Ennen kuin jatkat lukemista, on parasta selvittää kaksi asiaa:
1. En pidä ylemmässä kuvassa näkyvää ruotsalaista niin huonona että se on millään lailla hyvää.
2. Teksti ei tule käsittelemään tätä kyseistä ihmisydinjätettä joka on tuhonnut julkiset pelivideot ja niiden sisällön.
No niin nyt kun tuo on pois alta voidaan mennä asiaan.
Katselin tuossa televisiosta taannoin nykyaikaisen eksploitaatio-/B-elokuvaklassikkosarjan uusimman osan. Sharknado 4:stä voisi kirjoittaa miljoonia (ylistys)sanoja sisältävän blogipostauksen mutta puhutaan nyt siitä asiasta joka juolahti mieleeni leffaa katsoessa; miksi ei peleissä toimi elokuvista tuttu kaava jossa överiksi vedetty huono muuttuu osaavissa käsissä hyväksi?
Pelien historiassa on pelitalojen liukuhihnoilta tullut vuosien saatossa prosentuaalisesti enemmän roskaa kuin loistavuutta. Pidempään eläneet pelaajat ovat joutuneet kokemaan nämä kauheudet kantapään kautta ihan ostamalla jotkut näistä ongelmajätteistä ihan omalla rahallaan kun taas uudempi pelisukupolvi on saanut oppia näistä traumaattisista kokemuksista entisaikojen paskoja pelejä verbaalisesti kurittavilta Youtube-staroilta. Elokuvaan mediaviihdemuotona pesäeron tökerön huonot pelit tekevät siinä että jos 80-luvulla silloisilla tehosteilla kyllästetyt hirviöelokuvat pelottivat lusikallisia katsojien housuihin, on pelien huonous tunnistettu jo ihan universaalilla tasolla aikakaudesta riippumatta. Vaikka pelitaloja on tippunut pelaamisen kultapäivien ajoista kuin hyttysiä mökkiterassilla, julkaistaan huonoja pelejä silti ihmisten pelattavaksi pienempien indietalojen toimesta. Valitettavan moni näistä on myös pelaajien itsensä rahoittamia.
Miksi sitten Sharknadon kaltaiset viritelmät saavat kuluttajilta pelejä helpommin anteeksi surkeutensa ja saavat parhaissa tapauksissa jopa hienon ”niin huono että se on hyvä”-statuksen?
Yksi iso aspekti on interaktio tämän sysipaskan tuotteen kanssa. Elokuvaa katsoessa kokija laitetaan ikään kuin vuoristoradan penkkiin vain kokemaan tämä kyyti, popcorn-kulhoa tavoittelevien käsien tehdessä periaatteessa sen isoimman työn. Jotkut elokuvat toki haastavat katsojansa pienimuotoiseen aivojumppaan mutta yleensä tällaista oikein kunnon pohdiskelua sisältävät leffat jäävät kauaksi huonosta. Pelien parissa kokija joutuu itse kärsimään tuotteen huonoudesta. Kädet jotka pitävät ohjainta kädessään tuntevat heti surkeat kontrollit kun taas silmät näkevät ensimmäisistä hetkistä lähtien grafiikan puutteet jotka ovat pelaajan epämiellyttävänä seurana koko pelin ajan. Kun tähän kaikkeen lisätään usein elokuvaa suurempi rahallinen ja/tai ajallinen investointi, on aivan ymmärrettävää että ei edes sillä kuuluisalla ”läpällä” tehtyä peliä jaksa pelata yhtään sen kauempaa kuin pitäisi. Sinänsä huvittavaa on kuitenkin se että aivan kuin toisen epäonnikin, on myös huonon pelin pelaamisen sivusta katsominen suurta hupia.
Joku siellä varmasti huutelee että eiväthän indienimikkeet nyt niin paljoa maksa että niitä pitäisi niin vakavasti ottaa. Kyllä ne pitää. Jos tuotteella on hintaa edes sen kuuluisan lantin verran, on sen oltava tekijöidensä toimesta edes yritys tuottaa ostajalleen virheetön lopputuote. Pieni hinta toki on kuluttajalle itselleen parempi lähtökohta sillä rahallisen investoinnin aikaansaama vitutus ei ole samaa luokkaa kuin ns. täysihintaisen pökälepelin kanssa kärsiessä. Yleensä nämä pienemmällä hintalapulla varustellut indietuotokset lasketaan huumoripelien kategoriaan mutta tällöinkin vaikka peli ei olisi täysi susi, on nimenomaan sen huumorin oltava pelin kantava ja paras voima ja esimerkiksi viime vuosien puhutuimman indiemenestyksen, Goat Simulatorin, tapauksessa näin ei ole. Laiskat kontrollit ja muutenkin yleinen kehnous kaikilla pelaamisen osa-alueilla yhdistettynä ihan oikeasti paskaan huumoriin, häpeän teidän puolestanne jotka tästä pelistä myönnätte pitävänne. Pääpointtina, se ei ole edes hyvällä tavalla huono.
Yleisenä yhteenvetona voidaan sanoa että pelien saralla ei tulla koskaan saamaan konsensustasolla paskasta tuotteesta Sharknado-tason reaktiota irti. Jos kuitenkin lähdetään haravoimaan videopelaamisen lähes 50 vuotta kattavasta historiasta muutama maininta jota voidaan pelata Sharknado-asenteella, kannattaa kokeilla ainakin näitä:
Deadly Premonition (Multi)
Ennakkohypeissä pelaajille luvattiin sekoitus Alan Wakea, Silent Hillia ja Twin Peaksia ja lopputuloksena olikin pelillinen vastine Tommy Wiseaun kyseenalaisesta klassikkoleffasta The Room. Aivan käsittämättömät pelimekaaniset ratkaisut seuraavat toinen toistaan ja teknisillä standardeilla mitattuna liikutaan jossain N64:n tasolla mikä ei 2010-luvulla ole kovin hyvä juttu. Peliä pelaa kaikista sen puutteista huolimatta ihan vaan sen vuoksi että näkee kuinka posketonta tavaraa pelaajan koettavaksi ovat kehittäjät saaneetkaan.
50 Cent – Blood On The Sand (Multi)
”Fiddy” oli aikoinaan maailman kovin ja näkyvin jätkä joka menestyksekkään musiikkiuran innoittamana tuoteprostitutisoi itsensä mitä uskomattomampiin asioihin. Energiapatukasta aina terveysveden kautta videopelihahmoksi, näin ei varmaan opeteta Sibelius-akatemiassa? Curtis Jacksonin ensimmäinen peli oli PS2-peli 50 Cent Bulletproof joka oli sitä samaa keskinkertaista 3rd person-tusinaräiskyttelyä mitä niin moni muukin noiden kauheiden vuosien peli oli. Seuraavalle konsolisukupolvelle ilmestynyt jatko-osa olisi ollut myöskin täysin unettava tapaus ellei herra Cent olisi itse ottanut ohjaksia käsiinsä pelin juoneen (jos sitä nyt voi sellaiseksi sanoa?) liittyen. Keskinkertainen räiskintäpeli muuttuu kuin taikaiskusta kulttiklassikoksi kun räppitähti vetelee pokerilla ja vakavissaan tehdyllä dialogilla (joka siis on kuin kuusivuotiaan kirjoittamaa) läpi pelin Ö-luokan tarinan.
American Idol (GBA)
Nintendon menestyslaite Wii oli täynnä realitysarjoihin pohjautuvaa shovelware-sontaa ja Game Boy Advancelle ilmestynyt American Idol on elävä todiste siitä että osattiin sitä aikaisemminkin jo samalla saralla. GBA:n sisuksissa ollut 16-bittisten konsoleiden tasolla oleva äänipiiri ei ole se ideaalein ratkaisu kun halutaan esittää radiosta kuultavia hittibiisejä ja simuloida siihen erilaisilla tasoilla operoivaa laulua päälle mutta niin vain kävi että tämäkin peli oli pakko julkaista ja lopputulos on ehkä naurettavin rytmipeli ikinä ja kun miettii että maailmassa on Spice Worldin ja Britney’s Dance Beatin kaltaista sontaa, on se paljon sanottu.
Siinä pari malliesimerkkiä peleistä jotka lähinnä hurmaavat huonoudellaan. Totta kai pelaaja itse voi aina nollata aivonsa ja löytää hyviä puolia millaisesta kuonasta tahansa mutta spontaanius ja ensireaktiot harvemmin tarjoavat mitään mikä löytäisi mitään hyvää huonoudesta. Voin pelata aina Octodadia jonka pääpointti on nimenomaan surkeudellaan haasteen tarjoavat kontrollit mutta silti ensimmäinen ajatus aivolohkossani tulee aina peliä pelatessa olemaan että onpa kehno peli. Tietoisesti huonoissa leffoissa sen sijaan otan vain paremman asennon löhölinnassani ja varaudun kokemukseen joka viihdyttää meikäläistä huonoudellaan siten että voin vain katsoa sivusta ja nauraa. Laadukkaiden pelien ystävänä toivon myös että videopeleihin ei koskaan Sharknado-tyylinen muoti-ilmiö tule leviämään.