Viime viikolla tapahtui kummia kun Xbox Onelle julkaistiin ihan oikea konsolieksklu ja vieläpä peli jonka viivästyminen meni melkein jo tahattoman koomisiin mittasuhteisiin. Cuphead tuli, näki ja valloitti pelaajat ja pelimedian ympäri maailmaa ja pitkä odotus palkittiin erittäinkin toimivalla pelillä. Cupheadin isoin koukku ja myyntivaltti on ollut sen julkistamisesta asti pelin audiovisuaalinen anti joka ammentaa ilmeensä Tex Averyn klassikkopiirretyistä. Itse pelikuvan katsominen on jo itsessään positiivisella tavalla hämmentävä kokemus mutta se isoin pientä kulkijaa hämmästyttävä ja kummastuttava kokemus iskee takaraivoon viimeistään siinä vaiheessa kun peliä pääsee pelaamaan ja näkemään että pelin käsin animoitu nimikkohahmohan tekee kaiken sen mitä ohjaimen kautta käsketään.
Cuphead ansaitsee kaiken suitsutuksen mutta ennen kuin Nobel-palkintoja ja taivaspaikkoja aletaan jakamaan niin kannattaa hieman kuitenkin jarrutella. Kuppinuppi ei nimittäin ole ihan ensimmäinen peli joka hyödyntää taidokkaasti telkkarissa tai valkokankaalla historian saatossa nähtyjä animaation tyylisuuntia vaan videopelihistoria on yllättävänkin pullollaan erilaisia WAU!-efektin aikaansaavia grafiikkakikkailuja.
Kuppipään arvosteluteksteissä useimmin toistettu fraasi on ”kuin piirrettyä pelaisi” tjms. Kultaisella 80-luvulla tämä oli totisinta totta kun Don Bluthin mestarillisesta pensselistä videopelimuotoon muuntautunut Dragon’s Lair, valloitti videopelihallit ja raastoi pelaajiensa hermot katkeamispisteeseen asti. Kyseinen peli on ehkä enemmänkin interaktiivinen reaktiotesti trial&error-mekaniikoilla mutta toisaalta, nykypäivänä videopelejä käsittelevät mediat sisällyttävät sivuillaan Telltalen nykypelejä sekä muita yhden napin kävelysimulaattoreita joten Dragon’s Lairia voidaan ihan yhtä hyvin mielin kutsua videopeliksi siinä missä näitä muitakin mainittuja viritelmiä.
Dragon’s Lairin takana ollut tekijätiimi julkaisi vuotta myöhemmin samanlaista visuaalista namia pelaajalleen tarjonneen Space Ace-pelin joka ei kuitenkaan ole koskaan päässyt yhtä suuriin suosion sfääreihin kuin ritarien ja prinsessojen aikaan keskittyvä edeltäjänsä. Dragon’s Lair löytyy nykyään lähes jokaiselta laitteelta mihin saa sähköä joten jos halajat interaktiivista piirrettyä ja haluat haastaa zen-tilasi, kannattaa peliä ehdottomasti kokeilla ihan vaan jo sen cultural impactin takia.
Huomattavasti Dragon’s Lairia ja Space Acea enemmän varsinaista pelattavaa tarjoavia pelejä onkin sitten paljon enemmän. Flash-pelistä alkunsa saanut Alien Hominid valloitti aikoinaan sydämiä kun peli sai julkaisunsa myös isojen poikien konsoleilla. Tasoloikkapuolelta on ehdottomasti myös mainittava Wiin piilotettu helmi Wario Land: Shake Dimension joka jatkaa käsikonsoleilla nähtyjen Wario-pelien sarjaa mutta tällä kertaa kotikonsolin hardwarella ja aivan tautisen hienolla visuaalisella ilmeellä.
Wiillä sai alkunsa myös A Boy And His Blob-pelin uusioversio joka on nykyisin saatavilla jo usealle muullekin alustalle ja näin ollen tekosyyt tämän erittäin mainion tasoloikkapuzzleilun skippaamisesta ovat aika vähissä. Pelin uusioversion kehittänyt WayForward on muutenkin pelialalla varsin tunnettu visuaalisesti persoonallisista peleistään sillä esimerkiksi tuoreimmat kotikonsoleille ilmestyneet Shantae-sarjan pelit sekä muutaman vuoden takainen Ducktales Remastered menevät oikeinkin osuvasti tämän blogitekstin aihesisältöön.
Vaikkakin kyseessä on enemmänkin pelimoottori, ei silti voi tätä aihetta käsittelevässä blogitekstissä jättää mainitsematta UbiArt Frameworks-pelimoottoria joka käytännössä teki Raymanista vuosien tauon jälkeen relevantin tasoloikkahahmon. Vaikka vuonna 2011 ilmestynyt Rayman Origins ansaitseeksin kiitosta nimenomaan tasoloikkapelillisistä ratkaisuistaan, oli yksi iso syy sen menestykselle sen käsittämättömän hieno ulkoasu josta huokui kaikella hyvällä tavalla vanhan mantereen animaatiotyyli joka oli omiaan erottamaan pelin massasta jo ihan peleistä vähemmän tietävienkin keskuudessa.
Ubisoft on sittemmin käyttänyt tätä mainiota pelimoottoria luonnollisesti ”Reiskan” jatko-osassa Rayman Legendsissa mutta myös implementoinut onnistuneesti sitä epävirallisen maskottinsa nimikkopelien ulkopuolelle kuten erinomaiset Child Of Light ja Valiant Hearts osoittivat. Ubisoftista kun päästiin puhumaan niin onhan myös firman julkaisemat 2010-luvun South Park-roolipelit keränneet isoja ylisanoja nimenomaan siitä fiiliksestä että pelaajat ovat ikään kuin pelanneet varsinaisen sarjan jaksoa.
Myös myllyjen puolella on nähty aikoinaan silmiä hivelevää pienen koodarin kätösin piirrettyä grafiikkaa. Arc System Worksin jokainen tappelupeli on poikkeuksetta tehty ulkoasu edellä ja se näkyy. Äärimmäisyyksiin asti tyylitellyt mätkinnät ovat mitä kauneinta silmäkarkkia ja on joka vuosi hauska katsoa EVO-tappelupeliturnauksen chattia jossa Arc Systemin pelejä koskaan näkemättömät untuvikot ihmettelevät montut auki kuinka hienolta Guilty Gear tai BlazBlue näyttääkään.
Myös hieman vähemmän hektisissä peligenreissä on nähty silmille diabeteksen aikaansaavaa jälkeä ja jos haluaa kokea vaikka point’n’click-peleissä jotain uskomatonta silmäherkkua, ei muuta kuin katse Machinariumin suuntaan.
Tsekkiläistä alkuperää oleva Machinarium on synkkä mutta sitäkin kauniimpi vanhan koulukunnan seikkailupeli joka näyttää jokaisessa ruudussaan taideteokselta. Peli itsessäänkin on myös sangen taiteen suuntaan kumartava sillä peli itsessään on, toisin kuin genren suurklassikot, täysin dialogiton. Loistava peli loistavan persoonallisella ulkoasulla ja mikä parasta, helposti saatavilla PC:stä konsolien kautta aina tablettivehkeille asti.
Myös Nintendon oma koekaniini Kirby on ollut erilaisten graafisten kokeiluiden uhrina värikkään historiansa aikana. Monelle meistä ovat Kirbyn seikkailut lankaulkoasussa tuttuja mutta johtuen julkaisualustansa katastrofaalisen huonoista myynneistä, monet pelaajat eivät ole kuulleet saatikka tutustuneet Kirbyn edesottamuksiin muovailuvahan parissa. Kirby And The Rainbow Curse ei ollut perinteinen ”kirpun” tasoloikinta vaan peli hyödynsi core gameplayssä Wii U:n kosketusnäyttöä. Pelaajan piti piirtää kosketusnäyttöön viivoja joilla muovailuvahapallerona ruudulla etenevä Kirby tasapainoilee. Vaikka peli itsessään ei kovin kummoinen ollut, ei sen häkellyttävän hienoa ulkoasua voi olla ihastelematta ja se on tähän päivään mennessä yksi harvoista, ellei jopa ainoa, muovailuvaha-animaatiosta ulkoasunsa ammentavista ison luokan pelijulkaisuista.
Siinä olisi hieman takavuosien silmäkarkkeja ja ulkoasuillaan ihastusta Cupheadin lailla keränneitä nimikkeitä. Toivottavaa olisi enää että indiepuolella lukuisat siellä operoivat tekijät pääsisivät pikkuhiljaa irti tästä kasibittisen ulkoasun mukatyylikkäästä ikeestä ja alkaisivat Cupheadin lailla keskittymään enemmän persoonalliseen ulkoasuun.