Fight Club

Väkivalta, on tunnetusti vihoviimeinen ratkaiskeino ylipäätään mihinkään. Silti tätä kamalaa aktiviteettia nähdään peleissä hyvinkin paljon, ja sen kitkemistä ovat vuosien saatossa yrittäneet niin kaiken maailman jackthompsonit, kuin myös ihan internetin valkoisella ratsulla ratsastelevat nettiritaritkin. Mutta miten ihmeessä väkivaltaa peleissä voi vähentää, jos jopa pelisarjat ja pelihahmot itsekin sitä suosivat sopivan paikan tullen? Ihan muista kuvioista tunnetut pelimaailman ikonit ovat useaan otteeseen ottaneet pientä breikkiä päivätöistään, ja siirtyneet myllyttämään. Onko mikään enää pyhää?? Miksi eivät nämä hahmot vain pysy niissä tutuissa peliympäristöissään??

Moni hieraisi silmiään kun näki Simon Belmontin hahmojulkistuksen Smash Bros Ultimateen. Harvat ja epäonniset sen sijaan kohauttivat olkapäitään, olihan kyseinen hahmo jo ihan tuttua huttua tappelupelien saralla… erittäin huonojen sellaisten.

Castlevania Judgement, on tahattoman osuvasti nimetty tappelupeli, jossa Konamin legendaarisen pelisaagan suositut ja vähemmän suositut hahmot mättävät toisiaan pataan 1vs1-mätöissä 3D-peliympäristössä. Queensburyn markiisin säännöt eivät ole taisteluissa käytössä, vaan hahmojen ikoniset aseistukset ovat hyvin vahvasti esillä, aina sarjan ikonisiin erikoisesineisiin saakka. Ruoskat siis viuhuvat ja pyhää vettä täynnä olevat pullot lentelevät, ja tämä kaikki Wiin wagglewaggle-kontrolleilla ja aivan hirveällä graafisella ”tykityksellä” säestettynä.

Vaikka varsinaisessa Castlevania-sarjassakin on muutamia huteja, on tämä peli ehkä koko Castlevania-tuotenimikkeen synkin hetki. Vuosikaudet olivat sarjan fanit tahtomattaan toivoneet tällaista peliä väitellessään siitä että jos Simon ja Trevor tappelisi, kumpi voittaisi? Heidän epäonnekseen sitä kunnon palkintoa ei koskaan tullut, vaan tyytyminen oli tähän pökäleeseen.

Kun maailman söpöin pelihahmo laittaa rähinäksi, on varmaa että maailmassa ei ole enää mitään toivoa paremmasta. Kirby on hahmo, jonka ulkoinen habitus huutaa kaikkea muuta kuin tappelupeliä, mutta niin HAL Laboratory valjasti söpön suosikkihahmonsa mättöpelin muottiin, vähän kuin söpön mopsin koiratappeluihin.

Kirby Fighters oli aluksi hahmon tähdittämän Triple Deluxe -pelin minipeli, joka sitten laajeni samalla 3DS-konsolilla ihan itsenäiseksi latauspelikseen; Kirby Fighters Deluxe. Pelissä ei suinkaan ole mukana sarjan kaikkia ikonisia hahmoja Meta Knightista Waddle Deehen, vaan myllyt suoritetaan Kirbyn ja tämän eri erikoiskykyjen välillä. Miekka-Kirby, Sateenvarjo-Kirby, Ninja-Kirby, ja lukuisat muut pinkin pallon erikoisosaamiset laitetaan paremmuusjärjestykseen yllättävänkin paljon Smash Brosia muistuttavassa platform-mäiskeessä, värikkäiden kenttien tarjotessa myös oman haasteensa selviytymiseen, samalla kun maksimissaan neljä pelaajaa hakkaa toisiaan mustelmille.

Kirbyn mätöt ovat viatonta pelattavaa joita ei voi suositella kuin äärimmäisen koville hahmon/pelisarjan faneille. Ei kannata myöskään odottaa näitä pelejä mihinkään EVO:n päälavalle.

Vaikka PSP:llä nähty Dissidia Final Fantasy, ei itseään tappelupeliksi kutsukaan, ja löytyyhän siitä jopa yksinpeli juonella varustettuna, on sen olemassoloon silti vain yksi ainoa syy; mitä jos Cloud ja Squall tappelisi?

Dissidia on aivan uniikki pelikokemus. Paperilla se kuulostaa jokaisen japsiropefanin unelmalta. FF-pelien lukuisat hahmot (hyviksiä ja pahiksia) mittelemässä erilaisilla taisteluareenoilla tappelupelien hengessä. Asiat eivät ihan menneet niin sillä Dissidian taistelusysteemi ei ole ihan sieltä mistään perinteisimmästä päästä. Kuvakulma on hahmon takaa ja pelimekaniikka on lähempänä Final Fantasy XII:ta kuin Tekkeniä/Soul Caliburia, joten ihan perinteisestä tappelupelistä ei mitenkään voida puhua.

Peli jatko-osineen, on kuitenkin kerännyt ison fanijoukon ympäri maailmaa ja mikäs siinä, onhan kyseessä kuitenkin ihan toimiva kokonaisuus… maailman täyteen ympätymmästä HUD:sta huolimatta.

Vähän tiedetty fakta: Sonicin ensimmäinen 3D-peli ei suinkaan ollut Sonic Adventure, eikä edes Sonic 3D, vaan tappelupeli Sonic Fighters. Peli joka aloitti taipaleensa tappelupelien ainoassa oikeassa käyttöympäristössä, kolikkopelihalleissa, mutta jota ei koskaan ehditty Sega Saturnille julkaisemaan, kuten alkuperäisten suunnitelmien piti mennä.

”Onneksi” kaikki paskojen tappelupelien ja Sonic-sarjan ystävät saivat vihdoin balsamia melkein kymmenen vuotta auki olleisiin haavoihin, kun peli 2000-luvun puolivälissä vihdoin sai virallisen epävirallisen konsolijulkaisunsa, osana Sonic Gem Collection -pelikokoelmaa, joka julkaistiin PS2:lle ja Gamecubelle. Jostain syystä Sega ei kuitenkaan lähtenyt hyödyntämään Virtua Fighter 2:n komeaa moottoria, vaan rakensi Sonicin tappelupelin enemmänkin kulttistatuksella operoineen Fighting Vipers -mättöpelin rungolle. Oli engine mikä oli, on lopputulos erittäin surkuhupaisaa roskaa.

Tätä peliä on myös kiittäminen siitä, että Sonicin lore sisältää niinkin monta unohdettavaa sivuhahmoa, mistä sille näinä päivinä enemmänkin nauretaan.

Seuraavaksi otetaankin käsittelyyn sitten pelit jotka ovat tehneet päinvastaisen loikkauksen, eli siis tappelupeleistä lähteneet kokeilemaan onneaan muihin genreihin. Ensimmäisenä listalla olisi Mortal Kombat Mythologies: Sub-Zero… … … ..olen pahoillani en pysty.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *