Jumalauta se on lumilauta!

Talviolympialaiset pyörivät parhaillaan joka toisella televisiokanavalla tarjoten kylmää tunnelmaa vastaanottimien läpi lumisilla ja talvisilla maisemillaan, sekä tietty kylmää suihkua mitaleista haaveilevien suomalaiskatsojien niskaan. Curlingin ohella yksi henkilökohtaisista suosikkilajeistani on ehdottomasti lumilautailu. Joskus teininä lajin isoimman buumin aikana itsekin ”stikanneena”, on hämmentävää nähdä miten paljon laji on kehittynyt vuosien saatossa. Kun takavuosina vielä ”tonnikasikybäsestä” sai half-pipessa jumalattoman määrän pisteitä ja temppu oli melkein verrannollinen skeittipiirien ”ysisataseen”, on se tänä päivänä vakiokamaa ja vaikeampien temppujen perusta.

Samaa kehitystä on vaikea löytää lajin ympärille rakennetuista videopeleistä. Kuten tuli aiemmin todettua, oli lumilautailu suosionsa korkeimmalla rinteen lakipisteessä 90- ja 2000-luvun taitteessa ja tuolloin aiheen tiimoilta kehiteltyjä pelejä ilmestyi enemmän kuin mustelmia ensi kertaa lumilautailua kokeilevan pakaroihin ja polviin. Jotta rakas lukija välttyisit niiltä huonoimmilta snoukkaräpellyksiltä, jatka ihmeessä lukemista sillä tämä teksti sisältää snoukkapelien kirkkaimmat helmet.

Omat varhaisimmat muistoni lumilautailusta nimenomaan videopelimaailmassa, ulottuvat NES-ajoille jolloin Ski Or Die-pelissä törmäsin pelin lumilautailuosioon. Kasibittisen alkeellinen paippikouru hankaline kontrolleineen oli erittäin kaukana siitä puuterilumen päällä koetusta neonvärikkäästä huumasta jota telkkarin lumilautailupätkissä näki mutta kun parempaakaan ei ollut tuolloin tarjolla niin so be it. Ensimmäisen kerran kuitenkin alkoi virtuaalilumilautailun puolella näkyä puuteria loskalumen päällä ensimmäisen Playstationin suosion ottaessa alkuvauhtiaan.

Cool Boarders oli peli jonka nimessä asti oli jo sitä kuuluisaa cooliutta jota lumilautailussa oli aina huokunut ja se oli myös ensimmäinen pelaamani snoukkapeli jossa tuntui siltä että lajin sisin oltiin vihdoin saatu valjastettua telkkariruudun ja peliohjaimen välille. Hypyt, oikea-aikainen ponnistaminen, temppujen lopettaminen ajoissa hyvän laskeutumisasennon löytämiseksi… kaikki nämä olivat pelissä läsnä vaikkakin erittäin alkeellisesti toteutettuna (peli julkaistiin 1996 puolivälissä). Pelin kakkososa tarjosi samaa kivaa mutta se todellinen Heureka!-tason elämys ilmestyi vasta vuoden 1998 puolella aikansa tehokkaimmalle pelilaitteelle.

1080° Snowboarding oli peli joka teki käytännössä lumilautailupeleille saman kuin samalle konsolille ilmestynyt Wave Race 64 teki virtuaalimuotoiselle vesiskootteriajelulle. Peli oli loistelias sekoitus simulaatiomaista realismia ja hauskaa pelaamista tarjoavaa arcadempaa meininkiä. Tämä kaikki sai vielä lihaksi luidensa ympärilleen mahtavat kontrollit sekä tuon ajan hienoimmat N64:n audiovisuaalit.

”Ten-eightyn” kanssa samoihin aikoihin PS1:lle ilmestynyt Cool Boarders 3 oli sitä samaa tuttua Cool Boardersia mutta sarja alkoi kieltämättä osoittamaan hieman väsyneisyyden merkkejä, etenkin kun vertailukohtana oli N64:n snoukkatarjonta jossa 1080° Snowboardingin menestyksen jälkeen pelaava kansa oli myös löytänyt aiemmin laitteelle ilmestyneen lumilautailuversion Mario Kartista, Snowboard Kidsin. Harva kuitenkaan olisi odottanut että seuraava tolkuttoman kova lumilautailupeli olisi PC-yksinoikeus. Vielä harvempi olisi osannut ennustaa että tämä AAA-luokan peli tulisi ihan täältä kotisuomesta.

Kotimainen Housemarque on meille kaikille nykypäivänä tuttu mahtavista toimintapeleistään joissa AAA-luokan audiovisuaalit yhdistetään indiepelien hintapolitiikkaan. Alienation, PS4:n alkuaikojen suosituin peli Resogun, yksi viime vuoden arvostetuimmista piilotetuista helmistä Nex Machina, twin-stick-helmi Dead Nation. Kaikki mainitut ovat nimiä josta tämä helsinkiläisstudio tunnetaan mutta kahden pelitalon (Terramarque ja Bloodhouse) fuusiona syntynyt pelitalo oli voimissaan jo auvoisilta ysärin puolivälin päivistä asti. Super Stardust sai alkunsa jo vuonna 1996 ja turboahdettu SHMUP nimeltään The Reap seurasi nopeasti perästä mutta kumpikaan näistä peleistä ei ollut ison luokan peli joita näkisi isoissa laatikoissa myynnissä pelikauppojen PC-pelejä pullollaan olevalla osastolla. Vuonna 1999 ilmestynyt Supreme Snowboarding muutti kuitenkin tämän ja se sai isoa huomiota pelimediassa, se oli iso arvostelumenestys ja mikä hienointa, se toi pienen ja piskuisen härmämme pelaajien tietoisuuteen hieman ennen kuin erään espoolaisyrityksen poliisista kertova peli räjäyttäisi pankin ovet tuhannen pirstaleiksi.

Supreme Snowboarding oli todellinen virstanpylväs genressään ja se käytännössä teki kaiken sen mitä 1080° Snowboarding oli N64:llä saavuttanut pari vuotta aiemmin mutta teki kaiken tuplasti paremmin. Koneita kyykyttäneet audiovisuaalit olivat ennennäkemättömän hienoa katseltavaa kaikille jotka olivat tottuneet Cool Boardersien karuun graafiseen ulkoasuun ja N64-lautailujen suttutekstuureihin. Isoin koukku pelissä oli kuitenkin sen realistisuuden tuntu. Lumi kuulosti ja tuntui pelissä tismalleen siltä miltä pitääkin ja pelaajan hahmon jalkojen alla ollut lauta käyttäytyi kiinnitettyyn pintaan tismalleen siten miten oikeassakin elämässä. Uskomattoman hieno peli joka saa toivomaan että Housemarque palaisi takaisin vastaavanlaisiin projekteihin ja jättäisi latauspelimarkkinat ainakin hetkeksi taakseen.

Supreme Snowboarding sai myös jatkoa ja tällä kertaa PC-markkinoiden sijaan pelaajat pääsivät ihmettelemään ihkaoikeaa ison konsolin suomipeliä Transworld Snowboardingin myötä. Vaikkakaan peli ei noussut ihan edeltäjänsä kaltaiseksi menestykseksi, oli se silti ihan pätevää laatutyötä joka muistetaan kaiketi tänä päivänä parhaiten soundtrackistaan jossa kotimaiset suurnimet, Apulanta ja Tehosekoitin, kokeilivat onneaan lontoolaisittain.

Yksi osasyy Transworld Snowboardingin heikohkoon kaupalliseen menestykseen oli se että Microsoftin markkinointikoneisto oli keskittänyt fokuksensa enemmänkin erääseen toiseen lautailupeliin.

Amped: Freestyle Snowboarding oli aikoinaan vallankumouksellinen peli genressään koska se poisti vihdoin ja viimein kilpailun rajoitteet laskemisesta ja päästi pelaajat laskemaan vapaammin. Nimensä mukaisesti pelaaja pystyi laskemaan vapaasti näkymättömien seinien välissä vuorta alas haluamallaan tavalla. Xboxin tajuttoman kova hardware mahdollisti myös pelin soundtrackin muokkaamisen joten yli sadan pelistä löytyvän punk-/nu-metal-biisin sijaan pelaaja pystyi heittämään hulluja pivoteja ja nosegrabeja vaikka Katri Helenan tai Anita Hirvosen kovimpien megahittien tahtiin.

Amped keräsi erinomaisia arvosanoja ympäri planeetan pelimediaa ja se kehittyi lopulta omaksi pitkäikäiseksi pelisarjakseen. Sen alkuperä oli kuitenkin puhdas kilpailutilanne jossa Xboxille piti saada snoukkapeli haastamaan PS2:lle ilmestynyttä loistavaa lumilautailupeliä. Työ oli turhaa koska tämä kyseinen snoukkapeli kehittyisi lopulta multiplattaripelisarjaksi mutta tämän äärimmäisen hienon lautailusarjan ensilaskut olivat kuitenkin vain ja ainoastaan uunituoreella PS2:lla koettavia.

PS2:n alkuaikojen pelitarjonnan kovimpia koukkuja mainstreamin silmiin olivat Tekken Tag Tournament, Tekken Tag Tournament, Tekken Tag Tournament, pienellä varauksella Ridge Racer V, Tekken Tag Tournament ja Tekken Tag Tournament. Perseet kuitenkin tippuivat penkeistä kun laitteen mukana tulleella demolevyllä oli vanhan tutun EA:n snoukkailupeli jolla oli outo nimi. Nimestä löytyi kuitenkin X-kirjain joka ajan hengen EXTREME-buumin mukaisesti oli cooleinta hottia ikinä joten kuriositeetti pelin testaamiseen oli suuri ja hyvä luoja paratkoon kuinka kovin se kannattikaan.

SSX oli peli jota kehittämään EA:n sisäinen pelitalo, EA Sports, oli luonut oman pienen sisäisen divisioonansa EA Sports BIG:in. Ryhmän tehtävänä oli alkaa kehittelemään EA:n perinteistestä vuosittaisesta urheilupelipaletista arcade-henkisyydellään poikkeavia tekeleitä jotka toimisivat kilpailijana Midwayn vastaavanlaisille hittipeleille. SSX oli studion ensimmäinen teos ja aivan uskomattoman kova sellainen. Pelissä yhdistyivät juuri oikeassa mittasuhteessa realismi ja arcademaisuus ja kontrollit olivat ehkä parhaat ja ennen kaikkea parhaiten käteen sopivimmat mitä missään genren pelissä oltiin tuohon päivään mennessä nähty. Ensimmäinen SSX oli kuitenkin vasta alkusoittoa sillä överivaihdetta pari pykälää isommalle säätänyt SSX Tricky oli lopulta se kuuluisa jalka sinne oven väliin ja peli joka teki sarjasta sen massiivisen nimen jollaiseksi se on pelaajien mieliin piirtynyt PS2-aikakaudelta. SSX-sarja sai lukuisia muitakin osia useammallekin eri laitteelle mutta käytännössä sarja koki samanlaisen elinkaaren kuin EA:n toinen rahantekijä samoilta vuosilta, Burnout, joka myös hiipui tuulessa palavan kynttilän lailla kolmannen osansa jälkeen. Vaikka PS3:lle ja Xbox 360:lle ilmestynyt sarjan reboottaus olikin odotettua kehnompi tapaus, odottaa pelaava kansa yhä tänäkin päivänä uuden SSX:n julkistamista toiveikkaana.

Aivan kuten kaikkia muitakin urheilupelejä, on myös snoukkapelejä myyty tunnettujen tahojen pärställä ja nimellä vuosien saatossa. Activision oli iskenyt kultasuoneen ysärin lopulla skeittilegenda nimeä kantavalla videopelillä ja kun oman alansa (BMX-pyöräily) pioneerina tunnettu Matt Hoffmann oli saanut oman nimikkopelinsä, oli vain ajan kysymys milloin ikoninen snoukkaaja Shaun Palmer saisi oman pelinsä. Vuonna 2001 saatiinkin sitten ”Palm Daddyn” nimikkopeli Activisionin extreme-pelien pohjalle rakennettuna. Palmerin nimellä ratsastavaa peliä ei kehtaa suositella edes kovimmille virtuaalistikkaajille mutta sen sijaan miehen etunimikaima (joka vieläpä oli hahmona Palmerin omassa pelissä!!!) hoiti kuuluisalla nimellä tehtyjen lumilautapelien hommat paljon paremmin ja vieläpä äärimmäisen yllättävästi.

Kun samaan keitokseen heitetään sellaisia aineksia kuin vuoden 2008 laadultaan erittäin epätasainen Ubisoft, Wii, Wii Fitin mukana tuleva Balance Board-lisälaite, ei kukaan täysijärkinen voi odottaa kovinkaan hyvää peliä mutta niin vain Shaun White Snowboarding: Road Trip onnistui näyttämään koko maailman kyynikoille että näistäkin aineksista saadaan muodostettua pätevää videopelilumilautailuviihdettä (terkkuja jälleen äidinkielenopettajalle!). Punapään nimikkopelit tehokonsoleilla floppasivat kuin korkeushyppääjä konsanaan mutta graafisesti sarjakuvamaisempaan tyyliin muovattu Wii-versio osoittautui paljon paremmaksi snoukkailuksi. Version ainoa isompi kompastuskivi oli Wiin kömpelöt peruskontrollit mutta meno muuttui täysin kun jalkojen alle saatiin Wiin ikioma tasapainolauta. Vaikka meno nyt olikin aika kaukana oikeasta lautailusta, oli pelihahmon liikuttelu laudan päällä seistessä yllättävänkin toimivaa ja toi entuudestaan hauskaan peliin aimo annoksen lisää hupia.

Snoukkapelien puolella onkin sittemmin ollut hieman hiljaisempaa. Amped ja SSX ovat eläneet jo pitkään hiljaiseloa ja Ubosoftin taannoinen Steep ei myöskään osoittautunut niin kovaksi mitä kirkassilmäisimmät toiveikkaat odottivat. Saadaanko koskaan enää tajuntoja räjäyttävää lumilautailupeliä? Aika näyttää mutta kuten tämän tekstin myötä toivottavasti kävi selväksi, löytyy genren historiastakin sen verran laadukasta kamaa että niilläkin pärjää vaikka ei lunta sataisi enää videopelimaailmassa koskaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *