä mitä tämän genren pelissä pitääkin olla. Ja jos joku oli nyt huolissaan siitä että peli on pelkkää synkillä kaduilla keikarointia, nähdään pelissä myös auringonpaistetta ja se näyttää jumalaisen hienolta. Toistaiseksi siis alussa mainitsemani next-gen-odotukset ollaan lunastettu. Ehkä kaiken maailman Knackit ja last-genin uusioversioinnit olivatkin vaan kömpelöä alkua?

Wag the dog

Open world-pelien yksi iso ongelma on juonen pitäminen kasassa siten että se oikeasti tuntuu juonelta eikä vain hiekkalaatikkoon sijoitetuilta tehtävärasteilta joista osa aktivoi pidemmän välianimaation kuin toinen. Watch Dogs astuu juuri tähän sudenkuoppaan tarjoten erittäin tylsän ja ennalta-arvattavan kostotarinan joka ei tarjoa naurettavan stereotyyppisen henkilögalleriansa (miksi tietokoneita käyttävien naisten pitää aina olla lävistettyjä ja goottimaisia tai pahiksilla olla naurettavan typerä nimi?) minkäänlaisia tunnekoukkuja pelaajalle. Juoni pysyy kasassa tasan tarkkaan siihen asti kun pelaaja pelaa orjallisesti läpi vain pääjuonen tehtäviä mutta kun tekemistä tarjoillaan yllin kyllin, ajautuu pelaaja yleensä suorittelemaan lukuisia sivutehtäviä ja hauskuutuksia, joka puolestaan johtaa siihen että juonenkuljetukseen saattaa jäädä pidempiäkin aukkoja. Nämä nyt ovat täysin immersioasioita mutta on aina sangen rasittavaa kun pelihahmo seuraa pääjuonta mutta kuin koira joka näkee pallon heitettävän, siirtyykin muina miehinä suorittelemaan aivan muita asioita syrjemmälle pääjuonesta.

Onneksi nämä mainitut sivutehtävät ovat kuitenkin pelin tasokkainta antia ja ne antavat pelille erittäin paljon lisää elinkaarta sekä pitävät pelaajan virkeystilaa yllä meh-tason juonen ohella. Tilanne on aika lailla sama kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä inFamous: Second Sonissa joka kärsi myös umpitylsästä juonesta mutta loisti kaiken ylimääräisen tekemisensä kanssa huikeasti toteutetussa oikean elämän hiekkalaatikkokaupungissa. Next-gen-mittari on siis tältä osa-alueelta aika lailla heilumassa mittarin keskivaiheilla.

Snoop Dogg

Ilkeimmät foorumisankarit tuomitsivat aikoinaan Watch Dogsin Assassin’s Creediksi joka vain tapahtuu pääosin lähitulevaisuuden Chicagossa. Ubisoft olisi voinut mennä sieltä mistä aita on matalin ja laittaa pelimekaniikan identtiseksi salamurhaajasarjansa kanssa mutta onneksi näin ei ole asian laita. Watch Dogsin pelaaminen tuntuu huomattavasti ”fyysisemmältä” kuin pelitalon toisen megasrajan vastaava ja pelillismekaaniset ratkaisutkin tuntuvat enemmän omiltaan. Päähahmo Aiden tuntuu enemmän oikealta ihmishahmolta kuin virtuaalimenneisyydessä uskomattomia suoritteita vuodesta toiseen suorittavat eri aikakausien kollegansa. Tulitaistelut ovat myös sangen hyvin toteutettuja eikä liiallisiin John Woo-kikkailuihin sorruta. Pääosan kuitenkin varastaa Aidenin aseista se tuhoisin, nykyajan nuorien käsissäkin pelkoa ja kauhua alati kylvävä matkapuhelin. Kännykkä toimii pelin tärkeimpänä yksittäisenä elementtinä ja sillä suoritetaan pelin lähestulkoon kaikki etenemiseen tarvittavat jipot ja temput. Haluatko jumahduttaa autollisen täynnä eliminoinnin kohteena olevia konnia paikalleen? Helppoa, hakkeroi vain liikennevalot sinulle otolliseksi. Aiheuttaako suojan takana sinua tulittava vihollisjoukko ongelmia? Helppoa, hakkeroi vain ryhmän johtajalla oleva räjähde räjähtämään vihujoukon pomon vyöllä. Kännykkä ja sen avulla suoritettava hakkerointi antaa jokaiseen pelin tehtävään enemmän strategista lähestymistapaa ja pelin tehtävien suorittamisesta tulee erittäin positiivisella tavalla mieleen Hitman-sarjan kulta-ajat jolloin jokaiseen pelissä nähtyyn tehtävään oli useita erilaisia ratkaisumalleja. Watch Dogsin erona vain on se että näitä ratkaisumalleja tuputetaan pelaajan tehtäväksi hieman liiankin paljon mutta parempi sekin kuin ei mitään. Ainoa pieni ongelma tässä kivassa systeemissä on se että hakkerointi tapahtuu samaa toimintanappia käyttämällä jolloin itse törmäsin muutaman kerran aivan päinvastaiseen hakkerointitoimintoon jota olin aiemmin yrittänyt aktivoida, aiheuttaen tehtävän epäonnistumisen. Pieni mutta tapahtuessaan melko turhauttava lapsus.

Valitettavasti pelistä löytyy niitä peligenrelle tyypillisiä seurantatehtäviä ja jo kliseeksi laskettavia ”mene, tapa ja pakene”-tyylisiä jo GTA San Andreaksen aikoina kuluneilta tuntuvia tehtävämalleja. Kun nämä ns. perinteisemmät open world-tehtävät yhdistetään erittäin kulmikkaaseen ja monotoniseen ajomalliin, ei voida puhua onnistuneesta osa-alueesta vaan enemmänkin viime konsolisukupolven muinaisjäänteestä. Peli tuo tällä osa-alueella enemmänkin mieleen keskinkertaiset True Crime-pelit ja se on sääli sillä open world-peleissä nimenomaan ajoneuvoihin ja niiden käyttäytymiseen tulisi panostaa erittäin paljon, niin tärkeä osa-alue se on tämän genren peleissä, ellei kyseessä ole sitten Prototypen tai inFamousin kaltainen supervoimiin panostava peli jossa ajoneuvoja ei tarvitse. Kuten aiemmin sanottua, tuntuu tehtävärakenne ja ajoneuvojen käyttäytyminen menneeltä vuosikymmeneltä joten next-gen-mittari ei värähdä.

Dog’s life

Yksinpelikampanjan läpäisemiseen menee Watch Dogsissa (yllätys yllätys) vajaat kymmenisen tuntia. Sivutehtäviä jos alkaa suorittamaan niin saa tuon ajan helposti tuplattua. Verkkomoninpeliä en valitettavasti päässyt testaamaan sillä muita pelaajia ei ennen julkkaria tapahtuneen pelaamisen vuoksi ollut muutamaan jenkkiarvostelijaa lukuun ottamatta. Uudelleenpeluuarvoa pelissä ei liiemmin ole joten kun 100% lukee läpäisymittareissa, ei pelistä pahemmin löydy muuta viihdykettä kuin moninpeli.
Onko Watch Dogs sitten sellainen next-genin esittelijä jollaiseksi minä, ja moni muu kanssapelaaja, sen uskoimme olevan? Vastaus on kaksijakoinen. Pelissä on kohtia jotka saavat pelaajan haukkomaan henkeään positiivisessa mielessä ja etenkin graafiset näkymät auringon kyllästämässä Chicagossa ovat uusien konsolien versioiden isointa herkkua. Se ei ole peli jonka vuoksi kannattaisi uutuuskonsolit mennä kaupasta aamuvarhaisella ostamaan mutta se ei ole myöskään mikään täysi floppi. Hyvistä videopeleistä pitäville se on kuitenkin yksi tämän pelivuoden oleellisia hankintoja.

Miksi hankkia: Hyvä videopeli joka parhaimmillaan on jotain jollaista ei olla vielä tämän genren peleissä nähty

Miksi ei hankkia: Vähäinen uudelleenpeluuarvo sekä iänikuiset genren kliseet jotka puuduttavat pelikokemusta

–Norsukampa