Tällä hetkellä kun julkaistavista peleistä joka toisesta löytyy enemmän tai vähemmän hyvin tehty avoin maailma, tulee välillä niin valtava ähky kaiken sen naamalle läpsyteltävän tekemisen ohessa että sitä tahtoo ottaa aika ajoin hieman rennommin ja pelata jotain joka ei puske jatkuvalla syötöllä tehtävää tiskiin. Kun aloin kuulemaan eri väyliä pitkin hehkutusta Life is Strangesta, päädyin ostamaan pelin Season Passin kun sen viidestä episodista oli jo neljä julkaistu.

 Life is Strange on ranskalaisen pelistudion Dontnod Entertainmentin toinen peli, ensimmäisen ollessa hyvistä puolistaan huolimatta melko keskinkertainen Remember Me. Uutukaisessa otetaan 20-vuotiaan valokuvausopiskelija Maxine Caulfieldin rooli, tavoitteenaan selvitä perinteisistä opiskeluelämän ongelmista kuten opintotöiden palautuksista ja opiskelijakommuunissa elämisestä. Pelin lähtökohdat itsessään eivät kuulosta varsinaisen vakuuttavilta mutta kun mukaan heitetään kadonneen tytön mysteeri, murha sekä kyky kelata aikaa taaksepäin, alkoi ainakin oma vasemmalla ohimollani sijaitseva kulmakarvani nousemaan puolittaisen kiinnostuksen johdosta.

 Peli on Telltale Gamesin vuosia sitten tutuksi tuoman ”nykyaikaisen seikkailupelin” mukainen, tarkoittaen lähinnä rauhallista tepastelua ympäri pelimaailmaa etsien ympäriinsä ripoteltuja kuumia pisteitä. Tällaisten pelien meriitit ovatkin olleet poikkeuksetta tarina ja juonenkuljetus ja koska pelimekaniikat eivät ole millään muotoa intuitiiviset, monet pelipuristit vilkaisevatkin näiden pelien suuntaan lähinnä halveksuen ja kuvottuen. Koska itse kuitenkin pelaan pelejä lähestulkoon yksinomaan tarinoiden takia, en yhdy puristien alatyylisiin kommentteihin siitä miten tällaisia pelejä ei saisi millään muotoa edes kutsua peleiksi.

Päähahmo Max

 Alkutahdit

 Life is Strange alkaa pelihahmomme Maxin havahtuessa ympärillään vellovaan myrskyyn. Max ohjataan kukkulalle jonka huipulla olevan majakan valokeila osuu jättimäiseen tornadoon joka lähestyy vääjäämättömästi lähellä olevaa hiekkarantaa. Kaiken tämän rytinän keskeltä Max havahtuu uudelleen löytäen itsensä armottoman tylsältä valokuvauksen historiaan keskittyvältä luennolta. Tunti päättyy ja pelaaja kuljettaa Maxin naistenhuoneeseen samalla kun tämä kuuntelee korvanapeistaan musiikkia joka sulkee kaiken ympäristön hälinän ulkopuolelle ja ruudulla pyöritetään pelin alkutekstejä. Hyvin tunnelmallisesti rakennettu alku.

 Naistenhuoneesta peli alkaa saamaan muotoaan, kun Max päättää tortun väännettyään piiloutua vessojen taakse kahden keskenään kinastelevan henkilön tieltä. Riitelyä ei ehdi kulua kuin puoli minuuttia kun toinen riitapukareista vetää aseen esiin ja ampuu toista osapuolta. Max tulee esiin yrittäen pelastaa ammuttua naista mutta koko peli alkaakin kelautua taaksepäin ja olemme jälleen tuolla ah, niin tylsällä luennolla. Tästä aletaan opastamaan pelaajaa ajan kelauksen suhteen jota pystytään käyttämään esimerkiksi rikki menneen esineen epärikkoutumiseen tai opettajalle oikean vastauksen antamiseen tämän ensin kerrottua vastaukset, jonka jälkeen aikaa kelaamalla pystytään antamaan oikeat vastaukset ja saadaan siinä samalla hikarin maine.

Jos omat opettajani olisivat näyttäneet tältä, olisi seksuaalinen suuntautumiseni toisenlainen

 Luokkahuoneesta lähdetään munaravia takaisin vessaan ja seurataan aiemman tilanteen nivoutumista samaan tapaan kuin aiemmin mutta tällä kertaa kun ase laukeaa, päästäänkin kelaamaan tilannetta hieman taaksepäin ja muutetaan tapahtumien kulkua vetämällä palohälytyskahvaa ja riita raukeaa ilman aseen vilauttelua. Tästä tapahtumaketjusta eteenpäin ajan kelausta käytetään hyväksi muun muassa luokan lutkan kiusaamiseen, entisen parhaan ystävän marisätkän piilottamiseen ja epäilyttävän kouluvartijan vielä epäilyttävämpien sivutoimien paljastamiseen kiinni jäämättä.

Perinteiset High School-draaman ainekset ovat kasassa

Loppukaneetit

 Ensimmäinen episodi kesti omalla kohdallani reilut 3 tuntia. Oma pelityylini oli kuitenkin varsin verkkainen ja peliä tahtoo pelata tutkien kaikkea mitä ruudulta kulloinkin löytyy. Maxista löytyy syvyyttä ja kerroksia enemmän kuin itsestäni ja tämän vuoksi tekeekin mieli saada Maxin mielipide kaikesta mitä kulloinkin eteen ilmestyy.

 Graafinen tyyli on jotain jota en tällaisenaan nähnyt missään aikaisemmin. Hahmot ovat pelkistetyn piirrosmaisia ja tutkittavat valokuvat ja lehtileikkeet ovat taiteellisen simppeleitä ja vailla yksityiskohtia. Aluksi en varsinaisesti pitänyt pelin värimaailmasta josta tuli mieleen vesivärimaalaukset mutta jo episodin puolivälissä silmäni tottui tyyliin ja opin arvostamaan sitä.

 Oikeastaan syy miksi tahdoin kirjoittaa Life is Strangesta on se, että se tuntuu jääneen isompien julkaisujen jalkoihin ja vaikka Season Pass onkin varustettu harvinaisen pienellä hintalapulla, ei moni ole innostunut kokeilemaan tätä omalla kohdallani vuoden isointa positiivista yllätystä. En sen kummemmin tahdo pelistä kertoa koska se on tunteisiin vetoava kokemus joka vain täytyy kokea itse mieluusti siten, että et sen kummemmin tiedä mitä tuleman pitää.

 Life is Strange on saanut paljon kehuja jokaisesta episodistaan joten jos ensimmäinen jakso koukuttaa mukaansa, on mukava tietää että peli ei ainakaan huonommaksi pääse muuttumaan. Tätä kirjoittaessa peli on julkaistu kokonaisuudessaan ja siitä ollaan myös saamassa fyysinen versio heti tammikuussa.

 – mika.hakala