PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2016

Pelivuosi 2016 on ohitse ja pelejä ilmestyi taas enemmän kuin kukaan ehti pelaamaan. PBC:n superasiantuntijat tuhlasivat myös tuttuun tapaansa elämäänsä videopelejä pelaillen, ja niistä podcasteissa puhuen, ja heillä kävi hyvä mäihä sillä he sattuivat myös pitämään erittäin paljon joistain peleistä. Tässä usein tieteellisin testein ja kokein vuoden 2016 parhaiksi miellettävät pelit.

Oselotin valinnat

3. Dishonored 2

Ensimmäinen osa oli oman ilmestymisvuotensa yksi parhaista peleistä eikä jatko-osa ole poikkeus. Helvetin tarkasti hiottua hiiviskelyä todella vapaalla etenemisellä on kaava joka tekee tästä tekeleestä yhden genrensä parhaista peleistä. Uusi pelihahmo ja tapahtumamiljöö tekivät myös pelistä täysin uuden tuntuisen vaikka perusteet olivat samat kuin ykkösosassa.

2. Overwatch

Team Fortress 2 on yksi parhaista nettipeleistä mitä olen ikinä pelannut. Pelin perustaa kuitenkin on muokattu niin valtavasti sitten pelin ensimmäisten vuosien että oma innostus peliä kohtaan kuoli useita vuosia sitten. Blizzard päätti sitten herran vuonna 2016 julkaista oman näkemyksensä samantyylisestä räimeestä ja lopputulos on mitä loistavin. Pelissä iskee kaikki samat asiat kuin TF2:ssa, tiukkaa räiskintää yhdistettynä tiimityön tärkeyteen. Harva nettiräiskintä on näin monipuolinen ja hauska. Yksikään hahmo ei tunnu turhalta ja tasapainotus on kunnossa. Hienoa työtä Blizzard!

1. Gears of War 4

Minulle vuoden kovin yllättäjä. Pelin traikut ja pelimatsku ei pahemmin lämmittänyt ennakkoon mutta kun pelin pariin pääsin on se pitänyt otteessaan melkoisen hyvin. Versus-mode toimii ensimmäisen kerran sarjan historiassa lagailematta ja sulavasti. Horde on hiottu entisestään kovemmaksi ja kampanja oli yksi sarjan parhaista. En olisi uskonut että vanha kunnon Gears vielä minuun näin uppoaisi mutta onneksi olin väärässä.

LordZalorin valinnat

Tämän vuoden listaukseni muodostaa kätevästi kolmion, sillä valikoidut nimikkeet eivät voisi olla kauempana toisistaan. Järjestykseen laittaminen on hankalaa, sillä kunkin osa-alueen arvostaminen toisen yli vaihtelee hetkittäin. Kolmikärjen kolme kärkeä ovat kuitenkin terävät, joten miksipä sitä enempää venyttämään.

3. Overwatch

Vuoden viihdyttävin moninpeli, vuoden räiskintä ja vuoden hahmosuunnittelu. Toiminta toimii, ammuksia ammutaan, pelaajat pelaa ja vihaajat vihaa. Overwatch on pelimekaniikallisesti piristävä ja nautinnollinen tapaus, joka palautti minun uskoni FPS-genreen ainakin vielä hetkeksi.

Erityisesti nautin siitä kuinka persoonallisia pelin hahmoista ja heidän vuorovaikutuksestaan on saatu. Eiväthän hahmokohtaiset repliikit ja dialogi mikään uusi idea ole, vastaavia löytyy Lolista, Vermintidestä ja tuhannesta muusta teoksesta, mutta Overwatchissa hahmojen jutustelussa on erityisen kotoisa ja lämpöinen sävy.

Julkaisun jälkeiset ”weekly questit” Arcade-pelimuodon muodossa vain tuppaavat ärsyttämään. Siinä missä Hearthstonessa Brawl on parhaimmillaan muutaman minuutin juttu, Overwatchin vastaavan maksimaalinen hyödyntäminen alkaa käydä yhdeksine voittoineen jo askareesta. Mutta Arcaden pelaaminen on tietysti vapaa-ehtoista ja toistaiseksi olen onnistunut daily win-rutiinin minimoimaan.

2. Tokio Mirage Sessions #FE

Shin Megami Tensei #hashtag Fire Emblem on vuoden pelein peli. Kuusikymmentätuntinen roolipeli ei oikeastaan räjäytä tajuntaa millään yksittäisellä osa-alueella mutta osiensa summa on vuoden hienoimpia kokonaisuuksia. Japanin idolikulttuuriin sijoittuva peli pitää sisällään kasoittain runsaasti pieniä yksityiskohtia, joille ei voi kuin nostaa hattua: partyvalikko on ”Casting” ja varustevalikko vastaavasti ”Wardrobe” näin pieniä piristysjippoja mainitakseni. Maininnan arvoinen on myös pelin NG+, jonka tallennus on luonnollisesti merkitty ”Season 2” –leimalla.

Sivutehtävissä on tilannekomiikkaa ja kyllä peli yllättää muutamalla herkemmälläkin hetkellä. Jokaiselle hahmolle kerrotaan jonkinasteinen henkisen kasvamisen kaari. Mutta myönnetään, että päähenkilön täydellinen tiedostamattomuus häneen suunnattuihin iskuyrityksiin kävi läppänä hieman vanhaksi ja tarinankerronallisesti on malliesimerkki sinisistä palloista.

Ei täydellinen hitti mutta sopiva joutsenlaulu geninsä parhaalle konsolille. Playstation 4 ja Xbox One? More like PS 3.5 ja Xbox 361!

1. Pokemon Go

Peli, joka ei tarvitse perusteluja mutta silti perustelen valintaa kuin olisin tilannut pizzan ananaksella. Valintana siis aivan oikea, mutta jotkut eivät vaan ymmärrä hyvän päälle.

Löytyykö Pokemon Go Suuren Tietolähteen™ ”Vuonna 2016 julkaistut videopelit” –listasta? Kyllä. Millä pelillä on suurimmat pelitunnit koko vuonna? Pokemon Go:lla. Videopeli, jolla on ollut suuri vaikutus elämääni muun muassa liikunnan muodossa. Mikä on Pokemon Go?

I rest my case.

Lionheadin valinnat

Listalta ulkopuolelle jääneet Farming Simulator 2017, World Of Final Fantasy ja Titanfall 2 ovat kaikki loistavia pelejä joiden pariin tulee palattua varmasti vielä monia kertoja, kiitos joko niiden pelimekaniikkojen tai yltiökoukuttavan farmaamisen (see what I did there?) vuoksi.

3. Doom

Peli mikä yllätti todenteolla eikä vähiten Bethesdan arvostelukoodiperseilyiden takia. Itsehän en voinut luopua hypejunassa matkustamisesta ja siinä tuli istuttua pelin lopputeksteihin saakka. Doom on tuote jota olen kieli lattialla odottanut Doom 3:sta lähtien. Vuoden 2016 Doom on peli joka lunasti odotukseni olemalla loistava aivot narikkaan-räiskintä samalla kun se tiputtaa kyydistä kolmosen kauhuelementit ja keskittyy vain siihen veriseen ja äänekkääseen olennaiseen. Hyvä soundtrack, vauhtia ja vaarallisia tilanteita täynnä oleva Doom on peli joka ansaitsee tulla pelatuksi!

2. Battlefield 1

Telaketjujen jylinästä, kuolleitten hevosten pinoista, tuhoutuneista zeppeliineistä ja monesta muusta ensimmäisen maailmansodan kauhusta on Battlefield 1 tehty. Dice pystyi näyttämään että vielä Hardlinen ja Battlefrontin syvistä soista nousee se messiaspeli mitä kansa on pitkään toivonut. Hyvään ryhmätyöskentelyyn painottava peli mikä palkitsee ryhmässä toimimisen sen sijaan että tarkka-ampujat ja oman elämänsä Rambot keräisivät kaiken gloorian. Myöskin luokkapohjainen asetyyppien jakaminen nousee oikeuksiinsa kun kaikille pelin classeille ei saakaan rakennettua kiikarikivääriä joka puolestaan vähentää matsit alusta loppuun munat turpeessa istuvia idiootteja. Yksinpelistä ei juurikaan kiitosta heru. Hajuton ja mauton kylkiäinen yksinpelikokemuksien perään huutelijoille.

1. Overwatch

Kun keväällä ilmoittauduin Overwatchin betaan, en olisi ikimaailmassa arvannut miten paljon kyseinen peli tulee syömään arvokkaasta peliajastani. Overwatch on peli mitä kaltaiseni vanha Team Fortress 2-jäärä ei todellakaan luullut kaipaavansa. Täysin tiimipelaamiseen nojautuva peli jossa sooloamisella ei saa aikaan muutakin hampaitten nirskumista ja rikkinäisiä peliohjaimia. Lukemattomia erilaisia kombinaatioita värikkäiden hahmojen välillä yhdistettynä Blizzardin osaavaan päivitystiimiin jonka työpanoksella pelin balansseja saadaan muutettua aika lailla heti porsaanreikien ilmaantuessa. Ilmaiset uudet hahmot on myös asia josta muut rahastusfirmat voisi ottaa mallia. Maininnan arvoinen on myös pelin oma yhteisö. Maininta on nimenomaan positiivisessa mielessä mainittu mikä ei näin CS-urpojen ja Mobapsykopaattien aikakautena ole mikään itsestäänselvyys. Syitä on monia mitkä nostavat Overwatchin harmaasta massasta muiden vuoden 2016 ilmestyneiden pelien yläpuolelle mutta toivottavasti tässä tekstissä oli jo tarpeeksi päteviä perusteluita.

Norsukamman valinnat

Taas kerran mennyt pelivuosi tuntui nopeasti ajateltuna melko kehnolta mutta kun vuoden parhaita pelejä alkaa päässään listaamaan, jouduttiin taas runsaudenpaljouden eteen joka on merkki siitä että pelivuosi oli kuitenkin ihan helvetin hyvä. Kunniamaininnan arvoisia pelejä jotka eivät tälle kolmen pelin kärkilistalle päässeet olivat kivenkova Capcom-duo Street Fighter V sekä Monster Hunter Generations ja hieman harvemmin mainituista nimikkeistä pitää mainita mahtava Enter The Gungeon sekä terapiakokemuksen tarjoava Stardew Valley.

3. Ratchet&Clank

Näin sitä vaan valitaan vuoden parhaiden pelien joukkoon 13 vuotta sitten ilmestyneen pelin halpishintainen uusioversio joka on vieläpä tehty elokuvan oheistuotteeksi. Nämä negaatioiksi luettavat asiat ovat kuin kaukainen muisto vain kun Ratchet&Clank pyörii nelospleikkarin sisälmyksissä tarjoten pelaajalleen sarjalle ominaista turboahdettua räimettä yhdistettynä PS4:n parhaisiin grafiikoihin (niin teknisesti kuin designinkin kannalta) ja maanmainioon tasoloikintaan.

Ratchet&Clank ei todellakaan ole mikään nykypäivän valitettava muoti-ilmiö joka tunnetaan myös HD-remasterina. Ainoa asia mikä on jäljellä PS2:lla sarjan startanneesta pelistä, on pelin juoniaihio ja pelimekaniikat. Kaikki muu on tuotu nykypäivän standardisilmiä miellyttäväksi pelikokemukseksi ja vieläpä erittäin onnistuneesti. Jos tällaista herkkua saa täyden pelin hintaa reilusti halvemmalla hinnalla, on aivan typerää ohittaa tämä kerrassaan loistava peli.

2. Fire Emblem Fates

Monen pelaajan mielessä on vieläkin 3DS:n huippuvuosi 2013. Tuolloin tälle Nintendon käsikonsolille ilmestyi huippupelejä kuin niitä kuuluisia sieniä siinä vielä kuuluisammassa sateessa. Tämä vuosi voidaan laskea menestyskonsolille lähes samanlaiseksi megavuodeksi. Loistavia pelinimikkeitä ilmestyi oikealta ja vasemmalta ja itsekin kulutin neljään konsolille ilmestyneeseen nimikkeeseen (Pokémon Sun, Dragon Quest VII:n uusioversio, Monster Hunter Generations ja Fire Emblem Fates) reilusti yli 500h joka on varmaan enemmän mitä olen tämän konsolisukupolven kotikonsoleihin laittanut yhteensä aikaa niiden elinkaaren aikana.

Fire Emblem on kutkuttavasta haastavuudestaan tunnettu pelisarja joka on viimeisten vuosien aikana noussut sieltä underground-piirien kulttisuosikista koko pelaavan kansan suosioon. Tästä suosiosta on todisteena myös pelisarjan uusimman pelin, Fire Emblem Fatesin, kunnianhimoinen julkaisumalli joka koostuu kahdesta pääpelistä (kutsumanimiltään Conquest ja Birthright) ja näiden lopullisesta yhdistelmästä, Fatesista. Conquest on pelikaksikosta sitä ehtaa Fire Emblemiä saatanallisen vaikeutensa kanssa ja sisarpeli Birthright on puolestaan huomattavasti enemmän tarinaan ja hahmoihin keskittyvä kokemus tarjoten hieman tummasävyistä veljeään helpomman (siltikin haastavampi kuin 98% nykypäivän peleistä) kokemuksen. Kun nämä kaksi peliä on läpäisty yhdellä 3DS:llä, on pelattavissa kolmas peli joka nitoo koko eeppisen tarinan yhteen. Pelasin totta kai kaikki nämä pelit ja vielä pariin kertaan. Turha syyttää minua masokismista sillä tämä peli nyt on vaan niin loistava että elämästä menetettyjä satoja tunteja ja lukuisia päänsisäisiä verisuonia ei edes huomannut hukkaavansa.

1. Battlefield 1

Suurena Battlefield-sarjan ystävänä skippasin tietoisesti Hardlinen. Battlefrontiin puolestaan petyin joten ”ykkösbäfällä” oli tosiaan isot saappaat täytettävänään sillä olin nyt nelososasta asti ollut ilman ihanan loistavaa Battlefield-kokemusta.

Dice kuitenkin teki melkoisen tempun kun Battlefield 1 osoittautui täysosumaksi. Mielenkiintoiset puitteet tarjoava ensimmäisen maailmansodan tapahtumamiljöö kiehtoo kaikessa freesiydessään ja moninpelin ”uudistukset” (palaaminen toisistaan kunnolla eroaviin classeihin, unlock-helvetin vähentäminen) toimivat kuin pistin kusipääottomaanin sydämeen konsanaan. Jopa yksinpeli useine kivoine tarinoineen jaksoi viihdyttää ja pelin aihealue on myös niin vähän tapetilla viihtynyt viime vuosina, että pelatessa jopa oppii nippelitietoa tuosta mielenkiintoisesta ja oikeasti kamalasta ajasta. Loistava peli kaikin puolin ja tulevien sisältöpäivitysten myötä homma tulee vaan paranemaan jatkossa.

Dynan valinnat

Tänä vuonna ilmestyi yllättävän paljon mielenkiintoisia pelejä ja mielestäni 2016 onkin ollut huomattavasti parempi pelivuosi kuin 2015. Ihan kaikkia tämän vuoden tekeleitä en valitettavasti ehtinyt pelaamaan läpi (sori Uncharted 4 ja Dishonored 2!), mutta sen verran kuitenkin että valintojen päättämisessä meni tovi jos toinenkin. Valitsin listalleni mielestäni kolme hyvin erilaista peliä, jonka takia niiden laittaminen paremmuusjärjestykseen onkin hieman hankalampi homma, mutta yksi näistä on kuitenkin se kovin.

Ennen varsinaista top kolmosta heitän tähän vielä muutamat kunniamaininnat: Ratchet & Clank, Kirby: Planet Robobot, Deus Ex: Mankind Divided ja Dark Souls III – kaikki kovia pelejä, mutta ei ihan kuitenkaan yltäneet kolmen parhaan joukkoon!

3. Doom

Doom oli helposti vuoden yllättäjä itselleni. Kun pelistä näytettiin ensimmäistä kertaa gameplayta viime vuoden E3-messuilla reaktioni oli lähinnä ”meh” ja koko peli unohtuikin joksikin aikaa, vaikka demoa tulikin testattua PC:llä. Ostin pelin kuitenkin myöhemmin PS4:lle ja heti ensiminuuteilla huomasin, että kyseessähän on erittäin pätevä tekele. Doom on erinomainen sekoitus modernia ja old school -räiskintää avainkortteineen päivineen. Se on hyvin nopeatempoinen, se kannustaa tutkimaan kentät läpikohtaisesti ja erilaisia aseita pelistä löytyy mielin määrin. Doomin teknistä puolta täytyy myös kehua, sillä pelattavuus on todella sulavaa ja itse peli pyörii lähes taukoamatta 60fps konsoleillakin, joka on melko harvinaista etenkin nykypäivänä. Siitä ehdottomasti propsit id Softwarelle!

Doomin moninpeli ei ole mielestäni niin huono mitä sen betan aikana annettiin ymmärtää olevan, mutta pelin paras osa-alue on kuitenkin ehdottomasti sen yksinpelikampanja. Kampanjan juoni on niin yksinkertainen, että se on lähestulkoon olematon mutta sillä ei ole mitään väliä, koska koko pelin pointtihan on pistää demoneita turpaan ja sitä Doomissa pääsee tekemään lukemattomilla eri tavoilla noin kymmenen tunnin ajan. Demonien pieksemisen riemua lisää myös pelin erinomainen soundtrack, joka koostuu aggressiivisesta konemetalliryminästä. SnapMapista, eli pelin kartanluontimoodista, mainittakoon sen verran, että se on hyvin kattava ominaisuuksiltaan mutta konsolilla oman tason luominen oli ainakin itselleni aivan liian työlästä.

Doom oli mielestäni sopivan haastava Ultra-Violence-vaikeusasteella (konsolilla) pelattuna, mutta ennen kaikkea se oli viihdyttävä ja hauska pelata. Glorykillit eli pelin lopetusliikkeet ovat mielestäni hyvä lisä, sillä ne eivät kuitenkaan erityisemmin hidasta pelin nopeaa rytmiä ja ne tuovat lisää sitä brutaalia överiyttä Doomiin mistä itse kovasti pidän – ja kukapa ei haluaisi repäistä Cacodemonilta silmää päästä? Niinpä. Doom 3 oli mielestäni myös hyvä peli, mutta uskon että id Software teki oikean valinnan tehdessään Doomista taas arcademaisen räiskinnän. Doom on helvetin hyvä peli (no pun intended), jota jokaisen räiskintäpelien ystävän kannattaisi vähintäänkin kokeilla. Rip and tear!

2. Inside

Inside oli myös eräänlainen yllättäjä itselleni, sillä vaikka pidinkin Limbosta melko paljon, ei se kuitenkaan loppupeleissä ollut mielestäni niin mullistava kokemus – toisin kuin Inside. Tykästyin heti pelin alkuhetkillä sen hienovaraisesti tyyliteltyyn kolkkoon maailmaan, kuin myös siihen miten hiotuilta animaatiot, veden heijastukset ynnä muut pienet yksityiskohdat näyttivät. Inside alkaa hyvin hämärissä olosuhteissa, kun pelin nimeltä mainitsematon päähahmo on joko paennut jostakin tai etsimässä jotakin eikä peli kerro pelaajalle juurikaan mitään suoraan. Kuten Limbossakin, pelaajan täytyy siis itse päätellä mitä pelin aikana oikeastaan tapahtuukaan ja minkä takia, ja tämä on itselleni ehdottomasti yksi Insiden vahvuuksista. Pidän siitä ettei kaikelle anneta yhtä tiettyä selitystä vaan jätetään asioita nimenomaan pelaajan tulkinnan varaan. Insiden tarinasta ja sen mahdollisista tarkoituksista on kuitenkin hyvin hankala kirjoittaa tätä enempää spoilaamatta koko peliä, joten jätetään pelin juonen käsitteleminen tähän.

Pelattavuus Insidessa on lähes identtistä Limbon kanssa, mutta peli ei ole enää pohjimmiltaan niinkään puzzleilua. Pulmanratkontaa kyllä löytyy pelistä, mutta juoni tuntuu menevän sen edelle, mikä ei itseäni haitannut kyllä yhtään. Toisin kuin Limbo, Inside ei ole enää pelkästään 2D-peli, vaan siihen on lätkäisty puoli ulottuvuutta lisää, joka tuo lisää eloa ja tunnelmaa pelin maailmaan. Insiden selkäpiitä karmiva, dystooppinen tunnelma onkin varmaan se pääsyy miksi se mielestäni kuuluu vuoden parhaimpien pelien joukkoon. Inside on erittäin mielenkiintoinen ja vaikuttava peli, jonka pääsee helposti yhdessä illassa läpi ja suosittelen sitä kaikille joita kiinnostaa hieman erilaisempi pelikokemus.

1. The Last Guardian

Pohdin tätä valintaa pitkään ja hartaasti, ja kyllä, päädyin lopulta siihen päätökseen, että The Last Guardian on vuoden pelini. Mietin kaikkia tänä vuonna pelaamiani pelejä ja pohdiskelin, että mikä näistä tulee oikeasti jäämään mieleeni, mikä herätti eniten tunteita, ja missä oli paras tarina. The Last Guardian oli heti ensimmäisenä ajatuksena jokaista näistä pohtiessani – eikä syyttä.

The Last Guardian on upea tarina ystävyydestä pienen pojan ja aarnikotkaa muistuttavan Trico-otuksen välillä. Ystävyys muodostuu ja vahvistuu pelin edetessä, kun kaksikko selviää kaikenlaisista kiipeleistä ja Tricosta muuttuu pikkuhiljaa tottelevaisempi. Pelin upeaan, satukirjamaiseen maailmaan on todella helppo uppoutua ja Tricosta alkaa välittämään heti pelin alussa sen luonnollisen käyttäytymisen takia. Trico on kuin aito eläin, mikä myös näkyy sen tekoälyssä ja ylipäätään liikehdinnässä, Trico saattaa kiinnittää huomionsa hetkeksi johonkin aivan muuhun eikä välttämättä suostu heti tekemään mitä haluat. Tämä oli monelle etenkin pelin alkupuolilla iso valituksen aihe ja myönnettäköön, itsekin turhauduin useaan otteeseen, kun Trico ei välillä totellut ollenkaan, mutta pystyin myös antamaan sen anteeksi koska nautin pelistä muuten todella paljon. The Last Guardian on täynnä uskomattomia kohtauksia, jotka saavat pelaajassa aikaan niin ilon kuin surunkin tunteita ja näitä hienoja hetkiä nostattavat pelin orkestraaliset musiikit.

The Last Guardianin tekninen toteutus ei tosin olekaan ihan samanlaista glooriaa, kuin pelin tarina ja maailma. Ruudunpäivitys tipahtelee melko rajusti etenkin ulkoalueilla (jopa PS4 Prolla), kontrollit tuntuvat vanhentuneilta, kamera on todella kömpelö, Tricon tekoäly bugittelee ajoittain jne. Pelistä kyllä huomaa, että sitä on alettu kehittämään PS3:n alkuaikoina eikä kaikki ole todellakaan mennyt aivan nappiin. Näistä ongelmista huolimatta nautin kuitenkin tästä mitä luultavimmin Uedan joutsenlauluksi jäävästä teoksesta erittäin paljon enkä malttanut lopettaa sen pelaamista. The Last Guardian on todella kunnianhimoinen peli ja ainutlaatuinen seikkailu, siksi se on minun valintani vuoden peliksi.

Andzerxin valinnat


3. Ratchet & Clank

Tasoloikkakaksikon kunniakas ja onnistunut paluu antaa anteeksi Insomniac Gamesin 3-5 vuoden takaiset perseilyt pelisarjan parissa. Alkuperäisen Ratchet & Clankin remake/reboot vie sarjan takaisin juurilleen ja lisää mukaan jatko-osissa jalostettuja pelimekaniikkoja, sekä entistä kahelimman asearsenaalin. Pelisarjasta tunnettu huumori ei sekään jätä kylmäksi.

Alkuperäisten pelien rautainen pelattavuus näkyy ja ennen kaikkea tuntuu pelissä. Mielikuvituksellisilla aseilla räiskiminen tuntuu yhtä hyvältä, tasoloikinta osuudet toimivat ja pulman ratkonta on sujuvampaa, kuin alkuperäisessä pelissä. Eksoottiset ja monipuoliset planeetat ovat graafisesti erittäin komeaa silmäkarkkia ja äänimaailma luo ympäristöön sopivaa tunnelmaa.

Vaikka pelattavuus ja kaikki muu toimiikin pelissä, olin silti hieman pettynyt, kuinka paljon alkuperäistä sisältöä jätettiin pois uudistetusta versiota ja tarinaa vietiin huonompaan suuntaan. Tästä voidaan tietenkin syyttää pelin rinnalla julkaistua animaatioelokuvaa, jonka kohtauksia nähdään myös itse pelissä. Peli tehtiin leffan ehdoilla, minkä takia se tuntuu tavallaan leffalisenssipeliltä.

Näistä pikku asioista huolimatta pelisarjaan reboot on oiva mahdollisuus tutustua pelisarjaan, tai verestellä omia muistoja pelisarjan alkutaipaleista. Onhan pelissä myös paljon uudelleenpeluu arvoa, jos haluat kehittää kaikki aseet maksimi tasolle, tai kerätä kaikki piilotetut esineet.

2. Pokemon Sun/Moon

Pokémon-sarjan noviisina on hyvä olla. Keväällä pääsin ensimmäistä kertaa tutustumaan alkuperäisen Pokémon-pelikaksikkoon ja nyt syksyllä hyppäsin pelisarjan tuoreimpaan osaan. Siksi onkin ilo huomata, että Pokémon ei ole pelisarjana jäänyt jumittamaan paikoilleen näin kahdenkymmenen vuoden taipaleen jälkeen.

Tervetulleet uudistukset, kuten HM-liikkeiden hylkääminen ja niiden korvaaminen näppärällä Ride-systeemillä, oman tiimin ja boksin hallinta on käytännöllisempää, sekä pelaajan ei tarvitse enää muistaa kaikkien taskumörköjen tyyppiä ulkoa taisteluiden tiimellyksessä näppärien valikkoapujen ansiosta.

Alola tuntuu pelialueena hyvin mielenkiintoiselta paikalta, jota on hauska lähteä tutkimaan. Trooppiset ympäristöt ja hiekkarannat onnistuvat luomaan melkeinpä aitoa lomailun fiilistä. Pelaajan matka tuntuu myös henkilökohtaisemmalta eri kustomointi ominaisuuksien avulla, jossa voit esimerkiksi luoda pelihahmollesi kesäisen vaatetuksen.

Kokonaisuudessaan Sun ja sen sisarpeli Moon vievät pelisarjan uusille urille, eikä vanhaan ole enää paluuta. Tätä peliä on helppo suositella sellaiselle henkilölle, joka haluaa tutustua Pokémon-pelisarjaan. Seikkailun jälkeenkin maailmasta löytyy vielä paljon Pokémoneja pyydystettäväksi pidemmäksi aikaa.

1. Uncharted 4: A Thief’s End

Kauan odotettu PlayStation 4-yksinoikeus julkaistiin viimeinkin ja se ei tuottanut omalla kohdallani lainkaan pettymystä. Oikeastaan se onnistui ylittämään kaikki odotukseni! Pelin kehittäjä Naughty Dog päätti huippusuositun pelisarjansa ryminällä ja lisäsi pleikkarin pieneen yksinoikeuspelikirjastoon unohtumattoman helmen.

Nathan Draken ja kumppaneiden viimeinen seikkailu tuntuu entistäkin elokuvamaiselta pelikokemukselta yksityiskohtaisten kasvoanimaatioiden, komeiden toimintakohtauksien ja leukoja loksauttavan graafisen ulosannin ansiosta.

Pelattavuus on kokenut aiempiin osiin verrattuna paljon uudistuksia. Pakollisia ja hyvin puuduttavia räiskintäosuuksia on vähennetty merkittävästi, sillä pelaajalle tarjotaan vapaat kädet edetä pelissä haluamallaan tyylillään. Voit perinteisesti räiskiä vihollisaaltojen läpi, tai vaihtoehtoisesti hiipiä näiden taakse ja kukistaa vihulaiset hiljaa yksi kerrallaan. Kiipeilyistä on tehty hauskempaa lisäämällä heittokoukun, jonka avulla homma tuntuu ripeämmältä. Lisäksi mukaan on ängetty liukumismekaniikkaa ja taisteluanimaatioita.

Olin aikanaan hyvin pettynyt Uncharted 3:n vähäisiin pelillisiin uudistuksiin ja tyhjänpäiväiseen tarinankerrontaan, minkä vuoksi odotukseni tätä neljättä osaa kohtaan olivat hyvin alhaiset. Voin nyt kuitenkin todeta olevani positiivisesti yllättynyt sen tarjoamasta pelikokemuksesta. Peli onnistui viemään tarinan hyvään lopputulokseen samalla esitellen uusia ja mielenkiintoisia hahmoja, sekä tuomaan pelattavuuteen kaivattuja uudistuksia. Uncharted 4 ei ole pelkästään tämän vuoden paras peli. Se on myös Uncharted-pelisarjan kruununjalokivi.

Drifun valinnat


3. Pokémon Sun/Moon

Pokémon lähti uuden peliparin voimin uusille linjoille ja lopputulos ei varmastikaan miellyttänyt kaikkia vanhemman polven Pokémon-faneja. Olen yksi heistä. Seikkalun tuntu on pelistä poissa, kun sekuntiakaan ei kuljeta ilman jonkinlaista opastusta. Minikartalla suuntaa osoittavat punaiset täplät eivät ole elementti, jota Pokémon-peliini kaipasin.

Myöskään uusi salit korvaava Trial-systeemi ei ole aivan edeltäjänsä tasoinen. Sen sijaan, että vastassa on kylän kovin kouluttaja, päätyy pelaaja taistelemaan yksittäistä hieman kovempaa taskuhirviötä vastaan. Yksittäistä siis siihen asti, kunnes vastapuolelle kutsutaan kaikkia Pokémonin sääntöjä vastaan apujoukkoja. Vaikka olenkin aina ollut Pokémonin suhteen haasteen puolesta, ei sitä pitäisi toteuttaa näin keinotekoisella tavalla.

Kaikki muu haaste pelistä onkin sitten poistettu. Pokémonien status-tilat voi poistaa heti taistelun päätteeksi, ettei vahingossakaan tarvitse tuhlata rahojaan parannustarvikkeisiin aiempien pelien tapaan. Aivosolujaan ei myöskään tarvitse häiritä turhaan, sillä peli kertoo mikä iskuistasi tehoaa parhaiten vastustajaan. Oliko HM-iskujen sovittaminen tiimiin aiemmin liian hankalaa? Ei hätää, enää ei tarvitse sitäkään tehdä. Kaikki vähänkään työläs on pelistä poistettu ja se on suunta, jota en arvosta.

Miksi Pokémon Sun/Moon sitten on vuoden kolmanneksi kovin peli? Kai se on se henkilökohtainen fanipoikuus.

2. Dark Souls III

Souls-sarja oli ennen toista osaansa lähes virheetön. Dark Souls 2 pilasi kaiken. Pystyisikö From Software ja Hidetaka Miyazaki enää ikinä nostamaan sarjaansa aiemmalle tasolle? Dark Souls 3:lta tätä odotettiin, kun mies itse oli jälleen ohjaksissa. Tarpeeksi lähelle ainakin päästiin.

Dark Souls 3 tuntui todella freesiltä. Aiempien pelien hyvin puolustuskeskeinen pelityyli ei ainakaan itseltäni onnistunut. Ehkä juuri sen takia pelin ensimmäinen pelikerta oli minulle haastavin kaikista Soulseista, joten siltä osalta Dark Souls 3 ainakin onnistui. Myös seikkailuntuntu oli entisellään, sillä vaikka alueet olivatkin melko suoraviivaisia, ne olivat suurimmalta osin hyvin laajoja ja tutkittavaa löytyi todella paljon.

Tärkeintä Dark Souls 3:ssa itselleni oli kuitenkin kuinka paljon enemmän jatko-osalta se tuntui verrattuna Dark Souls 2:een. Enää ensimmäistä Dark Soulsia ei tiedostettu pelkillä esineiden esittelyteksteistä löytyvillä viittauksilla, vaan nyt tehtiin oikeaa jatko-osaa samassa maailmassa. Dark Souls 3:n Anor Londoon ensimmäistä kertaa saapuminen ja pelin viimeisen bossin toisen vaiheen Gwyn-musiikit ovat eräitä hienoimpia hetkiä pelien parissa, mitä olen ikinä kokenut.

1. Street Fighter V

Vuoden 2016 paras peli on Street Fighter V. Valinta on ehkä hieman ongelmallinen, sillä pelillä itsellään on valinnan kanssa hyvin vähän yhteyttä, se vain sattui ilmestymään juuri siinä tienoilla, kun olin alkanut tappelupeleistä välittämään. Street Fighter V ei ole mikään mestariteos, mutta sen ympärillä pyörinyt Capcom Pro Tour tahditti itselleni oikeastaan koko vuoden. Julkaisun jälkeen odotettiin ensimmäisiä turnauksia, kevät meni EVO:a odotellessa ja vuoden toisella puoliskolla Capcom Cup olikin jo ihan nurkan takana. Street Fighter V olisi varmasti hyötynyt ylimääräisestä vuoden kehitysajasta, mutta tällaisenaankin se käytännössä muutti pelimakuani ja suhtautumistani peleihin niin merkittävästi, että se ei ansaitse mitään vähempää, kuin tittelinsä vuoden pelinä.

Hazukin valinnat


3. Uncharted 4 – A Thief’s End

Olen aina tykännyt Uncharted-pelien meiningistä mutta en ole niitä kuitenkaan minään maailman erikoisimpina peleinä pitänyt. Ne ovat vain olleet Indiana Jones -elokuvien kaltaisia videopelejä erittäin mainiosti toteutettuina ja niitä on ollut ilo pelata. Kun tämä neljäs osa julkistettiin ja sen todettiin olevan Nathan Draken viimeinen taival, olin sinällään ihan tyytyväinen että sarja saatettaisiin jonkinasteiseen päätökseen ja että Naughty Dog pääsisi näin ollen myös ottamaan uusia vapaampia askeleita tulevaisuuden pelihankkeita kohden. Mutta en minä ihan ajatellut että siellä studiolla oikeasti onnistuttaisiin kasaamaan näin kokonaisvaltaisesti toimivaa pakettia.

Neljäs (oikeastaan viides) Uncharted on oikeasti peli joka on tehty suurella sydämellä ja joka kerää kaikki sarjan toimivimmat piirteet samalle kiekolle. Sarjana Uncharted on aina pyrkinyt aiheuttamaan pelaajilleen leukojen tipautuksia huikealla graafisella annillaan ja A Thief’s End ei petä tässä kyllä tippaakaan. Se laittaa PS4:n sellaiseen linkkuun että avoimesti en edes ymmärrä miten ihmeessä kehitystiimi on siinä onnistunut. Monesti myös PBC-podcasteissa mainitsemani pelissä esiintyvä monsuunisade on yksi hienoimmista graafisista suorituksista koskaan. Mutta pelkällä graafisella annilla ei vielä mitään GOTY-titteleitä jaella joten onkin hyvä että pelissä paljon muutakin erinomaista. Sen tarina mm. on valehtelematta itselleni sarjan paras ja käsittelee hienosti Draken ja tämän veljen Samin keskeistä kemiaa ja näin ollen tuo molemmista hahmoista paljon hienoja piirteitä esille. Se myös toimii omana tarinanaan joka ei tarvitse pohjustusta muista sarjan peleistä mutta se ei myöskään unohda sarjan lojaalisia faneja kaikilla vanhoihin peleihin viittaavilla asioillaan. Pelillisesti peli on myös balansoitu enemmän kuin hyvin ja mitään tylsää tai turhaa kohtaa ei pelistä juuri löydy. Pelin päätöskin on oikeasti erittäin hyvin toteutettu ja se antaa ennen kaikkia arvokkaan päätöksen Nathan Draken seikkailuille. Kaiken kaikkiaan se on vain erittäin hyvin toteutettu videopeli ja näin ollen on mielestäni GOTY-maininnan arvoinen tapaus.

2. Unravel

Harva peli oikeasti iskee näin syvälle (sori vaan Inside). Jo ensihetkistä kun näin pelin pääkehittäjän astelevan vuoden 2015 E3-lavalle, näin että peli on miehelle oikeasti erittäin tärkeä. Mies esitteli sitä kuin omaa rakkainta aarrettaan ja olikin hieno nähdä että yleisö oikeasti kunnioitti tätä miehen pyyteetöntä ja arkaa esitystä huikein taputuksin. Mutta sitten tuli hiljaista ja pelin vain saapui latauspalveluihin ja arviot antoivat uskotella itselleni että kyseessä on vain sellainen vähän parempi kuin ”ihan kiva” tason peli ja näin ollen annoin sen pelaamisen jäädä toistaiseksi. Mutta kun peli saapui EA:n access palveluun ilmaisena pelinä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Harvoin olen ollut ennakkoasenteeni kanssa näin väärässä.

Unravel on yksi näteimmistä ja suomalaisimmista peleistä mitä olen koskaan pelannut (sori vaan My Summer Car) ja valitettavasti senkin ovat tehneet ruotsalaiset. Se on perinteinen tasoloikinta fysiikkapuzzleiluilla ja juurikin puzzleilun puoli on toteutettu erittäin hyvin. Itselleni se tärkein asia pelissä on kuitenkin sen ympäristöt, ajallisuus ja sen yleisesti ottaen kantava teema joka on luonnon kauneus ja sen suojelu. Se on ennen kaikkea toteutettu hyvin puhuttelevalla tavalla ja ääripäät tämän suojelun osalta ovat tuotu erittäin hyvin esille. Ajallisuuden ja ympäristöjen kohdalla joudun toki myöntämään että olen hieman liiankin hyvin kohdeyleisöksi osuva koska se tuntuu kuin katsoisin oman sukuni historiaa suurennuslasin läpi ja sen maisemat ovat myös kuin oman lapsuuteni vastaavat kaikkine punaisine tupineen, järvimaisemineen sekä lumisine kuusimetsineen. Unravel muistutti siis paljon siitä ajasta kun kaikki oli vielä viatonta sekä ylipäätään paremmin ja harva jos mikään peli on oikeasti iskenyt tähän lokeroon päässäni ja siksi se on itselleni yksi tämän vuoden osuvimmista teoksista.

1. Overwatch

Eniten Overwatchin arvostamisen kanssa harmittaa se, että Lordzalor oli oikeassa pelin suhteen jo puoli vuotta ennen julkaisua. Siitä tuli kuin tulikin ihan tajuttoman suuri menestys ja ei voi kuin ihmetellä että miten Blizzard nyt tässäkin taas kerran onnistui?

Alun alkujaan odotin että tämä peli tulisi vaan tappelemaan Battlebornin kanssa samasta pelaajakunnasta ja loppujen lopuksi molemmat näistä peleistä olisivat vain romahtaneet omaan sotimiseensa, mutta selvästikin Overwatch oli hieman niskan päällä jo heti startista ja näin ollen käytännössä tyrmäsi koko BB:n ulos talosta. Mutta se mikä pelistä siis tekee onnistuneen on yksinkertaisesti se että se on varsin hyvin hiottu paketti. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä, se pyörii myös nuhapumppuihin verrattavissa olevilla koneilla (myös konsoleilla), sen pelattavuus on kärkikastia ja sen hahmot ovat kaikki hyvin tarkkaan valmiiksi mietittyjä eikä yksikään niistä ole oikeasti turha. Pelin tasosuunnittelu on myös varsin mallikasta tekemistä Blizzardin insinööreiltä ja mitään erityisiä ja puhtaita suunnitteluvirheitä ei muutenkaan pelistä tunnu löytyvän. Toki lootboxit hieman aiheuttavat harmaita hiuksia mutta se on pientä verrattuna tämän loistavan pelin lukuisiin positiivisiin puoliin.

Tootsin valinnat


3. Battlefield 1

Battlefield 1 on laaja, kaunis, sivistynyt, komea, kohtelias, hyvältä kuulostava ja ennen kaikkea mukava pelata. Ensimmäisen maailmansodan maisemat on taitavasti käännetty Battlefield-muottiin ja lopputuloksena on peli joka palauttaa sarjan takaisin huipulle kauhean Hardlinen jälkeen. Rynkkyjen puute muuttaa hahmoluokkien balanssia ja tuloksena on peli jossa kaikilla luokilla on selvät vahvuudet ja heikkoudet. Mukaan heitetään vielä mielenkiintoa nostavat ajankohdan mukaiset tankit ja kaksitasolentokoneet niin vuoden paras peli on valmis.

2. Dark Souls III

Dark Souls III yhdistää From Softwaren edellisten pelien parhaita puolia. Bloodbornen nopea tempo yhdistettynä Dark Souls II:n turhautumista vähentäviin suunnitteluratkaisuihin tekee tästä mukavimman Souls-pelin uudelleenpeluuarvoa ajatellen. Pomotaisteluiden puzzle-tyylinen suunnittelu ei ole sarjan kohokohta, mutta niiden ulkopuolella kyseessä on mukava ja turvallinen jatko-osa.

1. The Witcher 3: Blood and Wine

CD Projekt RED onnistui tarjoamaan Geraltille kunnolliset jäähyväiset (ainakin pariksi vuodeksi) tällä tavallisen videopelin kokoisella loistavalla laajennuksella. Toussantin satumaiset maisemat ovat täynnä metsästysretkiä, suuria hyönteisiä ja omituisia aksentteja. Kirjoista paluun tekevä vampyyri Regis toimii tällä kertaa Geraltin kumppanina kun lähdetään selvittämään murhamysteeriä Toussantin herttuattaren pyynnöstä.

Siinä sitä olisi sitten tarkoin valitut helmet vuodelta 2016. Jos sinulla on jonkinlaisia vastaväitteitä tai haluat muuten vaan namedroppailla oman suosikkisi, kommenttikenttä on vapaa kaikenlaiselle avautumiselle. Jos haluat ennakkoon tietää hieman ensi vuoden listausta, kannattaa lukaista PBC:n odotetuimmat pelit-listaus parin viikon takaa. Sitä ennen luonnollisesti pelaat kaikkia tämän listan pelejä. Ne nimittäin kuuluvat pelaamisen yleissivistykseen muutaman vuoden päästä.

2 thoughts on “PBC:n GOTY-valinnat vuodelle 2016

  1. Tämän takia PBC jyrää. Loistava sekoitus niitä ihan ansaitusti goty-listoilla keikkuvia pelejä (Overwatch, Uncharted 4, Doom) mutta myös sellaisia pelejä jotka on laadukkaita ja joita kukaan ei omilla listoillaan mainitse. Esim. Nelinpelin valinnat oli niin ilmiselviä että ne tiesi jo ennen kuin jaksoa alkoi kuunnella.

  2. Oma ehdoton GOTY on Overwatch jo pelkän pelikellon perusteella (näyttää jotain sataa tuntia, mut todellisuudessa paljon enemmän). Kyseessä on oikeastaan se räiskintä, jonka olen halunnu siitä lähtien, kun aloitin MOBA-pelien pelaamisen (tykkään niissä enimmäkseen skillien käytöstä ja teamfighteista). Peli, jossa sekä tähtäys ja skillien käyttäminen oikein on tärkeää. Erilaiset pelimuodot, hahmot ja tulevat päivitykset pitävät huolen siitä, että jaksan todennäköisesti pelata vielä pitkään.

    Toinen GOTY on uusin Doom. On tosi virkistävää nähdä isolta julkaisijalta räiskintä, jossa on sitä vanhaa, mutta myös uutta. Aseilla ampuminen on tyydyttävää, kentät ovat epälineaarisia labyrinttejä (mikä on tosi virkistävää) ja vihollisten teloittaminen ammusten ja hipan saamiseksi on varsin luova mekaniikka. Doomin äänimaailma ja soundtrack on parempaa kuin seksi sekä peli on myös visuaalisesti miellyttävä katsella. Jos joku ei tätä ole vielä pelannut, niin mitä vielä odotat.

    Kolmas GOTY menee Killing Floor 2:lle. Pidin ensimmäisestä Killing Floorista paljon, mutta Killing Floor 2 on kaikin puolin parempi peli. Classeilla on aloitusaseena myös classinsa perusase sekä classien levuttaminen on huomattavasti nopeampaa ja helpompaa kuin ennen (vrt. ekaan Killing Flooriin, jossa se oli ihan naurettavan hidasta ja vaikeaa). Killing Floor 2:n soundtrack ja äänisuunnittelu ovat erinomaisia sekä se myös näyttää graafisesti varsin kivalta. Hirviöitä (tai kuten pelissä kutsutaan, zedejä) on myös enemmän kuin ekassa Killing Floorissa. Ehdottomasti suosittelen, jos skillbased horderäiskinnät iskee yhtään.

    Oli myös pari peliä, jotka mielestäni ansaitsevat kiitosta siitä huolimatta, etten päässyt niitä vielä pelaamaan: My Summer Car, koska realistisempaa peliä auton rakentamisesta ei ole saatavilla, ja Superhot, koska se on pelimekaniikaltaan uniikeimpia räiskintöjä vuosiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *