Pelaamatta paskaa?

Pitelin ensimmäistä kertaa peliohjainta (NES) kädessäni parivuotiaana vaippataaperona. Sain ensimmäisen pelikonsolini (NES) kolmen vuoden kypsässä iässä. Pistin tietoisesti ensimmäistä kertaa pelikonsolin (NES) päälle aikomuksenani pelata sen sisällä ollutta peliä (Mega Man 2) nelivuotiaana. Läpäisin ensimmäisen pelini (Super Mario Bros) ihan alusta loppuun viisivuotiaana.

Olen siitä asti pelannut pelejä aika paljon ja hieman yli kymmenen vuoden iässä ihan tosissaan alkanut ammentamaan alasta kaikkialta mistä vain pystyi peleistä tietoa saamaan. Olen työskennellyt pelialalla ja huomiohuor… kirjoitellut peleistä ympäri ämpäri verkko- ja printtimediaa läpi vuosien. Omistan jokaisen mainstream-pelikonsolin, ja muutaman hieman pienemmän profiilin laitteen, joka on julkaistu vuoden 1985 jälkeen ja pelejä on vuosien aikana kokoelmiin kertynyt nelinumeroinen määrä.

Voisi siis luulla että olen pelannut erittäin paljon ja se on totta. En ole kuitenkaan pelannut kaikkea. On olemassa oikeinkin suosittuja ja suuria pelisarjoja joihin en ole koskaan hipaissutkaan ja tämän viikon blogiteksti toimikoot ripittäytymiskoppinani. Jotkut mainituista pelisarjoista tullaan myös raiskaamaan tekstimuodossa toimestani sillä en omaa tyyliin gameplay-pätkien tai screenshottien katselemista enempää kokemusta näistä mistään. Pahoittelut siis etukäteen.

En ole kovin suuri japanilaiskulttuurin ystävä (vaikka yksi rakkaimmista harrastuksistani onkin videopelaaminen) joten valitettavan usein titteleiltään ja nimiltään oudot japsipelit jäävät tietoisesti tutkani ulkopuolelle. Yksi näistä sarjoista on .hack-sarja (lausutaan ”dot hack”) joka jo oudon nimensä vuoksi on ollut aina melko kaukainen itselleni. Sarjaan on ilmestynyt seitsemän peliä ja ne kaikki ovat PS2-ekskluja. Joku nokkela voi päätellä jo pelisarjan nimestä että ihan mitään perinteistä normitallaajan arkea ei peleissä käydä läpi vaan meno on aikamoista tieteisjargonia. Elin itse monta vuotta siinä luulossa että sarjan pelit olisivat perusrakenteeltaan sitä perinteisempää japsiropea mutta vasta viime aikoina olen lukenut muinaisista kääröistä, eli katsonut Youtubesta jotain peliin liittyviä videoita, että pelit ovatkin jonkinlainen hybridi toimintaroolipeliä ja mörppiä. Tarkempaa käryä ei allekirjoittaneella asiasta ole ja pahasti näyttää siltä että ei ikinä tulekaan sillä en vieläkään näe itseäni pelaamassa .hackia missään muodossa. Sääli sinänsä sillä pelisarjaa pelanneet ovat jopa positiiviseen sävyyn sarjan tuotoksia kuvailleet.

”Ne on oikeasti pelottavia kauhupelejä!!”
”Sanot vaan noin kun et tajua sitä syvää lorea!!”
”Joskus less is more ja pelkästään hyvästä!!”

Näillä virkkeillä olen kuullut puolustettavan Five Nights At Freddy’s-pelejä ja en edelleenkään ole pelannut, enkä aio pelata, yhtäkään sarjan peliä. Vierestä seurasin aikoinaan tätä kovaa nettikohinaa aiheuttaneen ykkösosan pelaamista ja jo tuolloin ihmettelin että mikä ihme tässä nyt pitäisi olla niin hienoa että aiheesta pitää kirjoittaa artikkeleita lähes jokaiselle isolle pelejä käsittelevälle medialle? Aivan kuin eräs irlantilaisyhtyekin, en ole vieläkään löytänyt sitä mitä etsin ja etsin vastausta siihen mikä FNAF-sarjassa viehätti niin paljon että pelejä piti sarjaan tehdä kovemmalla tahdilla kuin roskatuottaja Roger Corman kyhäili elokuvia kulta-aikoinaan?

Five Nights At Freddy’s asettaa pelaajan pizzeriassa työskentelevän yövartijan saappaisiin. First person-kuvakulmasta koettu kauhuilu tapahtuu lähes pelkästään stevarikopissa jossa pizzeriaan sijoitetut kamerat tallentavat tapahtumia useammalle eri näytölle. Pizzerian robottimaiset maskottieläimet kuitenkin elävät öisin ihan omaa elämäänsä ja koska nämä perkeleet ovat groteskin ulkoasunsa lisäksi myös täynnä murhanhimoa, täytyy pelaajan seurata näiden liikkeitä klikkailemalla ruudulla näkyviä näyttöjä nähdäkseen missä roboelikot liikkuvat milloinkin. Pelaaminen on siis todella minimalistista ja pelottelut lähinnä parin ekan kerran jälkeen vanhaksi käyvää jump scareilua. Miksi siis näitä pelejä ilmestyi niin paljon ja miksi niin moni niitä pelasi? Ei kun ihan siis vakavissaan, mikä näissä viehätti? Kertokaa vaikka kommenttikentässä.

Danganronpa on myös yksi valtavaa suosiota nauttiva pelisarja, joka on itseltäni mennyt ohi lähinnä sen liiallisen japanimaisuuden takia. Visual noveleiksi jotkut sarjaa haukkuvat mutta olen antanut itseni ymmärtää että kyseessä olisi kuitenkin lähemmäs esim. Phoenix Wright-pelejä menevä kokemus jossa joutuu jopa hieman pelaamaan ja miettimäänkin. Siihen sitten loppuukin ”tietämykseni” pelisarjasta. Sen tiedän että jonkinlaisia nalleja pelissä ja sen mainosmateriaaleissa esiintyy mutta mitään muuta ei irtoa tähän hätään. Helposti pelisarjan pelit olisivat saatavilla esim. PS4:lle joten täytyypä tehdä itselleen lupaus siitä että edes kokeilee joskus jotain Danganronpaa. Toisaalta tämä genre on omiaan myös siihen että Youtube-videon auki klikkaamalla saat jo tarpeeksi ison kuvan itse pelistä joten katsotaan nyt miten käy..?

Sunsoft on aina ollut omissa kirjoissani sangen korkealla kun puhutaan laadukkaista pelitaloista. Myös N64-aikojen 3D-maskottitasoloikat ovat aina olleet aorttaa lähellä joten onkin siis pienimuotoinen ihme että en kumpaakaan Chameleon Twist-peliä koskaan kokeillut. Molemmat pelit ovat juurikin sitä mitä noiden aikojen värikkäiden elukkahahmojen tähdittämät tasoloikat edustivat ja gimmickinä Chameleon Twisteissä oli päähahmon metrien pituuteen venyvä kieli jota pääsi myös ohjailemaan. Mitä enemmän on näistä kahdesta pelistä liikkuvaa kuvaa näin aikuisiällä nähnyt, sitä kauemmas ovat haaveet ja toiveet pelien pelaamisesta menneet kauemmas. Meno on ”kuusnepamaisen” suttuista ja verrattaessa Banjo-pelikaksikkoon tai vaikka Gloveriin ja Buck Bumbleen, näyttää kumpikin peli erittäin ideaköyhältä ja persoonattomalta.

Koska olen aina ollut seksuaalisen suuntautumiseni kanssa enemmän tuonne konsolien suuntaan kallellaan, ei monikaan PC:llä mainetta niittänyt sarja ole tullut vuosien aikana niin tutuksi kuin olisi toivonut. Ysärin alussa homma oli vielä helppoa kun MS-DOS oli päivän sana eikä Voodoo 2-ajurikortteja tarvinnut tunkea koneeseen kuin leipää paahtimeen konsanaan. Ysärin lopun PC-pelaaminen on siis valitettavan tuntematonta korpimaata itselleni mutta tätä ongelmaa olen jo muutaman vuoden korjaillut, kiitos GOG:n ja muiden mahtavien ostopaikkojen. Kovasti kehuja keränneen Hidden&Dangerousin kohdalla ei tätä lieveilmiötä olisi pitänyt tapahtua sillä tämän kaksiosaisen sotahiippailusarjan ensimmäinen peli ilmestyi myös Dreamcastille.

Pelilehdistä luin haaveilevin silmin pelin saamaa suitsutusta ja etenkin noina aikoina kun ensimmäinen Medal Of Honor sekä Band Of Brothers-sarja olivat tehneet toisen maailmansodan meiningeistä mielenkiintoista koettavaa, oli kaikki kyseisiin myllyihin liittyvät pelit ison suurennuslasin alla. H&D näytti siistiltä ja previkkatekstien perusteella myös laadukkaalta tekeleeltä. Pelissä oli (istu alas, nyt tulee next-gen-kamaa) mahdollisuus vaihtaa ensimmäisen ja kolmannen persoonan kuvakulman väliltä ja pelin tapahtumat sijoittuivat maailman kakkossodan ”ikonisiin” paikkoihin ja tapahtumiin. Kaikki siis päällisin puolin kunnossa ja arvostelutkin olivat, kuten sanottua, ylistävämpää sorttia mutta silti vaan jäi peli pelaamatta ja totta koska jatko-osa oli vain PC-eliitille suunnattu, ei siihenkään tullut vanhan nuhapumppukoneen vuoksi koskettua. Sittemmin koko pelikaksikko on ajautunut sivuun preferenssilistallani mutta ehkä tämä toisen maailmansodan uusi tuleminen pelimaailmassa saisi hieman sytytettyä tätä kipinää?

Siinä näette että jopa yours truly ei ole pelannut sen enempää pelejä kuin moni muukaan. Vaikka vuosia pelien parissa on lukuisia niin silti sitä on onnistunut erinäisistä syistä välttämään jopa ihan laadukkaat pelisarjat. Onpahan sitten läpikäytäväksi backlogia vanhainkotivuosille…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.