Kuten usea PBC:n podcastin irvikuvaa kuunnellut tietää, lytätään jaksoissa usein överipuolueelliset fanipojat syvimpään suohon ja kieltämättä aina ihan aiheesta. Fanipoikamainen epäsubjektiivisuus on yksi hirveimpiä asioita mitä nykypelaajistossa näkyy ja se on myös erittäin surullinen asia sillä usein nämä vain ”yhdessä leirissä majailevat” pelaajat jäävät suuresta määrästä laadukkaasta pelaamisesta paitsi kun suosivat vain sitä yhtä konsolialustaansa tjms. Toinen erittäin hauska kuriositeetti on sysipaskojen pelien puolustaminen naama vakavana jos ne sattuvat nyt olemaan vaikka osa fanituksen kohteena olevan konsolin yksinoikeusvalikoimaa. Erittäin hämmentävää ja sivustakatsojan silmin sangen huvittavaa käytöstä.

Vaikka PBC:n ääniaalloilla eivät nämä hupsuttelijat ikinä saakaan armoa, eivät castilaiset ole suinkaan mitään puhtaita pulmusia asiaan liittyen. Muutama PBC:n vakkarijäsen avautuukin nyt omista yltiöfanituksen kohteistaan jotka eivät voi tehdä mitään väärää pelaamisen saralla ja joista ei mukamas mitään vikaa löydy.

 

Sega
hazuki_exen fanituksen kohde

Olin alunperin syntyperäinen Nintendolainen kuten hyvin moni meistä oli (ja osa on vieläkin) mutta jotain minussa tapahtui kun pääsin ensimmäisen kerran Segan Mega Drive-pelikonsoliin käsiksi. Laitteen kovin mainostettu ”blast processing” vei pientä Hazukia kuin metrin mittaa ja peleissä soineet kauniin puhtoiset sävelet jäädyttivät aivojen lokerot niille sijoilleen. Sonic-siili teki minuun myös suuren vaikutuksen ja nuorempana natiaisena toivoin että joskus kykenisin olemaan vähintäänkin yhtä viileä kuin kyseinen maailman nopein siili oli.

Sittemmin tulin tutustuneeksi Segan kolikkopelitarjontaan niin Puuhamaan legendaarisen pelihallin (R.I.P.) kuin myös erinäisten laivareissujen aikana ja taas olin kuin sulaa voita. Sega Rally sekä sen jatko-osa ovat kenties vieläkin niitä kovimpia kolikkopelejä mitä maa päällään kantaa. Fanitukseni jatkui tämän myötä Dreamcast-pelikonsolilla; Tuolla omalla pelikonsolien ranking listan ykkösellä. Jo ensimmäisen mainoksen nähtyäni silloisen Aku Ankka-lehden takakannessa, olin varma että tulisin hankkimaan kyseisen laitteen tavalla tai toisella. Ja niin tuli joulu vuonna 2000 kuin myös ensimmäinen DC-pelini Shenmue. Olin iloinen. Olin Surullinen. Olin häkeltynyt. Olin vaikuttunut. Olin ennen kaikkea iloinen.

Vaan eipä pieni Hazuki nähnyt silloista tulevaa Segan ylittävää myrskyn määrää. Ensin Sega myönsi tappionsa konsolibisneksessä ja siirtyi tekemään vain pelejä. Sitten he lopettivat laadukkaiden Sonic-pelien tekemisen jonka jälkeen he päättivät vähentää ylipäätänsä laadukkaiden pelien tekemistä. Vähitellen Sega menetti paikkaansa ja arvoaan pelimaailman kerman kerhossa. Nykypäivänä Sega on vain varjo entisestä mutta muistot ovat rakkaat ja toivottavasti vielä joskus Sega tulee takaisin.

GAME OVER YEAAAAAAAAH!

 

 

LucasArtsin point’n’click-pelit (etenkin Tim Schafer-tuotteet)

Oselotin fanituksen kohde

LucasArts teki aikoinaan parhaita PC-pelejä ikinä. Maniac Mansion, Full Throttle, Monkey Island-pelit sekä Grim Fandango ovat genrensä suuria klassikkoteoksia ja syystäkin. Pelien huumori, tyyli ja pulmat tekevät niistä uniikkeja kokemuksia joita pelaa mielissään vuosien ja vuosikymmenien jälkeen uudelleen ja uudelleen.

Tim Schafer putkahti firman isoista nimistä selvästi merkittävimmäksi alalla ja tyypin tekemisiä seuraan nykyäänkin ns. muna vaahdossa. Miehen LucasArts-vuosien jälkeen perustama Double Fine-pelistudio on tehnyt omaan makuun yhtiä parhaimpia pelejä 2000-luvulla vaikka pari pökälettäkin mukaan mahtuu. Niistä en jaksa välittää koska fanitan ”Timppaa” ja hänen studiotaan sokeasti.

 

 

Nintendo 64
mika.hakalan fanituksen kohde

Paras, voimakkain ja kaunein pelikonsoli joka koskaan on maan päälle rakennettu. Nämä pelkkiin raakoihin faktoihin perustuneet mainoslauseet kuultuaan ei kukaan voinut aikoinaan olla odottamatta tätä viimeistä pelilaitetta jota kukaan tulee koskaan tarvitsemaan. Itse olin kymmenvuotias kun huomasin Super Power-lehden sivuilta läpipeluuoppaan jossa käytiin läpi kaikki Super Mario 64:n tähdet ja tätä opasta hypistellessäni aloin kirjoittamaan joulupukille vaativaa aneluviestiä jonka myötä toivoin saavani lahjaksi Nintendo 64:n.

Tuli joulu ja hieman epäilevänä katsoin kuusen alle josta silmiini ei osunut mitään mikä olisi ollut pelikonsolin kokoluokkaa. Revittyäni kaikki lahjapaperit auki, painuin vihaisena ja itkevänä huoneeseeni lyöden oven perässäni kiinni ja paiskautuen sänkyyni huutorääkymään. Muistan miten minuutit matelivat kun äitini tuli kolkuttamaan oveeni sanoen että ”kaappiin oli muuten jäänyt vielä pari pakettia”. Kaikesta toivosta luopuneena löntystelin takaisin olohuoneeseen johon äitini kantoi valtavaa, joulupaperiin käärittyä pakettia. Toiveeni nousivat uudelleen pintaan ja kädet vapisten aloin avaamaan pakettia teippi kerrallaan kun ensimmäisestä avautuneesta kulmasta pilkisti numero 64. Apinan raivolla raastoin lahjapaperin kunnolla auki ja näin tuon joululahjoista uljaimman, Nintendo 64 + Super Mario 64-pelipaketin. Kuin jalokiveksi kruunulle oli vielä yksi pienempi lahjakäärö josta löytyi Star Wars: Shadows of the Empire.

Tuosta joulusta lähtien olen pitänyt itseäni ”tosipelaajana”, vaalien tuota ikuista muistoa joka suuren pettymyksen jälkeen huipentui valtaviin riemunkiljahduksiin.

Vaikka omistin pidemmän aikaa Super Nintendon, vasta N64 sai minut arvostamaan pelejä aivan uudella tavalla. Aiemmin pelaaminen oli lähinnä ajantappoa kun serkulta ostetun Commodore 64:n mukana tuli satoja pelejä joita tuli kerrallaan pelattua ajallisesti vähemmän mitä niiden alkulataus kesti ja kyllästymisen jälkeen siirryttiin vaikkapa Hämähäkkimies-figuureilla leikkimiseen. N64-pelit olivat C64-peleihin verrattuna niin massiivisia tapauksia, että ei haitannut kun uusia pelejä sai vuoden aikana ainoastaan kaksi, ensimmäisen syntymäpäivänä ja toisen jouluna. Nuoren pojan kiinnostus ei vain lakannut vaikka pelit pelasi miten monta kertaa läpi vaan aina innostui aloittamaan uudelleen alusta.

N64 toimi ykköspelikoneena kuuden vuoden ajan, jonka jälkeen hankin kesätyörahoilla ensimmäisen PC:n jonka myötä konsolit jäivät väliaikaisesti pienelle tauolle. Kuuteen vuoteen mahtuu kuitenkin mahtavia muistoja pelien kuten Super Mario 64, Goldeneye, Doom 64, Jet Force Gemini, Perfect Dark, Resident Evil 2 sekä etenkin niiden kahden järkäleen, Ocarina of Timen ja Majora’s Maskin parissa. Näiden ja monien muiden pelien myötä olen saanut lellityn kasvatuksen enkä vaihtaisi niitä vuosia mihinkään.

 

 

Halo-pelisarja
Tootsin fanituksen kohde

Halossa on aina ollut jotain erityistä. Siinä otetaan Battle Rifleillä mittaa moninpeliareenoiden herruudesta ja mikä olisikaan laadukkaasti tehtynä parempaa? Sarjan eri osat ovat koetelleet uskoani tulevaisuuteen, mutta tuoreimman viidennen osan myötä on palattu jälleen moninpelipuolen kilpailullisille juurille ja kyseessä on jälleen peli jota jaksaa pelata tuhansia tunteja, jos on vain aikaa. On sarjassa tietty mahtava kampanjakin. Kuka mitään ”massi efektiä” kaipaa kun voi räjäytellä Covenanttia Halon pinnalla.

 

 

Capcom
Norsukamman fanituksen kohde

Olen pelannut videopelejä NES-konsolin ajoista asti ja tähän päivään asti on rinnallani tätä taivalta kulkeneet muutamat videopelimaailman tahot. Kaikille näille tekijöille (mm. Nintendo, Konami) nostan kuvitteellista hattuani mutta yksi on silti minulle se pyhä asia joka saa pelien parissa kaiken anteeksi tavalla tai toisella.

Capcom on pelimaailman instituutioita joka on vuosien saatossa tuonut itselleni niin paljon iloa ja huikeita elämyksiä videopelien parissa. Pelitalo on luonut useita unohtumattomia pelihahmoja ja sarjoja ja jos joku Nintendo-fanaatikko voi leijua Marioilla ja Zeldoilla, voi kaltaiseni Capcom-fanaatikko heittää tiskiin Resident Evil-, Mega Man-, Monster Hunter-, Street Fighter-, tai vaikkapa Devil May Cry-sarjojen kymmenet maailmanluokan pelit. Pieniä hutejakin on vuosien varrella mahtunut mutta yksi ja sama sillä jos olet tehnyt maailman parhaita videopelejä neljän vuosikymmenen ajan, ei pari ohilaukausta tunnu missään. Vaikka joutuisin loppuelämäni pelaamaan pelkkiä Capcomin pelejä, pärjäisin aivan mainiosti niin menneiden vuosien supernimikkeillä, kuin hyvältä näyttävän tulevaisuudenkin huippupeleillä.

Maailman kaunein ääni ja samalla maailman kaunein näky

 

 

Kingdom Hearts-sarja
(Andzerxin fanituksen kohde)

Kingdom Hearts-pelisarjalla on iso paikka meikäläisen sydämessä. Alkuperäinen KH oli ensimmäinen omistamani PS2-peli ja se tarjosi ikimuistoisen ja eeppisen tarinan. Joka ainoa uudelleenpeluu herättää minussa paljon tunteita ja muistoja vietetystä ajasta pelin parissa. Kingdom Hearts II on myös minulle yhtä ajaton peli, vaikka arvostakin pelinä ensimmäistä Kingdom Heartsia paljon rakkaammin.

Pelisarja on toki tehnyt paljon virheitä keskittymällä tarpeettomiin spinoff-julkaisuihin, jotka tekevät pelisarjan taustatarinasta turhan monimutkaisen. Osittain tästä syystä olin jo luopunut toivosta Kingdom Hearts III:sen suhteen, mutta kolmen vuoden takainen julkistus onnistui jälleen herättämään suuria tunteita ja odotan jatkuvasti suurella innolla uusia trailereita ja paljastuksia.

Nyt on sitten PBC:n synkimmät salaisuudet jaettu julkisuuteen. Kirjoita ihmeessä kommenttikenttään omat sokeaa fanitustasi nauttivat asiat videopelien saralta. Lupaamme että mielesi saa rauhan ja sydämeltäsi putoaa suuri taakka.