PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2017

Vuosi 2017 on ollut täynnä järisyttävän kovia pelijulkaisuja niin AAA- kuin indie-puolellakin. Tykitys alkoi heti varhain tammikuussa mm. Yakuza 0:n ja Resident Evil 7:n kaltaisten järkäleiden saattelemana ja meininki vain jatkui ja parani entisestään vuoden loppua kohti edetessä. Vaikka loistonimikkeitä onkin tipahdellut joka kuukausi kuin tähtiä Hollywoodissa ei valitettavasti kaikkea ehdi aina julkaisuvuonna kokeilemaan, joten pahoittelut omalta osaltani Zeldalle, Mariolle, Nierille, Persona 5:lle, Horizon Zero Dawnille ja monelle muulle huippupelille – olette varmasti kaikki tosi hyviä tyyppejä ja kehunne ansainneet!
Kunniamainintani tältä vuodelta ovat Resident Evil 7, Rime ja Snake Pass. Vasemmalta oikealle: loistava kauhupeli ja sarjan ansaitsema jatko-osa, kaunis Team Icon tuotoksia matkiva seikkailu, ja pirteä trooppinen puzzleilu ihanalla soundtrackilla.

3. Hollow Knight

Viime vuonna nimesin Doomin vuoden yllättäjäksi listoillani ja tällä kertaa kyseinen titteli kuuluu helmikuussa ilmestyneelle Hollow Knightille. Hollow Knight on synkeä hyönteisteemalla varustettu metroidvania, jossa vaelletaan ja taistellaan läpi hylättyjen luolastojen etsien vastausta siihen, mikä koitui ötökkävaltakunnan turmioksi. Peli on pieneen budjettiinsa ja kehitystiimiinsä nähden aivan loistava paketti, sillä pelattavaa on kymmeniksi tunneiksi ja eri kykyjen yhdistelmillä leikkimällä saa roimasti lisää hupia perustappeluihinkin. Rautaisen pelattavuuden lisäksi pelin audiovisuaalinen anti on myös varsin messevää, jokainen öttiäinen on animoitu sulavasti ja kauniit musiikit korostavat pelin lohdutonta tunnelmaa.

Ainoa asia joka omaa pelinautintoani lannisti oli julkaisussa läsnä olleet bugit (…), mutta niitäkään ei tarvitse enää pelätä kiitos Team Cherryn kovan päivitystahdin. Pelin omalaatuinen karttasysteemi voi myös olla joidenkin mielestä jokseenkin turhauttava, mutta itse pidin siitä. Hollow Knight on ehdottomasti ansainnut jokaikisen saamansa kehun, se saattaa olla ”vain” indie-peli mutta se on silti helposti yksi vuoden 2017 kirkkaimpia helmiä minun kirjoissani.

2. Nioh

TGS-trailereista ja Hazukin hypetyksestä huolimatta Nioh ei juurikaan herättänyt kiinnostusta ennen tammikuussa ilmestynyttä Last Chance -demoa. Heti kokeiluversion alkumetreillä tuli huomattua miten loistavat pelin taistelumekaniikat ovat ja käytinkin pelkän demon koluamiseen päälle kymmenen tuntia. Souls-pelisarjan ystävänä Niohin mielenkiintoiseen henkientäyteiseen maailmaan oli helppo heittäytyä mukaan, mutta siihen sopeutuminen vaatikin muutaman pelitunnin lisää. Nioh tarjoaa pelaajalle valtavan määrän erilaisia aseita, taistelutyylejä, taikoja ja kykyjä ja vaikka se pelimekaniikoiden määrä saattaakin alkuun hieman pelottaa, opettaa peli alussa olennaiset asiat hyvin ja vihollisten silpominen alkaa tuntumaan todella palkitsevalta kun saa taisteluissa kunnon flow’n päälle.

Niohin juonesta en kieltämättä ymmärrä paljoa, sen verran osaan sanoa että se käsittelee päähenkilö Williamin seikkailuja 1600-luvun Japanissa ja pahojen voimien pysäyttämistä. Juonen vaikeaselkoisuudesta huolimatta välivideot ovat hienosti tehtyjä ja oikeisiin historian henkilöihin perustuvat hahmot mielenkiintoisia. Toisin kuin esim. Dark Souls, Nioh ei ole suoranaisesti open world -peli, vaan kenttiin mennään ihan valikosta valitsemalla ja tehtäviä – niin sivu- kuin päätehtäviäkin – on mahdollista pelata uudestaan, josta itse pidän. Kenttäsuunnittelu on päällimmin puolin hyvää ja pomotaistelut siistejä, mutta vihollistyyppejä olisi ehdottomasti saanut olla enemmän. Tulet kamppailemaan samoja miekkaluurankoja vastaan niin ensimmäisissä kuin viimeisissäkin kentissä, joka latistaa muuten mahtavan pelin fiilistä jonkin verran. Siitä huolimatta Nioh on loistava high-risk-high-reward-pelityyliin kannustava ARPG, joka on malliesimerkki siitä että ikuisuusprojektitkin voivat osoittautua timanttisiksi tekeleiksi.

1. Cuphead

Tänä vuonna tuo kaikkien havittelema Vuoden Peli™ -pysti menee pelaajakansan hurmanneelle Cupheadille! Cuphead oli itselleni (ja varmasti monelle muullekin) yksi tämän vuoden odotetuimmista peleistä ja se onneksi myös lunasti sille asetetut odotukset täysin. Cupheadin taidetyylistä on vaikea olla pitämättä, se vangitsee 30-luvun piirrettyjen tyylin hahmojen anatomioista niiden tanssahteleviin animaatioihin aivan täydellisesti. Kaikki myös näyttää, tuntuu ja kuulostaa autenttiselta pelin valikoista ääniefekteihin. Jokainen kenttä ja pomotaistelu on oma taideteoksensa, missään kentässä ei kierrätetä mitään aikaisemmin pelissä nähtyä (pl. mausoleumikentät) ja jo siitä syystä nostan kuvitteellista 30-luvun silinterihattuani StudioMDHR:n suuntaan – en edes halua tietää minkälaisia työtuntimääriä tämä projekti on kaiken kaikkiaan vaatinut.

Cuphead ei kuitenkaan ole pelkkää silmäkarkkia (kuten moni, minut mukaan lukien, ehti ennen pelin julkaisua pelätä), vaan kaiken sen audiovisuaalisen gloorian alla on myös oikeasti erittäin pätevä ja haastava run ’n’ gun -peli. Cupheadin piti alunperin koostua vain pomotaisteluista, mutta kehityksen edetessä peliin lisättiin myös perinteisempiä run ’n’ gun -tasoja kourallisen verran ja kaikki kentät on myös mahdollista pelata kaverin kanssa samalta sohvalta. Cuphead laittaa reaktiokyvyt ja hermot kovalle koetukselle, mutta vaikka se osaakin olla ajoittain todella vaikea, ei se missään vaiheessa pahemmin vituttanut sen upean taidetyylin ansiosta – kuollessakin on yleensä hymy herkässä kun lueskelee ruudulla pällisteleviä pomojen ivailevia sanaleikkejä. Cuphead ei myöskään ole mikään tunnissa läpäistävä räpellys, vaan puhutaan ihan täysimittaisesta videopelistä josta löytyy uudelleenpeluuarvoa eri vaikeusasteiden, keräiltävien ja ennätysten viilaamisen muodossa. Cupheadia saatiin odottaa monta vuotta, mutta se oli todellakin kaiken sen odotuksen arvoista joten sen kunniaksi iso käsi Moldenhauerin veljeksille ja peukut pystyssä toivotaan ettei seuraavaa peliä tarvitse odottaa yhtä kauan!

3. Nioh

Viime vuoden odotetuimpien pelien listalla menin toteamaan että Nioh tulisi olemaan tämän vuoden ehdoton GOTY. Tämä samainen ajatus seurasi perässäni vielä pelistä tekemään arvosteluunkin  saatesanoin: ”Mutta onko Nioh tämän vuoden paras peli? Avoimesti en tiedä. Se on erittäin kova tapaus mutta koska tästä vuodesta 2017 on tulossa aivan tajuttoman kova pelivuosi, niin saattaa olla ettei sen rahkeet GOTY- leimaan riitä. Mutta näillä näkymin uskallan kyllä sanoa että se on sitä.”

Ja kappas miten kävikään?!? Nintendo päätti laittaa työhousut jalkaan ja niin jäi kun jäikin Nioh rannalle ruikuttamaan.

Mutta ihan näin suoraan sanottuna ei se vuoden kolmanneksi paras pelikään ole yhtään hullumpi suoritus, varsinkaan kun katsoo mitä kaikkea muuta myös tämä pelivuosi on tarjonnut ja kun varsinkin miettii niitä lähtökohtia joista Nioh sai alkunsa ja miten pitkä se sen käymä polku varsinaiseen julkaisuun asti tuppasi olemaan. Mutta miksi se sitten on niin hyvä videopeli kuin mitä se on? Se tekee vain lähes kaiken oikein. Se sijoittuu yllättävän vähän nykyisin käytettyihin japanilaisiin maisemoihin jossa pelaaja saa ohjastettavakseen samurai soturin ja jolla pääsee sitten pätkimään vihollisia kilon palasiksi. Se on pelimekaanisesti hyvin pitkälti täysi napakymppi sen teknisen toimivuuspuolen ollessa äärimmäistä huippuluokkaa. Nioh myös tarjoaa järisyttävän paljon haastavaa tekemistä sekä koettavaa ja ennen kaikkea, sitä on kiva pelata.

Jos Nioh olisi tullut minä tahansa muuna kuin juuri tänä vuonna, ansaitsisi se GOTY -leiman. Tällaisenaankin ansaitsee se ainakin yhden arvioitsijan, eli meikäläisen, hehkutukset sekä hyväksynnän hylkeet.

2. Super Mario Odyssey

Voisin tehdä vain tylysti ja sanoa että katsokaa arvostelu mutta sehän nyt olisi aivan liian helppoa. Mario on Mario vaikka voissa paistaisi ja vaikka julkistuksen aikoina pään sisälle pääsi syntymään pieni pelko siitä että nyt mennään Sonic 06-nimiseen lepikkoon ja vauhdilla, onnistui Nintendo kääntämään painajaiset unelmiksi tämän ensiesityksen jälkeen tulleilla trailereilla ja varsinkin lopullisella tuotteella.

Super Mario Odyssey on peli jossa tuntuu olevan kaikki täysin viimeisen päälle suunniteltua sekä ylipäätään kunnossa. Siinä on tismalleen oikea määrä tekemistä ja sen parissa on koko ajan Nintendon painottaman nykylinjan mukaisesti hauskaa. Mutta miksi se sitten on vain kakkossijalla? Mario Odyssey on kaikesta loistavuudestaan huolimatta kuitenkin ehkä vähän liiankin turvallinen peli. Vaikka sen gimmickit ovatkin oikein yksinkertaisia, mukavia ja toimivia, niin loppupeleissä se vaan tuntuu jokseenkin vanhan lämmittelyltä. Tätä ei siis kuitenkaan pidä ottaa missään nimessä negatiivisena asiana, koska peli hoitaa jokaisella muulla osa-alueella asiansa enemmän kuin hyvin eikä millään pelkällä nostalgiatrippailuilla vuoden toisiksi parhaan pelin titteliä viedä. Se ei vaan kuitenkaan tunnu yhtä pelialaa muokkaavalta teokselta kuin se tämän vuoden kovin teos joka muuten on…

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Tidididii. Se on se tuttu Zelda-ääni jota ollaan saatu kuunnella pitkin kulunutta vuotta enemmän kuin useampaan kertaan PBC:n podcastien lomassa. Niinkin oudolta kuin se kuulostaakin, niin itse en odottanut uusimmalta Zeldalta mitään ihan uskomattomia ihmeitä. Aavistin toki että Nintendo tuskin kehtaisi taikka edes kykenisi tehdä siitä mitenkään huonoa saatikka keskinkertaista tekelettä, koska kyseessä kuitenkin oli Switchin alkutaipaleen ”se” peli, mutta herranjestas millaisen mestariteoksen Japanin sankarit saivatkaan aikaan.

Breath of the Wild on vain jotain niin uutta mutta samalla vanhaa. Se miten peli rakentaa yksinkertaisesta ja simppelistä pelimaailmasta niinkin elävän kuin mitä se loppupeleissä on, on vain jotain sellaista joka jokaisen pelaajan pitäisi kokea. BOTW tekee avoimista pelimaailmoista taas kerran kiinnostavia ja samalla tarjoaa ihan tolkuttoman määrän tekemistä ja tehtävää mutta se ei kuitenkaan pakota tekemään niistä mitään. Jopa paljon kohua pelaajien keskuudessa kerännyt pelin oma kiipeilymekaniikka on myös jotain aivan muuta mitä voisi olettaa. Vaikka se tuntuu, näyttää ja kuulostaakin aivan perustason idealta paperilla, niin onnistuu se muokkaamaan pelikokemusta niin kovin, että aniharva muu avoimen maailman peli tuntuu enää sen kokemisen jälkeen miltään.

BOTW onnistuu antamaan pelaajalle oikeasti niin suuren vapauden ja kokemisen tunteen että nyt jos koskaan kehtaa seikkailupeliä oikeasti kutsua seikkailupeliksi. Voisin listata tähän vaikka mitä kaikkea mikä pelissä toimii kuin unelma, mutta jätän sen nyt tekemättä koska vastaavasti voin vain sanoa että siinä ei ole juurikaan, jos ollenkaan vikoja. Se mitä itse olen videopelejä pelannut yli 25 vuoden ajan, ei yksikään muu peli viimeisen 15 vuoden ajalta ole onnistunut säväyttämään meikäläistä näin kokonaisvaltaisesti kuin BOTW ja siksi se on allekirjoittaneen tämän vuoden GOTY-tittelin arvoinen.

3.Prey

Ensin tuli Prey vuonna 2006 ja heti perään monen mutkan jälkeen uusi versiointi vuonna 2017. Inkkariteema sekä puzzleilla sävytetty räiskyttely sai väistyä tunnelmallisemman avoimen avaruusaseman tutkiskelun tieltä. Jopa Bioshockin kaltaisia piirteitä saava Prey oli alkuvuoden pelitykityksen outolintu joka tuli markkinoille vähin äänin ja teki kovan vaikutuksen pelattavuudellaan, miljööllään sekä hieman jopa vastoin FPS-genren normeja, hahmon monipuolisella muokattavuudella. Juonella ei mitään ihmeitä saatu aikaan mutta se riitti syyksi koluta kaikki pelin mestat, pistää irtaimistoa samalla nippuun ja vain nauttia avaruusaseman aution eteerisestä tunnelmasta. Eipä varmaan koskaan enää tule missään pelissä vastaisuudessa ammuttua niin hermostuneesti kaikkea irtaimistoa kupeista kaappeihin joten peli ansaitsee siitäkin pisteet kotiin.

2. Ever Oasis

Olen tässä yrittänyt päästä 3DS:n kelkkaan jo parin vuoden ajan mutta mitään itseäni mihinkään suuntaan liikuttavaa peliä ei vaan ole tullut vastaan. Sitten kauppoihin saapui Ever Oasis. Kivaa kaupunginrakentelua ja samalla kevyen JRPG:n hengessä grindailua. Mikäpäs sen mukavampaa kuin pienen keitaansa kasvattaminen aina vaan suuremmaksi metropoliksi koukuttavan grindailun ohessa. Toivottavasti näemme vielä jatkoa toki isompana ja laajempana vaikka Switchillä mutta kyllä Ever Oasis 2 saisi minut kaivamaan 3DS:ni hyllystä pölyttymästä vielä vuosienkin kuluttua.

1.Styx: Shards of Darkness

Oli pelottavan lähellä etten olisi laittanut Styxiä ollenkaan listalle. Aika oli tehnyt ikävät tepposet ja muistin listaa koostaessani lähinnä kaiken sen keskinkertaisuuden mitä kyseinen tuote pitää sisällään. Ajattelin kuitenkin muistini virkistämiseksi laittaa pelin vielä kerran konsolin sisuskaluihin ja katsella mitä kaikkea siinä lopulta oli mistä vuoden alussa erittäin paljon tykkäsin? Eipä mennyt kauaa kun lopputekstit taas pärähti ruutuun joka on merkki siitä että jotain taikaa pelissä on.

Styx edustaa jopa puristien keskuudessa unohdettua vanhan koulukunnan hiiviskelyä. Rautaisat kontrollit, monipuolinen kenttäsuunnittelu ja asia missä muut hiiviskelypelit eivät pääse lähellekkään on itse päähahmo Styx. Ahne, omaa etuaan tavoitteleva puujalkavitsejä ampuva vihreä goblini jaksaa naurattaa osasta toiseen eikä tämä osa tee poikkeusta. Styx-pelisarjaa voi vihata tai rakastaa mutta toivon hartaasti että tulemme näkemään vielä monta Styxin seikkailua sillä pelisarja on vain parantunut joka osalla. Vihaajat vihaa mutta Styx senkuin porskuttaa kohti kirkkaampaa tulevaisuutta!

3. Tekken 7

Aiemmat tappelupelikokemukseni ovat täysin kaksiulotteisia, joten Tekken oli lähes samanlainen kulttuurishokki kuin ensimmäinen pelaamani tappelupeli Street Fighter 4. Liikkeen täysi vapaus ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat jotain mitä mikään muu peli ei tällä hetkellä tarjoa. Pelkästään liikkumisen harjoitteluun on mahdollista upottaa lukemattomia tunteja eikä harjoiteltava todellakaan lopu siihen. En usko liioittelevani jos väitän Tekkenia nykyisistä tappelupeleistä vaikeimmaksi ja korkean tasokaton vuoksi sen pelaaminen tuntuu palkitsevalta, mikä on aina loistavan pelin merkki.

2. Nioh

Toimintapelit elävät nyt renessanssiaikaansa Souls-pelien suosion ja laadun vuoksi, ja Nioh on From Softwaren tuotosten jälkeen genren suurin innovaatio. Vihollisten läpi väistely vahingoittumattomana stamina-mittarin rajoittamana on osoittautunut ainakin itselleni toimintapelien hauskimmaksi pelimekaniikaksi. Mutta hauskuus ei tietenkään rajoitu pelkästään väistelyyn vaan myös mättäminen on erittäin viihdyttävää, sillä kolmen eri perushyokkayksen ja erikoisliikkeiden yhdistelma tarjoaa joka tilanteeseen oikean ratkaisun. Stamina-mittarikin on joutunut innovaation uhriksi Ki Pulse -mekaniikan muodossa. Oikein ajoitettu napin painallus palauttaa menetetyn staminan valittomasti eikä näin toiminnan keskelle pääse syntymään passiivisia hetkiä. Pelaajalla on kokoajan mahdollisuus tehdä jotain parantaakseen omaa tilannettaan ja tämä aktiivisuus tekee Niohista niinkin täydellisen kokemuksen että se nousee vuoden 2017 terävimpään kärkeen.

1. Nier: Automata

Automata on niitä tapauksia, jotka vaan pelaajan täytyy kokea itse. Peliteollisuuden yksi suurimmista neroista, Yoko Taro, sai vihdoin kumppanikseen toimintapeleistä jotain tietävän tahon Platinum Gamesin muodossa, joten miehen aiemmista peleistä tuttu tönkköys tai ihan vaan suoraan sanottuna pelimekaaninen paskuus on täysin poissa. Pelin toiminta on täysin pätevää vaikkakaan ei sinänsä tarjoa mitään uutta, mutta tästä pelissä ei ole kuitenkaan kyse, vaan Nier loistaa juonellaan, tarinankerronnallaan sekä tunnelmallaan, jota korostaa vuoden paras soundtrack. Kokemuksena täysin uniikki Nier: Automata on sellainen peli, joka jää mieleen ja tulen sitä varmasti muistelemaan vuosienkin päästä ja pitkäkestoisuutensa sekä uudelleenpeluuarvonsa vuoksi se on ehdottomasti vuoden 2017 paras peli.

3. Metroid: Samus Returns

Uutta Metroidia oli odotettu kuin kuuta nousevaa. Peli toistaa ehkä hieman liiaksikin itseään loppua kohden, mutta onnistuu kuitenkin olemaan ehdottomasti vuoden parhaimmistoa.

2. Hollow Knight

Vuoden suurin yllätys jot ei todellakaan uskoisi pienen indietiimin ensitekeleeksi. Pitkään ja hartaasti kyhätty laaja metroidvania ei kalpene genrensä parhaiden joukossa lainkaan.

1. The Legend of Zelda: Breath of The Wild

Tästä tuli pelattua ainoastaan Wii U-versiota, mutta vanha rauta ei laske pelin huikeutta laisinkaan. Viime vuosien paras videopeli.

3. Super Mario Odyssey

Vanha kunnon pullea viiksivallu se vain jaksaa porskuttaa täysillä. Harva pelisarja on yhtä tasaisen laadukas kuin Marion tasoloikinnat mutta Odyssey menee jopa kyseisessä listauksessa kärkeen kirkkaasti. Harva peli aiheuttaa yhtä täydellistä iloisuuden tunnetta pelatessaan kuin tämä seikkailu. Tiukat kontrollit, hyvät kentät ja pelattavaa aivan järjetön määrä.

2. Thimbleweed Park

Minun suuri rakkauteni point ’n click-pelejä kohtaan ei varmaankaan ole kuulijoille yllätys. Lucasartsin klassikot ovat kovimpia suosikkejani genrestä eli ei pitisi myöskään yllättää että tämä Ron Gilbertin ja muiden veteraanien kyhäämä mahtava Maniac Mansionin ja Monkey Islandien tyylinen seikkailu menee yhdeksi pelisuosikeistani tältä vuodelta. Loistavia pulmia ja juoni joka jaksaa yllättää. Dialogi on yhtä hyvää ellei parempaa kuin vanhoissa klassikoissa ja kuka ei rakastaisikaan Thimbleweed Parkin nostalgisen ihanaa pikseligraffaa?

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Vaikka pidän Zelda-sarjaa yhtenä kovimmista suosikeistani pelisarjojen saralla, on sarjan taso omasta mielestäni Wind Wakerin jälkeen keikahdellut suuntaan jos toiseenkin. Näinpä en liikaa jaksanut hypettyä ennen Breath Of The Wildin julkaisua mutta kyseinen peli sitten otti ja meni uudistamaan sarjaa loistavalla (joskaan ei vielä ihan täydellisellä) tavalla ja pakotti minutkin Switchin ostoon. Yksi parhaista Zelda-sarjan peleistä eli näin ollen myös yksi parhaista peleistä ikinä.

Itku pääsee kun muistelee kuinka kova pelivuosi 2017 oikein olikaan. Huippupelejä julkaistiin kuukausittaisella tahdilla jokaiselle kuviteltavissa olevalle alustalle (paitsi tietty sille Vitalle… taikka VR:lle) ja näiden mahtipelien kirjo oli laaja ja värikäs kuin NFL-jengin field goal-puolustuksen frontline konsanaan. Kolme pitää kuitenkin tähän listaan valita joten pahoittelut Nioh, Cuphead, Wipeout: Omega Collection, Metroid: Samus Returns, Xenoblade Chronicles 2, Snake Pass, Monster Hunter Stories… ehkä sitten ensi vuonna? Ei kun ettehän te voi olla enää silloin ehdolla, oh well.

3. Horizon: Zero Dawn

Guerrilla Games alkoi tuntumaan jo yhden tempun ihmeeltä sen tuottaessa liukuhihnalta koko ajan uusia mitäänsanomattomia Killzone-pyssyttelyjään. Firma yllättikin kaikki julkistamalla pari vuotta sitten E3-messuilla Horizon: Zero Dawnin jonka ennakkomateriaalit eivät kuitenkaan saaneet kaltaistani pelikyynikkoa innostumaan millään lailla. Kaikki pelistä esitetty matsku oli niin perinteistä keskitason mediaania ääneen monologia pitävästä mukanokkelasta päähenkilöstä aina perustason open world-tunnelmointiin.

Valmis peli otti ja ilmestyi sitten tämän vuoden keväällä ja arvostelut nähtyäni lensin perseelleni, tarkistin että nyt on varmasti numerot oikeassa järjestyksessä ja arvostelut puolueettomia, lensin uudelleen perseelleni ja juoksin lähimpään pelikauppaan. Peli oli synkkien ja tylsien Killzone-vuosien jälkeen kuin raikas tuulahdus vasten kasvoja saunahelteisenä kesäpäivänä. Uskomattoman kaunis avoin pelimaailma oli nykyisen konsolisukupolven herkullisimpaan osastoon kuuluvaa silmäkarkkia ja pelin taustatarina hyvin kirjoitettuine loreineen tuntui erittäin hyvin kirjoitetulta kokonaisuudelta. Pelattavuus oli myös sangen messevää. Horizonissa homma toden teolla toimii monellakin osa-alueella ja se on toivon mukaan uuden pelisarjan loistelias alku. Sen kaikessa loistavuudessa ei kuitenkaan ole samanlaista imua kuin samalla viikolla ilmestyneessä samantyylisessä pelissä josta lisää myöhemmin…

2. Super Mario Odyssey

Nintendon (ja koko videopelaamisen) maskottihahmon tasoloikinnat edustavat aina ilmestyessään sitä videopelaamisen sielua ja ydintä kaikessa parhaudessaan eikä tämä uusinkaan Marion loikinta tuonut muutosta tähän kaavaan. Mielikuvituksellisissa, mutta silti taidokkaasti rakennetuissa ja rytmitetyissä kentissä tasoloikitaan mikroskooppisen tarkasti toimivien kontrollien avittamana ja grafiikka on kaunista sekä musiikki jää positiivisella tavalla soimaan päähän. Mario onnistui jälleen muistuttamaan meille kaikille mistä videopelaamisessa onkaan kyse.

Mario Odyssey ei aivan pysty tarjoamaan sitä samaa hämmästyksen fiilistä mitä ensimmäinen Galaxy aikoinaan uusilla ulottuuvuksillaan tarjosi mutta tällaisenaankin se pyyhkii lattiaa about kaikilla kilpailijoillaan ja on samalla yksi vuosikymmenen parhaita videopelejä. Ei kuitenkaan aivan vuoden 2017 paras videopeli.

1. The Legend Of Zelda: Breath Of The Wild

BOTW:sta on hankala enää sanoa mitään ylistävää mitä ei joko PBC:n ääniaalloilla tai pelimediassa ylipäätään oltaisiin jo sanottu. Se on taianomainen peli jonka pariin on helppo eksyä tuntikausiksi kerrallaan ja missään vaiheessa ei pelaajalle edes satojen pelituntien jälkeen tule tylsää. BOTW on open world-peli joka opettaa toivon mukaan myös muille kehittäjille alalla että joskus less is more ja minimalismillakin voi saada aikaan jotain kerrassaan unohtumatonta. Kun olet BOTW:ssa kiivennyt massiivisen vuoriston huipulle, ilman että taustalla soi jatkuvasti musiikkiscore, ja katsot pelin äärimmäisen kaunista pelimaailmaa vuoren huipulta samalla kun pari haikeaa pianon pimpauttelua kuuluu taustalta… voiko olla kauniimpaa?

Uusimmassa Zeldassa myös pelilliset ratkaisut ovat häkellyttävän hienoja. Pelin melkein täysin vapaat kädet pelaajalleen antava fysiikkamoottori mahdollistaa sen että pelin tarjoamat puzzlet voi pelaaja suorittaa sillä lailla miten itse parhaaksi näkee ja sama pätee myös itse peliin joka ei pitele pelaajaa kädestä millään lailla vaan koko massiivinen pelimaailma on vapaata riistaa pelin alkuhetkistä alkaen. Haastavuuskäyrä on myös saatu pelissä osumaan niin nappiin kuin vain mahdollista ja jopa haastavista peleistä kiksinsä saavat tulevat pelin parissa viihtymään.

BOTW on sanalla sanoen mestariteos jollaisia tulee pelien maailmassa vastaan kourallinen vuosikymmenessä. Se oli Nintendolta erittäin iso riski joka kuitenkin kannatti sillä se tullaan muistamaan yhtenä tämän vuosituhannen parhaista videopeleistä ja ihan ansaitusti. Muut open world-pelit voivat tulla lesoilemaan ovet paukkuen 4K-grafiikoillaan ja fotorealistisilla hahmomalleillaan mutta BOTW pieksee nämä kaikki sydämellä ja tunnelmalla ja sillä pelien tärkeimmällä osa-alueella, hauskuudella.

3. Cuphead

Pitkään kehityksessä ollut Cuphead oli vuoden 2017 kunnianhimoisimpia pelijulkaisuja. Kokonaan käsin piirretyllä grafiikalla toteutettu Run&Gun-genren edustaja ja lukuisista pomotaisteluista koostuva peli herätti paljon huomioita komealla ulkoasullaan joka oli rakennettu tekemään kunniaa 1930-luvun vanhoille piirretyille.

Itselleni pelin isoin koukku on audiovisuaalisen hienoudesta huolimatta sen haastavuus. Pomojen hyökkäyskaavojen ja eri vaiheiden opetteleminen vaatii lukuisia yrityksiä, mutta nopeiden lataustaukojen takia kuoleminen ei juuri koskaan turhauta. Lopulta hankalan pomon kaatamisen jälkeen pelaajan valtaa palkitseva tunne. Cuphead tarjoaa komean ulkoasunsa lisäksi haastavan koukuttuvan pelikokemuksen, eikä ohjainta tee mieli laskea, ennen kuin viimeinenkin pomo on päihitetty.

2. Super Mario Odyssey

Marion paluuta kolmiulotteisiin hiekkalaatikkokenttiin ollaan saatu odottaa pitkään, mutta lopulta Nintendo päätti tuoda vanhan kunnon putkimiehen, sekä tämän uuden kumppanin Cappy -lakkikummituksen, uudelle Nintendo Switch-pelikonsolilleen tarjoten vuoden parasta tasoloikintaa.

Vanhojen Power Upien hylkääminen ja niiden korvaaminen Cappyn kaappausvoimilla, piristi huomattavasti jo hieman väsähtänyttä Mario kaavaa tuoden samalla paljon uusia ideoita pöydälle ja lopputuloksena on erittäin hauska pelikokemus. Monipuolinen ja värikäs kenttäsuunnittelu tukevat hyvin kokonaisuutta piilottamalla kenttiin tusinoittain Power Mooneja, joiden paikantaminen kannustaa pelaaja tutkimaan kentät läpikotaisin. Super Mario Odyssey keskittyy puhtaasti hauskaan pelattavuuteen ja sen pelaaminen herättää ajoittain samanlaisia fiiliksiä, joita sai vielä joskus lapsena kokea videopelien parissa.

1. The Legend of Zelda: Breath of the Wild

Vuosien lykkäyksien jälkeen alun alkujaan pelkästään Wii U:lle kyhäilty open world-seikkailu The Legend of Zelda: Breath of the Wild, julkaistiin viimeinkin ja se ei ainoastaan onnistunut täyttämään omia odotuksiani, se onnistui ylittämään ne täysin!

The Legend of Zelda: Breath of the Wild luo pelisarjalle täysin uuden pohjan ja se muuttaa kaikki käsitykset pelisarjasta. Pelin yksityiskohtaiseen ja hyvin elävältä tuntuvaan pelimaailmaan on pelottavan helppo uppoutua useimmiksi tunneiksi. Rakastan eniten pelissä vapauden tunnetta, sillä mikään näkymätön seinä tai NPC-hahmo ei ole rajoittamassa pelaajan etenemistä ja rikkomassa pelin immersiota. Muutkin osa-alueet kuten taisteleminen, craftääminen ja pulmanratkonta onnistuttiin päivittämään nykypäivän standardeille. The Legend of Zelda: Breath of the Wild ei ole ainoastaan vuoden paras videopeli. Breath of the Wild on peli, joka tullaan muistamaan tältä konsolisukupolvelta ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista videopeleistä.

3. PlayerUnknown’s Battlegrounds

Vähän kuvottaa laittaa näinkin keskeneräinen tuotos listalle, mutta ei voi mitään. Yksin tätä vuoden peli-ilmiötä tuskin jaksaisin pelata kauaa, mutta kavereiden kanssa kirjaimellinen selviytyminen isossa hiekkalaatikossa on vaan todella hauskaa.

2. The Legend Of Zelda: Breath of the Wild

Tämä on peli, joka aiheutti itsessäni paljon ristiriitaisia tuntemuksia, mutta lopulta plussan puolelle mentiin silti reilusti. Toivoisin kuitenkin, että seuraava Zelda-peli olisi enemmän sitä ns. perinteisempää Zelda-peliä.

1. Super Mario Odyssey

Tämä lunasti ja osittain myös ylitti odotukseni uudesta Marion 3D-seikkailusta. Huippuunsa hiotut ulkoasu, mekaniikat, tiukat kontrollit ja pelattavuus tekevät tästä vuoden ykköspelin itselle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.