PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2019

Hazuki_exen valinnat

3. Baba Is You
Vaikka pelejä tuntuikin tulevan pilvin pimein pitkin vuotta, niin harva niistä oikeasti tuntui todella uudelta kokemukselta. Onneksi meillä täällä Suomessa on edes muutama taivaanrannanmaalari, jotka eivät tyydy siihen perinteisen videopelikokemuksen luomiseen. Näin ollen meillä onkin siis käsillämme Baba Is You. Se on äärimmäisen yksinkertainen mutta samalla tajunnanräjäyttävän vaikea puzzlepeli joka ei tunne pelaajaa kohtaa pienintäkään armoa. Kentät pohjautuvat yksinkertaisiin ehtolausekkeisiin sekä niiden manipulointiin ja niillä sitten voidaan muokata koko pelimaailman asioita lukuisilla eri tavoilla.

Baba Is You on kaikessa nerokkuudessaan huikea videopeli ja vieläpä täysin ajaton kokonaisuus joka olisi voitu julkaista jo yli 30 vuotta sitten, mutta vielä vuonna 2019 onnistuu yllättämään aivot solmuun taitavasti laittavilla pulmillaan.

2. Control
Torille!!! Suomi mainittu… jo toistamiseen. Remedy on aina ollut kotimaisen pelikehityksen kulmakivi ja vaikka viime vuodet ovatkin menneet miten ovat menneet, niin aina sitä on vähän sivusilmällä vilkuillut miten kyseisen lafkan väellä menee ja samalla hieman toivonut että jo seuraava peli olisi omaankin makuun sopiva.

Alkufiilikset toki Controlista olivat itselläkin varsin kaksijakoiset. Vaikka peli näyttikin graafisesti upealta ja tarina kuulosti vähintäänkin kutkuttavalta, niin sen konttoriympäristö, superkalliiden näyttelijöiden käyttö ja muutenkin liiallinen samankaltaisuus Quantum Breakin kanssa eivät myyneet peliä itselleni alkuunkaan. Positiivisten revikoiden ilmestyttyä alkoi kuitenkin kutkutus käydä itsellenikin liiaksi ja olihan peli sitten pakko lunastaa ja korkata ihan itse. Ja onneksi näin myös tein.

Control on todellakin kaikkea mitä se lupaa olevansa. Se on mystistä tarinankerrontaa sisällään pitävä kolmannen persoonan seikkailuräiskyttely metroidvaniamaisilla piirteillä, ääreensä hienoilla audiovisuaaleilla höystettynä. Toki täydellinen peli Control ei ole, koska tekniset ongelmat tuntuivat vaivaavan peliä vähän kaikilla alustoilla ja näyttely lievästi puisevine dialogeineen ei aina osunut maaliinsa, mutta siitä huolimatta sitä oli äärimmäinen ilo pelata ja tuskin maltan odottaa että tulevat DLC-paketit tuovat jatkoa pelin maailman tapahtumiin.

1. Devil May Cry 5
DMC 5 oli toinen eniten odottamistani peleistäni vuodelle 2019 ja vaikka pelin lunastinkin jo lähes heti julkaisussa, niin vasta joulukuussa uskalsin oikeasti aloittaa pelin pelaamisen. Olin nimittäin ennen pelin julkaisua testannut pelin demoa ja ihan suoraan sanottuna olin varsin pettynyt näkemääni. Peli tuntui liian helpolta, Nero ei kaikessa nerokkuudessaan (see what I did there?) sitten kuitenkaan lunastanut paikkaa sydämessäni eikä pelin toiminta muutenkaan oikein tuntunut nappaavan mukaansa. Mutta koska lopullinen peli sai kuitenkin niin kovaa suitsutusta osakseen, niin pakko sekin oli kokea sitten ihan itse. Ja noin ensimmäisen neljänneksen aikana mieleni ei edes muuttunut. Olin oikeasti lievästi pettynyt kokemaani enkä kyennyt käsittämään miksi peli oli saanut niin kovia kehuja.

Onneksi kuitenkin jatkoin tarpomista eteenpäin ja heti kun peli vaihtoi toiseen vaihteen silmään V -nimisen hahmon muodossa, aloin oikeasti nähdä pelin laadukkaan puolen. Viimeistään sitten Danten avauduttua pelattavaksi hahmoksi olin täysin myyty. Danten ja V:n puolella nimittäin pelistä tuli paljon monipuolisempi. Se alkoi myös oikeasti laittamaan hieman kampoihin (toki DMC-veteraanin näkövinkkelistä katsottuna aivan liian vähän vieläkin) ja näin ollen pelaamisesta tuli yksinkertaisesti mielyttävämpää koska siihen piti oikeasti vähän panostaa.

Mutta kuten sanottua; Vaikka DMC 5 onkin minun GOTY-valintani, on siinä siltikin omat ongelmansa. Ympäristöt ovat perinteiseen DMC-tyyliin varsin kolkkoja ja yksivärisiä. Musiikkipuoli ei pelin tunnusbiisiä, Devil Triggeriä, lukuun ottamatta juurikaan loista. Nerolla alkupäässä pelaaminen on vähän liiankin rajoitettua ja tarinakin tuntuu olevan aika DMC-huttua.
Toki sen verran tarinaa pitää kehua, että tämä viides osa on ensimmäinen sarjan peli, joka oikeasti siteeraa pelisarjan pohjalta tehtyjä novelleja ja ylipäätänsä hyödyntää niissä rakennettua lorea. Kaiken kaikkiaan DMC 5 ei siis ole täydellinen peli, etenkään sen liian helpon ja hitaan alun vuoksi, mutta se on helvetin hyvä peli heti kun sen alkaa laittaa kampoihin.

Lionheadin valinnat

3. The Surge 2
Onhan nätä soulslike-pelejä nyt tullut viime vuosina ovista ja ikkunoista, mutta siltikin sellaista koukuttavaa grindaamista on niistä puuttunut, millä juurin kyseinen tuote erottuisi joukosta. The Surge 2:sta löytyy myös muuta ”genrensä” edustusta kuten oikopolut, stamina-pohjainen tappelumekaniikka sekä myöskin jokaisen rivivihollisenkin omanlainen vaikeus, mutta kun miljöö sekä grindaus toimivat, ei genren muille edustajille näy kuin perävalot tässä kilpajuoksussa.

2. Metro Exodus
Stalker-sarjan paluuta odotellessa, toimii Metro Exodus lähinnä laastarina ydintuhon jälkeisen itänaapurin näkemisen kaipuuseen. Pelin parasta antia ovat alkupäään avoimet kentät, joiden jälkeen peli sortui valitettavasti aiempien Metro-pelien perisyntiin, eli putkijuoksuun. Myös vallan mainio Ranger-pelimuoto teki paluun, ja sen pitäisikin olla ominaisuus kaikissa mahdollisissa peleissä. Kaikki ylimääräinen paska ruudulta pois vaan jatkossakin parantamaan immersiota.

Metro Exodus on myös vuoden kaunein peli. Venäjä se vaan on kaunis maa, myös pommitettuna.

1. Fade to silence
Malliesimerkki siitä kun pelin ei todellakaan tarvitse olla ”reilu”. Kymmenet kuolemat varjostavat nykyistä tallennustani, osittain myös siitä syystä että peli ”helpottuu” kuollessa koska vasta game overin jälkeen pelaajalle jaetaan etenemistä helpottavat kokemuspisteet. Kyseisestä pelimekaniikasta Fade To Silencen isoin koukuttavuus syntyykin. ”One more try” -fiilis on vahvasti läsnä, ja todennäköisesti matka loppuu taas johonkin omaan mokaan. Souls-vaikutteet yhdistettynä erinomaisiin craftaamis- sekä survival-elementteihin, toimivat loistavasti niin hyvässä kuin pahassakin.

NK:n valinnat

Tosiasiassahan vuoden 2019 parhaat pelit, ovat Monster Hunter World: Iceborne (lisäri vuoden 2018 parhaaseen peliin), ja Super Smash Bros Ultimate (vuoden 2018 toiseksi paras peli) DLC-hahmoineen. Säännöt kuitenkin sanovat että pitää valita vain ja ainoastaan kalenterivuoden 2019 pelejä, joten kerrotaan nyt sitten niistä ne kolme parasta.

3. Fire Emblem: Three Houses
Vuosien saatossa on ollut ilo seurata Fire Emblem -sarjan nousua sen monoliitin asemaan, jossa se nykyään on Nintendon suuressa hittikirjastossa. Tietäjät tietää -piirien ylivaikea lempilapsi, on noussut yhdeksi niistä sarjoista jotka saavat ison kuhinan päälle ei vain Nintendo-leirissä, vaan koko pelimaailmassa ylipäätään. Hienointa tässä on se että siitä alkuperäisestä koukusta, kutkuttavan haastavasta ja oikeasti strategiaa vaativasta pelattavuudesta, ei ole tarvinnut matkan varrella karsia yhtään.

Three Houses ottaa jälleen rohkeasti uusia askeleita kohti tuoreita tuulia. Persona-sarjasta tuttu kouluelämä ja siihen sidottu hahmonkehitys tuodaan mukaan sarjaan erittäin mallikkaasti ja käytännössä koko pelin rakenne muuttuu tämän massiivisen uudistuksen myötä entistä monipuolisemmaksi. Uudistus on omiaan myös tarinankerronnallisella puolella, ja kaikki kouluelämän koukerot saavat pelaajan välittämään pelin sivuhahmoista huomattavasti aiempia osia enemmän, joka puolestaan on ilkeää koukuttamista ottaen huomioon pelin kuuluisan permadeath-mekaniikan. Kun olet kouluttanut useiden pelituntien aikana siitä tärisevästä haavanlehdestä, jolla ei pysy edes haarukka kädessä, koko valtakunnan voimakkaimman miekkasoturin, tekee aikamoisen häijyä kun tämä menehtyy taistelussa lopullisesti eikä palaa enää takaisin pelissä.

Juurikin tämä taistelu on toki edelleen se Fire Emblem: Three Housesin pääjuttu, ja voi veljet kuinka ihanan koukuttavaa se onkaan. Parhaimmillaan sitä huomasi miettineensä yhtä vaivaista siirtoa ja sen seuraamuksia useita minuutteja kunnon shakkipelin tapaan, ja toisin kuin normaali shakki, tarjoaa tämä peli rutosti kaikkea muutakin hauskaa.

2. Devil Engine
Retrografiikalla tehdyt indiet ovat kuin torakoita. Tapat yhden ja kuusi muuta ilmaantuu kuhisemaan tapetun yksilön viereen. Sen vuoksi tämä kyseinen indiepelien tyyli ei ole koskaan itseäni koommin hetkauttanut, mutta aina välillä kohdille osuu todellisia helmiä aihealueeseen liittyen. Stardew Valley, Shovel Knight, Enter The Gungeon ja muutama muu huippuyksilö saa nyt seuraa Devil Enginestä, joka on kaikessa armottomuudessaan uskomattoman hieno peli yhteen pelimaailman unohdettuun kuningasgenreen.

SHMUP on pelilaji, joka tappelupelien ja japsiroolipelien lailla on elänyt kiistattomat huippuvuotensa kultaisella 90-luvulla. Toisin kuin JRPG ja tappelupelit, ei SHMUP ole kuitenkaan noussut näinä päivinä ihan samanlaiseen statukseen, joka on sääli sillä kyseessä on aivan upea pelilajityyppi. Pienissä piireissä SHMUP kuitenkin elää ja voi hyvin, ja siitä malliesimerkki on Devil Engine, joka potkii helposti herpaantuvaa pelaajaa kulkusille alta aikayksikön, ja palkitsee kehittyvän pelaajan hienolla pelielämyksellä, josta löytyy kaikki loistavan SHMUP-pelin pääpiirteet. Veitsenterävät kontrollit, kosolti uudelleenpeluuarvoa, hienoja visuaaleja, tajunnanräjäyttävä soundtrack (johon on oman kortensa kekoon laittanut legendaarinen Hyakutaro Tsukumo), haastava koukuttavuus… kaikki ne löytyvät tästä huippupaketista.

Devil Engine on muistutus siitä kuinka mielettömän hienoja olivatkaan ne 90-luvun parhaat shmuppailut, ja se on ehdottomasti hieno väriläiskä nykypäivän tasaisen harmaaseen pullamössöpelikartastoon.

1. Sekiro: Shadows Die Twice
Edellinen kohta lopetettiin pullamössöön, ja tämä peli edustaa myös kaikkea muuta kuin sitä pelaajaa kädestä pitävää ja päätä silittelevää muutaman tunnin pelailua. Se ei ole kuitenkaan vain se näinä päivinä valitettavan harvinainen haaste, joka tekee Sekirosta vuoden 2019 parhaan pelin. Se on monen osan summa, ja ennen kaikkea se eräänlainen uudistamisen tunne, jonka peli onnistuu luomaan jo hieman jopa kulahtaneeseen pelilajityyppiin.

Olin jo kolmannen Dark Soulsin kohdalla hieman turtunut soulslike-genren peleihin. Demon’s Souls oli aikoinaan huikaiseva pelikokemus, jota Dark Souls vaan paransi. Toinen Dark Souls oli myöskin mainio, joskin hieman vanhan toistoa mutt Bloodborne, voi veljet siinä vasta pelien peli. Kolmas Dark Souls ei enää Bloodbornen jälkeen innostanut millään lailla, ja edes jonkinlaista vaihtelua kaavaan tarjoava Nioh jäi myöskin kesken kun ei vaan enää jaksanut. Sitten tuli Sekiro ja palautti taas intoni soulslike-genreen. Miten voi niinkin pieneltä tuntuva asia kuin ketterämpi liikkuvuus, tarjota niinkin paljon että peli tuntuu aivan eri genreltä kuin kaikki aiemmin mainitut samaa tyylilajia edustavat pelit? Kaiken muunkin tärkeän (kontrollit, haaste, audiovisuaalit ja jopa tarina) ollessa parasta A-luokkaa, ei ole kovin vaikeaa nostaa Sekiroa vuoden 2019 parhaiden pelien joukkoon, tässä tapauksessa ihan sinne parhaaksi asti.

Sekiron pelaaminen toi pelkällä hyvällä tavalla mieleen Xboxilla aikoinaan nähdyn Ninja Gaidenin, joka teki kaiken sen saman oikein omissa silmissäni, minkä Demon’s Souls aikoinaan 2009 teki. Nyt sitten vaan täytyy toivoa että Sekironkin jälkeen saadaan muutaman samankaltainen peli jota pelaa innolla, kunnes pieni kyllästyminen taas iskee ennen Ninja Gaidenin/Demon’s Soulsin/Sekiron kaltaista mahtavaa valioyksilöä.

Hakalan valinnat

3. Fire Emblem: Three Houses
Oma hype tätä peliä kohtaan alkoi nostaa päätään vasta noin kuukausi ennen julkaisupäiväänsä. Ensimmäiset videot, tiedot ja kuvat eivät olleet tehneet kummoista vaikutusta mutta jostain syystä kuukausien varrella tippunut lisäinfo käänsi odotuksia peliä kohtaan vähitellen korkeammalle. Odotellessani päätin, että tämä tulee olemaan ensimmäinen Fire Emblem jonka pelaan loppuun saakka ja päätökseni piti.

En ole Fire Emblem -pelejä pitänyt ikinä millään tavoin huonoina, mutta koska kiinnostavimmat nimikkeet löytyivät 3DS:ltä, en pitkiä aikoja kerrallaan tullut uponneeksi esimerkiksi Awakeningin maailmaan. Syynä tähän oli kaiketi pelin löyhä graafinen anti ja 3DS:n ja omien ranteideni huono yhteensopivuus taas toisena motiivina. Three Houses on kuitenkin miellyttävä tapaus koska Switchin omat pikkukapulat kun sopivat irrallaan niin mukavasti käteen, niin painavan laitteen kannattelu jännevikaisilla käsillä ei tullut pelikokemusta häiritsemään jolloin pystyin nauttimaan itse pelistä.

Kuulemani mukaan peliä on pienesti kasualisoitu uusia pelaajia varten mutta itse ainakin pidin siitä, että esimerkiksi vanhemmissa peleissä ollut asekolmio ei ollut enää niin suuressa asemassa. Edelleen toinen ase teki enemmän vahinkoa toista vastaan mutta pystyit hoitamaan taisteluita myös raa’alla voimalla. Pidin myös siitä, että itse strategiaosuus on siirtynyt hieman taustalle hahmojen kanssa käytävän interaktion tieltä. Ainoa henkilökohtaisesti pieni harmittava tekijä on se, että pelihahmoja kohtaan ei juurikaan syvempiä tuntemuksia herää, oli sitten kyseessä omat oppilaat taikka viholliset. Myöskään hahmojen kuolemat eivät vaikuta juuri mihinkään tarinan edetessä vaikka hahmojen menetys itsessään onkin Fire Emblemeiden suurin ominaisuus. Ehkä seuraavaan peliin saadaan enemmän interaktiota hahmojen ja tarinan välillä. Pelinä Three Houses on kuitenkin sen verran hyvä, että varmasti tulen joka tapauksessa seuraavankin sarjan pelin hankkimaan.

2. Final Fantasy VIII Remastered
Alkuperäinen FF8 oli oman nuoruuteni merkkiteos. Itsehän olin henkeen ja vereen N64-mies (koska annoin vanhemmille ohjeeksi ostaa joko pleikkarin tai nipakuusnepan) mutta kun eräänä päivänä pelipuutteen ruikuttamiseeni kyllästynyt äitini kehotti vaihtamaan kaverin kanssa konsoleita peleineen päikseen viikon ajaksi, pääsin tutustumaan tämän valtavan piraattipelikirjoon omassa rauhassa. Kiistatta paras tutustumisen kohde oli tuolloin tuore tapaus, Final Fantasy VIII.

Tuon ajan piraattipelit olivat siitä huikeita, että vaikka levy olisi miten hyvin poltettu, ei sen 100% toimivuudesta voinut ikinä olla varma. Tämän piratisoidun FF8:n ensimmäinen levy vaatikin kärsivällisyyttä koska jokainen välivideo pyöri 0,0000001 freimiä sekunnissa. Eli video pyöri noin sekunnin ajan kun seuraavaa sekuntia sitten odoteltiin pahimmillaan 10 minuuttia ja tuolloinhan videoiden skippaus oli FF-peleissä mahdotonta. Sinnikkäästi ja rauhallisesti pelaamalla pääsin kuitenkin kakkoslevylle joka lisäsi pelin arvostusta entisestään koska välivideot alkoivat pyörimään sulavasti.

N64-omistajalle FF8 teki lähtemättömän vaikutuksen täysin eri sfäärissä olevalla tarinankerronnallaan kuin vaikka esimerkiksi yksi konsolin suosikkipeleistäni Body Harvest. En ollut tottunut siihen, että pelihahmoista luotiin syviä ja samaistuttavia (ainoat verrokkini tuolloin olivat eri konsoleiden Zeldoja) ja juurikin Squallin ”Whatever”-asenne osui täysin tuolloin angstisen teinin pirtaani.

Lähinnä muistojen takiahan FF8:n uusioversio pääsee vuoden parhaiden julkaisujen listalle mutta on tähän versioon tuotu sentään muutama päivityskin nykyiselle pelaajasukupolvelle. Sattumanvaraiset taistelut kun saa halutessaan pois päältä niin pelissä eteneminen on sekä vauhdikasta että myöskin järkevää, koska pelin mekaniikat on suunniteltu siten, että teet siitä itsellesi vain hankalamman jos keräät hahmoille tasoja. Myös osumapisteiden palautus säästää monet parannusloitsujen käyttökerrat joka pahimmillaan heikentäisi hahmoa jos olet nuo loitsut liittänyt hahmosi kykyihin. Paras uudistus on kuitenkin koko pelin nopeutus. Joudut keräämään pisteitä opettaaksesi ”Vahtivoimillesi” uusia kykyjä keräämättä kuitenkaan kokemuspisteitä, joten vauhti vain täysille ja käyttämään omaa melko sattumanvaraisesti toimivaa korttikykyäsi jolla pystyt muuttamaan viholliset korteiksi kokemuspisteitä keräämättä. Helpotusten ansiosta useampi ihminen pääsee tutustumaan pelin välillä kieltämättä hullunkuriseenkin tarinaan, josta en kaikkien vuosien jälkeenkään muuttaisi mitään.

1. Dragon Quest XI S
Dragon Quest on aina ollut melko tuntematon pelisarja itselleni. Kahdeksatta osaa aikoinani kokeilin PS2:lla muutaman tunnin ajan ja vielä vähemmän aikaa pelasin neljättä peliä Nintendo DS:llä. Nämä eivät kuitenkaan ole omaa kiinnostustani herättäneet joten vaikka sarjan historiaa arvostankin, olen katsonut parhaaksi pysytellä siitä erillään. Yhdennentoista osan myötä tulleet ”nykyaikaistukset” saivat kuitenkin pelistä kiinnostumaan ja liityin virallisesti DQ-faniklubiin (kunhan vanhoja pelejä ei tarvitse pelata).

Ensihetket pelin parissa tuntuivat iskulta vasten kasvoja. Lapsellinen grafiikka ja kornit musiikit herättivät suuria epäilyksiä mutta jo parin tunnin jälkeen huomasin mieleni muuttuvan. Nuohottuani ensimmäisen kylän jokaisen nurkan ja hypittyäni tönöjen katoilla huomasin tykästyväni noinkin helppoon ja vapaaseen liikkuvuuteen. Edellinen läpipelaamani peli oli toki PS4:n God of War joten jopa aiemmin mainitsemani N64:n Body Harvest olisi varmasti tuntunut varsinaisen gasellin (ei räppäri) ohjaukselta. Myös pelin musiikki alkoi muuttumaan mukiinmeneväksi viimeistään siinä vaiheessa kun kokeilin miltä pelistä löytyvä alkuperäinen midi-soundtrack kuulosti.

DQXI oli Persona 5:n jälkeen pisin JRPG jonka olen läpäissyt. Pelin loputtua tunnuin oloni petetyksi kun en saanut mielestäni minkäänlaista loppukaneettia mutta yllätyin suuresti kun päätin viimeisen tallennuksen ladata uudestaan ja löysin itseni 15 tuntia myöhemmin kaikilla tasoilla tyydytettynä. Ikinä ennen en ole pelihahmoja grindannut maagisen 100-tason rajamaille mutta tässä se tuli tehtyä eikä homma alkanut missään vaiheessa puuduttamaan. Ikinä ennen en ole peleissä muutenkaan kokenut saavani aidosti hyvää ”Post-Game” -kokemusta mutta tässä se tehtiin onnistuneesti. En lähde mitään spoilaamaan mutta lopputaistelu toi hyvällä ja hauskalla tavalla mieleen Dragonballin suosikkihahmoni, Cellin. Puff-puff.

Cerkerin valinnat

Viime vuonna kirjoitin siitä kuinka ensimmäinen ja toinen sija listallani olivat selviä tapauksia, mutta kolmonen oli hyvin vaikea päätös. Kukapa olisi arvannut että tänä vuonna käy samoin? Vaikka vuosi oli täynnä hyviä pelejä, oli näistä kolmossijan valinta taas pitkän haun takana. Kunniamaininnat Ace Combat 7:lle, REmake 2:lle sekä Katana ZERO:lle. Loistavia pelejä kaikki.

3. Daemon X Machina
Mechamiehen elämä on yhtä kidutusta. Front Mission on kuollut ja kuopattu, Armored Core viipyy vieläkin jossain, Mechwarrior sai juuri uuden pelin EGS eksklusiivina ja nousevan auringon maan asukkaat eivät vieläkään suostu lokalisoimaan kaikkia upeita mechapelejään. Senpä vuoksi kun isot nimet Armored Core -pelien takana julkistivat tekevänsä Armored Core -kopiota, kyllä mechamiehen sydän on vaarassa lämmetä.

Ja lämpesihän se. DxM:n alku tuntuu niin Armored Corelta (eli kodilta) kuin voi vain olla, mutta mitä pidemmäs edetään sitä enemmän Daemon X Machina alkoi tuntua omalta jutultaan eikä vain cel-shading -grafiikkaa hyödyntävältä Armored Corelta Switchillä. Vaikka mechan rakentaminen onkin tehty yksinkertaisemmaksi kuin mitä From Softwaren kulttisarjassa, ei pelillisesti meno ole yhtään puutteellisempi. Jos ”Armored Core -grip” ei ole tuttu, niin ei muuta kuin opettelemaan sillä jos DxM:ssä haluaa pelata hyvin ja nopeaa, pitää tähänkin villiin otteeseen totutella. Mechan valmiutta pitää vaihtaa kirjaimellisesti lennosta, samalla kun väistellään vihollisten paukkuja ja yritetään tähdätä omia. Suuret pomot, pienet mechat ja koko ajan talla pohjassa laulava boosti pitävät meininkiä yllä. Myös soundtrack kuulostaa hemmetin hyvältä näinkin pienen budjetin peliksi, ja pelin taidetyyli kätkee hyvin Switchin ansiosta hiukan karkeahkon grafiikan. Jokaisen itseään rakastavan mechamiehen kannattaa Daemon x Machinaa kokeilla, mutta ymmärrän hyvin että kaikkien makuun tämä ei ole. Pelin jälkeen käteen jääkin vain se karu fakta, että Armored Core 6 ei ole tulossa.

2. Outer Wilds
Muistan sen vielä kuin eilisen. Vuonna 2015 törmäsin internetissä Outer Wildsin alphasta olevaan keskusteluun, jossa hehkutettiin sen mysteerejä ja tunnelmaa. Tästä keskustelusta innostuneena latasinkin alpha-demon ja kykenin sen laskemaan alas vasta kunnes olin kolunnut jokaisen nurkan mitä tuosta pienestä näytteestä löytyi.
Siitä lähtien olen odottanut tätä tekelettä kuin kuuta nousevaa, ja vuonna 2019 odotukseni viimein päättyi.

Outer Wilds oli juuri sitä mitä toivoinkin, vanhan hyvän ajan seikkailupeli nykyaikaisissa kuorissa, jossa mysteeri on pääasia ja tutkia saa juuri sitä tahtia miten itse haluaa. Outer Wildsin perusideana on lennellä avaruusaluksella eri planeetoille ja tutkia mitä mysteeristä kussakin paikassa on tapahtunut sekä yrittää pelastaa oma aurinkokuntansa alati poksahtavalta supernovalta. Vaikka kello tikittääkin jatkuvasti, en itse kokenut sitä mitenkään hoputtavana tekijänä. Jossain vaiheessahan kaikkien aika loppuu, mutta Outer Wildsissa pääset aina yrittämään uudelleen. En halua spoilata Outer Wildsistä yhtään mitään muuta, vaan haluaisin että jokainen joka tämän lukee, kokeilisi edes tätä hienoa peliä. Lupaan että tällaista elämystä ette ole saaneet ainakaan vähään aikaan, enkä usko että samanlaista peliä tullaan pitkään aikaan näkemäänkään. Tämä on sinänsä sääli, sillä Outer Wilds oli hyvin lähellä olla minulle koko vuoden kovin peli. Myös pelin loppu on eräs hienoimmista mitä olen kokenut, mutta se avautuu tarpeeksi vasta kun sen on kokenut itse.

1. Sekiro: Shadows Die Twice
Kun Sekiro julkistettiin en odottanut kovinkaan paljoa. From Software oli julkaissut peräkkäin viisi melko samanlaista peliä, ja tästäkin tapauksesta kerrottiin että se on erittäin hankala ja pelaaja herää kuolleista. Odotukseni olivat tasoa Souls-peli feodaalijapanissa, jonka Nioh oli jo tehnyt aiemmin. Fiiliksiä ei myöskään auttanut B-tiimin tekemisiä huokuva vaikutelma, ja kun julkaisijana toimii vanha kunnon Activision, olin varma että 6/10 -tason ”laatua” sieltä olisi tulossa.

Lopputulos olikin sitten vuoden kovin peli. Sekiron pelaaminen on kuin tanssia, aluksi et osaa mitään ja turhautuminen on enemmän kuin lähellä, mutta kun viimein opit mitä teet, tunnet vain meneväsi rytmin mukana ihastellen meininkiä. Sekiron nopeatempoisuus ja tarkkaan hyökkäyksen/torjunnan rytmittämiseen perustuva aggressiivinen pelattavuus erottaa sen nopeasti Souls-peleistä, ja tässä tapauksessa vain ja ainoastaan hyvällä tavalla. Pelin parasta antia ovatkin sen pomotaistelut, joissa sapeleiden kolina jatkuvista hyökkäyksistä ja torjunnoista saavat taistelut olemaan yhtä hurmosta. Myös pelin ulkoasu on upeaa katsottavaa ja maisemat tarjoavat silmäherkkua miltei jatkuvasti. Missään vaiheessa ei Sekiro tuntunut vanhan toistolta, vaan kaikki oli jotain uutta. Sekiro on tämän vuoden GOTY, sillä siinä peli on pääosassa, eikä mikään muu. Sekiroa on vain niin hiton hauska pelata. Mikäli jos jatkoa ikinä tulee, otan sen ilomielin vastaan.

Osen valinnat

3. Hypnospace Outlaw
Neljä vuotta sitten julkaistiin peli nimeltä Dropsy, joka meni heti omalle menneen vuosikymmenen parhaiden seikkailupelien listalle. Sama studio teki tempun uudelleen Hypnospace Outlaw -nimisen pelin kanssa. Pelillisesti Hypnospace on lähempänä tekstiseikkailua kuin klassista osoitteluklikkailua. Pelin hieno ja koukeroinen juoni avautuu välillä jopa äärimmäisen vaikeiden pulmien takaa. Nostalgiaa herättävä presentaatio on jo yksinään palkintojen arvoinen, ja audionkin puolella tarjoillaan jatkuvasti kovaa tykitystä biisien suhteen. Yksi omaperäisimmistä videopeleistä vuodelta 2019.

2. Devil May Cry 5
En ole aiemmin ollut tämän sarjan suurempi fani, mutta sarjan viides peli (sarjahan ei sisällä sitä jotakin angstista kuudetta peliä..) iski jo alusta lähtien todella lujaa. Kaikkien nykyajan elokuvamaisten pelien (mm. uusin God Of War, Last Of Us jne.) seassa tällainen kuin suoraan PS2 sukupolvelta revitty mäiske, oli juuri se asia mitä tarvitsin. Näyttävää toimintaa oikealla asenteella alusta loppuun.

1. Disco Elysium
Vuoden järisyttävin yllättäjä. Täysin puskista tulleen tiimin ensimmäinen peli iskee heti kultaan. Vanhojen Infinity Engine -pelien fanina on aina ilo saada lisää sellaista herkkua. Siltikään virolaisstudio ei lähtenyt suorilta käsin vain kopioimaan vanhoja klassikoita, vaan kehittäjät pistivät mukaan paljon omia twistejä. Taistelujärjestelmätön CRPG on jo itsessään melkoinen kombinaatio, mutta perkele ne onnistuivat siinä. Keskustelujen syvyys on aivan omassa luokassaan ja tarina on yksi parhaista mitä olen ikinä nähnyt videopeleissä. Vuoden kovin yllättäjä ja samalla vuoden paras videopeli.

Andzerxin valinnat

3. Kingdom Hearts III
Disneyn maailmoja ja Final Fantasya Tetsuya Nomuran sisäistä teinifantasiaa yhdistävä toimintaroolipeli onnistuu melkein täyttämään fanien odotukset. Toiminnalliset taistelut ovat hauskan monipuolisia ja Disneyn animaatioelokuvat heräävät eloon upeissa ympäristöissä. Monimutkainen juonikuvio saa viimeinkin päätöksensä vain antaakseen tilaa pelisarjan seuraavalle juonikuviolle, joka on varmasti entistä sekavampi. Olisin silti pystynyt nielemään tämän kaiken hölmöyden, jos vain Final Fantasy -hahmoja ja lisähaastetta olisi löytynyt pelin vanillaversiosta. Onneksi kuukauden päästä ilmestyvä ReMind-laajennus pyrkii paikkaamaan tätä tilannetta.

2. Crash Team Racing Nitro-Fueled
CTR Nitro-Fueled voi alkuun vaikuttaa turhan tavanomaiselta uusioversiolta, mutta pelin lukuisten sisältöpäivityksien myötä se onkin kehittynyt täysin omaksi tuotteekseen. Kaahailupeli juhlii Crash Bandicoot -tuotenimikkeen historiaa tuomalla kaikki pelisarjan rakastetuimmat ja vähemmän tunnetut hahmot samaan pakettiin. Kaahailun hauskuus, pelaamalla avautuva sisältö ja kuukausittaiset tapahtumat ovat pitäneet meikäläisen tiukasti kilparadoilla, jopa kahdella konsolilla samanaikaisesti.

1. Resident Evil 2
Leonin ja Clairen selviytymistaistelun uudelleenkerronta tarjoaa nostalgisen tuoretta lähestymistapaa selviytymiskauhun klassikkoon. Sankareiden matka läpi kryptisen poliisiaseman, saasteisen viemärin ja salaisen laboratorion tuntuu hyvin kotoisalta ja modernilta pelikokemukselta. Ahtaisiin käytäviin kerääntyneet zombit, vaaralliset Lickerit ja perässä jahtaava Tyrant saavat verenpaineen nousemaan ja jokainen ohiammuttu laukaus saa paskat housuihin. Mikäli Resident Evil 7 ei tehnyt suurta vaikutusta, viimeistään Resident Evil 2 palauttaa pelisarjan takaisin juurilleen.

Drifun valinnat

Vaikka sitä kuinka yrittää itselleen argumentoida nykypelien heikkoutta, ei vuoden 2019 kaltaisten vasta-argumenttien edessä voi kuin myöntyä. Jopa äärimmäiseen rajoitettuun makuuni osui tänä vuonna niin monta peliä, että kolmen parhaimman valitseminen oli jopa vaikeaa, eikä säälisijoituksista ole tietoakaan (terveiset Pokemon Sunille 2016). Listalta jää pois ainakin World of Warcraft Classic, jota olen pelannut enemmän kuin kaikkia listan pelejä yhteensä, mutta ei sitä hyvällä omallatunnolla voi vuoden 2019 pelien joukossa palkita. Suurin mahdollinen kunniamaininta kuitenkin kyseiselle uusiojulkaisulle ja sen tarjoamalle pelikokemukselle.

3. Fire Emblem Three Houses
Roolipelielementeillä maustetut strategiapelit maistuvat oikein hyvin, joten onkin ollut sääli katsella Nintendon länsimaiden osastojen kompastelua Fire Emblemin kanssa. Alkuperäisen ääniraidan puute ja sensuuri on muodostunut lähes synonyymiksi pelisarjan kanssa, joten Three Houses ei ensiesittelyssään herättänyt ollenkaan kiinnostusta. Pelin uusi hahmosuunnittelija ei myöskään osunut täysin makuhermooni, mutta siitä huolimatta annoin Three Housesille kuitenkin mahdollisuuden ja kannattihan se.

Viime vuoden parhaan pelin, Monster Hunter Worldin, tyyliin Three Houses virtaviivaistaa pelisarjaa jonkin verran, säilyttäen kuitenkin identiteettinsä armottomana taktikointina. Taisteluiden ulkopuolinen sisältö on parempaa kuin missään sarjan aiemmassa osassa, ja siihen yhdistetään erinomaisella tavalla niin sivuhahmoihin tutustuminen, kuin myös hahmonkehitys ja sen kanssa tehtävät päätökset. Koska pelissä aika ei seiso paikallaan, on jokaisen päivän aktiviteetit tärkeitä hieman Persona-sarjan tapaan, eikä aikaa ainakaan liiaksi ole tuhlattavaksi. Sopivasti uudistettu Three Houses elvytti mielenkiintoni pelisarjaa kohtaan ja se viihdyttää varmasti vielä useiden kymmenien tuntien ajan uusien pelikertojen ja lisäsisällön myötä.

2. Resident Evil 2
Peilaten Three Housesin julkistusta, toisen Resident Evilin uusioversio aiheutti lähinnä pelkoa uusioversioinnin tyyliä kohtaan. Resident Evilin Gamecube-julkaisu oli todella onnistunut ja se pohjautui uskollisesti alkuperäiseen peliin, mutta tällä kertaa uskollisuus oli jätetty lähinnä tunnelman tasolle, kun pelimekaanisesti siirryttiin muodikkaampaan kolmannen persoonan räiskintään. Toteutus kuitenkin onnistui erinomaisesti, ja Resident Evil 2 onkin yksi parhaita kauhupelejä ikinä.

Parin viime konsolisukupolven aikana Resident Evil -pelisarja ehti loikata jo oikeasti räiskinnän puolelle, mutta onneksi RE2 lainaa kyseisestä genrestä lähinnä pintapuolisesti. Ampumalla tilanteista toki selviää, mutta ampuessasi samaa zombia kahdeksannetta kertaa päähän ja sen yhä noustessa lattialta alkaa toivottavasti vähän hitaampikin kaveri ymmärtämään, että parempia ratkaisuja on olemassa. Kun zombien ohi juokseminen on tehty niin paljon niiden ampumista palkitsevammaksi, ollaan laadukkaan selviytymiskauhun äärellä. Suurempia innovaatioita peli ei toki tarjoa, mutta se tuo Resident Evil 2 -kokemuksen nykypäivään niin laadukkaasti, että sitä on turha lähteä kritisoimaan uuden yrittämisestä. Tällaisenaan Resident Evil 2 on sarjansa paras peli sitten alkuperäisen Resident Evil 3:n.

1. Sekiro: Shadows Die Twice
Listaykkönen rikkoo aiempaa kaavaa, koska Sekirosta osasin olla innoissani jo ensinäkemästä asti. Vuoden 2017 Nioh sai Souls-pelit tuntumaan äärimmäisen hitailta ja tönköiltä, joten Miyazakilla oli nyt mahdollisuus näyttää, että kuka ne parhaat toimintapelit oikein tekeekään? Mies onnistui toden teolla, sillä Sekiro on helposti paras koskaan tehty toimintapeli. Sen loistava kenttäsuunnittelu mahdollistaa useat lähestymistavat samalla piilottaen mielenkiintoisia sivureittejä.

Toiminta itsessään on paljon aktiivisempaa From Softwaren aiempiin peliin verrattuna, ja taistelun keskellä täytyykin miettiä lähes koko ajan erityyppisiä väistöjä sekä vihollisten iskujen torjumista. Myös liikkumiseen on panostettu merkittävästi ja se tehostaa toiminnan sulavuutta. Käytännössä kaikki Sekiron parhaat puolet käytiin läpi PBC-jaksossa 352, joten jos ei vielä käynyt selväksi miksi Sekiro on ehkä jopa kovin peli ikinä, niin pistä kyseinen jakso pyörimään ja sen jälkeen käy hommaamassa peli itsellesi ja nauti kyydistä.

1 thought on “PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2019

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.