Uusin PBC-jakso iskee tajuntaan kuin bensalla kyllästetty heroiini (don’t do drugs). 7-vuotisjuhlajaksosta ei tehty kovin isoa numeroa, vaan lörpöteltiin ihan kasuaalissa hengessä mm. RDR 2:sta, puolalaisista pelimessuista, oudoista Metroidvanioista, Segan uusimmista toilailuista, Trine 4:stä ja Mega Manista. Jaksossa myös visailtiin pitkästä aikaa, ja tälläkin kertaa äärimmäisen tasaisesti. Kuuntele ja opi!
00:43:11 Uutiset:
Sonic Team Racing myöhästyy reippaasti
Trine pelisarjan taival ei ollutkaan loppu
Sega Ages saattaa saada osakseen Dreamcast pelejä
01:00:07 Visailu:
Seven
01:32:06 Edellisen viikon kysymys:
Itä vai länsi?
Musiikit:
Megaman 7 – Junk Man Stage
Tekken 7 – Heat Haze Shadow
Resident Evil 7: Biohazard – Safe Room Theme
Dragon Quest VII (3DS) – Strolling in the Town
Wizardry 7 – Inventory
Killer7 – Sweet Relief
Ys Seven – Vacant Interference
Final Fantasy VII – On That Day, Five Years Ago…
Romance of the Three Kingdoms VII – Fall
Viikon kysymys:
Mikä on paras peli jonka nimessä on numero 7?
Snow White and the Seven Clever Boys
Kovaa on vääntö Final Fantasy VII:n (lasketaanko 7:ksi?) ja Resident Evil 7:n välillä ja mittari kääntyy Ressan suuntaan. Loistava peli joka elvytti jo hieman käymistilassa olleen sarjan uuteen kukoistukseen.
PBC:n 7-vuotinen taival on sen tason merkkipaalu, että sen juhlistus ansaitsisi arvoisensa puitteet. Ja nehän oli odotusten mukaiset kun asiasta mainittiin ehkä pari kertaa, wuu! Onnea ja Hävetkää.
Nii joo, noi ”ei Saturnilta/Dreamcastilta enää löydy mitään nykykoneille käännettävää”-heitot meinas saada mutterin kiristymään päässä, joten Hävetkää vielä enemmän!
Ai niin se kysymys. Mario Kart 7 voisi olla nyt vastaukseni kun sen parissa tuli reippaanpuoleisesti viihdyttyä.
Toivottavasti roomalaiset numeraalit kelpuutetaan, sillä vastaukseni on Ultima VII: The Black Gate. Kun sen arvostelu julkaistiin Pelit-lehdessä keväällä 1992 , Nnirvin sanat sinetöivät päätökseni siirtyä Amiga-käyttäjästä PC-maailmaan. Amiga oli tuossa vaiheessa jo selvästi parhaat päivänsä nähnyt, ja kun tuon seitsemännen Ultiman 256-värisiä screenshoteja katseli, näyttivät ne aivan maagisen hyviltä. Ja pelissä piisasi aivan uskomattomia yksityiskohtia: ”Pilvien varjot lipuvat pitkin maata, hyönteiset lentelevät kukasta kukkaan, sade ropisee, aurinko peittyy pilveen ja valaistus vaihtelee käytettävän valonlähteen mukaan. Pimeässä on realistisen vaikeaa löytää repusta kamojaan. Leipää voi paistaa itse, sylkykuppeihin räkiä, kruunaa ja klaavaa heitellä sekä kastella tovereita vesiämpärillä.” Ja kaikki tämä yhdessä suuressa maailmassa, jossa ei enää ollut erilisiä lataustaukoja kaupunkiin tai luolastoon siirryttäessä, kuten vielä C64:n Ultima IV:ssä oli.
Koska Niko-setä varoitteli pelin olevan todella raskas, en halunnut ensimmäiseksi PC:kseni mitään 386-nuhapumppua, vaan kävin kysymässä paikallisesta tietokonekaupasta suoraan sen hetken top-end-kokoonpanon hinnan. 50 megahertsin 486-prossu, 8 megaa muistia, 210 megatavun kiintolevy, 1 megatavun muistilla oleva näytönohjain, Pro Audio Spectrum 16 -äänikortti, ja 14 tuuman SVGA-monitori kustansivat yhteensä n. 18 000 markkaa, eli nykyrahaksi muutettuna noin 3 600 euroa. Voin vain kuvitella iskän ajatuksia, kun tuollaisen lahjatoiveen esitin…
Niin kuitenkin kävi, että jouluaattona paketeista tuo unelmakokoonpanoni paljastui, ja totta kai myös se Musta Portti oli mukaan laitettu. Kun useamman korpun asennusrumba oli ohi, ja ääninäytelty (!) Guardian alkuintrossa ruudulle ensimmäistä kertaa ilmestyi, olin aivan myyty. Koskaan en Ultima seiskaa kuitenkaan läpi päässyt, mutta aivan huikea peli se silti oli.