Videogames are (f)art

b85f06d26d075fc2b861e35a7af9b3c3_XL

Mynssi, pöräys, mynkerö, fartti, puuppa… rakkaalla lapsella on monta nimeä mutta jokainen sen kuitenkin tunnistaa kun se kohdalle osuu. Metaanin vapauttaminen kropasta on yksi huumorin alkukantaisimpia mutta samalla myös hauskimpia muotoja ja jos siellä näyttöpäätteen toisella puolella on joku joka ei kunnon pieruhuumorille hymyilisi, katso itseäsi peilistä ja mieti että mitä elämältäsi oikein tahdot? Sillä aikaa me laatuhuumorin ystävät tutkailemme hieman videopeleissä nähtyjä ja kuultuja (onneksi ei haistettuja) mynssejä.
BIGGGGGGGGGGGGGG_WARIO_FART!!!!!!

Kaikki videopelejä vähänkään enemmän pelaavat varmaan tietävät että toisin kuin elokuvien maailmassa, on peleissä oikeasti hauska komiikka vielä tänäkin päivänä aika harvinainen asia. Pelit yleensä tuppaavat komedian saralla yrittämään aivan liikaa, juurikin sinä siinä Matt Hazard paskan pelisi kanssa, tai sitten vitsit ovat vaan niin laimeita että niille ei nauraisi edes ilokaasun alaisena. Mutta aivan kuin oikeassakin elämässä, on myös peleissä pieruhuumori junan vessan lailla toimivaa tavaraa ja onko mitään hauskempaa olemassa kuin yleensä niin örmyotsaisessa videopelimaailmassa piereskelemisen todistaminen?

Ei ole.

Videopelikaasutukset voidaan jakaa pitkälti kahteen kategoriaan: tilannetta keventävät sekä vahinkoa tuottavat. Kyllä, luitte aivan oikein. Niinkin hauska asia kuin pieru voi tosiaan vahingoittaa ja etenkin tappelupeleissä tämä hirvittävä ilmiö on valitettava tosiasia. Tappelupelisarjojen kuuluisin kaasuttelija on ehdottomasti Tekken 3:n vierailijahahmo Gon. Pieni mangadinosaurus pöräyttelee helpolla näppäinyhdistelmällä ilmoille kaasupilven joka lamaannuttaa vastustajan paikoilleen vieden tältä myös hitusen elinvoimaa yläkulman mittarista. Klassikkokamaa toden totta mutta Gon ei ole likimainkaan ainoa tappelupelien piereskelijä, ei edes Tekken-sarjan jossa karhukuomamme Kuma päästelee myös melkoisia suolisointuja ulos takamuksestaan vastustajan kannalta tuhoisin seurauksin.

30086-primal-rage-jaguar-screenshot-chaos-farts-in-armadon-s-general

16-bittisten aikakaudella tappelupelit elivät kulta-aikaansa ja Street Fighterille ja Mortal Kombatille ilmaantui haastajia jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta. Atari päätti lähteä mukaan rientoihin julkaisemalla kolikkopelihalleihin hieman alkukantaista raivoa Primal Rage-pelin muodossa ja sen sijaan että pelaajat pääsisivät ohjastamaan tiukassa fyysisessä kunnossa olevia ihmismalleja ympäri etnistä kartastoa, oli parin kolikon hinnalla ohjastettavissa muinaisia jättipetoja. Pelin apinamaisista hahmoista se vähemmän cool (peliä pelanneet ymmärtävät vitsin) eli Chaos, paikkasi viileää olemuksen puutetta käyttämällä range-iskunaan myrkyllistä kaasupilveä jonka tämä kädellinen totta kai, päästi ilmoille persuksistaan. Ääni oli myös melkoinen tämän kaasupäästön päätyessä ilmakehään ja jopa kotikonsoliversioissa tämä bassontäyteinen repäisy saatiin kuulostamaan erittäinkin autenttiselta.

Tappelupelipiirien kaksi kovinta sikailijaa ovat kuitenkin enemmänkin tuttuja omista peleistään.

boogerman-04

Boogerman on hahmo jonka nimestä voi jo päätellä että nyt ei olla ihan Remedyn pelien tasoisella hahmodramaturgialla liikenteessä. Räkäänsä ja pierujansa aseinaan käyttävä hahmo sai kun saikin jollain ilveellä oman pelinsä markkinoille 16-bittisille konsoleille ja Interplay ei voinut vastustaa kiusausta kun se laittoi tämän jalon ja sivistyneen hahmon osaksi N64:lle ilmestyneen Clayfighter-pelinsä taistelijakaartia.

Myös erittäin puhtoista imagoa julkisuudessa ylläpitävä Nintendo ei ole jäänyt paitsioon mitä tulee pieruhuumorin käytöstä peleissään. Wario on kulkenut pitkän matkan Super Mario Land 2:n loppupomosta aina omia nimikkopelejään tähdittäväksi tärkeäksi Nintendo-hahmoksi ja siinä sivussa hahmon matkaan on persoonan puolelle tarttunut myös erittäin vinksahtanut huumori. Piereskeleminen on nykypäivänä Warion ”se juttu” ja Nintendon huippusuositussa Smash Bros-sarjassa voi Wariolla tosiaan leijaa heittämällä päihittää vastustajia mennen tullen.

Wario_waft_halfcharged

Onhan näitä paljon muitakin. Samurai Showdown-mätkintäkulttiklassikon isokokoisin pelihahmo Earthquake ei tosiaan kainostele pieremisiensä kanssa ja Mortal Kombat-hahmo Bo’ Rai Cho jopa viimeistelee väkivaltaisen Fatality-lopetusliikkeensä ”pienellä” kaasuiloittelulla.

Olisiko tuo Fatalityn sijaan ”Fartality”?!?!? Hei c’mon, turha siinä on antaa tuollaista katsetta, etenkin kun luet blogitekstiä videopelien pieruista.

Ehkä kuitenkin se kaikkien aikojen hämmentävin tappelupelien pieru on erittäin tutulla oikean elämän hurmurilla. MTV:n ollessa vielä joskus hyvää sisältöä tarjoava televisiokanava, tarjosi se hämmentävän muovailuvaha-animaatiosarjan nimeltä Celebrity Deathmatch jossa vahasta tehdyt julkimot mäiskivät toisiaan turpaan nyrkkeilykehässä kuolemaan saakka. Sarjasta tehtiin myös kotikonsoleille lisenssipelejä ja hahmokatraasta löytyi myös muuan Justin Timberlake jonka movesetistä löytyi totta kai ruutua tärisyttävää pöräyttelyä. Netin kuvapankkien syövereistä ei löytynyt valitettavasti kuvaa tästä hienosta erikoisliikkeestä joten tässä sen sijaan on ihan vaan kuva Justin Timberlakesta. Jokainen voi kuvitella mielessään vaikka tämän herrasmiehen päästämässä ulos kunnon perssinfoniaa.

justin-timberlake3_sc_768x1024

Väkivalta on pahasta joten siirrytään mieluummin näistä vahinkoa aikaansaavista leiskautuksista niihin ihan vaan tilannetta keventämään äänitettyihin mynkeröihin. Tässä kyseisessä taiteenlajissa on empiiristen tutkimustulosten perusteella olemassa kaksi alakategoriaa jotka ovat interaktiiviset ja ei-interaktiiviset. Jälkimmäinen kategoria kattaa siis kaikki gameplayn aikana tai välianimaatioissa tapahtuvat puupat kun taas se kuningaslaji, interaktiiviset mynsesterit, ovat pelaajan itsensä ohjaimen näppäimillä suoritettavia kaasutuksia. Tähän väliin on jaettava kiitosta niille jotka ovat tänne asti tätä peliaiheisten blogien magnum opusta jaksan… kyenneet lukemaan. Olette hienoja ihmisiä kautta linjan.

Moni pelaaja törmäsi ensimmäiseen interaktiiviseen farzaniin varmastikin ykköspleikkarin aikoina ja kahden nimenomaisen pelin kanssa. Ensimmäinen näistä mainituista peleistä on Abe’s Oddysee. Peli jota monet pelasivat mutta jota kukaan ei omistanut.

Aben ryysyistä rikkauksiin-tarina oli osa sitä kuuluisaa PS1:n demolevyä jonka omisti tyyliin useampi ihminen maailmassa kuin vaikka Raamatun ja näin ollen tämän langanlaihan Mudokonin seikkailut, tai ainakin niiden alkuosa, on tuttua kauraa. Demo tarjosi oivan esittelyn tämän hienon kulttipelin sisällöstä ja kaikki liikkeet ja temput Aben kattavasta repertuaarista olivat jo demossa kokeiltavina. Niin myös piereskeleminen. Abe’s Oddyseen maailma ja tarina on synkkä mutta onneksi pelaaja voi milloin tahansa keventää tunnelmaa ei vain pieraisemalla itse mutta antamalla myös Aben päästää hieman paineita ulos. Tästä voisivat useat kauhupelit ottaa mallia. Aina kun tunnelma menisi liian kuumottavaksi, voisi pelaaja nappia painamalla laittaa pelihahmon päästelemään kovaäänisiä pieruja ja satavarmasti olisi helpompi jatkaa eteenpäin vaikka jossain jumpscareja tai psykologista kauhua sisältävissä peleissä. Myös aiheen tiimoilta netin serveritilaa tukkivat tuhannet striimit olisivat tämän tempun myötä paljon mieluisampaa katseltavaa.

Se toinen ykköspleikkarin pierupeleistä onkin sitten se kovemman maineen jatkossa itselleen tehnyt tuotenimike. Kyseessä on totta kai se ihkaensimmäinen GTA.

Nykyisin erittäin elokuvamaisesta kerronnastaan tunnettu pelisarja oli samassa asemassa kuin moni aloitteleva näyttelijäkin, jostain sitä oli aloitettava ja GTA:n tapauksessa tämä aloitus oli jo pelin ilmestyessä karulta näyttänyt grafiikka ja piereskelylle varattu nappi peliohjaimessa. Onkin toivottavaa että Rockstar seuraavassa GTA-pelissä kunnioittaisi sarjan pitkiä perinteitä ja toisi pierut takaisin pelihahmon liikearsenaaliin, vaikka jo Red Dead Redemption 2:ssa.

maxresdefault

Ylläolevaa kuvaa ei varmaankaan tarvitse sen koommin selitellä. Toivottavasti jatko-osa Fractured But Whole jatkaa samalla laatulinjalla.

Kun tuossa aiemmin päästiin puhumaan siitä miten laadukas pieru- ja kakkahuumori piristäisivät takuulla erittäin tiiviiksi äityviä kauhupelejä, on pelimaailman kovin visionääri ja resurrsituhlari Hideo Kojima keksinyt tämän jo vuosia sitten. MGS-sarjan parasta antia ei todellakaan ole uskomaton tarinankerronta, mielenkiintoiset hahmot, erinomainen pelattavuus tai loistavat grafiikat. Pelisarjan ylivoimaisesti paras asia on yksinkertaisesti mies nimeltä Johnny. Running gagin virkaa läpi eeppisen pelisarjan toimittava sotilas on ehdottomasti parhaiten kirjoitettu hahmo sarjan värikkäitä hahmoja pullollaan olevasta hahmokirjastosta. Miksi näin on kysyt varmaan samalla kun heiluttelet Big Bossin tai vaikka Liquid Ocelotin kuvaa kädessäsi? Katso allaoleva video niin ymmärrät…

On se Kojima nero. Ei ihme että pelien teko miehellä tuppaa kestämään käsittämättömän pitkiä aikoja kun tällaista videopelitaidetta pitää pohtia ja luoda.

Ehkä näihin paskaisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämä PBC:n viikkoblogi. Tästä ei peliaiheisen blogin sisältö enää paremmaksi pääse joten onkin hankala alkaa miettiä ensi viikon tekstiä samalla kun journalistiliitto soittelee perään ja haluaa jakaa kaikki mahdolliset palkinnot tästä oivaltavasta ja täynnä viisautta olevasta tekstistä. Loppukaneetiksi voidaan pienen koostevideon myötä laittaa vanha sananlasku…

Kuka pieruaan pidättelee, on sillä jotain salattavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.