Norsukamman ”come at me bro”-lista

3267513-vlcsnap-2013-08-26-13h48m23s52Olen kirjoitellut ja ilmaissut mielipiteitäni pelaamisesta ja videopeleistä erinäisien medioiden kautta kohta jo 12 vuoden ajan. Hauskinta koko touhussa ei ole ollut suinkaan se että enemmän kuin kolme ihmistä (todellisuudessa luku on viisi ihmistä) vastaanottaa mielipiteitäni videopeleihin liittyvistä asioista, ei suinkaan. Hauskinta koko touhussa on palaute minkä olen vastaanottanut mainitsemistani asioista/mielipiteistä videopelaamiseen liittyen. Oli kyseessä sitten lehteen tai nettiin tehty arvostelu/artikkeli/blogi tai podcastissa mainittu oma mielipide, on jollain aina joku vastakaneetti ja vuosien aikana vastaan on tullut niin rakentavasti kirjoitettua kritiikkiä, kuin myös anonyymisti raivopäissään kirjoitettuja itkuvirsiä.

Mielipiteet ovat aina kertojansa omia ja kunhan ne vain perustellaan kunnolla, tulee niitä kunnioittaa edes sen vertaa että ei sekoita mielipiteen ilmaisseen äitiä saatikka tyttö-/poikaystävää tai lapsia näihin solvauksiinsa. Onneksi omalla kohdalla ei olla vielä menty niin pitkälle että pitäisi varoa ruokakaupassa käydessään (ns. ameriikan malli) mutta pari jopa omaan mustan huumorin täyttämän makuhermoon täysin osumattomia itkuja on tullut inboxista luettua vuosien aikana. Päätin tuossa eräänä kauniina päivänä käydä hieman läpi niitä asioita joista on tullut eniten sanomista ja nyt nämä kaikki onkin hyvä koostaa omaksi listauksekseen jotta jatkossa ne eivät tulisi kellekään uudellekaan tuttavuudelle sydänkohtauksen aiheuttavana yllätyksenä.

Tästä lähtee satunnaisessa järjestyksessä, come at me…

1. Hideo Kojima on aivan helvetin yliarvostettu tapaus

Oli aika jolloin vielä arvostin Hideo Kojimaa tekemänsä työnsä perusteella. Miehen tekemä pioneerityö ensimmäisen Metal Gear Solid-pelin kanssa on erittäin kunnioitettavaa ja hattu nousee myös kun ajattelee miehen myöhempiä vuosia kahden Zone Of The Enders-pelin kanssa kuin myös Boktain sekä MGS-jatko-osien parissa. Sen jälkeen ollaankin janarin tekemisien myötä menty metsään ja lujaa. Jo neljännen Metal Gear Solidin kehitystyön aikana ehti erinäisten uutisjuttujen kautta päättelemään että miehen perfektionismin ja egoismin yhdistelmä on osoittautumassa erittäin kalliiksi Konamille ja jokainen tunnin välianimaatioita MGS 4:ssä katsonut taho voi varmasti sanoa että jokin on matkan varrella muuttunut. Tämän jälkeen alkoikin miehen tavaramerkiksi muodostunut juupaseipäs-leikki sarjan parissa työskentelemisestä. Jokaisen uuden Metal Gear-pelin jälkeen kyseinen vinosilmä oli jättämässä sarjan taakseen, vain ilmoittaakseen vuoden sisään että on jälleen puikoissa Snaken uusien seikkailuiden kanssa. Huomiohuoraamista parhaimmillaan.

mgs-vTarinan viimeinen vaihe onkin surullisenkuuluisa tapaus joka tunnetaan myös sekasikiönä nimeltä Metal Gear Solid 5: Phantom Pain. Megalomaanisen kehityskaarensa aikana projekti maksoi Konamille pienen valtiovelallisen verran ja Kojima oli pyytämässä vielä kaiken lisäksi lisää rahaa ja aikaa hioakseen kulmia jotka oltiin ”ohjaajaneron” toimesta jo tehty seitsemän kertaa uudelleen. Konami heivasi Kojiman tylysti kortistoon ja isossa kuvassa Kojimasta luotiin se kovia kokenut uhri vaikka jokainen markkinaoppia sekunninkaan opiskellut tietää että jos firmassasi on isoja kulueriä jatkuvasti tekevä yksikkö, on tästä hankkiuduttava eroon ennen kuin koko firma uppoaa sen mukana.

Konamilta lähtönsä jälkeen Kojima on kunnostautunut siinä minkä parhaiten osaa; omaa statustaan korkeammalla olevien julkkisten perseiden nuolemiseen, yltiöpäisiin projekteihin (tosi kiva se 30sek pitkä studiologo) sekä kaikkeen muuhun mikä ei liity kustannustehokkaasti videopelien kehitystyöhön. Hideo Kojima on malliesimerkki siitä miten käy kun antaa liiaksi lankoja marionettitaiteilijan käsiin. Eniten koko touhussa pelottaa nyt se että mitä tapahtuu miehen Sony-yhteistyön kanssa. Sonyn pelipuoli ei muutenkaan taloustilanteellaan juhli ja nyt kun siellä on vielä tämä kustannussyöppö tekemässä taikojaan, saattaa lopputuloksena olla katastrofi?

2. Sokea fanipoikuus on kamalinta mitä pelaaja voi tehdä

Olen useassa lähteessä myöntänyt että Capcom on maailman paras pelitalo ja Nintendo on pelialalla äärimmäisen tärkeä palanen uskalluksensa ja innovaatiokykynsä vuoksi. Pystyn kuitenkin samassa lauseessa sanomaan että Capcomin viime aikoina negatiivista huomiota saaneet DLC-perseilyt ovat alhaista tekemistä, Resident Evil 6 on aivan helvetin paska peli, Wii U on pelikonsolina farssi niin tekniikan kuin myyntilukemiensakin puolesta, Nintendolla on pallo vieläkin aivan hukassa mitä tulee nykypäivän standardeihin videopelialalla ja monen muuta vähemmän mairittelevaa faktaa kummankin lafkan tekemisistä. Valitettavasti nettifoorumeilla (ja valitettavasti ihan oikeassakin elämässä) törmää tahoihin jotka eivät suostu näkemään fanittamassaan pelaamiseen liittyvässä asiassa sitä vikaa minkä valtaosa maailman väestöstä näkee vaikka eivät peleistä tai pelaamisesta mitään tietäisikään. Älä puolustele No Man’s Skyta, se on superfloppi eikä muuksi muutu. Älä puolustele Zelda-pelejä, sarjaan mahtuu mukaan ihan oikeasti keskinkertaistakin kamaa ihan ilman CDi-katastrofejakin. Älä pliis puolustele FIFA-sarjaa, PES on laadullisesti mennyt ihan oikeasti sen ohitse jo.

5126u4ofxwlPahinta koko ilmiössä on kuitenkin se miten nämä henkilöt sulkevat itseltään pois niin paljon pelien saralla, laittamalla kaiken energiansa vain siihen omaan suosikkiin. Sony-fanipojat puolustelevat omaa leiriään niin kovalla innolla että heiltä jää pelaamatta tai kokematta Microsoftin ja Nintendon erinomaisilla suosituksilla höystetyt tuotokset. Vain räiskintäpeleistä pitävät henkilöt menettävät useita unohtumattomia pelihetkiä joita muissa genreissä tulee vastaan jatkuvasti. Miksi sitä harrastustaan ei voi laajentaa ihan vaan sen nojalla että siitä saisi huomattavasti enemmän irti? Ihmeellistä porukkaa…

3. Kävelysimulaattorit ja visual novelit eivät ole pelejä

Näen vieläkin painajaisia muutaman vuoden takaa kun pelimedia, kuin myös pelaajat, olivat aivan polvillaan Telltalen ensimmäisen Walking Dead-klikkailuseikkailun edessä. Pelissä oli hahmoja, pelissä oli juoni, pelissä sai tehdä valintoja, pelissä sai joidenkin lähteiden mukaan myös itkeä. Entäs se itse pelattavuus, tavoitteellisuus tai muut aistiärsykkeitä stimuloivat asiat jotka tekevät videopelaamisesta videopelaamista? Niinpä niin…
39837d50-79a4-4306-abd1-28597e72622a-1020x612Walking Deadin ensimmäinen kausi synnytti todellisen tarinallisten klikkailupelien hyökyaallon joka edelleen upottaa alleen oikeita ja hyviä videopelejä ruuhkaisilla julkaisuikkunoilla. Telltale itse on muodostunut alan todelliseksi pioneeriksi mutta monen monta muutakin yrittäjää on muodostunut tyydyttämään klikkailijoiden tarpeet. Yhtenäistä näille kaikille peleille on niiden mikroskooppisen vähäinen määrä oikeaa videopelaamista. ”Pelaaminen” koostuu pääasiassa ruudulla olevien monivalintojen klikkaamisesta hiiren kursorilla ja jos oikein villiksi ryhdytään niin pelissä saattaa joutua jopa liikuttamaan pelihahmoa joko WASD:lla tai nuolinäppäimillä. Mieletöntä eikö vain?!?!? Lisäksi videopelien emämaassa jo vuosikymmeniä muodissa olleet graafiset tekstiryppäät (tunnetaan myös nimellä ”visual novel”) ovat valitettavasti rantautuneet myös saastuttamaan länsimaiden pelimedioita joka on täysin väärä media tälle paskuudelle. Klikkailu-/kävelysimulaattoreille sekä visual noveleille on varmasti käyttäjäkuntansa mutta älkää herran tähden puhuko niistä videopeliaiheisten lehtien sivuilla!!

4. Witcher-pelit ei ole niin hyviä mitä yleinen konsensus antaa olettaa

Witcher-sarjaa on ihan aiheesta ylistetty ympäri planeetan pelimedioita. Pelit ovat oman aikansa teknisiä merkkiteoksia ja omaavat vieläpä sangen mielenkiintoisen juonen sekä pelimaailman… mutta oliko mitään muuta? Moni on varmaan törmännyt peliaiheisilla foorumeilla termeihin ”fetch quest” ja ”collect-a-thon” joilla siis yleensä kuvaillaan 90-luvun lopun 3D-tasoloikkapelejä (Super Mario 64, Banjo-Kazooie, Donkey Kong 64 jne.) jossa kerättiin aina kustakin levelistä X määrän verran peliä edistäviä objekteja. Objekteja saattoi olla vaikka 7kpl per taso jolloin luonnollisesti kyseisessä kentässä piti käydä seitsemän kertaa suorittamassa annettu tehtävä. Itse en ole koskaan nähnyt vastaavassa rakennetyypissä mitään valitettavaa sillä yleensä näitä termejä viljelevät eivät tiedä paskaakaan mistä puhuvat koska esim. Super Mario 64:ssä eri tehtävät saattavat muuttaa kentän rakennetta täysin tai päästää pelaajan alueelle mihin tämä ei ollut aiemmissa kentän tehtävissä päässyt. Ymmärtäisin täysin jos kyseessä olisi X määrä samoja tehtäviä muuttumattomissa kentissä, josta päästäänkin Witcher-kritiikkiini…
witcher3_map_areasNykypäivänä jaksetaan tosiaan itkeä ilkeistä ja pahoista fetch questeista ja collect-a-thoneista vaikka ylistetty Witcher (kuin myös Assassin’s Creed ja Arkham-pelit) tarjoavat täysin samaa mutta realistisemmalla otteella. Kun Mario saa käskyn kuudetta kertaa hakea tähti levelin korkeimmasta kohdasta haastavien tasohyppelyosuuksien jälkeen, on meno AIVAN TYYSTIN ERILAISTA kuin ne kuusi kertaa kun Geraltin käsketään menevän rämeikköön surmaamaan örkkimönkiäinen ja palaamaan lähtöpaikkaan noutamaan palkkionsa kyseisestä tehtävästä. Marion tapauksessa ei tarvitse myöskään välittää niin paljoa pääjuonen flow’n katkeamisesta jota ei puolestaan voi sanoa Witcheristä ja muista saman tyylilajin peleistä. Banjo keräämässä palapelin palasia lintuystävänsä kanssa on huomattavasti negatiivisempaa kuin Batman keräämässä kartalta löytyviä Riddler-pokaaleita. Ei käy järkeen..? Kaikki kunnia Witcher-peleille niiden teknisistä ansioista mutta eipä niissä kovinkaan paljoa muuta mullistavaa olekaan.

5. Jos joku väittää että ennen ei pelien saralla ollut kaikki paremmin, on hän väärässä

Kiistelty nettikirjoittelija Jarkko Fräntilä kirjoitti taannoin Pelaajaan tekstin siitä miten nykypäivänä asiat eivät pelaamisessa ole ollenkaan niin huonosti miten joskus annetaan olettaa. Etenkin allekirjoittaneen kaltaisilta NES-veteraaneilta erittäin usein kuulee paatosta siitä miten ennen kaikki oli paremmin ja tämä on kieltämättä muodostunut pienimuotoiseksi vitsiksi mutta oikeastaan näillä naavaparroilla on ihan pointtinsa.
x5cn5qnJ.Fräntilä puolusteli tekstissään nykyajan pelimaailmaa päivityspatchien ja nettimoninpelien kautta ja voi herran jeesus sentään taas! Päivitykset ja day one patchit on todellakin ihan mukavia asioita fiksaamaan mm. tappelupelien epätasaisia hahmobalansseja, huomattavia bugeja/glitchejä tjms. mutta nämä kaikki voitaisiin välttää ihan vaan paremmalla ennakkotestaamisella ja korkeammilla laatustandardeilla. Ennen kuin joku tulee itkemään siitä että nykyisin pelit ovat niin monimuotoisia ja laajoja että likimainkaan kaikkea ei voi testata ennen pelin julkaisua mutta toisaalta pelien kehitysbudjetit ovat myös nykyään sitä luokkaa että sen sijaan että kehitystalo hommaa pikkujouluihinsa ne 50 ylimääräistä stripparia lentoineen ja hotelleineen, voisi se yhtä hyvin palkata kymmenisen QA-testaajaa enemmän riveihinsä testaamaan julkaisupelinsä jokaisen nurkan ja risun. Toinen iso asia oli moninpelaaminen joka etenkin konsolipuolella koki vallankumouksen verkkomahdollisuuksien myötä. Sen sijaan että peliä pelattaisiin split-screeniltä vieressäsi istuvan kaverisi kanssa, pelataan pelejä nykyään pingintäyteisillä lagisilla servereillä täysin tuntemattomien narsistien ja psykopaattien kanssa jotka yleensä sinun nappisuorituksesi jälkeen tunkevat viestilaatikkosi täyteen törkyä. Enpä muista itse kertaakaan että Perfect Darkin saman ruudun moninpeliä pelaessani olisi matsi kaatunut kesken pelaamisen ja uuden Battlefieldin kanssa niin on käynyt jo ainakin viidesti. Ai niin joo joku mainitsi DLC:n olevan paras osa nykypäivän pelaamista joka oli joidenkin mukaan täysin mahdotonta pelaamisen ns. hyvinä aikoina. Kumma kyllä meikäläiselläkin on monta DLC:tä useisiin peleihini mutta isoin ero nykypäivään on se että ne ovat oikeasti reilun määrän lisäpelattavaa tarjoavia lisäsisältöpaketteja ja niiden kyljessä lukee yleensä ihan vaan expansion pack. No mitäpä minä mistään tietäisin. Menenpä tästä lyömään Link To The Pastin (rankattu vuosi toisensa perään kaikkien aikojen parhaiden pelien joukkoon) taas SNES:ni sisuksiin, päästen saman tien pelaamaan ilman mitään esteitä. Toista se on nykypäivän installointiruutuja katsellessa…

Siinä oli hieman jäävuoren huippua. Jos haluat kuulla/nähdä lisää niin pidä silmällä nettiosoitetta pelaajaboardcast.fi jossa esiinnyn sivuston nimikkopodcastissa suoltamassa näitä absoluuttisia totuuksiani, kuin myös kirjoittelemassa näitä kiveen hakattuja viisauksiani. Tärkein meinasi unohtua!! Laita palautetta palautekenttään jos satut olemaan eri mieltä meikäläisen möläytyksien kanssa. Muista olla asiallinen… vaikkakin vähemmän asiallisetkin palautteet yleensä menevät ihan hyvin maaliinsa.

3 thoughts on “Norsukamman ”come at me bro”-lista

  1. Aattelin, että kirjoitan kuitenkin tänne. Sanottakoon näin alkuun, että ykköseen en ota kantaa, koska Kojiman pelejä olen pelannut hyvin vähän. Nelosen kanssa olen samaa mieltä siinä mielessä, että ensimmäinen Witcher on yksi tylsimmistä peleistä, mitä olen pelannut. Mutta sitten kaikki muu:

    Mielestäni fanipoikuus on aika pieni ja yhdentekevä ongelma verrattuna esim. lynkkausmielialaan, jota näkee esim. somessa tosi paljon. Ihmisiä kiinnostaa puhua enemmän paskaa peleistä, joista eivät pidä sen sijaan, että puhuisivat peleistä, joista pitävät. Enkä näe mitenkään sokeana faniutena puolustaa peliä, jos toinen osapuoli on hänen mielestään väärässä, koska peleistä puhutaan hyvin subjektiivisesti (kuten myös muustakin viihteestä). Tunnen esim. ihmisiä, jotka oikeasti pitää No Man’s Skysta.

    VN:n määritteleminen peliksi on minusta harmaa alue. Pelillisiä elementtejä löytyy joistakin visual noveleista esim. Steins;Gatessa on se puhelin, jonka käyttäminen vaikuttaa tapahtumiin. Suurin osa visual novelleista ei kuitenkaan ole pelejä, koska ne ovat enemmän interaktiivisia kirjoja. Kävelysimulaattorit on pelejä. Siitä ei ole epäilystäkään. Siinä on gameplayta – oli se sitten ympäristön tutkimista tai ihmisten jututtamista. Se, että ne ei oo pelejä, koska ne on vain klikkailua on aika paska argumentti, ellet sitten tosissasi väitä, että esim. point n click-pelit tai tekstiseikkailut ei ole pelejä.

    ”Ennen kaikki oli paremmin” on asia, josta puhutaan vitsillä, koska se on vitsi. Päivitykset ja day one patchit on hyvä juttu, koska entiseen aikaan pelejä ei voitu korjata enää, kun ne oli jo markkinoilla. Siksi meillä on surullisen kuuluisia klassikoita, kuten Action 52.

    Mitä tulee peleihin nykypäivänä, niin tosissaan pelit on isompia kuin ennen, joten niissä on enemmän asioita, joita voi mennä pieleen. Lisäksi isojen pelien kehittäminen maksaa aivan saatanasti, joten sitä kehitysaikaa ei voi venyttää loputtomasti. Pelkkä laatustandardien parantaminen ei auta siinä vaiheessa, kun budjetti tulee vastaan. Open ja closed betat auttaa mielestäni paremmin kuin pari hikistä testaajaa listoille lisää (joille pitäisi lisäksi maksaa palkkaa).

    Musta on huonoa verrata vanhoihin Nes- tai Snes-peleihin, koska sentyylisen pelin pystyy tekemään nykypäivänä indiekehittäjä yksin (ja niinhän ne tekeekin), koska u know sellaisen pelin ohjelmointi on aivan vitusti helpompaa.

    Verkkopeli on ominaisuutena parempi kuin split-screen. Tykkään kyllä split-screenistä, mutta se on totta. Siihen on kolme syytä: 1) Sulla on yksin koko näyttö käytettävissä. 2) Isommalla pelaajaporukalla on kivempi pelata. 3) Voin pelata kaverin kanssa milloin tahansa (koska kaikki asuvat useiten kilometrien päässä). Pelien asentuminen on mielestäni hauska asia valittaa, koska suurin osa omistamista nykysukupolven peleistä on toiminut, kun levyn lyö sisään (poikkeuksina Destiny ja GTA V). PC:llä pelin asentaminen on ollut juttu aina, joten pc-pelaaja sanoisi ”boo vitun hoo”.

    DLC on hyvä asia, koska ne tuo lisäpelattavaa niille, jotka sitä haluavat. Expansion packeja tulee edelleen. Esim. Blizzard tuottaa niitä edelleen omiin peleihinsä. Destiny on tainut myös saada niitä jo kaksi kappaletta. DLC:n pituudet vaihtuu tosiaan tosi paljon, mutta koko termi viittaa vain siihen, että se on ladattavaa sisältöä.

    Mainittakoon myös pari muuta asiaa, mitkä on parempia nykypäivänä:

    Esim.
    – Pelialalle on helpompi päästä työskentelemään.
    – Pelin saaminen julkaistuksi on tullut helpommaksi.
    – Pelejä tulee enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan.
    – Pelien hankkiminen on helpompaa (ei tarvitse tyytyä vain siihen kaupan valikoimaan).
    – Helpompi tukea kehittäjiä, joiden työstä pitää (mm. joukkorahoittaminen).
    – Jokainen konsoli ei ole region lockattu.

    Mut joo. Saat olla ihan sitä mieltä, mitä haluat, mutta onneksi minun ei tarvitse olla samaa mieltä kanssasi.

  2. Norsukampa nyt on tommonen herttainen naapurin läski Nintendo fanipoika

  3. Oli puhetta huonosta pelijuornalismista, niin tämä blogi tuli vastaan. Jätin lukematta 99% pelkän otsikon perusteella.
    Mutta ilmeiseti tätä juuri haettiin? bro.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *