PBC 338: Veljeni, Leijonapää

PBC, tuo peli-podcastien pehmeä paketti, siirtyy viettämään ansaittua joululomaa (lue: sammuu hankeen) mutta ennen sitä on vielä luvassa vuoden viimeinen, joulumieltä pursuava jakso! Puheenaiheet sinkoilivat Resident Evil -peleistä kulttuurimatkailuun ja Smashista Xbox-liigaan, mutta viimeistään pääaiheosiossa juna suistui kokonaan raiteilta kun Lionhead a.k.a. PBC:n John Deere (lausutaan ”jontteeri”) pääsi valloilleen… Hyvää joulun odotusta ja onnellista kebabia!

Palkintoskaba:
Vastaa viikon (tällä kertaa kahden ja puolen) kysymykseen tarpeeksi pätevin perusteluin, ja voit voittaa vapaavalintaisen pelin vuodelta 2018.
Pelin pitää olla julkaistu PAL-alueella vuoden 2018 aikana, eikä valinta saa olla mikään keräilyversio tjms.
Kilpailu päättyy 4.1.2019 ja voittaja ilmoitetaan 7.1.2019 ilmestyvässä PBC-jaksossa.

01:20:28 
Uutiset:
Bethesda ei anna Rage 2 -fanien (…) päästellä höyryjä
Capcom peitti katutappelijansa mainostarroilla
Detroitista Quantic Dreamin nopeiten myynyt elokuva
Oman elämänsä Tootsit vihaisina CS:GO:n muututtua ilmaiseksi

01:48:15 Lionhead pöydälle:
Lionheadin kuumalinja

02:47:21 
Edellisen viikon kysymys:
Mitä sinulle jäi Game Awardseista parhaiten mieleen?

13 thoughts on “PBC 338: Veljeni, Leijonapää

  1. Jontteeri…ei saatana. Naurattaa vieläkin, menee kyllä pbc top listoille toi heitto.

    Mutta vuoden paras peli, tämä onkin visaisempi, sillä itsellä on mennyt monia ilmeisen hyviä pelejä ohi vapaa-ajan sekä satunnaisen pelimotivaation puuttuessa. Aina ei vain jaksa pelata. Joskus on vaan mukavempi laittaa podcastit (esim. köh, pbc) tulille ja kuunnella mitä muut asiantuntijat ovat peleistä mieltä olleet.

    Oma valintani vuonna 2018 on hieman erilaisempi tapaus sillä esim. God of Warin ja RDR2:n tarinat ovat vielä omalta osaltani kesken enkä halunnut pelaamatta niitä tähän listata. Sen sijaan valintani kohdistui ahdistavaan, psykoloogiseen ja hahmovetoiseen videopeliin nimeltä Hellblade: Senua’s Sacrifice. Tämä kohtuu pienen studion tekemä teos vaikutti ensi silmäykseltä mielenkiintoiselta sekä erilaiselta ja sitä se olikin loppuun saakka. Mielenkiintoinen, henkisesti raskas mutta lopulta palkitseva matka läpi tarinan, joka jäi mieleen vielä pitkään pelaamisen jälkeenkin. Ei mikään feel good -peli lainkaan mutta ei aina tarvitse ollakaan. Hieno ja syvälle menevä näyttelijäsuoritus ensikertalaiselta Melina Juergensiltä, joka palkittiin pääosastaan Senuana syystäkin. Vaikka peli omaa kaikin puolin upean ulkoasun, pitäisin sen parhaana puolena kuitenkin mielettömän hyvin tehtyä audiopuolta, jossa hyvillä kuulokkeilla pelatessa tuntee äänten tulevan joka puolelta ja tekevän kuiskauksista ja efekteistä ahdistavaa samalla kun Senua vaipuu syvemmälle mielen sopukoihin.

    Pelistä löytyy omat puutteensa mutta kokemuksena se oli varsin ainutlaatuinen ja nyt kun mietin mitä tästä vuodesta jäi käteen, oli tämä ensimmäinen peli, joka mieleeni (no pun intended) juolahti.

    • Ja lisäyksenä vielä tiedostan, että peli on julkaistu varsinaisesti jo 2017 mutta fyysinen painos on vuodelta 2018 ja vasta tässä vaiheessa pelailin pelin läpi.

  2. Lionhead puhui kyllä pelkkää asiaa. Hyvää dissiä kaikille saatanan kiiltokuvapaskoille joita lampaat määkien on vuosien saatossa kehuneet ja ehdottomasti lisää tällaista rehtiä puhetta yliarvostetusta paskasta.

    Vuoden peli? Vähän pitäisi valita paras paskoista joten annetaan ääni Stardew Valleyn moninpelipäivitykselle. Tai no ei sittenkään koska haluan vaan kiusata podcastinne hipsterifruittareita niin sanon Detroit Become Human. Hirveää paskaa se oli mutta jouduttepahan kiemurtelemaan äitin ja isin penkeillä kun tätä ääneen luette vitun huoranpenikat.

  3. Lionhead spesiaalit tuntuvat nostavan päätään uutena trendinä PBC:n historiassa. En tosin osaa päättää onko tämä hyvä vai huono asia; ylihypetetty paska saa kerrankin vähän selkäsaunaa verbaalisessa muodossa, mutta välillä päätäni alkaa vaan särkeä.

    Kun nyt satun olemaan näinkin hyvin ajan hermoilla pelien suhteen, niin tänä vuonna julkaistuista, tai noh, tässä tapauksessa vain nettiin ilmaantuneita peleistä olen pelannut vain Waluigi’s Taco Stand 64:sta. Muuten sitten olen pärjäillyt retrolla tavaralla, ym niseepaskalla, ja siitä on tullut oikeastaan vain hyvä mieli.
    Ja vaikka kuinka haluaisin, niin Panzer Dragoon Ortan Xbox One-yhteensopivuutta ei oikein voi laskea uudeksi julkaisuksi vaikka silmissäni se oikeuttaa koko VHS-lootan olemassaolon.

  4. Ei ollut hirveän kummoinen vuosi pelien saralla. Red Dead Redemption 2 olisi helppo valita mutta ei sekään nyt ihan ollut niiden metacritic-numeroidensa arvoinen. God Of War edusti lähinnä Sonyn nykyistä tylsää elokuvamaista linjaa. Smash Bros oli hyvä mutta kuitenkin sitä samaa Smash Brosia. Sen takia nostan ykköseksi tänä vuonna Celesten. Peli tarjosi hermoja hyvällä tavalla raastavaa haastetta, indiepeliksi yllättävän pätevän juonen ja vuoden ehkäpä parhaan soundtrackin. Loistava peli pikkurahalla.

  5. Tänä vuonna kun ei julkaistu uutta Knackia niin vuoden peli on Spider-Man. Spider-Man on yksi harvoista peleistä, mitä on oikeasti hauska pelata. Yleensä peleissä on joku asia mikä ärsyttää enemmän tai vähemmän. Sen heikoin osa-alue on tarina, mutta sekin kuitenkin ihan pätevä Spider-Man tarinaksi. Mielestäni pelin hyvyydestä kertoo vielä se, että pikamatkustusta ei tullut käytettyä.

  6. En ole pelannut yhtään vuonna 2018 julkaistuja pelejä. Aika ei vaan riitä millään. Uusia/vanhoja konsoleita tulee ostettua joilla sitten pitää pelata jotta nainen pidetään uskossa että niitä tarvitaan. Plus kaikki muut jo ostetut ja pelaamatta jääneet pelit pitäisi vielä korkata.

    Silti himoiten katson God of Waria ja Spider-mania ja nuokin ovat vain pari peliä mitkä kiinnostavat tältä vuodelta eikä niitä jaksa lähteä kaikkia luetteloimaan tähän.

    On taas kliseisesti sanottava että on hyvä aika olla pelaaja. Tavallaan pelivuosi oli hiljainen, mutta pelit jotka tänä vuonna tuli saa upotettua paljon tunteja jotta on kylläinen.

    Ps. Lionhead on jumala eikä hänen tatvitse kuunnella kenenkään mesoamista hänen ”paskasta” pelimausta.

  7. Celeste oli ehdottomasti vuoden 2018 paras peli. Se onnistui täydellisesti siinä missä pääsääntöisesti yrittikin, eli olla koukuttavan haastava tarkkuustasoloikka. Samalla peli tarjosi myös unohtumattoman kauniit soundtrackin ja tarinan, nostaen sen perinteisen indiemössön yläpuolelle.

  8. Super Mario Party. Tuli hakattua eniten koko vuotena ja oli myös hauskin peli koko vuotena. Loistava paluu kaikkien paskojen vuosien jälkeen.

  9. PSVR:n pelastaja: Beat Saber.

    Uudenvuoden bileissäkin huomion raketeilta ja sosiaaliselta kanssa käymiseltä vienyt rytmiheiluminen on parasta ja puhtainta pelihubaa vuodelta 2018.

  10. Vuoden pelini 2018 on ylläri pylläri touko poukon Sanoin se crashin remasteri (Pcllä) se julkastiin viime kesänä. Vuoden Pohjannoteeraus oli Totta kai Nipan LABO Pahvit Nipa Saa Vartmaan kutsun oikeuden eteen Legolta Labon Logon takia LABo oliis voinu olla hitti jos se olis yhteensopiva legojen kaz ja Bowsette jonkinsortin erikoisamiboona jossa on legon vartalo ja jalat mutta bowsette

    mut eikös nipa tehny jo bowsetten siinä mario & luigi sarjan ekassa osassa

    Nimi vaan ori eri

    https://www.mariowiki.com/File:Bowletta_Art_-_MLSS.png

  11. Kaikista vioistaan huolimatta taitaa oma palkintopysti päätyä Octopath Travelerille. Hassua kyllä olin ensimmäisten pelituntien perusteella melko pettynyt sen meininkiin. Upea ulkoasu ja megatason musapuoli olivat toki odotusten kaltaista ensiluokkaa, mutta pelkkien prologien paukuttelu peräjälkeen puudutti kovasti, eikä kunkin hahmon erikseen kehittäminenkään kuulostanut sekään kovin kivalta puuhalta.
    Jotain peliä jatkaessa kuitenkin klikkasi paikoilleen, ja puolivälin häämöttäessä oli meno vienyt pahemman kerran mennessään. Sankareiden tarinat olivat toki melko simppeleitä, mutta löytyi matkan varrelta muutama ihan oikeasti päheäkin ylläri. Taisteluista opin nauttimaan myös suuresti, mutta pelin parhain puoli lienee kuitenkin sen maailman lämmin tunnelma.
    Matka oli rosoinen, mutta lopulta helposti sen arvoinen. Omituinen tapaus.

  12. Tiedän, että vastaukseni ei tule miellyttämään PBC:n testosteronin täyteisiä äijiä, mutta tällaiselle pienemmän virtuaalipippelin omaavalle soijapoika-kasuaalille vuoden peli on ehdottomasti God of War. Avoimien borefest-maailmojen kyllästämässä ajassa God of War tarjoaa tilalle semi-avointa, kompaktia ja moniulotteista ympäristöä. Puzzlet ja kerättävät ovat aina juuri sopivan etäisyyden päässä ja audiovisuaalinen toteutus on uskomattoman upeaa.

    PBC:n katukommando, Ocelot, saattaisi sanoa: ”Vittu Kratoksen pitäis vaan vittu tappaa kaikki eikä olla tuollainen nössö, vittu”. Vaikka pidinkin kovasti raivo-Kratoksesta, niin sisäisen flanellipaitahipsterini mielestä raivo-Kratos oli tullut hahmona tiensä päähän. Hahmo kaipasi joko hautajaiset tai muutoksen. Mikäs sen parempi tapa muuttaa Kratos kuin antaa hänelle poika, Atreus.

    Tässä välissä PBC:n alfauros, Norsukampa, saattaisi sanoa: ”pitäisi pentu sen turpansa kiinni”. Lapsihahmot ovat kieltämättä aina riski, mutta betamiesoletetun ulkoisen olemukseni sisältä löytyy sympatiaa Atreuksen viattomalle ja positiiviselle höpöttelylle. Se toimii hyvänä kontrastina Kratoksen yrmeälle stooalaiselle olemukselle. Toisaalta se auttaa myös paremmin korostamaan Kratoksen käymää sisäistä taistelua raivon ja itsehillinnän välillä.

    On jo aikakin, kun pystyisi kuulemaan PBC:n mahtisonnin, Hazukin, sanovan: ”bore gameplay, ei ollut edes haastetta”. Näin voi olla, mutta pelattavuus oli kuitenkin tarpeeksi monipuolista ja haastavaa kaltaiselleni finnipää-jonnelle, joka pelaa pelejä pääasiassa rentoutuakseen. Ei tätä pelatessa nähty välttämättä pikkupöksyjä kostuttavaa kombotusta ja väistelyä, mutta riittipähän eväät omaan orgasmiin. Ja sekös avovaimoa vituttaa.

    Lopulta pääsemme siihen kaikista vaikeimpaan vasta-argumenttiin, kun PBC:n mestari-Halla-aho, Lionhead, saattaisi sanoa: ”Paskaa, liian hyvät metacritic-pisteet”. Tämä vetää lähes sanattomaksi, mutta poliittinen alter egoni Jani Toivola voimaannuttaa minut ilmaisemaan, että on rasistista tuomita peli ulkoisten seikkojen takia. Ja kuten tiedämme, niin rasistikortilla voittaa aina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *