Videopelien pöllölaakso

Baby-OwlTämän viikon blogitekstin piti alun alkujaan olla No Man’s Skyn keskinkertaisuudesta (kyllä, sanoin sen ääneen) kertova valitusvirsi. Sitten muutin mieltäni ja päätin kirjoittaa siitä kuinka perseestä on se tosiseikka että joku Lakko-nimimerkkiä käyttävä janari voittaa kotimaan parhaan videopeliaiheisen kanavan palkinnon oikeasti parempien tubettajien nenän edestä.

Mutta sitten päätin kirjoittaa pöllöistä.

Pöllöt ovat hienoja ja kiehtovia otuksia. Ne ovat kookkaita ja jaloja lintuja joiden anatomia on poikkeavan mielenkiintoinen ja joiden yöllisen käyttäytymismallin ympärillä on jotain mystistä. Tätä mystiikkaa ollaan käytetty pöllöistä kerrottaessa eri keinoin jo vuosisatojen ajan. Muinaisten tarujen velhojen ja noitien apulaiseläiminä nähtiin usein pöllöjä ja useissa lapsille tehdyissä saduissa pöllöt kuvaillaan muiden satueläimien viisaana vanhana auktoriteettina. Traumaattisimpana kokemuksena allekirjoittaneelle nämä hienot siivekkäät eivät ole suinkaan porautuneet mieleen kulttisarja Twin Peaksin vuoksi, ei suinkaan. Omat pelkotilat pöllöjä kohtaan juontavat juurensa videopeleihin.
orly-750116Asiaa viime viikolla pohdittuani tulin henkilökohtaisesti siihen johtopäätökseen että pöllöt ovat videopeleissä aniharvoin positiivinen asia. Vaikka ihminen niitä kohtaan tunteekin luonnossa tietynlaista kunnioitusta, eivät jostain syystä videopelaamisen parissa työksentelevät ihmiset ole tätä sisäistäneet ja pöllöistä on tehty peleihin helvetinmoinen rasite. Tässä tapauksessa rasite muodostuu joko hermoja kutkuttavasta ärsyttävyydestä tai äkillisesti atmosfääriin pöllön ruutuun astumisen myötä pompanneesta vaikeustasosta. Aloitetaan ensin vaikka siitä ensimmäiseksi mainitusta seikasta eli ärsyttävistä pöllöeläimistä.

Nechku & Lechku

Okami, paras Zelda-peli joka ei ole Zelda-peli, tarjoaa huikean videopelielämyksen lisäksi kiehtovan määrän nipponilaista mytologiaa. Usea pelin hahmoista ja tapahtumapaikoista perustuu jollain tavoin pelin emämaan muinaiskertomuksiin ja onkin kiehtovaa nähdä miten nämä kaikki tarut ja kertomukset saadaan nivottua niin saumattomasti peliin ja sen mainioon tarinaan. Voisi sanoa että peli on hieman kuin God Of War mutta ilman energiajuoman katkuista ja 11-vuotiaita hymyilyttävää väkivaltaa. Pelin yksi pomotappeluista on kuitenkin hieman ns. out of the picture ja kuten tämän tekstin aiheesta voi päätellä, on tämä pomotaistelu pöllöä vastaan. Kahta pöllöä jos ihan tarkkoja ollaan. Nechku ja Lechku eivät ole millään muotoa osa japanilaista folklorea vaan hahmot on kehitetty varta vasten peliin pelaajan harmiksi, sillä niitä vastaan käytävä pomotaistelu on rasittavampi kuin yksikään pelin muista toiminnantäyteisistä pomotaistoista. Pöllöduo pystyy mm. hidastamaan aikaa Zelda-peleistä tuttujen Redead-vihollisten tyyliin ja tämä jos mikä on omiaan rikkomaan pelin pomotaisteluissa hyväksi havaitun flow-tilan ja lopputuloksena onkin usein itkupotkuraivarit ja rikkinäisiä synopseja pääkopan sisällä.

1Malfestio

Kuten jokainen Pulitzer-palkitun Monster Hunter-blogini lukenut tietää, luulin aikoinaan että pelisarja sisältää vain designiltaan toinen toistaan tylsempiä lohikäärmevariaatioita joiden isoimmat erot ovat korkeintaan vaihtuvat skinit. Sen vuoksi kaikista sarjan hirviöistä eniten mieleeni ovatkin hirviöt tyyliin Gammoth, Seltas, Qurupeco tai vaikka Blangonga. Sitten on pelisarjan uutukaisessa ensiesiintymisensä tehnyt Malfestio joka olisi mielestäni voinut jäädä suunnittelupöydän alimman lipastolaatikon syrjäisimpään nurkkaan. Malfestio on suuri pöllö joka itsessään jo antaa lentävänä hirviönä pelaajalleen kinkkisen haasteen. Soppaan on kuitenkin sekoitettu aimo annos status-pohjaisia hyökkäyksiä pelaajan hahmon nukuttavasta iskusta aina siihen saatanallisimpaan asti; iskuun joka kääntää pelaajan kontrollit päinvastaisiksi. Kun tähän vielä yhdistää jotkut pelin questeista jossa otus pitää surmaamisen sijaan pyydystää elävänä, ollaan aikamoisen raivon äärellä.
3095265-mhgen_screens_malfestio02Kaepora Gaepora

Hyvät vihjeet sekä ohjeet ovat videopeleissä aina tarpeellisia mutta jos tehtäväsi on pysäyttää kaikkien aikojen paras videopeli kymmeniä tekstirivejä täyttävällä jorinallasi, teet jotain väärin. Juuri tällaisesta käytöksestä on Ocarina Of Timen kusipäinen pöllö (nimeltään Kaepora Gaepora, oikealta nimeltään Rauru) tunnettu. Rasittavan musiikkikappaleen säestämänä pöllö kirjaimellisesti pöllöilee ruudussa joristen aivan puuta heinää tarjoten koko pelissä yhden (1kpl!!!!) kunnollisen vihjeen jota ilman pelaaja ei kaiketi ikimaailmassa keksisi Lost Woodsin musiikkipulmaa. Pahin temppu tältä siivekkäältä on kuitenkin vasta tuloillaan. Monologinsa päätteeksi Kaepora Gaepora kysyy mukavana miekkosena että haluaako pelaaja kuulla koko äsken kuullun unilääkkeen uudestaan? Luonnollisesti tässä vaiheessa pelaaja on joko keittämässä itselleen kahvit, käymässä kaupassa tai sitten hakkaamassa ohjaimen A-nappia päästäkseen vihdoin ja viimein eteenpäin mutta kuinka ollakaan, on pöllön vaihtoehdoissa oletusarvona se että koko (yksin)keskustelu vedetään uusiksi ja näin paholaisen versio oravanpyörästä on valmis.
hqdefault (1)Hoothoot sekä Noctowl

Olen Pokémon-peleissä aina pitänyt Flying-tyypin taskuhirviöistä ja yleensä startterin jälkeen prioriteetti numero yksi on hankkia kovan tason siivekäs. Pelisarjan toisessa generaatiossa mukaan tulleet Hoothoot ja tämän kehittyneempi muoto Noctowl ovat pöllöltä näyttäviä Flying-tyypin edustajia mutta kovin heikkoja sellaisia. Etenkin Noctowlin saamat Psychic-tyypin hyökkäykset jättävät helvetillisen kehittämisen jälkeen paskan maun suuhun kun otuksen laadukkain hyökkäys on tasolla 41 opittu Confusion. Myöhemmissä sukupolvissa en ole jaksanut edes tähän pöllökaksikkoon tuhlata aikaani ja nyt odotankin pelonsekaisin tuntein miten uusimmassa Pokémon-sukupolvessa, Sunissa ja Moonissa, startterina ensiesiintymisensä tekevä pallopöllö tulee pärjäämään taskuhirviöiden karussa maailmassa?
noctowl_and_hoothoot_by_camie01-d5qogrwJa tämä kaikki on vasta osa sitä kuuluisaa jäävuoren huippua sillä sitten meillä on vielä kärsittävänä saatanallisen vaikeat pöllöt videopeleissä.

Marionette Owl

Metal Gear Solid-saaga on tunnettu ikimuistoisista pomotaisteluistaan (paitsi tietysti sarjan viimeisin osa Phantom Pain joka kusi monen monta muutakin juttua) eikä Game Boy Colorille julkaistu Metal Gear Solid: Ghost Babel ole poikkeus. Vaikka bittejä oli aikoinaan neljä kertaa vähemmän kuin peliä edeltäneellä Playstation-klassikolla, onnistui Ghost Babel vangitsemaan niin 80- ja 90-luvun taitteessa nähtyjen alkuperäisten Metal Gear-pelien, kuin ensimmäisen Metal Gear Solidinkin fiiliksen. Pelin ainoa miinus on sen läpihuutokamaa olevat pomotaistelut joista kuitenkin joukosta erottui Marionette Owl. Kuten arvata saattaa, käydään Marionette Owlia vastaan käytävä vääntö pilkkopimeässä jolloin Snaken laajalla varustearsenaalille tulee jälleen käyttöä. Pomotaistelu itsessään on kuin nykyaikainen bullet hell-genren shootteri ja ensimmäistä läpipeluukertaansa pelin kanssa kokeva pelaaja on 99,99% muutaman game overin tässä pomotaistossa ottava.


Skowl the Startling

Donkey Kong Country-sarjan pelit ovat taidetta mitä tulee tasoloikintaan ja progressiivisesti kasvavaan vaikeustasoon. Pelisarjan viimeisimmässä osassa, loistavassa Tropical Freezessä, tämä tunnetusti upean loivassa kaaressa kasvava vaikeustaso koki kuitenkin pelin puolivälissä sen tason piikin että oksat helvettiin. Pelin toinen pomotaistelu käytiin jättiläismäistä pöllöä, Skowlia, vastaan ja tämä kolme eri vaihetta sisältävä pomotaisto on lumisesta ja jäätävästä miljööstään huolimatta yhtä helvettiä. Pidän itseäni keskivertoa parempana pelaajana (etenkin 2D-tasoloikissa) mutta tämä pomotaistelu vei ensimmäisellä pelikerralla voimat niin tyystin että pelaaminen ei pariin päivään maistunut lainkaan.


Bohboh

Toisin kuin aiemmin mainitut DKC-pelit, Kirby-pelit puolestaan eivät ole tunnettuja hampaista kiillettä irroittavasta vaikeusasteestaan. Tämäkin tosiseikka onnistutaan totta kai vetämään viemäristä alas milläs muullakaan kuin pöllöllä. DS:lle ilmestyneessä Kirby Squeak Squadissa pelin pahin pomovastus on tulisieluinen pöllö Bohboh. Pomotaistelu ei ole sieltä vaikeimmasta päästä jos älyää alusta asti kantaa mukanaan jäävoimat mahdollistavia power-uppeja mutta jos satut eksymään taistoon jollain muulla power-upilla… onnea matkaan.


Mutta onhan niissä pöllöissä jotain hyvääkin videopelien maailmassa. Animal Crossingin Blather ja Celeste ovat yhtä sympaattisia kuin kuka tahansa pelisarjan lukuisista eläinasukeista ja kuka voisikaan unohtaa Mega Man X4:n Storm Owlia ja tämän mahtavaa teemamusiikkia? Super Mario 64:n pöllö on avulias kantaessaan ylipainoista putkimiestämme läpi Thwomp’s Fortressin ja Soul Calibur III:n Olcadan on yksi hienoimmista hahmoista koko pelissä, sen lisäksi että kyseinen sekasikiö opettaa pelaajalle myös pelin salat training modessa.

Parempi päättää tämä blogi näihin positiivisiin tunnelmiin ettei mene ihan vihapuheeksi tätä eläinkunnan yhtä hienointa edustajaa kohtaan. Kommenttikenttään voi kernaasti laittaa omia muistojaan pöllöistä tai jostain muista elukoista jotka toistuvasti ovat aiheuttaneet sinulle mielipahaa videopeleissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.