VAROITUS: Tämän viikon blogiteksti sisältää ällöttävän siirappisen määrän muisteloita ja nostalgiaa. Jos siis haluat kiljuvia jonneja ja alapäätermejä yhdistettynä videopeleihin, käy katsomassa kotimaisten pelistriimaajien Fortnite-videoita.
Pelaaminen on parhaimmillaan hektistä ja hermoja juustoraasteeksi tekevää hommaa. Olet useita tunteja yrittänyt päästä vaikeaa bossia läpi ja rystyset valkoisena ohjainta puristaen vihdoin pääset pelin pomotaistelun ohi ja mielen täyttävät kaikki mahdolliset rfiini-päätteiset kemikaalit (ei toivottavasti kuitenkaan morfiini). Sama onnistumisen tunne tulee kun teet likimain täydellisen suorituksen hi-scoreilupainotteisessa pelissä usean ja usean toiston jälkeen, tai vihdoin ja viimein annat sille japsille pataan ihan minkä tahansa tappelupelin verkkomoninpelissä.
Hienoja tuntemuksia ja sitä todellista pelaamisen riemua. Joskus pelaamisen saralla tulee kuitenkin vastaan täysin päinvastaisia tunteita, jotka voidaan laskea jopa hienommiksi kuin nuo em. tajunnanräjäytykset. Itse kutsun näitä hetkiä nimellä ”ohjain pöydälle -hetki” (sori kaikki keyboard&mouse-ritarit), ja se on se pieni tilanne tai hetki, joka käy toteen silloin kun peli tekee jotain sellaista mikä täyttää mielen ilolla, muistoilla, helpotuksella, tai millä tahansa muulla syvintä sielun nurkkausta koskevalla asialla. Meillä kaikilla, jopa sinulla hooceeöverimultiplayerräiskijä siellä takarivissä, on tullut vastaan tällaisia hetkiä pelaamistaipaleemme varrella, ja allekirjoittanut avaa nyt sydäntään kertoen teille muutaman omakohtaisen esimerkin. Nessut esille.
Lue loppuun